Hyvä mieli Mielensäpahoittajasta

Olen jo pari vuotta kaikissa käänteissä hehkuttanut, kuinka ihana keksintö on cd-äänikirja. Hehkutan jatkossakin. Ajan autolla päivittäin toista tuntia, ja äänikirjoja on tullut kuunneltua jo aika läjä. Lisäksi joitakin vuosia sitten voitin Adlibriksen arvonnassa Helsingin Kirjamessuilta iPod Nanon, joka on ollut uskollinen kaverini niin lenkeillä kuin kotitöissäkin. Jopa inha silittäminen sujuu jotenkuten kirjaa kuunnellessa. Osan parhaista olen hankkinut ihan ikiomiksi, kuten Täällä Pohjantähden alla, jonka muuten lukee legendaarinen Veikko Sinisalo. Hän on tehnyt jokaiselle hahmolle omanlaisensa äänen ja aksentinkin, uskomatonta. Omia ovat myös Sinuhe, egyptiläinen, Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljestä, joka sekin yllättävän hyvin taipuu äänikirjaksi.

Työmatkoille parhaiten sopivat kuitenkin dekkarit ja jännärit, sillä kirjaan uppoutuu muuten liiankin kanssa. Tuntematonta kuunnellessa kaasupoljinta tuli painettua hieman liiankin reippaasti ja Pohjantähden kakkososa oli raskasta kuunneltavaa ainakin, kun töissäkin oli kova tahti päällä ja väsytti ja synkisti. Kirjaston valikoimista löytyy monenlaista äänikirjaa, ja nyt olen oppinut myös netin kautta selailemaan kaupunginkirjaston valikoimaa ja tekemään siitä varauksia. Parhaillaan kuuntelen autossa Jari Tervon Myyrää. Menossa on kolmas levy, enkä oikein tiedä, mitä kirjassa tapahtuu. Tervolla on hervottomasti henkilöitä, ja kertoja vaihtuu, samoin aikakausi, niin tiuhaan, ettei mukana tahdo pysyä. Lisäksi levyissä on jonkin verran vikoja, eikä ihan kaikkia raitoja voi kuunnella. Tämä ilmiö rasittaa aina vanhempia kirjaston äänikirjoja ikävästi. Lenkeillä olen kuunnellut Yle Areenasta napattua klassikkoa Rakastunut rampa, jonka on kirjoittanut Joel Lehtonen. Areenassa on muitakin äänikirjoja, kannattaa käydä tutustumassa.

Kirjastosta tarttui Myyrän ohella mukaan Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja, joka on saanut melko paljon huomiota ja myynyt kirjanakin melkoisesti. Alkuaan ideana on ollut kirjoittaa lyhyitä kuunnelmanpätkiä radioon, ja ne on sitten koottu kirjaksi. Kuunnelmat on esittänyt Antti Litja, ja nauhoituksista on sitten koottu äänikirja. Litja sopii esittäjäksi kuin nenä päähän! Mielensäpahoittaja on kahdeksankymppinen maalaismies, joka hoitaa terveyttään valittamalla avoimesti kaikesta itseään ärsyttävästä. Näin eivät verisuonet pääse tukkeutumaan. Valitukset hän kirjoittaa lehteen mielipidepalstalle. Vaimo on huonossa kunnossa kirkonkylän vanhainkodissa, ja ainoa ystävä Yrjänä on jo hautausmaalla. Lapsia pariskunnalla on kuusi, mutta yhteyttä pitää vain yksi pääkaupungissa asuva poika.

Moni nykyajan elämän ilmiö pahoittaa kertojan mielen. Tuhlaileva elämäntapa on niistä yksi keskeinen. Mielensäpahoittaja on sodankäynyt mies, joka on itse aikanaan omin käsin rakentanut talonsa. Niin hänen mielestään pitäisi kaikkien muidenkin tehdä, jos vähänkin jotain jostain ymmärtäisivät. Kaikenlainen säästeliäisyys on tälle vanhalle jäärälle erityisesti mieleen. Se vain ilmenee usein melko koomisesti. Ilmaiset pankin avajaiskahvit houkuttavat kirkolle, mutta taksilla ei raaski millään lähteä, eikä laiska poika suostu ajamaan kolmea sataa kilometriä tullakseen luomaan lumet autotallin edestä! Kiukkuiset jupinat milloin mistäkin saavat kuulijan suun hymyyn. Tämä vetosi jopa 13-vuotiaaseen poikaani!

Yrmyn ja ärtyisän ulkokuoren alla on kuitenkin lämmin sydän. Mies käy vaimoaan katsomassa vanhainkodissa, silittää tämän poskea ja katsoo silmiin. Vaimostaan mies myös puhuu aina arvostavasti, sillä tämä osasi aikanaan pistää sopivasti hanttiin. Myös lastenlapset sulattavat kovan kuoren. Miniällekin tulee laitettua muhkea lahjakortti, vaikka se ymmärtämätön ei osaa edes jouluna laittaa oikeita ruokia. Jotkut omien lasten kanssa sopimattomat asiat kaihertavat mieltä vuosikymmenien jälkeenkin.

Yhteen rytkyyn kuunneltuna annos olisi varmaankin liikaa. Levyllinen vielä menetteli, mutta alkuperäinen annostushan on ollut yksi jupina kerrallaan. Mieleen tulivat Veikko Huovisen ironiset kertomukset. Kyllä ei näillä mieli pahoitu!

Tästä linkistä löytyy ääninäyte. 

Ultranostalgiapläjäys

Ukko Kivistö: Jalkapallon täysosuma

Tammi. 1946. 220 s.

