Ruotsalaismurhia lomapäivien ratoksi

Annika Sjögren: Kuin hiipuva hiillos (Like)
suom. Ida Takala

Thomas Bodström: Pakenija (Otava)
suom. Kari Koski

Näitä kahta kirjaa yhdistää paitsi ruotsalaisuus myös se, että molemmat olen saanut lainaksi työkavereiltani. Lisäksi molemmissa on murhia, mutta kumpikaan ei ole tiukassa mielessä dekkari.

Annika Sjögrenin kirja on lähinnä psykologinen jännäri. Kansiliepeessä kehutaankin kirjoittajaa psykologisesta silmästä ja uskottavasta juonesta. En ole lukenut kirjoittajan esikoisromaania ei liikahda lehtikään, mutta kovin uskottavalta ei Kuin hiipuva hiillos -kirjan juoni kuitenkaan ole. Ihmiset sen sijaan on aika oivaltavasti kuvattu, ja minua ainakin miellytti Sjögrenissä juuri ihmiskuvaus. Sjögren on toiminut kolmekymmentä vuotta luokanopettajana, ja koulumaailmasta kirjassa onkin melko kristallinkirkasta analyysia.

”Opettajat olivat kummallista väkeä, he tiesivät aina kaiken ja osasivat kaiken, vaikka väittivät kovaan ääneen ettei heillä ole mitään sananvaltaa ja heitä vain haukutaan mediassa. Ja millaisia keskusteluja heillä välillä oli!”

Kirjan päähenkilö on Staffan Walter, joka on aikanaan kouluttautunut historianopettajaksi, mutta joka nykyään toimii koulun vahtimestarina. Staffanin oli pakko luopua opettajan työstään, koska hänellä oli kammottavia ongelmia kurinpidossa. Historia on silti hänen suuri ja ainoa rakkautensa. Jos Staffan saisi päättää, hän viettäisi kaiken aikansa kotona työhuoneessaan lukemassa historiaa käsitteleviä kirjoja. Työ vahtimestarina on kuitenkin ihan mukiinmenevää paremman puutteessa.

Staffan on harvinaisen tahdoton ihminen. Jotenkin hän on opiskeluaikana ajautunut yhteen määrätietoisen Sonjan kanssa. Sonja on arvostettu ja pidetty luokanopettaja. Pariskunnalla on yhteinen tytär Anna, joka asuu kaukana Göteborgissa. Staffanin ja Annan välit ovat etäiset. Avioliitto Sonjan kanssa alkaa käydä ajan mittaan yhä enemmän Staffanin hermoille. Syytäkin on, sillä pian lukijalle selviää, että Sonja on paitsi sietämättömän määräilevä myös väkivaltainen aviomiestään kohtaan.

Staffan etsii helpotusta tilanteeseensa kirjoittamalla päiväkirjaansa suunnitelmia Sonjan tappamiseksi. Suunnitelmissaan Staffan murhaa vaimonsa kekseliäästi ilman verta ja kiinnijäämisen riskiä. Jossain vaiheessa ajatus vankilastakin alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta, koska siellä saisi ainakin olla rauhassa. Staffan on kuitenkin armoton vellihousu. Kun Sonja saa raivareitaan ja mukiloi miestään, Staffan vain nostaa kädet eteensä suojaksi. Kammottavin konkreettinen (!) kostotoimi on ajatus ujuttaa hius Sonjan voileipään. Oikein hurjaksi heittäytyessään Staffan viivyttelee tahallaan lähtiessään hakemaan Sonjaa tämän soitettua. Tämä rohkea veto kuitenkin osoittautuu kohtalokkaaksi. Erään vanhempainillan jälkeen Sonja seisoo koulun edessä odottamassa tahallaan myöhästyvää miestään, kun pari nuorisorikollista ryöstää ja puukottaa hänet kuoliaaksi.

