Sivut

maanantai 3. tammikuuta 2011

Vedettömän tulvan vuosi

Margaret Atwood: Herran tarhurit (The Year of The Flood)
Suom. Kristiina Drews. Otava. 527 s.

Kanadalainen Margaret Atwood on jo parikymmentä vuotta ollut omalla ”Pitäisi ehtiä lukea” -listallani, mutta vasta nyt aie toteutui. Sain Atwoodin uusimman teoksen Herran tarhurit tuoreeltaan lainaan kaupungin paikallisesta sivukirjastosta, ja lomalla oli lopultakin myös aikaa lukea. Kirja on ilmestynyt Otavan kirjasto -sarjassa, jonka laadukkuuden olen vasta parin viime vuoden aikana huomannut. Sarja on vähintäänkin Tammen Keltaisen kirjaston veroinen, vaikkakaan ei aivan niin iäkäs vielä. Siinä on ilmestynyt tähän mennessä 218 kirjaa, joista olen pikaisen laskennan jälkeen lukenut 35. Niistä taas lähes puolet on aivan loppupään julkaisuja. Viime talven kirja-alennusmyynneissä jo oli sarjan laadukkuuden havainnut ja kahmin alle kymmenen euron kappalehintaan ainakin kuusi kirjaa, joista en vielä ole ehtinyt lukea yhtäkään. Herran tarhuritkin taitaa vielä ilmestyä omaan hyllyyni.

Takakansitekstissä kustantaja ylistää: ”Nerokkaan näkijän häikäisevän mielikuvituksellinen, ekokriittinen puheenvuoro maailmasta, jota kohti olemme menossa.”
Lisäksi on vielä lainaus Elle Magazinesta: ”Esittelee Nobel-palkinnon veroisen Margaret Atwoodin, jonka väkevät luomislahjat ovat huipussaan.” Kerrankin täytyy tunnustaa, että myyntihenkiset ylisanat ovat itse asiassa melko laimeita. Olen vaikuttunut ja ällistynyt kirjan luettuani. Mikä mielikuvitus! Mitkä kertojankyvyt! Mikä tyyli!

Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin tulevaisuuteen ja Pohjois-Amerikan alueelle, vaikka mitään valtioita ei enää ole, on vain jättiläismäisten Korporaatioiden hallitsemia alueita. Tapahtumat alkavat vuodesta 25, Tulvan vuodesta. Atwood käyttää kahta kertojanääntä. Toinen on kaikkitietävä kertoja ja näkökulma on Tobyn (jota muuten luulin ensin jonkin aikaa mieheksi). Toisena on minäkertoja Ren. Toby on Tulvan vuonna lähellä keski-ikää, Ren parikymppinen nuori nainen. Maapallon yli on hiljattain pyyhkäissyt kohtalokas pandemia, joka on tappanut suurimman osan ihmiskunnasta erittäin nopeasti. Vain jotkut satunnaiset yksilöt ovat selviytyneet, heidän joukossaan siis Toby ja Ren. Atwood ei selittele turhia, vaan vie lukijaa kuin varkain syvemmälle outoon maailmaansa. Toby on linnoittautunut katastrofin jälkeen entisen työpaikkaansa, luksuskylpylään. Sen katolta hän tarkkailee peloissaan ympäröivää maailmaa ja laskeskelee huolissaan hupenevia ruokavarojaan. Puutarhassa Toby yrittää viljellä puutarhassa itselleen lisää ravintoa, mutta ovelat sikalaumat käyvät verottamassa kasvimaata. Sikoja tosin verottavat lempaat, lampaan ja leijonan merkilliset risteytykset…Niityllä vaeltelee myös kesyhköjä BioLettejä, jotka ovat päässeet karkuun kasvattamoistaan. Niiden moniväriset karvapeitteet alkavat takkuuntua hoidin puutteesta. Myöhemmin lukijalle selviää, että BioLetit ovat jonkinlaisia muunneltuja lampaita, joiden nahkaa siirrettiin ihmisten päänahan korvikkeeksi komea hiuskuontalon aikaansaamiseksi.

Samaan aikaan Ren tarkkailee tuhoutunutta kaupunkia monitorien takaa. Katastrofin sattuessa Ren on ollut eristyksissä ilotalossa, jossa hän on työskennellyt. Asiakas on onnistunut puraisemaan reiän hänen vartalosukkaansa ja tautien pelossa häntä on pidetty eristyksissä. Vahinko vain, että eristystila on lukittu ulkoa päin numerokoodilukolla ja ainoa ihminen, joka tiesi koodin, on murhattu Renin oven ulkopuolelle juuri ennen taudin leviämistä kaunopunkiin.