Näitä kirjallisuusblogeja lueskellessani aivojen muistipoimut taisivat aktivoitua oikein kunnolla. Mm. Salla on kirjoittanut uudelleen lukemistaan tyttökirjoista ja nuortenkirjoista ylipäätään. Hänen ja muidenkin tekstit herättivät koko joukon jo uinahtamaankin päässeitä muistoja. Olen ollut lapsesta saakka ahkera lukija, vaikka lukemaan opinkin vasta koulussa ekalla luokalla. Kotona luettiin lapsille ääneen ja saimme siskon kanssa myös kirjoja lahjaksi, vaikka 1970-luku nyt ei niin virikkeentäyteistä aikaa ollutkaan. Tyttökirjat olen lukenut useaan kertaan, niin kotimaiset Selja- ja Tiina-sarjat kuin Annat ja Runotytöt, Pikkunaiset ynnä muut. Kaikki mitä pikkukunnan kirjastosta sai, myös luettiin ja aina uudelleen. Osan olen hankkinut sittemmin omaksikin ja olen mm. täydentänyt Anna-sarjan, kun siihen on tullut uusia suomennoksia.

Kirjasto ei siis ollut kovinkaan laaja, joten lukuhimoa oli tyydytettävä muillakin kuin tyttökirjoilla. Oikeastaan kaikki kelpasi. Muistan, että ihastuin kovasti Robinson Crusoeen, vaikka jälkikäteen olen tajunnut, että kyseessä oli lyhennelmä. Poikakirjojen lukemiseen kannusti myös kolmannen ja neljännen luokan (olimme yhdysluokalla) opettaja, joka luki meille paljon ääneen. Näin aikuisena kun kouluaikojani muistelen, en voi sanoa, että olisin mitenkään erityisen hyvin koulussa viihtynyt ainakaan alaluokilla. Parasta olivat juuri nuo lukuhetket. Koska luokassa oli sekä tyttöjä että poikia, oli opettaja selvästikin valikoinut luettavakseen kirjoja, jotka miellyttivät poikia. Tytöthän ovat yleensä kaikkiruokaisempia luettavan suhteen. Suuren vaikutuksen teki Mark Twainin klassikko Tom Sawyerin seikkailut. Vieläkin muistan, miltä tuntui, kun Tom tyttöystävänsä kanssa eksyi luolaan moneksi päiväksi. Myöhemmin sain lahjaksi kirjan jatko-osan Huckleberry Finnin seikkailut, joka ei ole aivan yhtä piinaavan jännittävä mutta mielenkiintoinen sekin. Viime vuonna kuuntelin Tomin seikkailut äänikirjana ja totesin, että taika on kestänyt erinomaisesti! Loistava kirja!

Mieleen on jäänyt myös kirja, jossa nuorukainen harhailee Etelä-Euroopassa jonkin sodan jälkeen. Erityisesti muistan kohdan, jossa poika tulee appelsiinilehtoon. Harmikseni en muista kirjan nimeä, enkä ole siihen muussa yhteydessä törmännyt. Suostuin kirja oli kuitenkin nimeltään Jalkapallon täysosuma. Se luettiin kahden vuoden aikana ainakin kaksi, jollei jopa kolme kertaa. Kannet olivat muistaakseni opettajan kappaleesta pudonneet, eikä kirjaa ollut kunnan kirjastossa. Tämä suosikkikirja pulpahti minulle taas mieleen nuortenkirjakirjoituksiani lukiessani. Muistelen etsineeni teosta parisenkymmentä vuotta sitten ilman tulosta kirjastojen varastoista. Mutta nyt on aika toinen. Syöttämällä nimen Googleen sain heti pari osumaa, joissa kirja oli myynnissä antikvariaattien nettikaupoissa. Tilaus sisään, ja kahden päivän päästä kirja oli minulla! Ihanaa!

Wikipediasta ja muualtakin netistä löytyy kirjan kirjoittajasta Ukko (Uuno) Kivistöstä vain muutama niukka maininta. Hän on ollut kansakoulunopettaja ja partiolaisaktiivi sekä kirjoittanut noin 30 nuortenkirjaa! Silti vannon, että en ole hänen nimeään missään yhteydessä aiemmin edes kuullut. Jalkapallon täysosuma on ilmestynyt vuonna 1946, eli heti sotien jälkeen. Ostamani kirja on hyväkuntoinen ja siisti, mutta senaikainen paperi on aivan ruskeaa ja sidos on niin hauras, että sivuja on käänneltävä varovasti. Kannen kuvan alareunassa on kuvittajan nimi Räsänen. Siihen en saanut Googlesta lisätietoja, onkohan kellään?

Kirjan alaotsikkona on Kirja reippaista pojista ja reiluista aikamiehistä. Se kuvaakin melko kattavasti, millainen on kirjan yleishenki. Päähenkilö on Väinö Vähäkangas eli Väkä. Väkä ja hänen paras kaverinsa Eikka asuvat suomalaisessa rannikkokaupungissa, jonka nimeä ei kirjassa mainita. Pojat ovat kirjan alussa päässeet juuri oppikoulun kolmannelta luokalta, eli ovat laskujeni mukaan n. 13-vuotiaita. Väinö on luokkansa priimus. Hänen isänsä on kuollut, ja kuoleman jälkeen isän liikekumppani on jonkinlaisten kepulikonstien avulla saanut liikkeen itselleen ja Väinön äiti on jäänyt puille paljaille. Eikan isä taas on pankinjohtaja, joka mielellään auttelee Väkää mm. kutsumalla tämän kesälomaksi poikansa seuraksi ulkosaaristoon.

Kesäloman aikana pojat kokevat monta henkeäsalpaavaa seikkailua, joissa on vaikutteita niin Viisikoista kuin Tom Sawyeristakin. Pojat mm. ajautuvat kanootillaan autiolle saarelle, jossa kylläkin on tutkijaprofessorin hyvin varusteltu mökki säilyketölkkivarastoineen. Syksyllä pojat palaavat kouluun ja joutuvat ensi töikseen hankaluuksiin uuden opettajan, lehtori Tikan kanssa. Pojat tekevät myös kolttosia kaupungilla, ja ajan tavan mukaan niistä valitetaan kouluun, joka rankaisee mm. erottamisella. Onneksi koulun vanha rehtori on ymmärtäväinen mies ja kuuluu kirjailijan reiluihin aikamiehiin.