Staffan ei ole uskoa hyvää tuuriaan, jota kylläkin himmentää pari seikkaa. Hän nimittäin käyttäytyy niin oudosti onnettomuuspaikalle saavuttuaan, että poliisi alkaa epäillä häntä teosta. Toiseksi Anna saapuu kuusivuotiaan poikansa Viktorin kanssa kiireesti isänsä luo. Tätä häiriötekijää Staffan ei ole osannut odottaa. Hautajaisten jälkeen hankaluudet vasta alkavatkin, kun Sonjan ystävätär, koulunkäyntiavustaja Rosmarie kiinnostuu komeasta leskimiehestä. Staffan ei oikein tajua, miten Rosmarien onnistuu ujuttautua hänen elämäänsä, mutta niin siinä vain käy. Lukija tietää, että muutakin on odotettavissa, sillä kirja alkaa kohtauksella, jossa pari hiihtämässä olevaa lasta löytää naisen ruumiin metsästä.

Sjögren kirjoittaa aika lailla samaan tyyliin kuin ruotsalainen kirjailija Inger Frimansson, jonka kirjat Hyvää yötä, rakkaani ja Varjo vedessä muodostavat parin. Niissäkin kyse on enemmän psykologisesta kuvauksesta rikoksen liepeillä kuin mistään dekkarijuonesta. Tunnelman tiivistämisessä Frimansson on melkoisesti Sjögreniä edellä, mutta Sjögrenkin oli virkistävä uusi tuttavuus. Like kustantaa edelleen mielenkiintoisia (rikos)kirjoja. Hieman risuja kustantajalle huolimattomasta käännöksestä tai taitosta: kirjassa on useita nimisekaannuksia.

Toinenkin kirja on siis lainassa työkaverilta. Tämä on hautunut hyllyssä jo useamman vuoden (anteeksi!), mutta muistan lainatilanteessa olleen puhe, että kirja ei nyt mikään mullistava ole mutta luettava kuitenkin. Hyvä arvio, osui oikeaan.

Kansipapereissa kehutaan, että Pakenija on herättänyt kohua Ruotsissa jo ennen ilmestymistään, koska kirjoittaja Thomas Bodström on ”entinen oikeusministeri ja kovan luokan poliitikko”. Kannessa on vielä Liza Marklundin luonnehdinta: ”Koskaan aiemmin lukijaa ei ole viety näin syvälle vallan katakombeihin.” Ihan näin ylistävästi en arvioisi, ja olen aika hiljattain katsonut ruotsalaisen tv-sarjan, jonka nimeä en valitettavasti saa päähäni, mutta jossa oltiin aika paljon syvemmällä ”vallan katakombeissa”.

Bodström on kyllä selvästi hyödyntänyt tietojaan ja kokemuksiaan juonta rakentaessaan. Henkilöitä on koko joukko, ja sen myötä näkökulmat vaihtelevat melko lailla. Boströmillä lienee ollut mielessä myös elokuva tai tv-sarja, sillä kohtaukset ovat hyvin lyhyitä, vain sivun tai korkeintaan kahden mittaisia. Nopeasti leikataan paikasta ja henkilöstä toiseen. Tämä on välillä ärsyttävää ja on osaltaan vaikuttamassa siihen, että henkilökuvaus jää hyvin ohueksi.

Romaani alkaa kosovonalbaanivangin murhalla tukholmalaisessa vankilassa. Murhaa ryhtyy tutkimaan lääninrikospoliisin päällikkö Christian Pedersen kumppaninaan entinen syyttäjä, nykyinen tutkija Susanne Dahlgren. Susanne on järkkymätön oikeudenmukaisuuden ja laillisuuden kannattaja, eikä hän hyväksy esimiehensä työtapoja, kun tämä yrittää saada syylliset kiinni ja tuomituksi hinnalla millä hyvänsä. Murhatun vangin serkku Miro saa samassa vankilassa tappouhkauksia, ja hän kiristää asianajajaansa järjestämään hänet elävänä ulos vankilasta.

