Synkkyyksien synkkyys…

Matti Yrjänä Joensuun tämän vuoden uutuus Harjunpää ja rautahuone (miksiköhän nimessä täytyy olla tuo Harjunpää?) on todellinen synkkyyden ja pahuuden tiivistymä.

Joensuun edellinen dekkari Harjunpää ja pahan pappi ilmestyi vuonna 2003, mutta sattumalta tulin kuunnelleeksi molemmat äänikirjoina ihan peräkkäin. Pahan pappi julkaistiin äänikirjana tänä syksynä, joten aikaisempi kuuntelu ei olisi ollut mahdollistakaan. Joensuun tuotannosta on myös otettu pokkaripainos. Elokuvan valmistumisella lienee osuutensa tässä?

Rautahuone on siis jos mahdollista vielä Pahan pappiakin synkempi tarina. Joensuulla tuntuu olevan tietty rakenne, jota hän toistaa kirjoissaan. Alussa Harjunpää työtovereineen on keikalla jossakin helsinkiläisessä asunnossa selvittämässä kuolemantapausta. Tällä kertaa on kyseessä kätkytkuolema. Alun tapahtumat eivät sitten liitykään mitenkään varsinaiseen juoneen, niillä vain päästään mahdollisimman karuun tunnelmaan.

Joensuulla on myös tapana kuvata tapahtumia paitsi poliisien myös rikollisen ja uhrienkin näkökulmasta, jolloin lukija tietää koko ajan enemmän kuin poliisi, joka yrittää päästä tekijän jäljille. Samalla lukija tutustuu rikolliseen, joka Joensuulla harvoin on varsinainen pahantekijä perinteisessä dekkarimielessä. Rikollinen alkaa tuntua kirjan edetessä tutulta, ja vaikka kuvatut rikokset ovat kammottavia, toivoo silti, että asiat jotenkin selviäisivät parhain päin.

Toive on kuitenkin turha, sillä Joensuun henkilöt ovat kaikki perin juurin onnettomia ihmisiä. Rautahuoneessa seurataan Orvo Sainiota, helsinkiläistä hierojaa, joka sattumalta tulee sekaantuneeksi seksibisnekseen. Hyvännäköisenä miehenä hän on alkanut tienata sivutuloja maksullisella seksillä. Hänellä on puolisenkymmentä vakiasiakasta, laatutietoisia naisia kaikki. Kotielämä Orvolla on aivan kammottavaa. Läheisriippuvainen äiti pitää kolmikymppistä miestä tiukasti talutusnuorassa itsemurhalla uhkaamalla. Sekä Orvoa että äitiä pitää vielä kovemmassa otteessa isoisä, joka nöyryyttää Orvoa mitä kekseliäimmillä tavoilla.

Orvolla on asiakkaana vanhempien naisten lisäksi Nea, ratsastusonnettomuudessa halvaantunut nuori nainen. Asiakkuus muuttuu rakkaussuhteeksi, ja Orvo tuntee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa jossakin onnellinen.

Samaan aikaan poliisi selvittelee vuoteestaan kuolleena löydetyn varakkaan yksinäisen naisen tapausta. Toisen samankaltaisen tapauksen yhteydessä asunnosta löytyy johtolanka, joka johtaa poliisin Orvon jäljille. Tapahtumat lähtevät vyörymään odottamattomalla tavalla, eikä poliisi pysty estämään murhenäytelmiä, joille ei tunnu loppua näkyvän.

Rautahuoneen loppuratkaisussa kammottavat kohtalot alkavat nousta jo sellaisiin potensseihin, että ollaan vaarallisen lähellä rajaa, jolloin tarina muuttuukin koomiseksi. Hiuksen hienosti raja vielä alittuu, mutta Joensuun kannattaisi varoa, ettei enää lisää kierroksia.

Valloittaja-sarja kaappasi mukaansa

Äänikirjateemaa jatkaakseni muistelisin, että aivan sattumalta nappasin kirjaston hyllyltä kuunneltavaksi Conn Igguldenin kirjan Tasankojen susi (suom. Ilkka Rekiaro). Takakannesta kävi ilmi, että kyseessä on fiktiivinen historiallinen romaani Tsingis-kaanista. En ollut kovinkaan innostunut, mutta parempaakaan kuunneltavaa ei ollut tarjolla.

Innostus ei myöskään heti syttynyt kirjaa aloitellessani. Kuvaukset 1200-luvun Mongolian aroilta ja villi-ihmisten keskinäisistä välienselivttelyistä eivät oikein antaneet aihetta riemuun. Lukijana oli kuitenkin Antti Virmavirta, joka selvästi alkoi itsekin niertyä tarinan edetessä.

