Hilkka Ravilo: Muovikassimies

Jos nelivuotias tukehduttaa koliikkiaan parkuvan vastasyntyneen pikkusiskonsa, onko hän murhaaja? Miten vanhemmat voivat vielä rakastaa lastaan tämän jälkeen? Mitä muistikuvia lapselle tapahtumasta jää ja miten ne vaikuttavat myöhemmin? Ovatko jotkut ihmiset luonnostaan tunneköyhiä, jopa pahoja, kykenemättömiä empatiaan ja rakkauteen? Onko seksissä aina kyse vain ”saamisesta”? Voivatko naiset vaatia miehiltä seksipalveluksia, munaa ilman sitoumuksia, vai haluavatko kaikki naiset rakentaa pesää ja saada lapsia? Haluavatko miehet jatkaa sukua mutta silti pysyä sitoutumattomina? Mihin ulkonäköpaineet ihmisiä ajavat?

Pääni suorastaan kuhisi näistä ja monista muista kysymyksistä lukiessani Hilkka Ravilon uusinta romaania Muovikassimies. Nimiölehdellä on merkintä rikosromaani. Mielestäni se ei ole oikein reilu luokittelu. Kirjassa tapahtuu rikoksia, jopa murha (tarkkaan ottaen parikin, jos nelivuotias voi olla murhaaja), mutta rikosta ei selvitellä eikä mukana muutenkaan ole perinteisiä rikosromaanin aineksia. Oikeastaan olisin toivonut, että murha olisi kokonaan jätetty kirjasta pois, sillä se oli jollakin tapaa jopa turha loppukaneetti tapahtumille.

Kaikki alkaa Varkaudesta, jossa yrittäjäpariskunta saa toisen lapsensa. Vauvalla on todella paha koliikki, johon ei löydy helpotusta. Katastrofi tuntuu vääjäämättömältä, ja ensimmäisen osan lopulla perheen nelivuotias poika Tarmo tukehduttaa siskonsa kuoliaaksi. Tarmo on kirjan päähenkilö. Toisessa osassa siirrytään ajassa nopeasti eteenpäin. Tarmo asuu alkoholisoituneen isänsä kanssa vuokralla rintamamiestalossa pääkaupunkiseudulla. Seurataan hetki Tarmon siviilipalvelusta Helsingin sairaaloissa. Sivarin jälkeen Tarmo ajelehtii hanttihommasta toiseen. Naapurin hehkeä rouva johdattaa hänet seksin saloihin. Osoittautuu, että tällä alalla Tarmolla on tarjottavanaan jotakin, mitä naiset haluavat: mahtava kalu. Tarmo tekee alastonsiivouskeikkoja ja tutustuu moniin naisiin myös tanssiravintoloissa. Hän himoitsee reheviä naisia, joilla on suuret rinnat. Tällaisia naisia onkin tarjolla yllin kyllin, ja he ovat liikuttavan kiitollisia Tarmon kaltaisen komean nuoren miehen kiinnostuksesta. Tarmo ei silti ole oikein tyytyväinen. Hän haluaisi, että naisen kanssa voisi myös puhua, keskustella. Hänen naisensa haluavat yleensä häneltä vain seksiä, tai sitten he puhuvat asioista, joista Tarmo ei halua kuulla. Rakkautta Tarmo ei edes osaa nimetä kaipuunsa kohteeksi.

Tarmo pitää seksistä ja siitä, että naiset yleensä mielellään huolehtivat myös ruokapuolesta. Harmi vain, että naiset pian alkavat suunnitella perhettä ja yhteistä tulevaisuutta. Lapsista Tarmo ei ole tippaakaan kiinnostunut. Niinpä hän alkaa nopeasti valehdella naisille erilaisia tarinoita itsestään. Hän häipyy kylmästi paikalta, kun alkaa tulla puhe pesänrakentamisesta. Hän on isänsä mukaan muovikassimies, jonka maallinen omaisuus mahtuu muovikassiin. Se mukanaan mies siirtyy aina uuden naisen elätettäväksi.

Yllättävä käänne on Tarmon uusi businessidea mullistavasta laihdutuslääkkeestä. En ole varmaan ikinä lukenut mitään yhtä inhottavaa ja vastenmielistä kuin tämä idea on.

Sattuma ajaa joukon Tarmon entisiä naisystäviä sekä muutamia muita naisia perustamaan kollektiivin. Ideana on, että yksinhuoltajaäidit, joita tuntuu olevan liikkeellä todella runsaasti, säästävät asumiskuluissa ja lapseton osakas hoitaa työssäkäyvien lapsia päivät. Tämä kollektiiviasuminen kuvataan kirjassa suorastaan idyllisenä. Kuvion rikkoo vain salaperäinen salmonellatartunta, joka vie koko lapsikatraan sairaalahoitoon. Kun totuus laihdutuslääkkeestä paljastuu, alkaa yksi naisista hautoa kostoa.

Edellinen lukemani Ravilon teos oli hänen toinen romaaninsa Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, joka oli todella rankka lukukokemus pedofiliakuvauksineen. Tässäkin samaa aihetta sivutaan. Silti Muovikassimies ei ole ollenkaan niin raskas kuin Mesimarja. Helppo sekään ei silti ole, vaikka omalla tavallaan viihdyttäväkin. Kysymyksiä ja ajatuksia herää kosolti. Ravilo antaa seksuaalisuudesta raadollisen kuvan, samaten parisuhteesta. Kirjassa ainoa normaalin miehen tavoin käyttäytyy Tarmon isä, joka nuorena yritti parhaansa perheen ja vaimon eteen. Katastrofi ei ollut hänen syynsä. Myöhemmin isä löytää uuden naisystävän ja elämä alkaa näyttää paremmalta. Muut kuvatut miehet eivät halua sitoutua pienten lasten hoitamiseen, ja naiset ainakin kuvittelevat, että ulkonäkö on heidän tärkein ominaisuutensa miesten silmissä. Onneksi tämä maailmankuva on ainakin omasta näkökulmastani fiktiota, vaikka pahoin pelkään, että siinä on aimo roiskaus totuutta mukana.

Hilkka Ravilo: Muovikassimies

Myllylahti 2009. 355 s.

Seppo Jokinen: Koskinen ja taikashow

Jos muistini ei pahasti petä, sain kipinän tamperelaisen Seppo Jokisen komisario Koskisen tutkimuksien lukemiseen toiselta dekkarikirjailijalta, nimittäin Leena Lehtolaiselta, joka mainitsi Jokisen yhdeksi lempidekkaristikseen. Tämä tapahtui vuonna 1999, jolloin Jokinen oli julkaissut jo neljä Koskis-kirjaa: Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä, Koskinen ja pudotuspeli sekä kyseisenä vuonna ilmestyneen Koskinen ja taikashow. Aloitin epäloogisesti tästä viimeksi mainitusta, enkä muistaakseni silloin kauheasti vaikuttunut, vaikka ihan mielelläni kirjan luinkin. Sinnikkääseen tapaani luin sitten aiemmin ilmestyneet, jotka olivat mielestäni paremmin onnistuneita poliisiromaaneja. Vuonna 2000 ilmestyi sarjan viides osa Koskinen ja kreikkalainen kolmio, joka on Jokisen tuotannon heikoin ainakin minun mielestäni. Jossain vaiheessa kirjahyllylleni etsiytyi myös aviomies, joka tykästyi Jokiseen ja Koskiseen, ja myöhemmin lukijoihin liittyi myös tuttavaperheen mies, sitten vaimo, ja tytärkin taitaa lukea näitä nykyään. Fanitamme niin innokkaasti, että puolitoista vuotta sitten matkustimme oikein Tampereella katsomaan, miten Koskinen sopii teatterin lavalle. Hyvinhän se!

Tampereen rikospoliisin komisario Sakari Koskinen on siis oikeastaan kuin perheystävä, jonka kuulumisia seuraamme joka vuosi. Muutama vuosi sitten Seppo Jokinen oli Helsingin kirjamessuilla Suomen dekkariseuran vieraana rikoskirjapaneelissa, ja hän vakuutti, että Koskinen ratkoo rikoksia vielä vanhainkodissakin, mikäli se hänestä on kiinni.

Jokinen kirjoittaa romaanin vuodessa, joten kun ensimmäinen ilmestyi vuonna 1996, on viimevuotinen Räätälöity ratkaisu jo sarjan 15. osa. Vain yksi, vuoden 2009 Lyöty mies, on novellikokoelma, joka tosin sekin vie Koskisen tarinaa varovasti eteenpäin. Onneksi Jokinen on malttanut luopua kirjan nimien kaavamaisuudesta. Kuudes osa on nimeltään Hiirileikki. Romaanista Hukan enkelit Jokinen sai Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2002.