Murha vaikuttaa myös oikeusministeri Gerd Lundiin (jota aluksi luulin mieheksi). Lund kuvataan täydelliseksi tolloksi, jonka ainoa tavoite ministerinä on sinnitellä kiinni tehtävässään seuraaviin vaaleihin asti. Ilman pätevää lehdistösihteeriä siitä ei tulisi mitään. Vankeinhoidon pääjohtaja ja ministeri inhoavat toisiaan ja yrittävät kaikin keinoin vahingoittaa toistensa uraa.

Sopassa on vielä paljon muitakin lusikoita ja panokset kovenevat loppua kohti. Romaani on yli 500 sivua pitkä, mikä on hieman liikaa. Jännittävät käänteet antavat odottaa itseään, ja loppuratkaisu on hieman liiankin ovela. Saa olla tarkkana, että tajuaa, kuka teki mitä ja miten. Vaikka pitääkin itseään kyynisenä realistina, ovat Bodströmin kuvaamat poliitikot ja virkamiehet melkoisia kärjistyksiä.

Homonyymihuumoria harjannostajaisiin

Lahjakortillani lopultakin raaskin ostaa ensimmäisen Pertti Jarlan Fingerporikokoelmani, vaikka olen ollut Fingerpori-fani jo pitkään. Seuraan paikkakunnan tapahtumia kahdesta sanomalehdestä päivittäin. Opastin myös joulupukkia sen verran, että vuoden 2011 seinäkalenteri on samaa sarjaa. Harmittamaan on jäänyt, että en aiemmin tänä vuonna ostanut kokoelmia, kun tekijä itse oli signeeraamassa tuotantoaan kirjakaupassa.

Olisin ostanut loogisesti ensimmäisen kokoelman ensimmäiseksi, mutta albumia ei eilen ollut paikallisessa kirjakaupassa saatavana, joten tyydyin osaan kaksi, nimeltään Fingerpori 2. Valinta ei ollutkaan hassumpi, sillä kirjan esipuheeksi on painettu ensimmäisestä albumista Hesarissa ilmestynyt lyttäävä arvostelu. Kontrasti on kutkuttava. Olli Alho pistää koko Fingerporihuumorin halki poikki pinoon:

”Jarlan kuvakomiikkaa elähdyttää homonymiaksi kutsuttu ilmiö, siis se, että kielen kaksi sanaa ovat kirjoitusasultaan samat, mutta merkitykseltään erilaiset. Tämä erityisesti koululapsia riemastuttava seikka on kielen varhaisessa oppimisvaiheessa tärkeä väline sen monien mahdollisuuksien hahmottamisessa, mutta jaksaa yleensä kiinnostaa aikuista kielen puhujaa vain rajatussa määrin. Kroonisen ärtyisä Rivo-Riitta edustaa Fingerpori-kokoelman vitsirekisterissä aikuismaisempaa otetta, joka saattaa vedota ainakin harjannostajaishuumorin ystäviin.”

Tulipahan ainakin oma huumorintaju mukavasti luokiteltua, mutta minkäs teet, ehkä seura on tehnyt kaltaisekseen. Vaikka suurin osa kokoelman stripeistä oli jo entuudestaan tuttuja, naureskelin niitä ääneen. Ehkäpä jutut eivät niin kovin korkeatasoisia aina ole, mutta ne ovat kutkuttavan kekseliäitä kieroutuneisuudessaan. Jarlan piirrostyyli on sopivan karkeaa mutta oivaltavaa sekin, joten huumori irtoaa usein juuri kuvan ja sanaleikin yhteistyöstä, niin kuin sarjakuvassa pitääkin.

Oma suosikkihahmoni on Heimo Vesa, Fingerpolin tutkija. Koko Fingerpoli on hulvattoman hauska tiedekeskus veitsenterävine innovaatioineen.

P.S. Rivo-Riitalla on oma FB-sivu, kannattaa kurkata!