Tarina alkaa ihan alusta, kun susien klaanin kaanille syntyy toinen poika, Temüdžin. Pojan kasvuvuodet sivuutetaan nopeasti ja hypätään aikaan, jolloin Temüdžin viedään äitinsä heimon luo vuodeksi. Tarkoituksena on, että poikaa koulitaan vieraassa heimossa ja että hän kotiin tullessaan tuo mukanaan vaimon. Vieraan heimon luo lähetettävät pojat olivat 12-13-vuotiaita 

Isä on vienyt Temüdžinin vieraan heimon luo. Kotimatkalla isä joutuu vihollisheimon miesten väijytykseen ja häntä haavoitetaan kuolettavasti. Temüdžinin vierailu jää lyhyeksi, sillä hänet haetaan nopeasti kuolevan isän luo. Isän kuolema on perheelle katastrofi. Henkivartiokaartin johtomies näkee tilaisuutensa tulleen ja kaappaa vallan kaanin alaikäisiltä pojilta. Heimo lähtee seudulta kiireesti, mutta kaanin leski ja tämän viisi poikaa ja vauvaikäinen tytär hylätään arolle ilman varusteita. Tarkoituksena on, että perhe saa surmansa.

Alkaa armoton taistelu erämaassa. Perhe onnistuu kuin onnistuukin viimeiset voimansa pinnistäen pysymään hengissä yli talven. Mutta uusi kaani ei ole unohtanut perhettä. Temüdžin joutuu kohtaamaan vihollisensa silmästä silmään ja käymään kuoleman porteilla. Isän aikoinaan tekemä rehellinen teko kuitenkin  koituu hänen pelastuksekseen.

Temüdžinille valkenee, että heimojen keskinäiset, vuosikymmeniä kestäneet sodat ovat kiinalaisten järjestämiä. Kiinan etu on, että heimot pysyvät riitaisina ja heikkoina. Hän päättää yhdistää aron heimot yhdeksi suureksi heimoksi.

Raa'asta väkivallasta ja jatkuvasta miehisestä uhosta huolimatta kirja vei mukanaan niin, että päästyäni loppuun päätin lukea seuraavatkin osat, Nuolten herrat ja Kunnian kentät. Sarjasta on tulossa viisiosainen, mutta toistaiseksi on ilmestynyt  vasta kolme osaa. Toisessa ja kolmannessa osassa kerrotaan, miten Tsingis-nimen ottanut Temüdžin yhdistää heimot ja valloittaa ovelilla juonilla ja uskomattomalla sitkeydellä ensin osia Kiinasta ja kääntyy sitten länteen uusia vihollisia vastaan. Kolmas osa päättyy Tsingisin kuolemaan, mutta hänen  pojanpoikansa Kublai on jo esitelty lukijoille.

Conn Iggulden on v. 1971 syntynyt brittiläinen kirjailija, joka on opiskellut englannin opettajaksi ja toiminut opettajana useita vuosia ennen kuin ryhtyi kirjailijaksi. Niukoilla kotisivuillaan hän esittelee itseään lyhyesti. Suosiota hän saavutti jo aiemmalla viisioaisella Keisari-sarjalla, joka kertoo Julius Caesarista. Kiinnostaisi sekin, ja sarja on ilmestynyt  myös suomeksi.

Hyytävän kylmää pahuutta Suomessa ja Islannissa

Olen ennenkin huomannut, että samoihin aikoihin luetuissa kirjoissa esiintyy samoja aiheita. Näin kävi tällä kertaa kahden dekkarin kanssa. Kuuntelin äänirjana Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja pahan pappi ja samaan aikaan luin Arnaldur Indridasonin dekkarin Hyytävä kylmyys. Äänikirjaa on koukuttava hyödyke, joka saa työmatkat tuntumaan liian lyhyiltä.

Kirjoilla ei ole oikeastaan muuta yhteistä kuin se, että ne ovat lajityypiltään dekkareita, poliísiromaaneja. Silti kummassakin, sattumalta, kuvataan kuoleman hetkeä, sitä rajatilaa, jossa sielu vielä on lähellä ruumista mutta jo näkee rajan taakse. Harjunpäässä tämä kohtaus on aivan lopussa eikä liity varsinaisesti juoneen, mutta se kuvataan hämmästyttävän samanlaiseksi kuin Arnaldurin romaanissa.
Huumoria ei ole häivääkään kummassakaan teoksessa.

Rikospoliisi Erlendur alkaa selvitellä kesämökillä tapahtuneen itsemurhan taustoja. Poliisi ei havaitse mitään rikokseen viittaavaa, mutta tapaus ei jätä sulkeutunutta Erlenduria rauhaan. Mitä enemmän hän saa selville itsemurhan tehneestä Mariasta, sitä oudommalta tapaus alkaa näyttää, vaikka konkreettisia todisteita ei olekaan. Maria on menettänyt jo lapsena isänsä, ja kun äiti on pari vuotta aiemmin kuollut syöpään, on Maria alkanut kiinnostua kuoleman jälkeisestä elämästä tosissaan. Hän on kiihkeästi odottanut sovittua merkkiä kuolleelta äidiltään. Äärimmäisen hitaasti Erlendur kokoaa tarinan puuttuvia palasia yhteen.