Jokisen kirjat sijoittuvat siis Tampereelle. Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa oli iso koko sivun artikkeli Kaupunki etsii murhaajaa, jossa käsiteltiin suomalaisiin kaupunkeihin sijoittuvia dekkarisarjoja. Seppo Jokinen oli jutussa päähaastateltu. Hän mainitseekin, että sai lukijoiltaan ankaran ryöpytyksen, kun Koskinen kirjassa Koskinen ja kreikkalainen kolmio ratkoo rikoksen Kreikan saaristossa eikä Tampereella. Ulkotamperelaisena olen samaa mieltä tamperelaisten kanssa: Tampere on keskeinen osa kirjoja, eikä Koskisen kannata sieltä kauas lähteä. Jo Koskinen ja taikashow -kirjassa on heikkoutena se, että keskeinen tapahtumapaikka on ruotsinlaiva Silja Europa eikä Tampere.

Koskinen on äärimmäisen tavallinen mies kaikin puolin. Sarjan alussa hän asuu perheineen omakotitalossa lähiössä. Vaimo Raija on töissä pääkirjastossa ja on hiukan vihreä ja taiteellinen. Pariskunnalla on poika Antti, joka sarjan mittaan aikuistuu ja hankkii perheenkin. Sarjan neljännessä osassa avioliitto alkaa olla jo aika pahasti karilla, ja kotiongelmien takia Koskinen oikeastaan heittäytyykin tutkimaan juttua, joka varsinaisesti ei edes hänelle kuulu. Valtion säästöleikkuri ajaa hänet vielä palkattomalle lomallekin, joten aikaa risteilemiseen riittää. Kunto ja terveyskään eivät ole ihan mallillaan, sillä Koskinen polttaa ketjussa ja olutkin maistuu. Myöhemmissä osissa mies innostuu kuntoilusta, ja jostakin arviosta muistan, että jotakin kirjaa moitittiin liiallisesta polkupyörälenkkien kuvailusta. Myöhemmin Koskinen ryhtyy harrastamaan avantouintiakin.

Poliisilaitoksella Koskisen lähimpiä työtovereita ovat Ulla Lundelin, käheä-ääninen ylikonstaapeli Pekki ja urheiluhullu Kaatio. Ainakin Ullan perhe-elämää sivutaan joissakin osissa jonkin verran. Koskisenkin rasituksena ovat sekä jatkuva resurssipula että virkaintoinen esimies. Vapaa-aika tahtoo usein huveta työntekoon, kun tutkinnassa on jokin tavallista vaativampi rikos. Kotiväen on vaikea sulattaa tätä, niin vaimon kuin pojankin. Jokisen Koskis-kirjat ovat realistisempia kuin Reijo Mäen Varekset, mutta eivät ihan niin pilkuntarkkaa poliisityön kuvausta kuin esimerkiksi Jarkko Sipilän Takamäki-sarjan kirjat. Arkisuutta Jokinen itsekin Hesarin haastattelussa korostaa, ja siihen hän pyrkii. Monissa Koskisen tutkimissa rikoksissa käsitellään yhteiskunnallisia ongelmia, kuten työttömyyttä ja sen seurauksia, mutta harvoin Jokinen sortuu mitenkään ongelmakohtia osoittelemaan. Kirjat voi lukea melko leppoisana viihteenä.

Olen kuunnellut aiemmatkin Koskis-kirjojen äänikirjaversiot. Aikaa kirjojen lukemisesta on vierähtänyt sen verran, että rikosjuonesta ei muista enää mitään. Tästä Taikashow’stakin mieleeni oli jäänyt vain se, että Koskinen päätyy tutkimuksia tehdessään Ruotsin-risteilylle, joutuu tekemään kaksi perättäistä risteilyä (kauhea ajatus!) ja viettää jonkun juttuun liittyvän naisen kanssa kiihkeän yön. Muistikuvat olivat oikeat. Myös osasin olla sen verran tarkkana kuunnellessani, ettei syyllinen lopulta ollut kovin iso yllätys. Yksi tarinan keskeisistä henkilöistä on siis taikuri, jonka työskentelyä Jokinen kuvaa pariin otteeseen turhankin tarkasti. Kuunneltuna ne vielä menettelivät, mutta luettuina tuntuvat pitkäveteiseltä toistolta.

Karisto on kivasti valinnut lukijaksi näyttelijä Ola Tuomisen, jonka tumma ääni sopii hyvin Koskiselle ja muutenkin kirjojen tunnelmaan. Tuominen on lukenut tähän asti kaikki Koskiset ja toivottavasti lukee vastedeskin. Taikashow’n lopussa mukaan tulee turkulainen rikosylikomisario Lomakka, jonka turkulaisen puheenparren Tuominen osaa tehdä nautittavasti. Lomakka lähettää terveisiä myös Reijo Mäelle:

”Muualla Suomessa on ihmisillä semmoinen käsitys että täällä Turussa muuan kaljaan ja naisiin menevä yksityisetsivä selvittää kaikki rikokset yksinään.”

Tallennemuoto oli tällä kertaa mp3-levy, joka oli minulle uusi tuttavuus: CD-levyn näköinen kapine, mutta yhdelle levylle on tallennettu koko kirja. Onneksi auton soitin luki myös tätä formaattia, johon ihastuin. Ei tarvitse koko kirjan aikana kertaakaan vaihtaa levyä. Helppoa!

Seppo Jokinen: Koskinen ja taikashow

Kariston äänikirja. Lukija Ola Tuominen. Mp3-levy.

Ilmestynyt kirjana vuonna 1999, 352 s.

Helen Moster: Hylky

Hylky on toinen Pienen esikoiskirjakerhon eli PEKKin kuukaudenkirja. PEKKin toimintaidea on loistava. Kannattaa tutustua tarkemmin sääntöihin ynnä muuhun täältä. Helen Moster on kolmas suomalainen esikoiskirjailija, jonka kirjan olen tänä vuonna jo ehtinyt lukea. Ensimmäinen oli Katja Kaukonen ja Odelma, toinen PEKKin ensimmäinen eli Antti Leikas ja Melominen. Kaikkia yhdistää se, että kirjailijaksi on ryhdytty vasta jo ihan aikuisena, nelikymppisenä tai niillä main. Kansiliepeen esittelyn mukaan Moster on syntynyt vuonna 1961. Ammatiltaan hän on toimittaja ja kääntäjä, joten kirjoittaminen sinänsä ei ole ollut hänelle vierasta.

Hylky on pääosin historiallinen romaani. Tartuin siihen hienoisen varovasti, sillä olen erittäin kiinnostunut historiasta ja pidän historiallisista romaaneista, mutta niiden pitää olla hyvin kirjoitettuja. Moster ei tuottanut pettymystä. Jos sallitaan vertailu, asettaisin hänet kotimaisista tekijöistä akselin Carita Forsgren – Kaari Utrio keskivaiheille, hivenen lähemmäs Utriota kuin Forsgrenia. Mosterin kirjassa romantiikalla ei ole kovinkaan suurta osuutta, mutta historiallisen ajan kuvaus, epookki, on huolellista ja onnistunutta. Silti Moster ei pitkästytä lukijaa liiallisella yksityiskohtien luettelemisella. Forsgrenin esikoisessa Kolmen kuun kuningattaressa draaman kaari pääsee lopussa lässähtämään, mutta Hylky pitää pintansa hallittuun loppuun asti. Aiheensa takia kirja nosti mieleeni myös Tracy Chevalierin teoksen Tyttö ja helmikorvakoru.

Kirjan tarina rakentuu kolmesta ajallisesta ja paikallisesta elementistä. Nykyhetkessä on romaanin minäkertoja, tutkija Anton Saksa, joka löytää syksyn viimeisellä sukellusretkellään hylyn Suomenlahdelta. Anton Saksan ajalehtivaa aiempaa elämää kuvataan pala kerrallaan. Hän saa lopulta otteen omasta elämästään hylyn myötä, kun hän alkaa itsekseen ja salaa tutkia sen alkuperää ja vaiheita. Toinen paikka ja aika on vuoden 1792 Pietari, Katariina Suuren hovi. Katariina alkaa olla jo vanha ja raihnas, mutta virkeyttä tuo uusi kiihkeä rakkaus nuoreen ja komean Platon Zuboviin. Katariina on tilannut Saksasta Meissenin posliinitehtaasta loisteliaan seitsemänsadan osan astiaston, jossa on uniikki ruusunnuppukuvio ja kahvikupeissa joutsenkaulakorva. Samaan lastiin hän päättää tilata rakastajalleen lahjaksi maalauksen hollantilaiselta nuorelta lupaukselta Caspar an den Heidenilta.

