Suom. Tarja Roinila. Tammi 2010 (alk. 1997 Saksassa). 242 s.
Tämä kirja roikkui pitkään osittain luettuna, keskeneräisenä. Luin ainakin pari kolme kirjaa tämän rinnalla. Tarina on melko synkkä, ja Müllerin kerrontatapa on pikkutarkan realistista. Mutta ei kirja huonokaan ole, hieman vaikeasti lähestyttävä kylläkin.
Müller sai vuoden 2009 kirjallisuuden Nobelin, ja hänen tuotantoaan on suomeksi julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa. Sarjassa on mukana muutamia suosikkikertojiani, kuten John Irving, Toni Morrison ja Alice Munro, mutta tiedän, että joukossa on myös hyvin raskaslukuista ja hidastempoista proosaa, vaikeaselkoistakin. Mistään raskaimmasta päästä ei Müller ainakaan tämän ainoan lukemani perusteella ole. Jo kirjan koko tekee siitä siedettävän.
Kansiliepeessä esitellään kirjoittaja lyhyesti. Hän on syntynyt Romaniassa vuonna 1953 ja muuttanut Länsi-Berliiniin vuonna 1987. Sama tieto löytyy Wikipediastakin, ainoa lisä on, että muuttoa edelsi Romanian poliittisen järjestelmän arvostelu. Karkotettiinko Müller vai pakeniko hän maasta, kuten romaanissa päähenkilön ystävätär tuhoisin seurauksin koetti?
En muista aiemmin lukeneeni mitään romanialaista kirjaa, jos tämäkään nyt voidaan sellaiseksi laskea. Mielestäni kuitenkin ainakin puoliksi, vaikka kirja on ilmestynyt alun perin Saksassa. Se kuitenkin sijoittuu kokonaan Romaniaan.
Minäkertoja on noin nelikymppinen nainen, joka on matkalla kotoaan keskikaupungille valtiollisen poliisin määräämään kuulusteluun. Naisen on määrä olla perillä tasan kymmeneltä. Jotta ei myöhästyisi, hän on lähtenyt ajoissa, jo kahdeksalta, kotoaan kaupungin korkeimmasta ja hieman vinosta kerrostalosta. Kutsu ei ole ensimmäinen. Sama poliisi, Albu, on kuulustellut naista ennenkin. Pelko jäytää naisen sisintä, sillä koskaan ei voi tietää, mitä kuulusteluissa tapahtuu ja pääseekö niiden loputtua kotiin.
Raitiovaunumatkan aikana nainen tekee tarkkoja havaintoja kanssamatkustajistaan ja raitiovaununkuljettajasta. Samalla hän miettii mielessään omaa elämäänsä ja elämäntarinaansa. Kaikkea värittää totalitarismi. Ihmiset tarkkailevat koko ajan ympäristöään epäluuloisesti, sillä kuka tahansa voi olla poliisin ilmiantaja. Nainenkin tarkkailee miehensä Paulin kanssa kotikatuaan kerrostaloasunnon ikkunasta. Kadulla kulkevat ja erityisesti maleksivat ihmiset herättävät epäilyjä ja pelkoa, samoin autot ja niiden sisällä istuvat ihmiset. Epäilyt eivät ole vailla pohjaa, sillä käy ilmi, että esimerkiksi yksi kerrostalorapun naapureista on värvätty tarkkailemaan naisen kulkemisia ja merkitsemään ne ylös muistiinpanovihkoon.
Vähitellen selviää, miksi nainen on joutunut salaisen poliisin kutsumaksi. Hän on töissä tekstiilitehtaassa, joka valmistaa länsieurooppalaisten muotitalojen vaatteita, joihin romanialaisilla ei koskaan ole itsellään varaa. Nainen on keksinyt ujuttaa Italiaan menevän vaate-erän taskuihin lappuja, joissa hän kertoo halukkuutensa päästä naimisiin italialaisen miehen kanssa. Laput kuitenkin löydetään, ja pian löytyy lisää samanlaisia muistakin vaatelähetyksistä. Kun tarina etenee, selviää, miten ja miksi laput ovat löytyneet ja kuka niitä on tehtaillut lisää naisen päänmenoksi.
Naisen ajatusten kautta käydään läpi hänen ja hänen perheensä vaiheita sodan aikana ja sen jälkeen. Vaikka poliittinen järjestelmä jo sinänsä on ahdistava, tukahduttava ja pelottava, vaikeimmaksi systeemin kestämisen tekevät ihmiset. Poliittisten tekojen takana ovat yleensä hyvin raadolliset yksityiset vaikuttimet. Järjestelmän varjolla vahvoilla olevien on helppo toteuttaa henkilökohtaisia kostoja. Kun yksilö on joutunut koneiston hampaisiin, hänet ja hänen läheisensä murennetaan pala palalta. Mutta kirja kuitenkin päättyy monitulkintaiseen lauseeseen: ”Hah hah, hulluksi ei tulla.”
Kirsi, tämä oli upeasti ja selkeästi kirjoitettu. Linkitin omaan arviooni.
VastaaPoistaKiitos!