Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja

Helsinki-kirjat. 223 s. 2010.

Suomen Dekkariseura ry on vuodesta 1985 alkaen myöntänyt Vuoden johtolanka -palkinnon. Palkinto on yleensä myönnetty dekkarille, kuten tänä vuonna Antti Tuomaiselle dekkarista Parantaja. Mutta palkinto on vuosien varrella annettu myös esim. tietokirjalle tai kustantamolle, joka on tehnyt ansiokasta työtä dekkarikirjallisuuden edistämiseksi. Palkinnon saaneiden luettelo löytyy seuran nettisivuilta. Myös kulloisetkin raadin perustelut ovat luettavissa.

Suomen Dekkariseurassa on yli tuhat jäsentä. Joukkoon mahtuu niin kirjailijoita, kriitikoita, toimittajia kuin meitä aivan tavallisia lukijoitakin. Olen ollut seuran jäsen toistakymmentä vuotta. Seura järjestää jonkin verran toimintaa, josta näkyvintä taitaa olla Helsingin kirjamessujen perinteinen Dekkarilauantai. Seuralla on silloin käytössään yksi messulava koko päivän, ja esiintyjiksi on kutsuttu suomalaisia ja joskus ulkomaisiakin dekkarikirjailijoita. Jäsenmaksu on kohtuullinen, ja sitä vastaan saa kotiin neljästi vuodessa seuran julkaiseman Ruumiin kulttuuri -lehden sekä pientä alennusta seuran julkaisuista. Ruumiin kulttuurissa julkaistaan hyviä dekkariaiheisia artikkeleja. Lisäksi lehti pyrkii julkaisemaan arvioin kaikesta suomen kielellä ilmestyvästä dekkarikirjallisuudesta. Lehti myös määrittelee dekkarikirjallisuuden hyvin avarakatseisesti, mikä näkyy myös seuran linjassa Johtolanka-palkintoa jaettaessa. Arvioiden taso on kylläkin melko kirjava, sillä ymmärtääkseni lehti ei juurikaan maksa kirjoituspalkkioita (tai ne ovat hyvin vaatimattomia) ja kirjoittajat vaihtuvat tiheään tahtiin. Joukossa on kyllä myös ansioituneita pitkän linjan dekkareihin erikoistuneitakin kriitikoita.

Vaikka silmäilen läpi Ruumiin kulttuurin joka numeron jokaisen dekkariarvion, tunnustan, että tämänvuotinen voittaja Antti Tuomainen oli aivan outo nimi. Tuomaiselta on kuitenkin ilmestynyt jo kaksi romaania ennen tätä palkittua viimevuotista Parantajaa. Esikoinen Tappaja, toivoakseni on vuodelta 2006, ja toinen Veljeni vartija on ilmestynyt vuonna 2009. Tuomainen on paitsi kirjailija myös toimittaja, ja hän on kirjoittanut mm. Imageen, jota myös seuraan melko tarkasti. Jotenkin Tuomainen vain on päässyt ohittumaan!

Parantaja on siis ensikosketukseni Tuomaisen tuotantoon. Täytyy tunnustaa, että se teki kyllä vaikutuksen. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Helsinkiin. Ilmastonmuutos on ottanut jättiloikan ja aiheuttanut maailmanlaajuista tuhoa. Etelä-Eurooppa tuntuu kadonneen kartalta. Myös Suomi on saanut katastrofista osansa. Tulvat ovat pyyhkineet Helsingin yli, ja osa lähiöistä on raunioitunut. Vähänkin varakas väki on muuttanut pohjoiseen rakennettuihin suojakaupunkeihin. Tilalle on tulvinut pakolaisia eri suunnilta. Ihmiset asuvat missä tahansa, puistoissa, sähköttömissä kerrostaloissa, työpaikkojen kellareissa, kuten tarinan poliisi Harri Jaatinen. Osa ihmisistä yrittää sinnitellä kiinni normaalielämässä kaupungin paremmin säilyneissä osissa. Ainoa menestyvä liiketoiminta tuntuu olevan vartiointiala, jolla riittää kysyntää. Sairaaloita vartioivat armeijan sotilaat. Tarkoituksena on pitää ulkopuoliset poissa ja potilaat sisällä. Monet nykyhetken kauhut ovat toteutuneet. Suuri flunssa-aalto neljä vuotta takaperin on niittänyt suuren määrän väestöä. Uudet ja vanhat taudit riehuvat, lääkkeitä ei ole tai ne ovat kalliita. Monet sairaudet ovat kehittyneet sellaisiksi, etteivät lääkkeet edes tehoa niihin. Anarkia vallitsee tai ainakin väijyy aivan kulman takana. Tunnelma on kuin film noir -tyyppisessä elokuvassa, ja mieleen tulevat Blade Runner ja Water World. Romaani tapahtuu kolmena joulukuun päivänä, ja lähes taukoamatta sataa vettä. Vasta lopun epilogissa aurinko näyttäytyy.

Kaikki tämä on siis tapahtumien taustalla. Lukija tempaistaan kuitenkin suoraan tapahtumien keskelle ja yksityiskohdat täydentyvät romaanin mittaan. Minäkertoja runoilija Tapani Lehtinen ryntää vaimonsa työpaikalle Sanomataloon, koska hän tietää, että Johannalle on tapahtunut jotakin, jotakin ikävää. Johanna on kadonnut. Vaimon pomo rauhoittelee Tapania vastentahtoisesti. Johanna on todennäköisesti vain juttukeikalla. Häneen ei kuitenkaan saada yhteyttä. Johanna on tutkinut viime aikoina Parantajaksi kutsuttua sarjamurhaajaa, joka on lähettänyt hänelle sähköpostiviestejä murhattuaan teollisuuspomoja perheineen koteihinsa. Poliisilta Tapani saa lisävihjeitä, ja hän alkaa epävirallisesti etsiä Johannaa poliisin apuna. Järkyttävä resurssipula ahdistaa myös poliisia. Tehtävä vaikuttaa epätoivoiselta, mutta johtolankojakin löytyy. Pian Tapani saa huomata, että ei ole tiennyt läheskään kaikkea vaimostaan, jota hän rakastaa eniten maailmassa. Jutulla näyttää olevan yhteyksiä myös Tapanin omaan menneisyyteen. Onko mikään niin, miltä näyttää?

Tuomaisen kirjoitustyyli on napakkaa ja selkeää. Hän käyttää paljon vuoropuhelua ja osaa sen taidokkaasti. Luontevan vuoropuhelun kirjoittaminen ei ole kovin helppoa! Henkilökuvaus on myös vahvaa. Erityisesti Tapani ja Johanna tulevat lukijalle kuin tuttaviksi, vaikka kirja ei ole kovin pitkä sivumäärällä mitattuna. Myös katastrofaalisessa tilassa oleva Helsinki on romaanissa keskeisessä osassa. Monet tutut rakennukset ovat raunioina tai ne on muunnettu muuhun käyttöön: Temppelinaukion kirkon kupoli on romahtanut, Jäähallista on tullut pysyvä kriisimajoituskeskus. Kadut ovat täynnä monttuja ja metrotunneli on saatu ainakin toistaiseksi pumpattua kuivaksi ja käyttöön.

Parantajassa kamppailevat pohjimmiltaan ääretön itsekkyys ja ahneus rajatonta rakkautta vastaan. Kummatkin tuntuvat olevan voimissaan lopun aikojen lähestyessä. Tämä on jälleen hieno osoitus siitä, miten dekkari voi olla paitsi laadukasta viihdettä myös kantaaottavaa kirjallisuutta.