Sisko ja sen narkkariveli

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (Håpas du trifs bra i fengelset)

Suom. Katriina Huttunen. Schildts. 349 s.

Kirjan kansiliepeessä kustantaja esittelee kirjailijaa lyhyesti. Alakoski on syntynyt vuonna 1962 Vaasassa ja muuttanut viisivuotiaana Ruotsiin. Koulutukseltaan hän on sosionomi ja naistutkija. Tämä kaikki on vahvasti läsnä myös hänen toisessa romaanissaan Hyvää vangkilaa toivoo Jenna.  Esikoisromaani Sikalat herätti keskustelua myös Suomessa ilmestyttyään pari vuotta sitten. Se on vielä lukematta, mutta tämä ensikosketus Alakoskeen oli niin vahva, että eiköhän sekin vielä pidä lukea. Ruotsissa kirja on ollut hyvin suosittu, mutta Suomessa on taidettu tätä kakkosta lukea vähemmän. Blogeissa kirjaa on kuitenkin käsitelty, mutta varoin lukemasta niitä ennen omaa tekstiäni.

Alakoski sörkkii arkoja asioita. Kirjan kertoja on nelikymppinen Anni Nieminen, suomalaissiirtolaistaustainen ruotsalainen. Kirja alkaa malmölaisesta hoitolaitoksesta, johon Anni on tullut viikoksi narkomaanien lähiomaisten hoitojaksolle. Sami-veljen hoito on jatkunut pitkään, mutta nyt lopultakin alkaa jonkinlaisia tuloksia näkyä ja kuiville pääsy saattaa olla totta. Ohjelmaan kuuluu kuitenkin lähiomaisten tuskan purkua ja varsinaisen hoidettavan ja omaisen välien selvittelyä. Jakso on Annille hyvin rankka, ja se kirvoittaa hänestä esiin pitkän rivin muistoja, joita romaanissa sitten aletaan purkaa. Rakenne on siis melko tavanomainen: aloitetaan lopusta, palataan alkuun ja lopussa katsotaan vielä hetki eteenpäin. Alakoski ei kuitenkaan kerro Annin ja Samin tarinaa kokonaan. Aukkoja jää melkoisesti, ja kronologiakin on viitteellinen. Näkökulma on vain Annin. Sami katoaa välillä pitkiksi jaksoiksi Annin elämästä, eikä Samin vaiheista kerrota lukijallekaan enempää kuin mitä Anni tietää tai tiedonmuruistaan päättelee.

Annin ja Samin vanhemmat ovat olleet ruotsinsuomalaisia alkoholisteja. Kumpikin on kirjan nykyhetkessä jo kuollut. Äiti on tehnyt itsemurhan, ja isä on kuollut yksin kotonaan pitkällisen juopottelun seurauksena. Elimistö ei vain enää kestänyt. Itsemurha on ruotsalaisessakin yhteiskunnassa tabu, eikä Anni voi puhua äitinsä kuolemasta oikein kenellekään. Hän kuitenkin muistelee äidin yrittäneen itsemurhaa useasti, jo silloin, kun Sami ja Anni olivat lapsia. Anni on pelastanut äitinsä useammankin kerran, niin että sairaalassa he alkavat olla jo tuttuja. Isä on viinapäissään ollut myös väkivaltainen ja hakannut ainakin äitiä pahasti.

Sami on jo pienestä joutunut koulussa tarkkailuluokalle, koska hänellä on kaikki tarvittavat oireet eli käytösongelmat: aggressio, puutteellinen keskittymiskyky, hidas työskentelytahti, huolimattomuus, luku- ja kirjoitusvaikeudet, motivaatiovaikeudet. Kuitenkin opettajatkin sanoivat, että Sami oikeastaan oli hyvin älykäs. Anni olisi halunnut samalle luokalle isoveljensä kanssa, mutta ei päässyt, koska oli kiltti. Ainakin vielä alakoulussa. Sisarukset kulkevat muutenkin aivan eri teitä. Sami joutuu jo hyvin nuorena kaikenlaisiin hankaluuksiin ja ajautuu nopeasti huumepiireihin. Annillakaan ei ole yläasteiässä helppoa, ja koulu menee yhä huonommin. Kuitenkin hän pitää itsensä kaidalla tiellä ja oikeastaan ajautuu opiskelemaan ja työhön sosiaalipuolelle. Molemmat kuitenkin kärsivät lapsuuden traumoista, kumpikin tavallaan. Sami on riippuvainen huumeista, Anni on läheisriippuvainen.