Kolmas ja tärkein henkilö, oikeastaan Hylyn päähenkilö, on hollantilaisen kapteenin viisitoistavuotias poika Arne Arnesen. Arnen isä Willem Arnesen kutsutaan vuoden 1792 alussa Vrouw Helenan kapteeniksi syksyn viimeiselle purjehdukselle. Silloin on tarkoitus toimittaa perille keisarinna Katariinan tilaus Pietariin. Purjehduksesta tulee vaarallinen, sillä Itämeri on syksyllä arvaamaton. Lisäkiusana ovat vielä saariston rantarosvot, jotka sytyttävät harhaanjohtavia tulia luodoille houkutellakseen laivat karille. Ennen purjehdusta on kapteenin henkilökohtaisesti käytävä keräämässä tilatut tuotteet Saksasta.

Arne on hintelä ja hiljainen poika, joka haluaisin kiihkeästi taiteilijaksi. Merikapteenin ura on hänelle kauhistus, mutta isä ei ota vastusteluja kuuleviin korviinsa. Piirtäminen on joutavaa tuhertelua, eikä isä huomaa poikansa kiistatonta lahjakkuutta. Willem itse on kiinnostuneempi arkkitehtuurista kuin laivoista, mutta koska isä aikanaan pakotti hänet laivaan, hän tekee nyt samoin omalle pojalleen.

Lukija tietää siis kirjan ensilehdeltä alkaen, kuinka Vrouw Helenan Pietarin-purjehdus päättyy. Se ei kuitenkaan latista lainkaan lukunautintoa, oikeastaan päinvastoin. Nykyhetki ja historia lomittuvat kirjassa hienosti, ja on hauska seurata, miten palat loksahtavat paikoilleen. Anton löytää hylystä posliinikupin, ja vain lukija lopulta tietää, millaisten vaiheiden kautta se on paikalleen päätynyt.

Historialliseksi romaaniksi Hylky on melko lyhyt. Kolme ulottuvuutta vielä hajottaa sitä melkoisesti. Katariina Suuri on kieltämättä kiehtova ja mielenkiintoinen henkilö, mutta romaani ei olisi mielestäni menettänyt mitään, vaikka hänen osuutensa olisi jäänyt kokonaan pois. Sen sijaan olisin mielelläni tutustunut tarkemmin Anton Saksaan ja seurannut hänen työtään hylyn salaisuuden purkamiseksi. Nyt Antonin pariin päästiin kovin harvoin ja lyhyiksi hetkiksi. Arnen ja hollantilaisten tarinaan jää kutkuttavia aukkoja, joita kaikkia ei varmasti kannattaisikaan täyttää. Arnen näkevin silmin kuvataan taideteoksia ja posliinitehtaan miljöötä upeasti. Ne olivat kirjan vaikuttavimpia osuuksia lopun myrskyävän meren lisäksi. Hienosti Moster kuvaa myös alussa Antonin sukellusta ja hylyn löytymistä.

On mielenkiintoista nähdä, millaisen aiheen Moster valitsee seuraavaan kirjaansa. Hylky on niin lupaava, että olisi pettymys, jos se jäisi tekijänsä ainoaksi. Tätä lukiessani harmittelin moneen kertaan, etten aikanaan ehtinyt kovin tarkkaan seurata Vrouw Marian hylyn löytymisen ja hylyn tutkimisen uutisointia. Onneksi Moster on liittänyt kirjan loppuun hyvän kirjallisuusluettelon, josta voi etsiä haluamaansa lisätietoa Itämeren hylyistä.

Helen Moster: Hylky

Avain 2011, 253 s.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Rakkautta tottakai

Märta Tikkaseen törmäsin syksyn ja talven aikana pariinkin otteeseen lehtien sivuilla. Muistan hänen aikaisemmassa haastattelussa kertoneen tyttärestään Sofiasta, joka asuu äidin lähellä, mutta tarvitsee jatkuvasti tukea. Tikkanen on kirjoittanut tyttärestään kirjankin: Sofia aikuisena, Elämää MBD:n kanssa (1998). Myöhemmässä lukemassani jutussa puhuttiin Tikkasen juuri ilmestyneestä kirjasta Emma ja Uno, joka kertoo Tikkasen äidinpuoleisten isovanhempien erikoisen tarinan. Kiinnostuin kovasti, sillä Tikkasen ja hänen miehensä Henrik Tikkasen tuotanto on jäänyt melko vähälle lukemiselle osaltani. Haluaisin tutustua persoonalliseen taiteilijapariskuntaan paremmin.

Luen parhaillaan myös Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teosta Aloittamisen taito. Siinä tekijät luokittelevat erilaisia kirjojen aloituksia ryhmiksi, ja yksi niistä on pähkinänkuori. Siinä kirjan tarina on heti alkuun tiivistetty lyhyesti ja sitten aletaan varsinaisesti kertoa. Tikkanen käyttää Emmassa ja Unossa pähkinänkuorialoitusta:

Kun he tapaavat Emma on kahdeksantoista, vajaan vuoden päästä he ovat naimisissa. Ensimmäinen lapsi syntyy kun hän on yhdeksäntoista, sen jälkeen lapsia syntyy joka vuosi, kaikilla eri syntymäpaikka. Kun kuudes syntyy hän on kahdenkymmenenviiden ikäinen, pariskunta asuu erillään. Hän kirjoittaa miehelleen rakastavia kirjeitä, kirjoittaa usein.

Tulee sisällissota ja kaksi maailmansotaa, inflaatio vie sen mitä hänen perinnöstään on jäljellä. Hänen turvapaikkansa, huvila esi-isien maalla, luovutetaan Neuvostoliitolle Suomen jatkosodan jälkeen, hän ei näe sitä enää koskaan.

Kuuden lapsen elatus jää täysin hänen harteilleen, hän on heidän elämänsä keskipiste, suuresti rakastettu, kuollessaan hän on seitsemänkymmentäkaksivuotias.

Vain isovanhempien välirikko ja avioero jäävät pähkinänkuoren ulkopuolelle. Vaikka ajatus kaiken paljastamisesta jo etusivulla voi tuntua oudolta, toimii se silti ällistyttävän hyvin ainakin tällaisessa kirjassa, jonka pohjana on oikea eletty elämä. Tikkasella ei ole muistikuvaa äidinisästään Uno Stadiuksesta, mutta äidinäiti Emma kuoli, kun Tikkanen oli 17-vuotias. Isoäiti oli Tikkaselle läheinen, sydänystävä, mutta miehistä ja rakkaudesta hän ei ainakaan muista heidän keskustelleen.

Kirjan lopussa Tikkanen kertoo lähes yliluonnollisen kokemuksensa, joka oli sysäyksenä kirjan kirjoittamiselle. Isoisä Uno oli erittäin kiinnostunut psykologisista ilmiöistä ja mm. unista. Siksikin tapahtuma on ollut Tikkaselle merkityksellinen.

Emman ja Unon tarinaa Tikkanen lähtee kerimään auki alusta, siitä hetkestä, kun pariskunta tapaa toisensa. Hän muistuttaa, että iso osa kirjassa kerrotusta on fiktiota, koska kirjeenvaihto ei ole säilynyt kokonaan, eikä Emma esimerkiksi ole pitänyt ainakaan säilynyttä päiväkirjaa. Paljon jää siis arvailujen varaan. Kun Emma ja Uno kohtaavat, on Emma siis kahdeksantoistavuotias, kokematon, kartanonomistajan toisen avioliiton ainokainen, sisarpuoliaan huomattavasti nuorempi kaunotar. Uno on jo kaksikymmentäseitsemänvuotias ja kansanopiston rehtori. Uno lumoaa Emman ja muutkin kaunopuheisuudellaan, innostuksellaan ja aatteillaan tuota pikaa. Emman isä hieman epäröi, mutta ei osaa asettua lempityttärensä onnen tiellekään. Tikkanen on lainannut kirjaansa otteen Unon kirjeestä, jossa hän kertoo kihlauksestaan äidilleen. Tarkoituksena on lähettää terveisiä isälle, jonka kanssa Unolla on huonot välit:

Hän on nimeltään Emma, hänen isänsä on tilanomistaja Carl Arkadius Sjödahl, joka omistaa Öfverbyn kartanon Kirkkonummen pitäjässä. - - - Hän [Emma] on käynyt Brobergska samskolanin, on järkevä ja vaatimaton olento jolla on hillityt mielipiteet, lyhyesti sanoen kestävää ainesta.

Voisin hyvinkin mennä syksyllä naimisiin. Emman myötä saan Kirkkonummelta Hulluksen tilan jonka hän on perinyt. - - - Ukon kuoleman jälkeen voin odottaa toistakin perintöä, luultavasti minusta tulee Öfverbyn omistaja, sillä ainoa poika on asunut jo monta vuotta ulkomailla. Naimakauppa on siis taloudelliselta kannalta varsin edullinen. - - - Niin, unohdin sanoa että Emma on läpikotaisin terve.