Jalkapallolla on tarinassa hyvin pieni osuutensa. Väkä tulee vahingossa potkaisseeksi pallon suoraan sisään kiukkuisen merikapteeni Bockin ikkunasta. Rehti ja perin pohjin kunnollinen Väkä ei juokse karkuun vaan tunnustaa tekonsa ja lupaa korvata aiheuttamansa vahingon. Näin Bock ja Väkä tutustuvat toisiinsa. Seuraa vielä koko joukko väärinkäsityksiä ja kadonneitten omaisten löytymisiä ja menneitten vääryyksien oikaisuja ennen loppua.

Yhtäkään kirjan tapahtumaa en muistanut, vain sen, että kirja oli jännittävä. Sitä se totisesti onkin. Jos ei anna liiallisen reiluuden ja rehtiyden ideaalin rasittaa itseään, saa oikein mukavan ja viihdyttävän nostalgiahetken tämän kirjan parissa. Alussa pitää myös olla kärsivällinen, sillä kieli on melkoinen tyrmäysisku. Kolmetoistavuotias poika sanoo kaverilleen kahden kesken: "Suurenmoinen aamu. Ajattele, mikä onni, että kuulimme satakielen laulun. En unhoita sitä liverrystä - enkä Linnankartanon loistavaa puutarhaa. Siellä oli silmänkantamattomiin kukkivia omenapuita. Voi totisesti sitä väriloistoa!"

Vielä nämäkin haluaisin lukea…

Lukeminen on harrastus, jossa ei ainakaan voi loppua tekeminen. Verrattuna esimerkiksi lintubongailuun mahdollisuudet ovat aivan toista luokkaa. Lintulajeja ei tule jatkuvasti uusia, toisin kuin kirjoja. Hemulikin sai kaikki postimerkit kerättyä. Hän tosin rupesi sitten keräämään kasveja, joita on myös aika paljon. Ehkä Hemulinkin olisi kannattanut ruveta lukemaan kirjoja…

Joululomaksi tein jonkinlaisen listan, jonka arvioin hyvinkin ehtiväni kolmen viikon aikana lukea. Toisin kuitenkin kävi, kuten aina. Lukematta on edelleen kokoelma Moralla murhaa mukavasti. Samoin ovat avaamatta Kigalin sunnuntait  ja Meren huoneissa. Äiti odottakoon vielä jonkin aikaa kirjojaan takaisin. Tavoitteena oli lukea myös Finlandia-mittelön voittaja, jonka sain joululahjaksi sekä Totta, jonka ostin ihan itse itselleni lahjaksi.

Äidille ostin 27 eli kuolema tekee kirjailijan, joka arvatenkin aika pian rantautuu pöytäni kulmalle odottamaan vuoroaan sekin.

Olin lainannut paikallisesta kirjastosta Atwoodin Herran tarhurit, ja kun vein sen pois, aivan kuin varkain mukaan kotiin lähtivät sieltä Herta Müllerin Tänään en halunnut tavata itseäni ja Atwoodilta Sokea surmaaja. Atwoodiin ihastuin valtavasti Herran tarhureita lukiessani. Oikeastaan olisin halunnut lainata häneltä Oryx ja Crake -kirjan, mutta sitä ei ollut meidän kirjastomme valikoimissa. Pitää muistaa hakea se pääkirjastosta. Atwood nimittäin kertoi Herran tarhureitten jälkisanoissa, että kirjoissa on samoja henkilöitä. Müllerilta en ole ehtinyt lukea vielä mitään. Olen lukenut pari hänestä tehtyä haastattelua, ja kirjat vaikuttavat ainakin niiden valossa kiinnostavilta. Müllerin teoksia julkaisee Tammi Keltaisessa kirjastossa.

Kirjallisuusblogeja silmäillessäni kiinnostuin Susan Abulhawan kirjasta Jeninin aamut. Tein siitä kirjastoon varauksen ja tekstari piippasi heti seuraavana päivänä, joten tuossa sekin nyt odottaa lukemistaan. Paljon on blogeissa kirjoitettu myös Joyce Carol Oatesin kirjasta Kosto: Rakkaustarina. Tämän päivän Salon Seudun Sanomissa oli siitä arvio. Pidin todella paljon Oatesin romaanista Haudankaivajan tytär, ja tämä uusinkin käännös kiinnostaa, mutta samalla myös pelottaa. Tuntuu olevan tavallista rankempaa tekstiä.

Sitten alkoivat kirja-alennusmyynnit. Pakkohan oli poiketa. Tarkoitus oli hankkia ainakin Erkki Tuomiojan kirja Häivähdys punaista, mutta pahaksi onneksi se oli loppunut paikallisesta kirjakaupasta. Kirjapinojen äärellä oli taas tutun pulman edessä: onko minulla jo tämä kirja? Parikin harhaostosta tuli vältettyä nipin napin, mutta muutama jäi kauppaan, vaikka kotihyllyssä ei niitä ollutkaan. Pitänee korjata asia pikimmiten. Hankintojakin toki tein. André Brinkin Kun vielä muistan on takakannen mukaan romaani rakkaudesta mutta ennen kaikkea kuolemasta. Brink on nyt noin 70-vuotias. Olen lukenut hänen tuotannostaan suurimman osan, samaa tahtia kuin niitä on suomennettu. On jotain etua siitä, että on aloittanut harrastuksensa ajoissa! Brink on myös äitini suosikkikirjailijoita, ja hän hankki niitä jo aikanaan kun vielä asuin kotona. 1980-luvulla Brinkin kirjat olivat melkoisen ravistelevia, sillä niiden kautta pääsi kurkistamaan Etelä-Afrikan apartheid-politiikan kulissien taakse. Brinkin hovisuomentaja on huipputaitava Seppo Loponen.

Ostin myös Ian McEwanin romaanin Sementtipuutarhat. Hiljattain luin McEwanilta uutuuskäännöksen Polte, joka on hieno romaani. Hyllyssä odottavat myös Rannalla ja Sovitus. Sementtipuutarhat on oikeastaan pienoisromaani, sillä siinä on vain 135 sivua. Se on myös hänen esikoisromaaninsa. Mielenkiintoista!