Sarjaromaanit ja muistamisen vaikeus

Mitä vanhemmaksi tulee ja mitä enemmän luettuja kirjoja kertyy, sitä vähemmän huomaa mitään mistään lukemastaan muistavansa. Huiput tietysti erottuvat ja pysyvät jonkin verran kirkkaammin muistissa, mutta vähänkin keskinkertainen häipyy unholaan. Toisaalta tästä on iloakin. Olen esimerkiksi lukenut Henning Mankellin Wallander-sarjan sitä mukaa kun sitä on suomennettu, eli ensimmäisen osan (Kasvoton kuolema) lukemisesta on hyvinkin vierähtänyt jo 15 vuotta. Olen aina pitänyt Mankellin hyvästä tarinasta ja laveasta kerronnasta. Huonomuistisuuden ansioista olen voinut nauttia samoista kirjoista myöhemmin uudelleen, kun ne on julkaistu äänikirjoina. Ällistyksekseen huomaa muistavansa joitakin kohtia hyvinkin selvästi, mutta ne harvoin liittyvät mitenkään varsinaiseen rikosjuoneen. Selkeimmin kirjasta usein muistaa tunnelman, ja esimerkiksi lukemistilanne saattaa palautua kirkkaana mieleen, vaikka juoni ja henkilöt olisivat kadonneetkin.

Muistamattomuuden ongelmaan törmäsin viimeksi nyt, kun lopulta ehdin lukea Denise Minan Garnethill-trilogian viimeisen osan. Kirjan osat liittyvät tiiviisti yhteen, joten olisi ollut kohtalaisesti etua, jos olisi muistanut edes jotain aiemmista kahdesta osasta. Kolmas osa on nimeltään Päätös, ja siinä todella vedetään yhteen kaikkien kolmen osan tarinoiden langat ja saadaan juttu siististi pinoon. Onneksi olen merkinnyt muistiin aiemmista osista seuraavaa (muistiinpanot olen päivännyt 4.5.2005, joten olen todennäköisesti lukenut kaksi ensimmäistä osaa, Garnethill ja Pako, peräjälkeen):

Kiinnostuin kirjasta, koska seuraavasta osasta oli HS:ssa arvostelu samana aamuna, kun lähdimme kirjamessuille. Kirjailija oli messuilla vierailemassa, ja kuuntelin häntä koko 30 min ajan ja pidin kuulemastani.

Kirja ei kuitenkaan täysin vastannut odotuksiani, koska sen yleistunnelma on kovin synkkä ja ahdistava. Päähenkilö on vähän yli 20-vuotias elokuvateatterin lipunmyyjä Maureen O’Donnell, joka asuu Garnethill-nimisessä lähiössä Glasgow’ssa. Maureen on opiskellut taiteita yliopistossa, mutta hänellä ei ole kunnianhimoa hakea kunnon työpaikkaa.

Kunnianhimon on vienyt sairastuminen opiskelujen loppupuolella. Maureen uskoi itse sairastavansa skitsofreniaa, kun oudot tuntemukset ja kohtaukset alkoivat toistua yhä useammin. Lopulta hän sai hermoromahduksen ja joutui mielisairaalaan. Silloin paljastui, että isä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen, ja tapahtumat alkoivat nousta mielen pintaan aiheuttaen sairastumisen.

Maureenin perhe, erityisesti äiti, on koko ajan tiennyt asiasta mutta järjestelmällisesti kieltänyt sen. Vain veli Liam uskoo sisartaan. Isä on jättänyt perheen, kun asia oli tullut ilmi, ja alkoholistiäiti on uusissa naimisissa. Maureen tuntee vihaavansa perhettään Liamia lukuun ottamatta. Maureenin paras ystävä on naisten turvakodissa työskentelevä Leslie.