Ei siis sanaakaan rakkaudesta Unon puolelta, ei nyt eikä myöhemmin. Tikkanen etsii rakastavia sanoja Unon kirjeistä suurennuslasilla, turhaan. Emma sen sijaan on rakastunut koko nuoren sydämensä voimalla, eivätkä mitkään tulevat vastoinkäymiset muuta tätä tosiseikkaa vielä vuosiin. Häät vietettiin vuonna 1898.  Uno osoittautuu oitis kelvottomaksi aviomieheksi, joka odottaa vaimoltaan huolenpitoa ja tottelevaisuutta. Unon ihannevaimo tukee ja kannustaa aviomiestään kaikissa tämän pyrkimyksissä eikä rasita miestään kotiasioilla tai muilla turhanpäiväisyyksillä. Unolla on suuria suunnitelmia, jotka koskevat kansansivistystä, raittiusaatetta ja erilaisia kirjallisia töitä. Valitettavasti hän on luonteeltaan herkästi innostuva mutta nopeasti kyllästyvä. Hän myös nauttii kiistelystä ja saa helposti vihamiehiä erityisesti konservatiivisista piireistä. Ikävä kyllä näillä piireillä on paljon taloudellista vaikutusvaltaa. Emman äidinperinnön pariskunta tuhlaa parissa kuukaudessa Saksassa häiden jälkeen. Emman tietämättä Uno on myynyt Emman äidinperintönä saaman Hulluksen tilan. Tämä muuttaa lopullisesti Emman isän käsityksen vävystään. Suomeen palattuaan Uno pestautuu toimittajaksi vaasalaiseen lehteen eikä tyydy kirjoittamaan niin kuin venäläiset haluavat. Pian perhe joutuukin lähtemään Ruotsiin, ennen kuin Uno joutuu todella pahoihin hankaluuksiin valtiovallan taholta.

Emman pelastus on anoppi Julia, joka on perin juurin järkevä ja rakastettava ihminen. Monet kerrat Julia hoitaa koko Emman ja Unon lapsikatrasta tai on Unon mukana Ruotsissa hoitamassa tämän taloutta. Pariskunta saa siis lapsen joka vuosi. Esikoinen syntyy Vaasassa, seuraavat Ruotsissa eri paikoissa sen mukaan, missä Uno milloinkin työskentelee. Kuudetta lastaan odottaessaan Emma muuttaa takaisin Kirkkonummelle, eivätkä puolisot enää koskaan asu yhdessä. Ainainen rahapula ja ahdinko hellittävät, mutta Emma ikävöi miestään ja lapset isäänsä. Pitkään he kuitenkin vielä elättelevät toivetta yhteisestä kodista ja paikoilleen asettumisesta.

Tikkanen kuvaa tarkasti Unon heittelehtivää uraa. Kun Uno kiertää luennoimassa Ruotsissa ja Norjassa, Emma kamppailee pitääkseen lapsensa hengissä ja leivässä. Kun Emman isä kuolee, testamentti repii puolisoiden välejä. Lopullisen välirikon syy jää kuitenkin epäselväksi. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka Uno muuttaa takaisin Suomeen, hän ei enää ole tervetullut perheensä luo. Emma hakee hänestä eroa ja hänestä tulee kuuden lapsen yksinhuoltaja. Tosiasiallisesti näin on ollut avioliiton aikanakin. Uno ei ole hyvistä aikomuksistaan huolimatta juurikaan pystynyt tukemaan perhettään rahallisesti. Lähellä taisi olla, ettei hän pyytänyt vaimoaan lähettämään rahaa hänelle.

Tikkanen kirjoittaa eläytyvästi. Välillä hän pohdiskelee lukijan kanssa, mitä on mistäkin tiedonmurusta pääteltävä. Mitään selitystä hän ei kuitenkaan Unon käytökseen etsi. Uno tuntuu olevan herkkä, samaten taipuvainen masennukseen. Tarmon ja innostuksen puuskat ovat silti yleisempiä. Uno vaikuttaa myös kärsivän ADHD:sta, niin poukkoilevaa hänen elämänsä on jatkuvine muuttoineen ja uusine työpaikkoineen. Lisäksi hänellä on ikävä tapa kääntää mielessään tapahtumat jälkeenpäin niin, että muut ovat aina syyllisiä vastoinkäymisiin, milloin Emma, milloin joku yhteistyökumppani

On hienoa saada sukeltaa 1900-luvun vaihteen ja alun Suomeen, osin Ruotsiinkin. Aikamatkailu on mukavaa, kun voi vain omassa nojatuolissaan kohotella kulmiaan kummalliselle aviomiehelle ja kiristellä hampaitaan, kun Emma vannoo rakkauttaan ja pyytelee välillä anteeksi mieheltään itsensä ja lasten aiheuttamaa häiriötä. Kuin ihmeen kaupalla pariskunnan tiheään tahtiin syntyneet lapset pysyvät kaikki hengissä aikuisiksi asti. Perhe hitsautuu yhteen tiiviiksi kokonaisuudeksi, jossa sisarukset auttavat toisiaan ja huolehtivat äidistään. Tikkanen onnistuu hyvin pitämään tarinan koossa, vaikka usein tämänkaltaiset tosihenkilöihin perustuvat kirjat kadottavat loppupuolella jännitteensä. Ihmisen elämässä kuitenkin useimmiten ainakin tapahtuu eniten ennen vanhuusikää.

Emma on rakastava ja kärsivällinen vaimo ja äiti. Hän ei lannistu vastoinkäymisistä, vaan tarttuu tarmokkaasti toimeen valittamatta. Miehestään hän ei halua kuulla pahaa sanaa edes rakkaalta isältään. Elämänmyönteisyys, sitkeys, lannistumattomuus ja rakastettavuus ovat adjektiiveja, joilla kirjan päähenkilöksi nousevaa hienoa naista voisi kuvailla.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Rakkautta tottakai (Emma&Uno – visst var det kärlek)

Suomentanut Liisa Ryömä. Tammi 2010. 250 s.

Turkka Hautala: Paluu

Onnekas sattuma ajoi tämän kirjan käsiini heti tuoreeltaan. Viime maanantaina kävin lähikirjastossa, jonka kirjastonhoitaja nappasi tämän uutuuspinosta ja tarjosi minulle luettavaksi. Hienoa palvelua, totisesti!

Kyseessä on salolaistaustaisen Turkka Hautalan toinen romaani Paluu. Esikoinen Salo oli vuoden 2008 Finlandia-ehdokkaana. Silloinkin oli jo kirjan lukenut, kun ehdokkaat paljastettiin. Olihan kyseessä paikallisesti erittäin kiinnostava kirja. Salo sijoittuu nimensä mukaisesti lounaissuomalaiseen pikkukaupunkiin, jonka tärkein työnantaja on iso elektroniikka-alan yritys. Kirjoittaja kuitenkin muisti aina haastatteluissa korostaa, että kirjan kaupunki ei ole Salo vaan fiktiivinen paikkakunta, joka edustaa muita kaltaisiaan suomalaisia pikkukaupunkeja. Niin tai näin, Salossa on kuitenkin Salo täysin yksi yhteen kuvattuna, vaikka joitakin paikannimiä onkin pikkuisen muunneltu. Myös jotkut sivuhenkilöt ovat niin tunnistettavia, että jotkut silloisen lukupiirimme jäsenet alkoivat kinata, miten asiat oikeasti olivat jonkun henkilön kohdalla menneet. Salossa Hautala on käyttänyt rakennetta, jossa joka luvussa kerrotaan tapahtumista eri näkökulmasta. Tapahtumatkaan eivät ole samoja, vaikka luvut tietyllä tavalla sivuavat toisiaan. Osa tapahtumista on melkoisen absurdeja. Mieleen on jäänyt mm. pizzayrittäjä, joka joutuu työssään teeskentelemään huonoa suomen kielen taitoa. Pidin tästä esikoiskirjasta kovasti, sillä Hautalalla oli jo siinä varma ja selkeä ote.

Paluu sijoittuu myös Saloon, vaikka kaupungin nimeä ei kertaakaan kirjassa mainita. On huikeaa lukea romaania, jonka tapahtumapaikat voi lähes kaikki nähdä yksityiskohtia myöden silmiensä edessä. Vain Veepeen pitämää Navetta-nimistä erikoista kuppilaa en valitettavasti osaa paikantaa. Se onkin liian hyvä idea ollakseen totta. Jossain määrin tämä paikkojen tuttuus alkoi jo häiritä lukukokemustakin ja nousi pääasiaksi muiden elementtien edelle. Luulisin kuitenkin, että tämä ongelma kohtaa vain salolaista lukijaa. Pikkukaupunkimme kun ei ole kovin usein romaanin näyttämönä! Esimerkiksi kirjan alkupuolella on aivan loistava kuvaus kuuluisan iltatorin tunnelmasta.