Mukaan tarttui myös Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, joka herätti uutena käännöksenä jonkin verran huomiotakin. Siitä on myös melko tuoreita blogikirjoituksia. Viimeinen hankinta oli Owen Sheers -nimisen kirjailijan esikoisromaani Vastarinta. Tarina on vaihtoehtohistoriaa. Saksa on voittanut toisen maailmansodan, ja miehittäjät marssivat Walesiin. Takakansiteksti lupaa sydänsuruja. Hmm.

Pahaksi onneksi tulin vielä ostaneeksi Kotiliesi-lehden irtonumeron. Houkuttimena oli Märta Tikkasen haastattelu. Tikkasesta olen nähnyt televisiosta joskus aivan huikean haastattelun, ja hänen elämänsä on ollut poikkeuksellisen kiinnostava. Tunnustan kuitenkin, että tuotannosta olen tainnut ehkä lukea kohukirjan Miestä ei voi raiskata (en löydä mistään kirjanpitovihkoani teinivuosilta, että voisin tarkistaa!!). Saattaa kuitenkin olla, että olen vain lukenut kirjaa koskevia tekstejä, en itse kirjaa. Varmaa kuitenkin on, että olen lukenut romaanin Punahilkka. Nyt Tikkaselta on taas ilmestynyt uusi kirja, Emma ja Uno. Rakkautta totta kai. Romaani perustuu Tikkasen isovanhempien tarinaan ja vaikuttaa lehtijutun perusteella todella kiinnostavalta.

Niin, ja parhaillaan luen Anne Michaelsin kirjaa Routaholvi.

Sisko ja sen narkkariveli

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (Håpas du trifs bra i fengelset)

Suom. Katriina Huttunen. Schildts. 349 s.

Kirjan kansiliepeessä kustantaja esittelee kirjailijaa lyhyesti. Alakoski on syntynyt vuonna 1962 Vaasassa ja muuttanut viisivuotiaana Ruotsiin. Koulutukseltaan hän on sosionomi ja naistutkija. Tämä kaikki on vahvasti läsnä myös hänen toisessa romaanissaan Hyvää vangkilaa toivoo Jenna.  Esikoisromaani Sikalat herätti keskustelua myös Suomessa ilmestyttyään pari vuotta sitten. Se on vielä lukematta, mutta tämä ensikosketus Alakoskeen oli niin vahva, että eiköhän sekin vielä pidä lukea. Ruotsissa kirja on ollut hyvin suosittu, mutta Suomessa on taidettu tätä kakkosta lukea vähemmän. Blogeissa kirjaa on kuitenkin käsitelty, mutta varoin lukemasta niitä ennen omaa tekstiäni.

Alakoski sörkkii arkoja asioita. Kirjan kertoja on nelikymppinen Anni Nieminen, suomalaissiirtolaistaustainen ruotsalainen. Kirja alkaa malmölaisesta hoitolaitoksesta, johon Anni on tullut viikoksi narkomaanien lähiomaisten hoitojaksolle. Sami-veljen hoito on jatkunut pitkään, mutta nyt lopultakin alkaa jonkinlaisia tuloksia näkyä ja kuiville pääsy saattaa olla totta. Ohjelmaan kuuluu kuitenkin lähiomaisten tuskan purkua ja varsinaisen hoidettavan ja omaisen välien selvittelyä. Jakso on Annille hyvin rankka, ja se kirvoittaa hänestä esiin pitkän rivin muistoja, joita romaanissa sitten aletaan purkaa. Rakenne on siis melko tavanomainen: aloitetaan lopusta, palataan alkuun ja lopussa katsotaan vielä hetki eteenpäin. Alakoski ei kuitenkaan kerro Annin ja Samin tarinaa kokonaan. Aukkoja jää melkoisesti, ja kronologiakin on viitteellinen. Näkökulma on vain Annin. Sami katoaa välillä pitkiksi jaksoiksi Annin elämästä, eikä Samin vaiheista kerrota lukijallekaan enempää kuin mitä Anni tietää tai tiedonmuruistaan päättelee.

Annin ja Samin vanhemmat ovat olleet ruotsinsuomalaisia alkoholisteja. Kumpikin on kirjan nykyhetkessä jo kuollut. Äiti on tehnyt itsemurhan, ja isä on kuollut yksin kotonaan pitkällisen juopottelun seurauksena. Elimistö ei vain enää kestänyt. Itsemurha on ruotsalaisessakin yhteiskunnassa tabu, eikä Anni voi puhua äitinsä kuolemasta oikein kenellekään. Hän kuitenkin muistelee äidin yrittäneen itsemurhaa useasti, jo silloin, kun Sami ja Anni olivat lapsia. Anni on pelastanut äitinsä useammankin kerran, niin että sairaalassa he alkavat olla jo tuttuja. Isä on viinapäissään ollut myös väkivaltainen ja hakannut ainakin äitiä pahasti.

Sami on jo pienestä joutunut koulussa tarkkailuluokalle, koska hänellä on kaikki tarvittavat oireet eli käytösongelmat: aggressio, puutteellinen keskittymiskyky, hidas työskentelytahti, huolimattomuus, luku- ja kirjoitusvaikeudet, motivaatiovaikeudet. Kuitenkin opettajatkin sanoivat, että Sami oikeastaan oli hyvin älykäs. Anni olisi halunnut samalle luokalle isoveljensä kanssa, mutta ei päässyt, koska oli kiltti. Ainakin vielä alakoulussa. Sisarukset kulkevat muutenkin aivan eri teitä. Sami joutuu jo hyvin nuorena kaikenlaisiin hankaluuksiin ja ajautuu nopeasti huumepiireihin. Annillakaan ei ole yläasteiässä helppoa, ja koulu menee yhä huonommin. Kuitenkin hän pitää itsensä kaidalla tiellä ja oikeastaan ajautuu opiskelemaan ja työhön sosiaalipuolelle. Molemmat kuitenkin kärsivät lapsuuden traumoista, kumpikin tavallaan. Sami on riippuvainen huumeista, Anni on läheisriippuvainen.