Samaan aikaan Marian jutun kanssa Erlendur penkoo kolmekymmentä vuotta vanhoja katoamistapauksia. Vanha mies on sairaalassa hiekossa kunnossa ja haluaísi vielä saada tietää kadonneen poikansa kohtalon. Katoamistapaukset riivaavat muutenkin Erlenduria, joka lopultakin saa kerrottua veljensä katoamisesta tyttärelleen. Arnaldurin teokset lumoavat paitsi synkkien, arvoituksellisten rikosten takia, myös islantilaisuudella, joka tuntuu kolahtavan suomalaiseen mielenlaatuun.
.

Harjunpää ja pahan pappi on varmasti tuttu tarina monille, mutta minulta se jöi aikanaan lukematta, vaikka sen hyllyyn miestäkin ajatellen hankin. Kirjahan ilmestyi jo vuonna 2003, mutta on nyt ajankohtainen elokuvaversion ansiosta. Siksi kai Otava julkaisi kirjan nyt äänikirjanakin. Sattumalta kuuntelin jo aiemmin syksyllä Joensuun aiemmasta tuotannosta Harjunpää ja rakkauden nälkä -dekkarin, joka sekin oli jäänyt lukematta. Joensuu ei oikein ole aiemmin sytyttänyt, mutta Rakkauden nälkä oli loistava. Niinpä varasin oikein Pahan papin kirjastosta, kun huomasin sen olevan hankintakistalla.

Harjunpää ja pahan pappi kovin synkkäsävyinen tarina. Paha olo ja ilkeys, suoranainen pahuus tihkuu kaikista henkilöistä Harjunpään kotiväkeä ja lähintä työtoveria Onervaa lukuun ottamatta. Kirjan alussa Harjunpää joutuu selvittämään seonneen miehen tilannetta. Miehen äiti on maannut asunnossa kuolleena kuukausia, ja mies on ilmeisesti yrittänyt hoitaa ja syöttääkin kuollutta. Ison koiran mies on sulkenut vaatehuoneeseen. Kun naapurit lopulta hälyttävät apua, mies yrittää itsemurhaa parvekkeelta hyppäämällä ja on vähällä viedä Harjunpäänkin mennessään.

Pahan pappi on outo hahmo, joka asuu hylätyssä metrotunneliverkoston huoltokäytävässä. Mies on kehittänyt oman Maammoa palvovan uskonnon, jossa metrojunilla on apostolien rooli. Harhanäyt ohjaavat miestä, joka välillä tuntee saaneensa Maammolta uhrauskäskyn. Käytännössä se tarkoittaa jonkun viattoman sivullisen työntämistä metron alle. Joensuu vaihtelee näkökulmaa tiheään, joten lukija pysyy mainiosti sekä poliisien että papin jäljillä. Lisäksi mukana on vielä Mikko, kiusattu kirjailija, joka yrittää selvitä vuosia kestäneestä kirjoittamattomasta kaudesta. Avioero psykopaattivaimosta on käynyt henkisesti ja taloudellisesti ylivoimaisen kalliiksi, eikä Mikko pysty kokoamaan itseään. Vaimo myös piinaa parin yhteisiä lapsia, erityisesti herkkää Mattia, jota kiusataan myös koulussa. Matin, Mikon ja papin tiet risteävät kohtalokkaasti.

Joensuu kietoo lukijan tiiviisti tarinan verkkoon, ja äänikirjan kuunteleminen ajaessa alkoi loppupuolella tuntua jo vaaralliseltakin, niin jännittävä loppuhuipennus on. Tyylilleen uskollisena Joensuu jättää tarinan osittain auki, eikä loppu ole kovinkaan "onnellinen", mikä lisää uskottavuutta.

Arnaldur Indridason

Suom. Seija Holopainen

Blue Moon 

2009, s. 279
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
Otava 2003.
Äänikirjan lukija Riku J. Korhonen, kesto 9 h 36 min. 

Harjoittelua, harjoittelua!

Ihka ensimmäinen blogiteksti omaan blogiin! Pitkän harkinnan ja jahkailun jälkeen sitten lopulta päätin aloittaa.

Vuosi tai puolitoista sitten seurailin ahkerasti Helsingin Sanomien Lukupiiriä, mutta jossain vaiheessa kyllästyin kommentoivien jotenkin elitistiseen asennoitumiseen. Kovin kannustavalta ei aina tuntunut sekään, että Lukupiirin vetäjällä Kirsi Pihalla lukeminen on selkeästi leipätyö, kun itse joutuu muutakin tekemään palkkansa eteen, ja usein niin paljon, että lukeminen jää liiankin vähiin. Kateutta, tunnustetaan. Sitten en ole jaksanut kovin paljon blogeja haravoida löytääkseni sellaisen, joka miellyttäisi. Tekstien pitää olla hyvin kirjoitettuja aikuisten näkökulmasta, mutta kaiken luetun ei tarvitse aina olla korkeakirjallisuutta. Viihteelläkin on sijansa.

Uusimmassa Kodin Kuvalehdessä oli esittely helsinkiläisen Salla Brunoun Sallan lukupäiväkirja -blogista. Kävin lukemassa ja ihastuin hyvään kieleen ja avoimeen mieleen. Juuri sellaista olen etsinyt. Kiva on yrittää kirjoittaa myös omaa blogia. Lukeekohan kukaan? Tuleeko yhtään kommenttia koskaan?