On myös melkoinen kokemus, kun romaanihenkilöt ihan oikeasti puhuvat minun äidinkieltäni, murretta, johon olen kasvanut ja joka todella on osa sielunmaisemaani.

                                            Mut on se silti ihanin.

                                            Nii o. Sil on nii ihanat silmät.

                                            Niis on meikkii.

                                            Pal välii.

                                            Must kyl Jonttu on viä ihanampi.

                                            Nii ja Pepe.

                                            Ei oo! Kauhee karvapää!

                                            Tiäsik te et sen oikee nimi on Pertti?

                                            Kene?

                                            Noimanni.

                                            Mitä!

                                            Ei voi ol!

Muutenkin vuoropuhelut ovat lakonisuudessaan aitoja varsinaissuomalaisia töksähteleviä sananvaihtoja.

Paluun kirjassa tekee päähenkilö, valokuvausta Helsingissä opiskeleva Väinö Linna. Hieman oudoksuin päähenkilön nimeä, mutta se saa tavallaan kirjassa selityksensä. Väinö ei ole kuuden vuoden aikana käynyt kotikaupungissaan kuin kolmesti. Nyt alkoholisoituneelta isältä ei ole muutamaan kuukauteen tullut enää edes kirjettä, joita tällä on ollut tapana pojalleen lähetellä. Väinön Oulussa asuva sisko on aikanaan katkaissut kokonaan välinsä isään eikä ole kertonut tälle edes poikansa syntymästä saati kutsunut isää tuleviin häihinsä. Väinö on päättänyt lähteä selvittämään, mitä isälle on tapahtunut. Hän haluaisi myös vetää isän ylös elämästä, johon tämä on vajonnut, sekä korjata siskon ja isän välit. Väinön omakin elämä kaipaa paikkailua. Viina on ollut Väinölle ainoa tapa murtaa ujous. Alkoholi saa hänestä esiin hauskan huulenheittäjän ja keskustelijan. Selvin päin hän ei enää uskalla tehdä oikein mitään. Jo lipun ostaminen rautatieaseman kioskista on lähes ylivoimainen tehtävä. Silti hän haluaisi päästä irti viinasta eikä ainakaan päätyä siihen, mihin vasta 53-vuotias isä on joutunut, puliremmiin joen rannoille.

Kerronnassa vuorottelevat nykyhetki, jossa Väinö asuu ystävänsä Veepeen kämpillä ja etsii isäänsä ja tämän löydettyään yrittää puhua tämän kanssa, sekä kohtaukset Väinön lapsuudesta ja nuoruudesta pikkukaupungissa. Lomassa on myös otteita Väinön isän salaisista muistelmista, joissa tämä hyvin suorasukaisesti kertoo liukumisestaan viinaan menevästä iloisesta veikosta täysiveriseksi alkoholistiksi. Isä Heikki Linna oli aikanaan postinkantaja, mutta pienen perinnön saatuaan hän perusti pienkustantamon. Kirjat ovat olleet aina hänen intohimonsa pullon ja naisseuran lisäksi. Heikin suosikkikirjailija on Charles Bukowski, jonka tuotannosta Postitoimisto ja Naisia ovat hänen mielestään parhaat palat. Muutenkin Heikki pitää Bukowskia hengenheimolaisenaan ja kohtalotoverinaan.

Alkoholismia Hautala kuvaa realistisesti mutta ei synkästi. Heikki on iloinen veikko, hyväsydäminen kaveri, joka vain ei osaa elää ilman viinaa. Hän mm. suunnittelee jossakin vaiheessa, piloillaan tosin, julkaisevansa oppaan aloitteleville alkoholisteille siitä, miten voi peitellä juomistaan läheisiltään. Kun murheet ja vastoinkäymiset kasaantuvat, juominen alaa olla elämän ainoa tarkoitus. Hauskuus alkaa hävitä, ja tilalle tulee selviytymiskamppailu. Mitään lopullista ratkaisua ei kirjassa alkoholiongelmaan tule, mutta toiveikkaisiin tunnelmiin kirja silti vaikuttaisi päättyvän.

Paluu on myös hieno sukellus 1980–90-lukujen maailmaan, joka alkaa sekin olla jo melkoista historiaa. Olen eri sukupolvea Hautalan kanssa, mutta tunnistan helposti niin kaupungin kuin koko Suomenkin muutoksen noina vuosikymmeninä. Pidin myös kovasti kirjallisista viitteistä, joita kirja suorastaan vilisee. Kirjoista myös keskustellaan paljon tarinassa. Uskottavasti oli kuvattu ujon ja estyneen pojan elämää, kun tytölle puhuminen tuntuu pelottavimmalta asialta maailmassa.

Olisi kiva kuulla, millaiselta kirja vaikuttaa niistä, joilla ei ole harteillaan salolaisuuden taakkaa!

Turkka Hautala: Paluu

Gummerus. 315 s.

P.S. Mervi Kantokorven arvio Hesarissa täällä.

Blogihaaste tuplana

Blogeissa on viime aikoina kierrellyt parikin haastetta, ja samana päivänä kohdalleni osui kaksi. Kiitos haasteista, Valkoinen kirahvi ja Elma-Ilona! Aion nyt taloudellisesti yhdistää kaksi eri haastetta, koska ne menevät osittain päällekkäin. Yhteistä niissä on, että niiden aiheena on ylivertaisen kiinnostava aihe, minä!

Kuka?

Nainen keski-iän kynnyksellä. Äiti, vaimo, tytär, sisko, täti. Juuret vahvasti varsinaissuomalaisessa maaperässä. Mukana varsin hektisessä työelämässä. Vastapainoksi työn haasteille rentoudun hyvän kirjan, mukavien kirjablogien, teatterin, elokuvien, musiikin ja perheen parissa. Harrastan myös kirjoittamista, mutta en ole kovin luova tyyppi. Talvella käyn miehen kanssa viikoittain avantouinnissa, kesällä pelkään saman miehen moottoripyörän takapenkillä. Välillä innostun lenkkeilystä, ja vastapainoksi nautin hyvästä ruuasta.

Mitä? Mistä kirjoitat blogissasi?

Blogissani käsittelen rakkainta harrastustani lukemista sekä kaikkea siihen liittyvää laajemminkin.  

Missä?

Blogiani kirjoittelen kotona, työhuoneessa, jossa myös sijaitsee kirjahyllymme (vanha Lundia, uskollinen). Ikkunasta näkyy peltomaisema, ja jos vähän kurkottaa, myös järvi. Samalla paikalla olemme maisemaa seurailleet jo yli 20 vuotta.

Millä?

Blogia naputtelen läppärilläni. Kirjoja luen missä tahansa ja milloin tahansa.

Milloin?

Iltaisin ja viikonloppuisin kirjoittelen.

Mitä mielessä nyt?

Kevät! Myös liian kaukana siintävä kesäloma! Olen kesäihminen kaikin tavoin, ja valo on minulle tärkeä voimanlähde. Elämä kutistuu syksyllä, kun tulee pimeää ja synkkää. Kynttilät ym. eivät ole kuin laiha korvike auringonvalolle. Kevätväsymystä en ole potenut koskaan! En ole innokas puutarhaihminen, mutta kun lumet sulavat, voi minutkin nähdä pihalla tonkimassa maata. Kesällä luen mieluummin kirjaa terassin sohvalla.

Milloin aloitit blogisi?

Marraskuussa 2010, eli blogini täyttää näihin aikoihin 4 kuukautta. Todella tuore siis vielä konkareihin verrattuna. Lapset ovatkin irvailleet, että blogit ovat jo ihan last seasonia, nyt pitää olla vlogi.

Mikä seikka sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Olen tämän tarinan vuodattanut jo useaan otteeseen, mutta kerrattakoon vielä. Luin siis Kodin Kuvalehdestä lyhyen jutun, jossa esiteltiin Sallan lukupäiväkirja -blogia. Kiinnostuin, kävin lukemassa ja innostuin niin, että pienen harkinnan jälkeen aloitin oman versioini. Häpeämättä otin aika paljon mallia Sallalta, anteeksi vain! Olin toki aiemminkin tiennyt blogimaailmasta, mutta selailemani muoti-, leivonta-, vauva- yms. -blogit eivät sytyttäneet minua. Oikeastaan osa blogeista, joissa ihmiset raportoivat kaiken reaaliajassa omasta elämästään valokuvien ja videoiden höystämänä, lähinnä pelottivat. En vain ollut tajunnut, että kirjojen ystävätkin voivat pitää blogia kirjoista. Kun pääsin alkuun, jäinkin saman tien koukkuun. Muiden blogien seuraaminen on todella hauskaa ja opettavaista! Olen jo saanut monia loistavia lukuvinkkejä, kiitos niistä kaikille bloggaajille!