Aikuisena Anni alkaa nähdä, mistä ongelmat ovat johtuneet. Vanhemmat ovat sodanjälkeistä sukupolvea, jonka omat vanhemmat ovat kokeneet sodan kauhut ja puutteen. Suomalaisia muutti Ruotsiin työn ja paremman elämän toivossa satojatuhansia 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Ruotsi kohteli heitä toisen luokan kansalaisina. Osa selviytyi sitkeydellä ja sisulla, mutta moni myös syrjäytyi ja traumatisoitui. Viina oli ainoa lohtu, kuten Annin vanhemmillakin. Sotien pitkä varjo ulottuu Samiin ja Anniin asti. Alakoski sanoo Annin suulla jossakin kohtaa myös, että Suomi menetti siirtolaisuutena Ruotsille parhaan työvoimansa 70-luvun taitteessa. Itsestäänselvyys, kun joku sen sanoo ääneen, mutta en ole tullut koskaan ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta. Mitä jos muuttajat olisivatkin jääneet? Millaiseksi Suomi olisi kehittynyt 1980-lvulle tultaessa? Mielenkiintoinen skenaario.

Nämä pohdinnat ovat kuitenkin romaanissa sivuosassa. Anni kokee oman suomalaisuutensa välillä rikkautena mutta usein myös taakkana. Isän hautajaisissa Suomi on vahvasti läsnä. Suomessa elää vielä rakas joskin etääntyvä isoäiti. Avustajan tehtävissään Anni tapaa monia maahanmuuttajia, myös suomalaisia. Kaduilla asuvista pummeista hätkähdyttävän moni puhuu suomea. Samaan aikaan Anni työssään seuraa ruotsalaisen yhteiskunnan arvojen kovenemista. Kannattaako maahanmuuttajan hammas korjata vai poistaa? Huumeongelmakin on lähinnä käyttäjien oma vika. Apua saa, mutta kuinka monta kertaa sama henkilö voi päästä hoitoon?

Annin mielestä Samin ja hänen omatkin vaikeutensa jo kouluaikoina johtuvat perinnöllisestä köyhyydestä. Kaikki perheen rahat menivät viinaan, ja lapsetkin joutuivat jäämään paitsi monenlaista muille tavanomaista. Anni häpesi köyhyyttä ja vanhempiaan. Katkeria muistoja on jäänyt esimerkiksi ripille pääsystä, vaikka jonkinlaiset juhlatkin kaikesta huolimatta räävittiin kasaan. Aikuisen Annin pelastusrenkaita ovat aivan ihana aviomies Dan ja tytär Jenna. Ilman Danin tukea Anni tuskin olisi selvinnyt Samin aiheuttamasta tuskasta ja huolesta. Kuiville pääsy on hankalan tien takana. Samin on käytävä todella pohjalla, eikä se ole Annillekaan helppoa. Vielä aikuisenakin Anni häpeää narkkariveljeään, eikä esimerkiksi halua puhua hänestä miehensä hienolle ja kunnolliselle suvulle tai Jennan opettajille tai koulutovereiden vanhemmille.

Alakosken kieli on erikoista. Annin tuskatilojen aikana sanat saattavat liimautua toisiinsa. Paikoin lauseet ovat hyvin lyhyitä ja vaillinaisia. Välillä Anni on itselleenkin hän. Myös luettelot ovat Alakoskelle tyypillisiä, samoin kokonaisten virkkeiden ja kappaleitten toisto. Suomentaja Katriina Huttunen ansaitsee kiitosta notkeasta käännöksestä. Teknisesti romaani on jopa helppolukuinen, ainakin paikoin. Toinen juttu onkin sitten melkoisen rankka sisältö, joka jää vielä päähän pyörimään, vaikka on päässyt ajat sitten loppuun.

Amerikkalaisturistit Burman viidakoissa

Amy Tan: Rouva Chenin henki (Saving Fish from Drowning)

Suom. Eva Siikarla. WSOY. 439 s. Ilmestynyt v. 2005, suom. 2007.

Amerikkalainen Amy Tan on jo pitkään ollut yksi monista suosikkikirjailijoistani. Tanin vanhemmat ovat kiinalaisia, mutta Tan itse on syntynyt Yhdysvalloissa vuonna 1952. Tämä kiinalais-amerikkalaisuus ja kahden hyvin erilaisen kulttuurin yhteentörmäys ja sukupolvien kuiluun aiheuttama lisäsyvennys ovat keskeisiä kaikissa hänen romaaneissaan. Tan on julkaissut viisi romaania, jotka kaikki on suomennettu. Ensimmäinen, Ilon ja onnen tarinat, ilmestyi vuonna 1989. Keittiöjumalan vaimo ja Sata salattua aistia ovat ilmestyneet 1990-luvulla ja Luutohtorin tytär vuonna 2001. Olen lukenut kaikki suomennokset, mutta kahdesta ensimmäisestä en ole tehnyt muistiinpanoja. Muistan kuitenkin pitäneeni ja vaikuttuneeni Tanin tyylistä ja kiehtovista tarinoista.

Luutohtorin tyttärestä olen kirjoittanut muistiin seuraavaa:

Amerikankiinalainen Ruth elää keski-ikäänsä lapsettomana avomiehen ja tämän kahden murrosikäisen tyttären kanssa. Ruthin isä on kuollut auto-onnettomuudessa, kun Ruth oli vielä pieni. Äiti LuLing on huolehtinut Ruthista yksin niukoissa taloudellisissa oloissa.

LiLing ei ole koskaan kertonut Ruthille omasta menneisyydestään Kiinassa tai tulostaan Amerikkaan siskonsa GaoLingin kanssa. Kun äiti alkaa yhä huolestuttavammin dementoitua, hän antaa Ruthille paksun kiinaksi kirjoitetun käsikirjoituksen. Ruth ei osaa lukea kiinaa, vaikka puhuukin sitä, äitinsä kieltä. Niinpä teksti jää ajelehtimaan Ruthin muiden papereiden joukkoon. Vasta kun äiti on niin sairas, että Ruthin on muutettava hänen luokseen asumaan, hän käännättää tekstin englanniksi vanhalla kiinalaisella kirjailijalla ja kokee elämänsä järkytyksen. Äidin kohtalo onkin aivan toinen kuin Ruth on luullut.