Aikuisena Anni alkaa nähdä, mistä ongelmat ovat johtuneet. Vanhemmat ovat sodanjälkeistä sukupolvea, jonka omat vanhemmat ovat kokeneet sodan kauhut ja puutteen. Suomalaisia muutti Ruotsiin työn ja paremman elämän toivossa satojatuhansia 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Ruotsi kohteli heitä toisen luokan kansalaisina. Osa selviytyi sitkeydellä ja sisulla, mutta moni myös syrjäytyi ja traumatisoitui. Viina oli ainoa lohtu, kuten Annin vanhemmillakin. Sotien pitkä varjo ulottuu Samiin ja Anniin asti. Alakoski sanoo Annin suulla jossakin kohtaa myös, että Suomi menetti siirtolaisuutena Ruotsille parhaan työvoimansa 70-luvun taitteessa. Itsestäänselvyys, kun joku sen sanoo ääneen, mutta en ole tullut koskaan ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta. Mitä jos muuttajat olisivatkin jääneet? Millaiseksi Suomi olisi kehittynyt 1980-lvulle tultaessa? Mielenkiintoinen skenaario.

Nämä pohdinnat ovat kuitenkin romaanissa sivuosassa. Anni kokee oman suomalaisuutensa välillä rikkautena mutta usein myös taakkana. Isän hautajaisissa Suomi on vahvasti läsnä. Suomessa elää vielä rakas joskin etääntyvä isoäiti. Avustajan tehtävissään Anni tapaa monia maahanmuuttajia, myös suomalaisia. Kaduilla asuvista pummeista hätkähdyttävän moni puhuu suomea. Samaan aikaan Anni työssään seuraa ruotsalaisen yhteiskunnan arvojen kovenemista. Kannattaako maahanmuuttajan hammas korjata vai poistaa? Huumeongelmakin on lähinnä käyttäjien oma vika. Apua saa, mutta kuinka monta kertaa sama henkilö voi päästä hoitoon?

Annin mielestä Samin ja hänen omatkin vaikeutensa jo kouluaikoina johtuvat perinnöllisestä köyhyydestä. Kaikki perheen rahat menivät viinaan, ja lapsetkin joutuivat jäämään paitsi monenlaista muille tavanomaista. Anni häpesi köyhyyttä ja vanhempiaan. Katkeria muistoja on jäänyt esimerkiksi ripille pääsystä, vaikka jonkinlaiset juhlatkin kaikesta huolimatta räävittiin kasaan. Aikuisen Annin pelastusrenkaita ovat aivan ihana aviomies Dan ja tytär Jenna. Ilman Danin tukea Anni tuskin olisi selvinnyt Samin aiheuttamasta tuskasta ja huolesta. Kuiville pääsy on hankalan tien takana. Samin on käytävä todella pohjalla, eikä se ole Annillekaan helppoa. Vielä aikuisenakin Anni häpeää narkkariveljeään, eikä esimerkiksi halua puhua hänestä miehensä hienolle ja kunnolliselle suvulle tai Jennan opettajille tai koulutovereiden vanhemmille.

Alakosken kieli on erikoista. Annin tuskatilojen aikana sanat saattavat liimautua toisiinsa. Paikoin lauseet ovat hyvin lyhyitä ja vaillinaisia. Välillä Anni on itselleenkin hän. Myös luettelot ovat Alakoskelle tyypillisiä, samoin kokonaisten virkkeiden ja kappaleitten toisto. Suomentaja Katriina Huttunen ansaitsee kiitosta notkeasta käännöksestä. Teknisesti romaani on jopa helppolukuinen, ainakin paikoin. Toinen juttu onkin sitten melkoisen rankka sisältö, joka jää vielä päähän pyörimään, vaikka on päässyt ajat sitten loppuun.