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Blogini on muuttunut pikkuisen jo nyt. Olen ahkerasti surffaillut kirjablogista toiseen ja aina kiinnostavan löydettyäni linkittänyt sen sivulleni. Lista on jo melkoinen, joten viimeksi muokkasin sen näkyvyyttä. Muutenkin olen aika tyytymätön blogini ulkoasuun, sillä se on nopeasti vain valittu Bloggerin ilmaisista valmiista taustoista. Olisi kiva, jos se olisi persoonallisempi. Minulla ei kuitenkaan oikein riitä tarmoa asiaan paneutumiseen ainakaan tässä vaiheessa.

Tässäpä nämä olivat! Haasteet tuntuvat kiertäneen niin ahkerasti, että en oikein osaa laittaa niitä eteenpäin. Haastankin siis sinut, joka luet tämän, mutta et ole vielä haasteisiin vastannut! Avaudu sinäkin!

Missä luuraavat laadukkaat ja monipuoliset kirjallisuuslehdet?

Kauppareissulla mukaan tarttui uusin Kotiliesi, koska kannessa mainittiin yksi suosikkikirjailijoistani eli Sirpa Kähkönen. Kirjailijaa ei tällä kertaa ollut haastateltu niinkään kirjojen takia, vaan ideana oli tehdä kaupunkikävelykierros toimittajan kanssa vähän niitä näitä jutustellen. Toki kirjoittamistyötäkin sivuttiin, sillä Kähkösen laadukas romaanisarja sijoittuu juuri Kuopioon, joka todetaan jutussa muutenkin kovin kirjalliseksi kaupungiksi. Siellä ovat vaikuttaneet niin J. V. Snellman, Minna Canth kuin Maria Jotunikin, muiden ohella.

Kotiliedessä ei juuri muuta kirjoihin liittyvää tällä kertaa mainittukaan. Makasiinijuttuina oli muutama niukka esittely parista kirjasta. Raakel Liehun runoteos Älä vielä lähde, Cecilia Samartin Nora & Alicia sekä Nick Hornbyn Juliet riisuttuna olivat vuorossa. Nämä aikakauslehtipuffit ovat jopa takakansitekstejä vähäsanaisempia. Tietysti kirjallisuutta liippaavat myös kirjailijakolumnistit Tuula-Liina Varis ja Heli Laaksonen, joista jälkimmäiseltä ilmestyi tässä lehdessä viimeinen juttu. Kumpikaan ei kirjoituksessaan kuitenkaan puhu kirjoista, ainakaan tällä kertaa.

Naistenlehtien kirjallisuusanti on hyvin satunnaista ja niukkaa, joskin aina välillä törmää johonkin hienoonkin haastatteluun juuri niissä. Tietysti se on ymmärrettävääkin, sillä pääaiheet ovat aivan toisenlaisia. Olenkin kauan etsiskellyt laadukasta kirjallisuusaikakauslehteä. Hankalaa on ollut. Parnasso on tietysti alan klassikko, ja sitä olen väliin tilannutkin. Kuitenkin se on makuuni hieman liian korkeakulttuurinen, ja suurin osa jutuista jäi lukematta. Lehteä on välillä uudistettu aika mukavasti, ja viimeksi sitä seuraillessani kirja-arvioiden määrää oli nostettu ja arvioitavaksi oli otettu monenlaista kirjallisuutta melko vapaamielisestikin. Arvioit eivät kuitenkaan olleet aina kovin tasalaatusia.

Pari vuotta sitten markkinoille tuli uudenlainen lehti Kirjain, josta ostin joitakin irtonumeroita ja jota olen seuraillut myös kirjaston lukusalissa käydessäni. Lehti on minun makuuni liian Valitut Palat -tyyppinen julkaisu. Vaikutelma syntyy lähinnä lehden ulkoasusta, koosta ja taitosta. Jutut ovat kovin lyhyitä. Tämäkään ei oikein ole sitä mitä haluaisin. Olen Suomen dekkariseuran jäsen, ja minulle tulee seuran lehti Ruumiin kulttuuri. Se ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä arvioidaan tarkasti kaikki jännityskirjallisuudeksi laskettava suomeksi julkaistu kirjallisuus, mutta arvioiden taso vaihtelee sekin. Lisäksi rasitteena on yksipuolisuus. Kaipaan muutakin kuin dekkareita, vaikka niitä paljon ja mielelläni luenkin. Onneksi lehdessä on myös muuta varsin korkeatasoisesti kirjoitettua materiaalia.

Ei haittaisi, vaikka kirjallisuusaikakauslehdessä olisi juttuja myös teatterista ja elokuvasta. Ylipäätään kulttuuria saisi käsitellä avarakatseisesti ja turhia rajalinjoja vetämättä. Ajankohtainen saisi olla, mutta myös vanhempaa kirjallisuutta ja kulttuuria saisi käsitellä.

Vinkkejä kaipailen. Mitä kirjallisuuslehtiä luet tai mistä luet kirjallisuusjuttuja, kiínnostavia kirjaesittelyjä ja kirjailijahaastatteluja? Siis muualtakin kuin blogeista ;)

Arne Nevanlinna: Hjalmar

Tässä iässä pitäisi jo tietää, että äiti on yleensä oikeassa. Niinpä saan syyttää vain itseäni, kun en uskonut äidin arviota ja varoitusta Hjalmarista. Olimme molemmat pitäneet kovasti Arne Nevanlinnan vuonna 2008 ilmestyneestä esikoisromaanista Marie, joten äiti oli tarttunut Hjalmariinkin suurin odotuksin. Tuloksena oli vain pettymys.

Luin aikanaan Marien pariinkin kertaan, ja sattumalta pääsin näkemään myös lausuntataiteilija Riitta Vasenkarin esittämän kirjan pohjalta tehdyn pienoisnäytelmän. Se oli myös vaikuttava. Ylipäätään pidän Marieta yhtenä vuoden 2008 parhaista kotimaisista kirjoista, jotka luin tai olen lukenut. Nevanlinna on siinä tavoittanut hienosti eurooppalaisen 1900-luvun ilmiöt ja ilmapiirin naisen silmin.

Kun törmäsin Hjalmarin äänikirjaversioon kirjastossa, päätin varoituksista huolimatta antaa kirjalle tilaisuuden. Valitettavasti varsin nopeasti päädyin samaan tulokseen kuin äitini aiemmin: pettymys. Jos kirjan kuunteleminen autossa ei olisi niin vaivatonta, olisin ehkä jättänyt tämän kesken. Niin ei sentään ole koskaan vielä tapahtunut, vaikka kerran oli lähellä, kun yhden Taavi Soininvaaran trillerin lukija kuulosti pilalta. Senkin sinnittelin loppuun, joten en sentään voinut tehdä samaa temppua Veikko Honkaselle. Suuri ansio kirjan loppuun asti selvittämisestä on siis ammattitaitoisella lukijalla.

Hjalmar Jansson on kirjan päähenkilö ja minusta monin tavoin sietämätön ihminen. Tarina alkaa keskeltä, kun Hjalmar on 1980-luvun alussa menossa pitkän työttömyysjakson jälkeen pikkuvirkailijaksi helsinkiläisen pankin konttoriin. Työpaikan hän on lopulta onnistunut saamaan lapsuudenystävänsä Börjen avulla. Börje on nykyään pankinjohtaja, eivätkä miehet ole olleet pitkiin aikoihin tekemisissä keskenään. Hjalmar muistelee lapsuuttaan. Hän on sotaorpo. Isä on kaatunut Viipurin taistelussa kesällä 1944 juuri ennen Hjalmarin syntymää. Äiti Helvi on töissä Elannossa eikä ole mennyt uusiin naimisiin. Hjalmarin elämään kuuluu kiinteästi myös Kapteeni, isänisä, joka kertoo hurjia tarinoita nuoruudestaan ja opettaa Hjalmarille korttihuijausta. Hjalmar on heiveröinen lapsi, eikä hänestä mikään komistus tule aikuisenakaan. Äiti laittaa hänet ruotsinkieliseen valmistavaan kouluun, vaikka hän ei osaa ruotsia eikä voi myöhemmin jatkaa opintoja rahanpuutteen takia. Koulussa hän kuitenkin tutustuu Börjeen, joka asuu naapurustossa mutta aivan erilaisissa oloissa. Börjen kotona on kotiapulainenkin, ja vannahuone, kun Hjalmarin ja Helvin on käytettävä yöastiaa ja käytävän yhteisvessaa.