Kirjan keskiosa koostuu LuLingin kertomuksesta, jossa tärkeässä osassa on LuLingin äiti, Kallis täti, ja hänen traaginen tarinansa. Perheen historia näyttäytyy aivan uudessa valossa ja monet asiat saavat uuden, järkeenkäyvän selityksen.

Lopussa Ruth järjestää äitinsä ja omaa elämäänsä uuteen uskoon uuden tiedon valossa.

Kirja on vaikuttava kokemus. Se on hyvin monitasoinen ja siinä on monta tärkeää teemaa. Yksi on tietysti äidin ja tyttären vaikea suhde, sitten on sisarkateus ja sen tuhoisuus. Lisäksi on tietysti menneisyyden salojen paljastamisen tärkeys ja omien juurien tunteminen elämisen edellytyksenä. Myös vanheneminen ja sen mukanaan tuomat asiat ovat keskeisiä ja niitä käsitellään viisaasti ja realistisesti.

Sata salattua aistia on kirvoittanut hieman lyhyemmän luonnehdinnan:

Kirjan juoni on monipolvinen. Kertojan kotiin tulee tämän lapsuudessa aikuinen kokonaan kiinalainen isosisko Kwan, jolla on taito nähdä ja kuulla kuolleita. Kwan kertoo tarinaa entisestä elämästään, jolloin hän oli yksisilmäinen palvelijatar lähetysasemalla 1800-luvun Kiinassa. Kertoja ei ota kuuleviin korviinsakaan sisaren tarinoita. Aikuisena kertojan pitkä avioliitto on kariutumassa, mutta Kwan haluaa estää sen. Kolmistaan henkilöt matkustavat Kiinaan Kwanin kotikylään ja tutustuvat alueen tarinoihin ja luoliin. Monenlaisia kummallisia asioita paljastuu jokaisen entisestä elämästä ja molemmat tarinat täydentyvät. Hyvä kirja.

Kuten yllä olevista käy ilmi, Tanin kertomukset ovat hyvin monipolvisia. Niin on myös uusimmassa, Rouva Chenin hengessä. Romaani alkaa Lukijalle-osuudella, jonka on allekirjoittanut Nat May. Nimen sanaleikin ymmärtää vasta päästyään romaanissa melko pitkälle. Nat tarkoittaa burmalaista henkiolentoa. Nateja on kaikkialla. Usein ne ovat jonkun kuolleen ihmisen henkiä, joita pitää kohdella kunnioittavasti ja joita pitää yhtenään lepytellä uhrilahjoilla. Ärsytetty ja vihainen nat saattaa nimittäin aiheuttaa monenlaista kiusaa ja harmia, suoranaista onnettomuuttakin suuttumuksensa kohteelle.

Nat May kuvailee lukijalle romaaninsa syntyä. Kirjoittaja on sattumalta päätynyt Amerikan parapsykologisen tutkimuksen seuran kirjastoon, jossa hän törmää kiinnostavaan tekstiin. Kyseessä on meedion muistiinpanot, jotka tämä on kirjoittanut Bibi Chen -nimisen hengen sanelun mukaan. Nat May tunnistaa Bibi Chenin antiikkikauppiaaksi, jonka hänkin etäisesti tunsi, ennen kuin tämä murhattiin oman liikkeensä näyteikkunassa. Muistiinpanot kertovat amerikkalaisturisteista, jotka rouva Chenin kuoleman jälkeen matkustivat Kiinan kautta Burmaan. Kahdentoista hengen seurueesta yksitoista katosi. Nat May muistaa tapauksen, joka herätti paljon huomiota mediassa. Meedio muistiinpanot tuntuvat autenttisilta, ja Nat May päättää muokata niistä romaanin. Esipuheen jälkeen seuraa uutinen, jossa amerikkalaistoimittaja raportoi katoamisesta.

Tämän pohjustuksen jälkeen alkaa itse tarina, jonka kertojana on siis Bibi Chenin henki. Aluksi henki kertoo omasta kuolemastaan, joka edelleen on mysteeri. Se hämmentää henkeä, sillä hän pystyy muistamaan kaiken omasta elämästään ja nykyolotilassaan hän tietää, mitä ympärillä olevat ihmiset ajattelevat ja tuntevat. Henki pystyy myös vaikuttamaan ihmisiin unimaailman kautta. Tapahtumat alkavat Bibi Chenin hautajaisista. Vain kaksi viikkoa myöhemmin Chenin oli tarkoitus lähteä matkanjohtajaksi kulttuuriretkelle Kiinan kautta Burmaan. Huolelliset matkajärjestelyt on tehty. Mukaan on lähdössä yksitoista Bibibn ystävää tai tuttavaa, nuoria ja vanhoja. Mukana on yksi aviopari, yksi seurusteleva pari, pari yksinhuoltajaa lapsineen ja muutamia sinkkuja. Koska peruutusvakuutusta ei ole, seurue päättää kaikesta huolimatta toteuttaa matkan. Matkanjohtajaksi pestataan museosta kokematon Bennie. Rouva Chenin henki lähtee tietysti mukaan muiden tietämättä.

Enteet eivät ole kovin hyvät, ja seurue saakin aikaan kaaosta meneepä minne tahansa ja tekeepä mitä tahansa. Koska vahvatahtoinen, kokenut ja asiantunteva matkanjohtaja puuttuu, tehdään jatkuvasti vääriä valintoja. Jo Kiinan puolella päätetään poiketa rouva Chenin huolella laatimasta matkaohjelmasta. Tan kuvailee amerikkalaisturistien käyttäytymistä herkullisen satiirisesti. Hyvää tarkoittavat hölmöt tallovat alleen kaiken mahdollisen. Bennie valitsee hänelle tarjotuista paikallisoppaista kaikkein huonoimman, ja kielivaikeuksien takia jo ensimmäisessä nähtävyyskohteessa tapahtuu kauheita. Seurueeseen kuuluva eläinbehavioristina mainetta niittänyt tv-tähti tietämättään virtsaa uhrausalttarille, ja paikan virkamies häätää seurueen kirousten saattelemana. Vastoinkäymisistä turhautuneena matkue päättää lähteä Burmaan viisi päivää suunniteltua aiemmin, mikä aiheuttaa melkoisia ongelmia. Sotilasjuntan hallitsema valtio suhtautuu kaikkiin ulkomaalaisiin erittäin epäluuloisesti, vaikka virallisen ohjelman mukaan maahan yritetään houkutella turisteja. Heti rajanylityksen jälkeen seuraa kommelluksia, joiden aikana suututetaan koko joukko nateja.