Vähitellen tarina alkaa purkautua. Atwood kuljettaa tapahtumia ensin vuoroin ajassa taaksepäin nykyhetken kanssa. Käy ilmi, että sekä Toby että Ren ovat aikanaan kuuluneet kumpikin erikoiseen lahkoon nimeltä Herran tarhurit, jota johti karismaattinen ja lempeä Aatami Ensimmäinen. Kaikki kirjan luvut alkavat Aatami Ensimmäisen puheella seuraajilleen ja siihen kuuluvalla virrellä. Toby ja Ren ovat liittyneet lahkoon vuoden 12 paikkeilla. Ajanlasku alkanee lahkon perustamisesta. Lahkoon oppi on merkillinen sekoitus tiedettä, ekologiaa ja uskontoa. Keskeinen oppi kaiken elävän kunnioittaminen, mikä näkyy mm. ehdottomana kieltäytymisenä lihansyönnistä. Kaikilla eläimillä on sielu, joten edes etanaa ei saa tappaa. Lahkon elämää hallitsee myös ennustus Vedettömästä tulvasta, joka on tulossa tekemään lopun ihmiskunnasta ja sen säälimättömästä luonnon tuhoamisesta. Tähän tulvaan lahkon jäsenet lakkaamatta valmistautuvat.

Toby ja Ren tulevat mukaan lahkoon omia reittejään. Toby on ajautunut tilanteeseen, jossa hän on joutunut luopumaan henkilöydestään. Ainoa säällinen tapa ansaita elantonsa siinä tilanteessa on mennä myyjäksi SalaBurger-ketjuun, jonka purilaiset on valmistettu enemmän kuin epäilyttävistä aineksista. Tarhurit pelastavat hänet viime hetkellä väkivaltaisen ja kostonhimoisen pomon kynsistä. Mies palaa aina uudelleen vainoamaan Tobya. Ren taas tulee kattoparvekkeelle äitinsä mukana. Renin isä on töissä TerveysTehtaassa, joten perhe on viettänyt ylellistä elämää suljetulla hienostoalueella. Renin äiti on kuitenkin rakastunut kylpylässä oleskellessaan puutarhuriin, joka oikeasti on Herran tarhureiden yksi Aatameista eli johtajista.

Mieleeni tuli kaksi hyvin erilaista teosta Herran tarhureita lukiessani. Ensinnäkin suora assosiaatio Stephen Kingin Tukikohtaan. 1990-luvulla minulla oli jonkinlainen King-kausi ja luin useamman kauhutiiliskiven lähes putkeen. Kingin laatuhan on lievästi sanoen vaihtelevaa, ja saman kirjankin kohdalla saattaa olla melkoista vaihtelua. Tukikohta teki kuitenkin aikanaan melkoisen vaikutuksen aiheellaan. Siinä ihan aluksi pääsee armeijan tukikohdasta irti tappava flunssavirus, joka hyvin nopeasti tappaa kaikki ihmiset. Vain promille ihmisistä säästyy, sattumanvaraisesti. Miljardista promille on kuitenkin  sen verran, että ihmisiä alkaa kerääntyä jälleen yhteen. Joukossa on kaikenlaisia yksilöitä. Jokin tässä katastrofissa kammottavalla tavalla kiehtoo. Kingillä ei ole mukana scifi-aineksia, mutta loppupuolella käänteet saavat yliluonnollisia piirteitä, kuten hänellä usein. Toinen mieleen tuleva teksti on Johanna Sinisalon puistattavan todentuntuinen novelli Baby Doll.

Herran tarhureitten luonnehtiminen scifiromaaniksi saattaa turhaan pelottaa joitakin lukijoita. Kategorisointi on oikeastaan turhaa, sillä kyseessä on ennen kaikkea loistava romaani, joka pistää kyllä pääkoppaan liikettä! Atwood ei saarnaa sanallakaan, mutta koko kirja maailmoineen ja henkiöineen on tiukka kannanotto ympäristön ja luonnon puolesta, samaten ihmisen puolesta. Tulevaisuus näyttää karulta, jos vain raha saa ratkaista kaiken.

Kiitoksissaan Atwood kertoo, että monet kirjan henkilöt ovat mukana jo aiemmassa romaanissa Oryx ja Crake. Tietää sitä, että ei ainakaan luettava lopu...

Pitää vielä erikseen kiittää kääntäjää Kristiina Drewsia, joka on tehnyt hienoa työtä. Atwood käyttää itse kekseliästä sanastoa, eikä Drews ole jäänyt toiseksi. Esimerkkinä vaikkapa Verikuula (vrt. värikuula), joka toimii eräänlaisena vankilana. Siellä rikolliset tai muut ei-toivotut henkilöt saavat kolme päivää aikaa tappaakseen vastajoukkueeseen valittuja vankeja. Alkukielellä paikka on Painball, vrt. tietysti paintball.
Kirjan tunnelma on niin vahva, että siitä on vaikea irtautua kirjan loputtuakaan. Uuden kirjan aloittaminen heti perään on aika vaikeata, mikä jo sekin kertoo jotakin.

2 kommenttia:

  1. Hei Kirsi! Olen aina niin iloinen, kun joku löytää Atwoodin, siksikin oli kiva lukea paneutunut ja innostunut arviosi.

    En tiennyt noita suomennokseen liittyviä asioita, kiva kun kerroit! Nokialla termejä tosiaan, molemmilla kielillä.

    VastaaPoista
  2. Nokkelia termejä! Surffaan puhelimella ja tässä on varsin nokkela tämä sana-arvailuominaisuus. :)

    VastaaPoista