Jo lapsena Hjalmar on nahjus, jota Börje päsmäröi ja pomottaa mielensä mukaan. Muita kavereita Hjalmarilla ei kuitenkaan ole. Sama kuvio jatkuu aikuisenakin, kunnes erään naisiin liittyvän tapauksen jälkeen ystävyys näyttää katkeavan. Hjalmar kadehtii Börjeä, jolla on kaikki valtit käsissään. Hjalmar joutuu siis jättämään opinnot kesken, eikä hänellä elämänsä aikana ole kertaakaan tarmoa jatkaa niitä, vaikka perheettömältä sen olisi luullut kohtalaisen helposti onnistuvankin. Sen sijaan hän haihattelee mm. novellikilpailun voittamisesta, vaikka mitään todellisia lahjoja tai kykyjä hänellä ei ole.

Hjalmarin elämä etenee vuosikymmenestä toiseen. Ura pankissa ei etene, ja se päättyykin sitten potkuihin aikanaan. Rahat ovat olleet Hjalmarilla aina tiukassa, ja hän on sietämättömän pihi ja pikkutarkka pikkusieluisella tavalla. Kun lopulta raha-asiat onnekkaasti kääntyvät parhain päin, hän ei osaa kunnolla nauttia niistä. Mielenterveyskin alkaa horjua jossakin vaiheessa. Kirjan loppu on arvoituksellinen. Hjalmar suunnittelee Börjelle erikoisen koston, mutta lukijalle jää epäselväksi, miten suunnitelman sitten oikeastaan kävi. Sekoaako Hjalmar lopullisesti? Kenties.

Hjalmar epäonnistuu ihmissuhteissaan ja urahaaveissaan. Syyllisiä ongelmiin ja vastoinkäymisiin hän löytää kasapäin. Jos isä ei olisi kaatunut, elämä olisi mennyt toisin. Jos Helvi ei olisi pakottanut häntä keskeyttämään lukujaan, hän olisi voinut menestyä. Syyttely ja jossittelu alkavat ärsyttää. Miksi mies ei tee mitään? Hjalmarissa on myös tietty epärehellinen, moraaliton puoli. Hän hankkii lisäansioita putsaamalla maalaisia junamatkoilla korttipelissä isoisän opettamin menetelmin, eikä maksa kahvilassa, jos suinkin keksii, miten selvitä maksamatta. Omatunto puhuu hänelle, mutta ei suinkaan näistä pikkurikkeistä vaan siitä, miten hän on kohdellut läheisiään yksinäisestä äidistä alkaen.

Nevanlinna kuvaa yksityiskohtaisesti Hjalmarin paikoin turhankin lennokkaasti toimivaa mielikuvitusta. Yksinkertainenkin tapahtuma, kuten puhelinkeskustelu sairaalan keskusneidin kanssa, paisuu, kun mukaan otetaan Hjalmarin kuvitelmat neidin ulkonäöstä ja elämäntilanteesta. Lapsena Hjalmar käyttää itsestään puhuessaan omaa nimeään vielä kouluiässäkin, mikä on varsin teennäistä ja epäuskottavaa.

Kirjan sanoma menee minulta ohi. Pekka Tarkka näkee Hesarin arviossaan Hjalmarin vahvuuksina Helsinki-kuvauksen ja Suomen sodanjälkeisen henkisen ilmapiirin tarkan havainnoinnin. Tämän tunnustan, mutta olisi ne voinut hieman miellyttävämmän päähenkilön ja tiiviimmän kerronnan avulla kuvata!

Arne Nevanlinna: Hjalmar

WSOY:n äänikirja, 9 CD:tä. Lukijana Veikko Honkanen.

Kirja ilmestynyt vuonna 2010, 294 s.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Myöhäinen sukellukseni tänne kirjablogien maailmaan on jo avannut silmäni useita, perin terveellisiä kertoja. Olen törmännyt useisiin mainioihin kirjailijoihin ja heidän tuotantoihinsa, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet aiemmin sivuun. Salla on blogissaan monesti maininnut yhdeksi suosikkikirjailijakseen Hilkka Ravilon, jonka nimi ei valitettavasti sanonut minulle mitään. Taannoin antikvariaatissa törmäsin Ravilon teokseen Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, jonka nappasin oitis mukaani. Romaanin nimi tuntui soittavan jotakin kelloa hyvin syvällä muistini hämärissä komeroissa. Kirjan luettuani tein hieman Google-hakuja, ja johan valkeni. Ravilo oli vuonna 1997 tällä kirjallaan yllättäen Finlandia-ehdokkaana. Palkinnon vei tuolla kertaan Antti Tuuri. Oma tilanteeni pyöri vuoden 1997 loppusyksyllä konkreettisesti napani ympärillä siinä määrin, että kirjallinen keskustelu jäi melko ohuelle huomiolle. Näin ainakin yritän itseäni lohdutella tämän laiminlyönnin osalta.

Hilkka Ravilon elämänvaiheita esitellään parillakin kirjastosivustolla. Ravilo asui pitkään Lohjalla, joten Lohjan kotiseutukirjailija -sivustoilla on hänestä laaja kirjoitus, johon kannattaa tutustua, samaten Kiuruveden kirjaston sivuilla. Sivustoja kannattaa käydä tutkailemassa, sillä Ravilon kiinnostavilla elämänvaiheilla on selvästikin ollut vaikutusta hänen kirjoitustyöhönsä. Ravilo on kotoisin Kiuruvedeltä ja on suurperheen nuorimpia lapsia. Sodanjälkeisessä Savossa körttiläisyys oli vahvasti vaikuttava tekijä, ja Ravilokin sai lapsena siitä oman osuutensa. Ravilo siis tietää, mistä kirjoittaa mm. tässä lukemassani teoksessa, joka on Ravilon toinen romaani. Esikoisteos Kuin kansanlaulu julkaistiin vuonna 1991, kun kirjailija oli 50-vuotias. Näiden kahden jälkeen on ilmestynyt toistaiseksi kuusi kirjaa, joista uusin on nimeltään Muovikassimies (2009). Tuotanto määritellään monessa lähteessä, mm. kirjastojen luetteloissa, lähinnä dekkareiksi. Murha Mesimarjassakin tehdään, ja Ravilo mainitsee itse, että kyseessä on sillä kertaa oikea luomumurha. Silti en luokittelisi tätä teosta dekkariksi vaan ennen kaikkea romaaniksi. Luokittelu nyt muutenkin on usein turhaa ja epäoikeudenmukaista.

Mesimarja alkaa sokeeraavasti. Aviomies Seppo istuu kotisohvalla katsomassa pornovideota. Vaimo Soilikki tekee lähtöä ulos. Perheen lapset ovat harrastuksissaan. Kun Soilikki painaa oven kiinni perässään, lähtee Seppo varjostamaan häntä kaupungille. Järkytyksekseen Seppo saa huomata, että vaimo suuntaa kohti herätyskokoustelttaa ja on illan odotetuin puhuja. Seppo pakenee inhoa tuntien paikalta, päätyy hautausmaan penkille pohtimaan tilannettaan ja tapaa siellä naisen. Nainen houkuttelee ällistyneen Sepon asunnolleen. Seuraa siekailematonta seksiä, jota kuvataan lennokkaasti ja lukijaa turhaan säästelemättä.

Tässä vaiheessa hieman nieleskelin. Ihan tällaista en ollut osannut odottaa. Seppo vaikuttaa epämiellyttävältä seksimaanikolta, jonka ajatukset pyörivät vain naimisen ympärillä. Hän anelee panoa vastahakoiselta vaimoltaan ja säälii itseään, kun joutuu useimmiten tyytymään oman käden apuun television edessä. Perhe-elämä vaikuttaa muutenkin melko omituiselta. Teini-ikäiset lapset ovat epämiellyttäviä isälleen, joka toimiin ruuanlaittajana, vastentahtoisena koirankusettajana ja työhönsä täysin kyllästyneeltä pankinjohtajana. Miksi ihmeessä mies jaksaa jatkaa tässä kuviossa? Koska hän rakastaa vaimoaan Soilikkia eniten maailmassa, uskollisesti ja lähes pyyteettömästi, vaikka ei saakaan takaisin minkäänlaista vastarakkautta.

Ravilo aloittaa siis tarinan keskeltä. Seppo ja Soilikki ovat keski-iän kynnyksellä, kun eletään 1980-lukua Helsingissä. Vähitellen palataan tarinan alkulähteille, 1950-luvulle Savon sydämeen Sääskiveden pitäjän pappilaan. Seppo on seitsemänvuotias papin piian poika, kun uusi rovasti muuttaa taloon perheineen, johon kuuluvat kaunis vaimo Elina ja Sepon ikäinen tytär, Soilikki. Soilikki on ikäistään pienikokoisempi ja hennompi. Heti kättelyssä Sepon äiti Maija sylkäisee papinrouvalle totuuden itsestään. Hän on tullut taloon piiaksi 14-vuotiaana, jolloin edellinen rovasti on hänet raiskannut ja saattanut raskaaksi. Paikkakunnan moraalisääntöjen mukaan Maija on syntinen huorintekijä, joka ei tekonsa vuoksi ole päässyt rippikouluunkaan.