Tämä on siis vain taustaa itse romaanin tapahtumille. Tarinan alussa Maureen on saanut juuri varmistuksen epäilylleen, että hänen poikaystävänsä on naimisissa. Leslie ja Maureen päättävät juoda itsensä tainnoksiin lohdutukseksi, ja sen he tekevätkin. Aamulla Maureen löytää poikaystävänsä raa’asti murhattuna omasta olohuoneestaan, ja joutuu itse pääepäillyksi. Myös Liamia epäillään, koska hän on ammatiltaan huumekauppias.

Maureen alkaa sekavasti selvittää psykiatripoikaystävänsä taustoja, ja jäljet johtavat klinikalle, jossa Maureen itsekin on ollut hoidettavana. Mukaan tulee yhä uusia, entistäkin surkeampia ihmiskohtaloita, kun Maureen törmää vanhaan rikosvyyhteen, jossa mielisairaalan potilaita on raiskattu osastolla.

Pako on suoraa jatkoa Garnethilliin. Edellisen kirjan rikollinen on mielisairaalassa ja lähettelee sieltä Maureenille uhkauskirjeitä, joita hän ei voi paljastaa poliisille jäämättä itse kiinni rikoksesta. Myös Maureenin isä on palannut Glasgow’hun. Uusi poikaystäväkin aiheuttaa hankaluuksia. Maureen alkaa olla yhtä pahasti alkoholisoitunut kuin äitinsäkin. Lisäksi välit Leslien kanssa ovat oudosti viilenneet.

Maureen on mennyt vapaaehtoiseksi työntekijäksi Leslien työpaikkaan, ja siellä hän kuulee kadonneesta naisesta, Annista. Leslie on poikkeuksellisen huolissaan Annista, ja sitten paljastuu, että Ann on murhattu Lontoossa. Maureen käy Annin perheen luona, eikä olisi voinut törmätä ankeampaan näkyyn. Mies ja neljä lasta elävät äärimmäisessä köyhyydessä rotanloukkumaisessa kylmässä asunnossa. Jopa lasten lapsilisät nostetaan edelleen, vaikka äiti on kuollut. Jollain on hallussaan Annin valtakirja.

Maureen yrittää auttaa perhettä ja lähtee etsimään Annin murhaajia Lontoosta. Rikokseen tuntuu sotkeutuneen kirjava joukko toinen toistaan vaarallisempia rikollisia niin Glasgow’sta kuin Lontoostakin, ja Maureen osaa taitavasti joutua todellisiin hankaluuksiin. Hengenlähtökään ei ole kaukana.

Tulossa on vielä kolmas osa tätä synkistelyä. Maureenin on koottava itsensä ja elämänsä, muuten kaikki on pian lopussa.

Kolmannen osan (Päätös, suom. Juha Ahokas) alussa tilanne ei ole sanottavasti parantunut. Maureen on velkaantunut holtittoman rahankäytön takia ja yrittää nyt koota rahoja takaisin myymällä salakuljetettuja savukkeita kirpputorilla ystävänsä Leslien kanssa. Kirpputorilla Maureen tutustuu eläköityneeseen prostituoituun Ellaan, joka haluaa nostaa kanteen omaa poikaansa vastaan. Poika ei ole maksanut Ellalle luvattua palkkaa, vaikka Ella on siivonnut poikansa ja tyttärensä pyörittämällä kuntoklubilla.

Koska Ella ei osaa kirjoittaa, Maureen täyttää tarvittavat lomakkeet. Pian Ella joutuu sairaalaan. Hän väittää kaatuneensa kotonaan, mutta selvästikin hänet on hakattu. Maureen käy tapaamassa Ellaa sairaalassa ja tapaa siellä Ellan epämiellyttävän pojan. Ella pyytää Maureenilta apua, mutta seuraavana päivänä hän yllättäen kuolee sairaalassa sydänkohtaukseen. Maureen epäilee, että Ellan poika on aiheuttanut kuoleman. Ellan tytär on myös Maureenille ennestään tuttu. Tämä on aikoinaan ostanut huumeita Maureenin veljeltä Liamilta ja syyttää tätä pahoinpitelystä.