Matkue kompuroi kohti väistämätöntä, eli lähes koko joukon katoamista. Vain natit suututtanut tv-tähti Harry jää krapulansa takia jouluaamuna hotellille, kun muut lähtevät oppaansa mukana ihailemaan auringonnousua järvelle. Tältä matkalta turistit eivät enää palaa. Lukija tietää kuitenkin, mitä joukolle tapahtuu. Harry yrittää parhaansa mukaan auttaa matkatoveriensa löytymisessä, vaikka se ei helppoa olekaan sotilasjuntan tiukasti valvomassa maassa. Amerikkalaisetkin joutuvat huomaamaan, että kaikkialla ei voi toimia heidän sääntöjensä mukaan.

Seuraa vielä koko joukko uskomattomia juonenkäänteitä ennen loppua. Rouva Chenin henki on Tanin kirjoista humoristisin, vaikka se sijoittuukin erittäin synkkään epädemokraattiseen Burmaan. Kuin varkain Tan ottaa voimakkaasti kantaa Burman poliittiseen tilanteeseen kertomalla kauhuteoista, joihin sotilaat jatkuvasti syyllistyvät, vaikka ulospäin kilpeä kiillotetaankin. Teräviä huomioita on myös mediasta ja sen toimintatavoista. Tosi-tv hullaannuttaa kaikki, ja katsojaluvuilla tehdään politiikkaa. Amerikkalaisuus saa henkilöiden kautta myös lempeää sapiskaa. Burma-Myanmarin tilanne ei ole kirjan ilmestymisen jälkeen kovinkaan paljon muuttunut, joten senkin puolesta se on edelleen hyvin ajankohtainen.

Lukiessani yhä useammin mietin, mitä kirjoja kulloinenkin luettava tuo mieleen. Tällä kertaa ainakin kaksi teosta: Lisa Seen romaani Pionin rakkaus ja Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina. Kummassakin on kuolleitten hengillä keskeinen rooli, ja Pionin rakkaus vielä sijoittuukin Kiinaan.

Vedettömän tulvan vuosi

Margaret Atwood: Herran tarhurit (The Year of The Flood)
Suom. Kristiina Drews. Otava. 527 s.

Kanadalainen Margaret Atwood on jo parikymmentä vuotta ollut omalla ”Pitäisi ehtiä lukea” -listallani, mutta vasta nyt aie toteutui. Sain Atwoodin uusimman teoksen Herran tarhurit tuoreeltaan lainaan kaupungin paikallisesta sivukirjastosta, ja lomalla oli lopultakin myös aikaa lukea. Kirja on ilmestynyt Otavan kirjasto -sarjassa, jonka laadukkuuden olen vasta parin viime vuoden aikana huomannut. Sarja on vähintäänkin Tammen Keltaisen kirjaston veroinen, vaikkakaan ei aivan niin iäkäs vielä. Siinä on ilmestynyt tähän mennessä 218 kirjaa, joista olen pikaisen laskennan jälkeen lukenut 35. Niistä taas lähes puolet on aivan loppupään julkaisuja. Viime talven kirja-alennusmyynneissä jo oli sarjan laadukkuuden havainnut ja kahmin alle kymmenen euron kappalehintaan ainakin kuusi kirjaa, joista en vielä ole ehtinyt lukea yhtäkään. Herran tarhuritkin taitaa vielä ilmestyä omaan hyllyyni.

Takakansitekstissä kustantaja ylistää: ”Nerokkaan näkijän häikäisevän mielikuvituksellinen, ekokriittinen puheenvuoro maailmasta, jota kohti olemme menossa.”

Lisäksi on vielä lainaus Elle Magazinesta: ”Esittelee Nobel-palkinnon veroisen Margaret Atwoodin, jonka väkevät luomislahjat ovat huipussaan.” Kerrankin täytyy tunnustaa, että myyntihenkiset ylisanat ovat itse asiassa melko laimeita. Olen vaikuttunut ja ällistynyt kirjan luettuani. Mikä mielikuvitus! Mitkä kertojankyvyt! Mikä tyyli!

Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin tulevaisuuteen ja Pohjois-Amerikan alueelle, vaikka mitään valtioita ei enää ole, on vain jättiläismäisten Korporaatioiden hallitsemia alueita. Tapahtumat alkavat vuodesta 25, Tulvan vuodesta. Atwood käyttää kahta kertojanääntä. Toinen on kaikkitietävä kertoja ja näkökulma on Tobyn (jota muuten luulin ensin jonkin aikaa mieheksi). Toisena on minäkertoja Ren. Toby on Tulvan vuonna lähellä keski-ikää, Ren parikymppinen nuori nainen. Maapallon yli on hiljattain pyyhkäissyt kohtalokas pandemia, joka on tappanut suurimman osan ihmiskunnasta erittäin nopeasti. Vain jotkut satunnaiset yksilöt ovat selviytyneet, heidän joukossaan siis Toby ja Ren. Atwood ei selittele turhia, vaan vie lukijaa kuin varkain syvemmälle outoon maailmaansa. Toby on linnoittautunut katastrofin jälkeen entisen työpaikkaansa, luksuskylpylään. Sen katolta hän tarkkailee peloissaan ympäröivää maailmaa ja laskeskelee huolissaan hupenevia ruokavarojaan. Puutarhassa Toby yrittää viljellä puutarhassa itselleen lisää ravintoa, mutta ovelat sikalaumat käyvät verottamassa kasvimaata. Sikoja tosin verottavat lempaat, lampaan ja leijonan merkilliset risteytykset…Niityllä vaeltelee myös kesyhköjä BioLettejä, jotka ovat päässeet karkuun kasvattamoistaan. Niiden moniväriset karvapeitteet alkavat takkuuntua hoidin puutteesta. Myöhemmin lukijalle selviää, että BioLetit ovat jonkinlaisia muunneltuja lampaita, joiden nahkaa siirrettiin ihmisten päänahan korvikkeeksi komea hiuskuontalon aikaansaamiseksi.