Maureenilla on kosolti muitakin ongelmia. Sisar Una odottaa lasta ja on kutsunut isänsä Michaelin luokseen. Maureen pelkää, että isä käyttää pian hyväkseen lapsenlastaan, varsinkin, jos lapsi on tyttö. Maureen on katkaissut välinsä muihin perheenjäseniinsä paitsi veljeensä Liamiin. Ellan kuolemaa selvitellessään Maureen pääsee jyvälle tämän lasten kuntoklubibisneksen todellisesta luonteesta, joka ei kestä päivänvaloa. Samaan aikaan valmistaudutaan oikeudenkäyntiin, jossa pitäisi tuomita Maureenin poikaystävän murhaaja. Maureen on kutsuttu todistajaksi, mikä pelottaa häntä kovasti. Näyttää siltä, että syytetty vapautetaan näytön puutteessa. Maureen saa myös kammottavia uhkauskirjeitä syytetyltä, eikä hän vieläkään voi näyttää niitä poliisille.

Kaiken tämän seurauksena Maureen tuntee olevansa taas sekoamassa ja hän alkaa ryypätä entistä rankemmin. Hän myös vakavasti harkitsee isänsä tappamista.

Kirja on melko pitkä, tiheätekstinen pokkari on 415-sivuinen. Mina ei oikein pääse asiaan, ja kolme neljäsosaa kirjasta on päämäärätöntä ajelehtimista ja tuskailua, kun Maureen ei tiedä, mitä tekisi ja ystävät yrittävät pitää hänet tolpillaan ja viholliset suistaa raiteiltaan. Kirjan yleistunnelma on masentava. Helteinen Glasgow on kaikkea muuta kuin houkutteleva paikka. Henkilöillä on kaikki mahdolliset ongelmat mielenterveysongelmista alkoholismiin, narkomaniaan ja ketjupolttamiseen sekä syömishäiriöön asti.

Lopussa tuntuu, että kirjailija on saanut itsekin tarpeekseen ja ratkaisee kaikki pitkäänkin roikkuneet asiat nopeasti ja siististi, veriroiskeita tosin säästelemättä. Loppuun päästyäni olin lähinnä ärtynyt itseeni: miksi luin koko kirjan? Toisaalta olen jo hankkinut Minan seuraavan suomennoksen Veripelto…

Luku-...eikun joululoma lähenee!

Ihan pian on edessä kauan odotettu ja ansaittu joululoma. Tänä vuonna se onkin vain kolme päivää lyhyempi kuin kansanedustajien joulutauko, joten ruhtinaallisesti pitäisi ehtiä lukea ja nauttia. Olen jo tehnyt lukulistaa valmiiksi. Ensinnä pitää lukea loppuun edellisviikonloppuna aloitettu dekkari, Denise Minan Päästös, josta myöhemmin kirjoittelen lisää. Kesken on myös omakustanteena julkaistu neljän kirjoittajan novellikokoelma Moralla murhaa mukavasti. Siitäkin myöhemmin enemmän, kunhan ruumiskasa on lakikorkeudessa.

Sitten on luettava työkavereilta lainatut kirjat eli Annika Sjögrenin Kuin hiipuva hiillos ja Thomas Bodströmin Pakenija. Jälkimmäinen on tainnut olla lainassa jo useamman vuoden. Jokohan omistaja on unohtanut sen olemassaolon kokonaan? Molemmat lainakirjat ovat dekkareita, joten ne sopivat hienosti jouluirrotteluun. Kummatkin ovat lisäksi täysin uusia tuttavuuksia, joten ei ole mitään ennakko-odotuksia.

Lainapinossa on kyllä lisääkin tavaraa. Äidiltä olen varmaan jo viime talvena lainannut Amy Tanin kirjan Rouva Chenin henki. Tan on loistava kirjailija, jolta olen lukenut aiemmin ainakin kolme kirjaa (Keittiöjumalan vaimo, Luutohtorin tytär, Sata salattua aistia), joten tältä odotan paljon. Tan on syntynyt Kaliforniassa, mutta vanhemmat ovat kiinalaissiirtolaisia. Teokset sijoittuvat nykypäivän ja lähimenneisyyden Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Mukana on myös sopiva annos henkimaailmaa, joka kuuluu kiinteästi kiinalaiseen kulttuuriin ja arkipäivään.

Äidin suosittelemia ovat myös Richard Masonin Meren huoneissa. Tätä äiti kehui kovasti, ja olin jo ennen hankkinut samalta kirjailijalta Muistojen huoneet -nimisen kirjan. Molemmat ovat edelleen lukematta...Aika rajulta vaikuttaa kolmas äidiltä lainattu Kigalin sunnuntait, jonka on kirjoittanut Gil Courtemanche. Kirja sijoittuu nimensä mukaisesti Ruandaan. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Äidillä on hyvä kirjamaku, siis sellainen, että usein pidämme samanlaisista kirjoista.

Tänään kävin varomattomasti Kiskon sivukirjastossa. Piti palauttaa Pariisin-matkaa varten lainatut matkaoppaat ja kartat, ja kuinka ollakaan, oli kurkattava uutuustelinettä. Sieltä mukaan tarttui kaksi: Margaret Atwoodin Herran tarhurit ja Susanna Alakokosken Hyvää vangkilaa toivoo jenna. Muistaakseni olen joskus lukenut jotain Atwoodilta, mutta en muista, mitä (!). Alakosken Sikalat odottaa hyllyssä lukemattomana myös. Kiskosta on aina saanut uutuuskirjoja todella nopeasti luettavakseen, eikä tilanne ole toistaiseksi näköjään huonontunut, vaikka liitoskaupungissa nyt ollaankin.

Jouluaattona paketista kuoriutuu vino pino kirjoja. Saan ainakin Mikko Rimmisen Nenäpäivän (kävin miehelle sormella osoittamassa sen eilen kirjakaupassa). Ostin äidille Alexandra Salmisen Finlandia-ehdokkaan, joten sen saan ainakin lainaksi. Itselle tilasin ihan varmuudeksi Riikka Pulkkisen Totta-kirjan, vaikka Rajakin on vielä lukematta, ostettu toki on sekin. Miehellekin taisin ostaa kirjan lahjaksi...

Osuva kirjavalinta Pariisin-matkalle

Matkalla pitää ehdottomasti olla mukana kirja tai pari. Iltalukemista tarvitaan aina, ja junissa ja lentokoneissa ei oikein muuta voi tehdä kuin lukea. Ensimmäiselle etelänlomalleni joskus 1980-luvun lopulla en älynnyt ottaa lukemista mukaan, joten jouduin turvautumaan hotellin kioskin englanninkieliseen pokkariin, mikä ei ollut hullumpi juttu sekään.

Lomakirjan valinta ei aina ole helppoa. Kirjan pitää olla sopivan kevyttä sekä sisällöltään että fyysiseltä olemukseltaan: siis pokkari ja mielellään dekkari. Sellaisen pakkasin taannoiselle Pariisin-reissullekin mukaan, mutta mukaan tarttui jo syyslomalla hankittu Tammen Keltaisen kirjaston pokkarina ilmestynyt Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä (suom. Erkki Jukarainen).

Kirja mainittiin viime viikolla netissä kiertäneissä 100 kirjaa -listoissakin, mutta varsinainen syy sen mukaan ottamiseen oli se, että Auster oikeastaan on jo pitkään ollut lempikirjailijani, jota en vain ole oikein ehtinyt lukea. Ensimmäinen taisi olla Illuusioiden kirja, josta pidin kovasti. Sitten luin heti tuoreeltaan suomennoksen ilmestyttyä Sattumuksia Brooklynissa, joka myös on todella hyvä. Hyllyssä odottavat myös Oraakkeliyö, Kuun maisemissa, Mr Vertigo ja New York -trilogia. Olisipa vielä aikaa niiden lukemiseen!