Samaan aikaan Ren tarkkailee tuhoutunutta kaupunkia monitorien takaa. Katastrofin sattuessa Ren on ollut eristyksissä ilotalossa, jossa hän on työskennellyt. Asiakas on onnistunut puraisemaan reiän hänen vartalosukkaansa ja tautien pelossa häntä on pidetty eristyksissä. Vahinko vain, että eristystila on lukittu ulkoa päin numerokoodilukolla ja ainoa ihminen, joka tiesi koodin, on murhattu Renin oven ulkopuolelle juuri ennen taudin leviämistä kaunopunkiin.

Vähitellen tarina alkaa purkautua. Atwood kuljettaa tapahtumia ensin vuoroin ajassa taaksepäin nykyhetken kanssa. Käy ilmi, että sekä Toby että Ren ovat aikanaan kuuluneet kumpikin erikoiseen lahkoon nimeltä Herran tarhurit, jota johti karismaattinen ja lempeä Aatami Ensimmäinen. Kaikki kirjan luvut alkavat Aatami Ensimmäisen puheella seuraajilleen ja siihen kuuluvalla virrellä. Toby ja Ren ovat liittyneet lahkoon vuoden 12 paikkeilla. Ajanlasku alkanee lahkon perustamisesta. Lahkoon oppi on merkillinen sekoitus tiedettä, ekologiaa ja uskontoa. Keskeinen oppi kaiken elävän kunnioittaminen, mikä näkyy mm. ehdottomana kieltäytymisenä lihansyönnistä. Kaikilla eläimillä on sielu, joten edes etanaa ei saa tappaa. Lahkon elämää hallitsee myös ennustus Vedettömästä tulvasta, joka on tulossa tekemään lopun ihmiskunnasta ja sen säälimättömästä luonnon tuhoamisesta. Tähän tulvaan lahkon jäsenet lakkaamatta valmistautuvat.

Toby ja Ren tulevat mukaan lahkoon omia reittejään. Toby on ajautunut tilanteeseen, jossa hän on joutunut luopumaan henkilöydestään. Ainoa säällinen tapa ansaita elantonsa siinä tilanteessa on mennä myyjäksi SalaBurger-ketjuun, jonka purilaiset on valmistettu enemmän kuin epäilyttävistä aineksista. Tarhurit pelastavat hänet viime hetkellä väkivaltaisen ja kostonhimoisen pomon kynsistä. Mies palaa aina uudelleen vainoamaan Tobya. Ren taas tulee kattoparvekkeelle äitinsä mukana. Renin isä on töissä TerveysTehtaassa, joten perhe on viettänyt ylellistä elämää suljetulla hienostoalueella. Renin äiti on kuitenkin rakastunut kylpylässä oleskellessaan puutarhuriin, joka oikeasti on Herran tarhureiden yksi Aatameista eli johtajista.

Mieleeni tuli kaksi hyvin erilaista teosta Herran tarhureita lukiessani. Ensinnäkin suora assosiaatio Stephen Kingin Tukikohtaan. 1990-luvulla minulla oli jonkinlainen King-kausi ja luin useamman kauhutiiliskiven lähes putkeen. Kingin laatuhan on lievästi sanoen vaihtelevaa, ja saman kirjankin kohdalla saattaa olla melkoista vaihtelua. Tukikohta teki kuitenkin aikanaan melkoisen vaikutuksen aiheellaan. Siinä ihan aluksi pääsee armeijan tukikohdasta irti tappava flunssavirus, joka hyvin nopeasti tappaa kaikki ihmiset. Vain promille ihmisistä säästyy, sattumanvaraisesti. Miljardista promille on kuitenkin  sen verran, että ihmisiä alkaa kerääntyä jälleen yhteen. Joukossa on kaikenlaisia yksilöitä. Jokin tässä katastrofissa kammottavalla tavalla kiehtoo. Kingillä ei ole mukana scifi-aineksia, mutta loppupuolella käänteet saavat yliluonnollisia piirteitä, kuten hänellä usein. Toinen mieleen tuleva teksti on Johanna Sinisalon puistattavan todentuntuinen novelli Baby Doll.

Herran tarhureitten luonnehtiminen scifiromaaniksi saattaa turhaan pelottaa joitakin lukijoita. Kategorisointi on oikeastaan turhaa, sillä kyseessä on ennen kaikkea loistava romaani, joka pistää kyllä pääkoppaan liikettä! Atwood ei saarnaa sanallakaan, mutta koko kirja maailmoineen ja henkiöineen on tiukka kannanotto ympäristön ja luonnon puolesta, samaten ihmisen puolesta. Tulevaisuus näyttää karulta, jos vain raha saa ratkaista kaiken.

Kiitoksissaan Atwood kertoo, että monet kirjan henkilöt ovat mukana jo aiemmassa romaanissa Oryx ja Crake. Tietää sitä, että ei ainakaan luettava lopu...

Pitää vielä erikseen kiittää kääntäjää Kristiina Drewsia, joka on tehnyt hienoa työtä. Atwood käyttää itse kekseliästä sanastoa, eikä Drews ole jäänyt toiseksi. Esimerkkinä vaikkapa Verikuula (vrt. värikuula), joka toimii eräänlaisena vankilana. Siellä rikolliset tai muut ei-toivotut henkilöt saavat kolme päivää aikaa tappaakseen vastajoukkueeseen valittuja vankeja. Alkukielellä paikka on Painball, vrt. tietysti paintball.
Kirjan tunnelma on niin vahva, että siitä on vaikea irtautua kirjan loputtuakaan. Uuden kirjan aloittaminen heti perään on aika vaikeata, mikä jo sekin kertoo jotakin.