Paul Austerin tuotantoon päädyin tutustumaan oikeastaan makuuhuoneen kautta, sillä ihastuin kovasti Austerin vaimon Siri Hustvedtin teoksiin. Kaikki mitä rakastin oli aivan huikea, mutta pidin myös Amerikkalaisesta elegiasta ja varhemmin ilmestyneestä Lumouksesta.

Yksinäisyyden äärellä sisältää kaksi kirjaa (melko lyhyt muoto tuntuu olevan Austerille usein tyypillistä): Näkymättömän miehen muotokuva ja Muistin kirja. Näistä ensimmäinen kertoo Austerin isästä. Kertoja (Auster) kuvailee teoksen syntyä samalla kun kertoo tarinaa. Sysäys kirjoittamiseen tuli isän yllättävästä poismenosta. Auster joutuu vaimonsa ja poikansa kanssa tyhjentämään isänsä suuren talon, joka on ollut myös Austerin lapsuudenkoti. Parikymmentä vuotta isä asui talossa yksin avioeron jälkeen.

Käy ilmi, että isän ja pojan välit ovat olleet aina hyvin etäiset. Isä ei ole ollut koskaan oikein läsnä perheen elämässä. Tärkeintä on aina ollut työ. Kertoja kutsuu isää jossain vaiheessa mieheksi vailla mieltymyksiä. Isä ei ole koskaan pitänyt mistään eikä kenestäkään. Poika on koko elämänsä yrittänyt miellyttää isäänsä ja saada tältä huomiota ja hyväksyntää. Tuloksetta.

Isän jäämistöä penkoessaan poika käy läpi elämäänsä ja isänsä elämää. Isä tuntuu yhä vieraammalta. Samalla hän kuitenkin saa selville, mistä isän etäisyys on johtunut. Isän lapsuus on ollut dramaattisten tapahtumien varjostamaa. Isä ja tämän veljet ovat poikkeuksellisen kiinni äidissään, mikä sekin saa selityksensä historiasta.

Pariisi on ollut Paul Austerille hyvin tärkeä kaupunki. Näkymättömän miehen muotokuvassakin on kohtia, jotka sijoittuvat Pariisiin. Siellä kertoja ja isä kohtaavat kerran merkillisissä olosuhteissa.

Muistin kirja on alkupuolta hidaslukuisempi ja hajanaisempi. Ajallisesti se sijoittuu joitakin vuosia myöhemmäksi kuin Näkymättömän miehen muotokuva. Molemmissa kertojana on kirjailija itse, Paul Auster. Muistin kirjassakin Auster käy läpi omaa isäsuhdettaan, mutta nyt hän peilaa sitä omaan isyytensä. Pian isän kuoleman jälkeen Austerin avioliitto on päättynyt eroon ja hän on joutunut jättämään poikansa pääasiassa vaimon huostaan. Hän tapaa pientä Danielia vain harvoin.

Pariisilla on tässä osassa vieläkin isompi rooli kuin alkupuolessa. Auster muistelee nuoruutensa Pariisin-vaiheita ja kertoo muitakin kaupunkiin liittyviä anekdootteja. Oudot sattumukset ovat Muistin kirjassa keskeisessä osassa, samoin kirjallisuudella, jota Auster tuntee laajalti. Jotkut kirjallisuusviitteet tuntuivat pitkästyttäviltä, kun itse ei tunne riittävän hyvin eurooppalaista filosofiaa.

Lomakirjaksi Yksinäisyyden äärellä ei ehkä ollut ihan paras valinta, mutta yhtymäkohdat Pariisiin olivat kutkuttavia. Austerkin luultavasti olisi sattumaa arvostanut. Meillekin sattui Pariisissa yhtä ja toista!