Vähitellen alkaa lukijalle paljastua kaamea totuus ihaillusta ja palvotusta pastorista. Avioliitto on kulissi, jolla on pelastettu aikanaan aviottoman lapsen synnyttäneen naisen kunnia. Vastapalvelukseksi pastori on saanut tyttären. Isän ja tyttären suhde on kuitenkin kammottava. Pappi aloittaa järjestelmällisen raiskaamisen, kun Soilikki on kymmenvuotias. Insesti kuvataan teoksessa piinaavan tarkasti lapsen näkökulmasta. Tilanteen karmivuutta lisää se, että äiti aavistaa totuuden, mutta ei pysty tekemään oikeita ratkaisuja pelastaakseen lapsensa. Maija huomaa myös totuuden, ja yrittää auttaa. Turhaan. Seppo, lapsi itsekin, ei huomaa mitään, vaan ihailee pastoria isähahmonaan. Iljettävä tilanne jatkuu vuosikausia. Isä pitää Soilikkia vallassaan uhkailemalla, kiristämällä ja syyllistämällä. Soilikki on inhottava syntinen, joka houkuttelee irstaudellaan isän tekemään väärin. Psykologisen otteen vahvuuden Ravilo kuvaa uskottavasti.

Soilikki ja Seppo joutuvat aikuisuuden kynnyksellä eroon toisistaan, mutta tapaavat uudelleen Helsingissä, kun Seppo kerää opiskelurahoja ja Soilikki opiskelee sairaanhoitajaksi. Soilikki on ollut aina Sepon suuri rakkaus, eikä hänellä ole ollut köyhänä 1960-luvun nuorukaisena mahdollisuuksia saada juurikaan kokemuksia naisista tai sukupuolielämästä. Kun Soilikki sitten tulee raskaaksi, Sepon ammatilliset haaveet romahtavat, mutta toisaalta hän saa vaimokseen ainoan naisen, jota on koskaan rakastanut. Soilikin outoa suhtautumista seksiin hän ei osaa aluksi kummastella kokemattomuuttaan, mutta myöhemmin vaimon täydellinen kylmyys ja ajoittain täysin käsittämätön käytös ajavat hänet hulluuden partaalle. Lukijalle tämä on tuskallista, sillä Soilikin käytöksessä näkyvät kaikki tapahtuneen merkit, mutta Seppo ei voi niitä ymmärtää.

Kukaan romaanin henkilöistä ei ole saanut osakseen normaalia rakkautta ja hellyyttä. Maija on nuoruutensa ja kovien kokemustensa takia kyvytön osoittamaan rakkautta Sepolle, vaikka sitä sisimmässään tunteekin. Seppo tuntee syyllisyyttä syntymästään, koska Maijan elämä on hänen takiaan kärsimystä. Soilikin äiti on torjuttu perheensä taholta saatuaan aviottoman lapsen. Sepon uusi rakkaus on erehtynyt sadistisen miehen vaimoksi jne. Aina uudet sukupolvet joutuvat kärsimään rakkaudettomuudesta tai hellyyden puutteesta.

Kiihkouskonnollisuus saa kirjassa kyytiä. Syystäkin, on helppo ajatella, kun itse on saanut kasvaa ja elää vapaammissa oloissa ja turvassa. Uskonnon moraali näyttäytyy ulkoapäin ällistyttävän epäloogisena. Seksuaalisuus on kaikissa muodoissaan kiellettyä, syntiä. Ainoastaan avioliitossa se on luvallista, mutta silloinkin vain, jos on tarkoitus siittää lapsia. Jos kuitenkin avioliiton ulkopuolista seksiä on, on syyllinen siihen aina nainen, joka viettelee miehen synnintekoon, onpa sitten itse aktin laatu millainen hyvänsä. Syntinsä hedelmät nainen myös kantaa yksin. Mies pääsee kuin koira veräjästä, ja perheensä maineen pilannut nainen eristetään. Leima on kaiken lisäksi elinikäinen ja lyödään myös aviottoman lapsen otsaan. Mistään rakastavasta ja ymmärtävästä jumalasta ei ole kuultukaan. Myös kaikenlainen muu huvittelu on kielletty kirjojen lukemisesta alkaen.

Olisi kovin lohdullista, jos voisi ajatella, että Ravilon kuvaamat asiat olisivat vain fiktiota tai ainakin jo mennyttä historiaa edes meillä Suomessa. Valitettavasti niin ei todellakaan ole. Pienen lounaissuomalaisen kotikaupunkini sanomalehdessä oli juuri viime viikolla iso uutinen paikkakuntalaisesta isoisästä, joka sai tuomion sukulaislastensa hyväksikäytöstä (lue: raiskaamisesta). Tämän päivän lehdessä tuomion vähäisyyttä viimeksi kommentoi nimetön vastaavan rikoksen uhri. Eivätkä ahdasmieliset uskonlahokotkaan Suomesta ole minnekään kadonneet, valitettavasti.

Jossakin blogikeskustelussa (anteeksi, en muista tarkemmin), Salla kommentoi hiljattain, että Ravilo on kokenut jonkinlaista ikäsyrjintää kirjailijanurallaan. Tämän ensimmäisen ravistelevan mutta vangitsevan lukukokemuksen perusteella olen valmis liittymään Ravilo-fanclubiin. Jos sellaista ei ole, se pitää perustaa!

Lopuksi vielä sitaatti hiirenkorvasivulta: ”Nurkassa seisoi vanha jalkalamppu, sen alla kulunut laiskanlinna, jossa alassuin kirja. Kaikille jotka lukevat, tuntuu toinen lukeva ihminen läheiseltä, niin että lyhyenkin tuttavuuden jälkeen luulee jo tuntevansa toisen.”

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Atena v. 1997, 309 s.

P. D. James: Yksityispotilas

Brittikirjailija P. D. James on syntynyt vuonna 1920, eli on 90-vuotias, todellinen Grand Old Lady siis. Siitä huolimatta Lady James kirjoittaa edelleen, sillä rouvan virallisilla nettisivuilla mainostetaan uutta tietokirjaa Talking about Detective Fiction. James on aloittanut kirjailijanuransa melko myöhään toimittuaan ennen sitä pitkään valtion virkamiehenä. Pitkä ikä ja virkeys ovat kuitenkin mahdollistaneet parinkymmenen laadukkaan dekkarin kirjoittamisen. P. D. James on aateloitukin kirjallisten ansioittensa perusteella. Tuotannon alkupäästä on suomennettu vain satunnaisia teoksia, mutta kirjailijan siirryttyä Suomessa Otavalle on käännetty kaikki loppupään kirjat. Itse en ole niistä kaikkia lukenut, ja ainakin Murhahuone on jäänyt kesken. Edellinen, Majakka, sen sijaan on luettujen listalla. Uusimman eli tämän Yksityispotilaan olen napannut jostakin kirja-alennusmyynnistä.

Aikanaan muistan aloittaneeni Jamesin tuotantoon tutustumisen tv-sarjan myötä. Jamesin kirjoissa rikoksia ratkoo hienostunut rikostarkastaja Adam Dalgliesh, joka siviilielämässä on tunnustettu runoilija. BBC toteutti aikanaan laadukkaan tv-version romaaneista, ja erityisesti muistan pitäneeni nimihenkilön näyttelijästä. Loppupään romaanit ovat jo melkoisia tiiliskiviä, ja tässä Yksityispotilaassakin on lähes 500 sivua. Pakko on tunnustaa, että kirja on myös, anteeksi vain, melko pitkäveteinen. Laadukkaasti kirjoitettu ympäristöineen ja henkilöineen päivineen, mutta jotenkin ponneton. Latteakin on adjektiivi, joka tulee kirjasta mieleen. Tarina muistuttaa kovasti perinteistä arvoitusdekkaria, mutta mukana on myös nykyaikaisemman poliisiromaanin piirteitä.

Takakannessa paljastetaan ensimmäisen murhan uhri, mutta nainen, kuuluisa tutkiva journalisti, saadaan hengiltä vasta sivun 120 paikkeilla. Ennen sitä ei näytä tapahtuvan oikein mitään merkittävää. Tapahtumapaikka on pieni Cheverellin kylä Dorsetissa, jossa sijaitsee yksi saarivaltion kauneimmista kartanoista. Kartanon muotopuutarhan takana sijaitsee muinainen kivikehä. Kirjan tapahtumapaikka on kuitenkin fiktiota, kuten tekijä alkusivuilla huomauttaa. Kivikehä vaikuttaa kiinnostavalta yksityiskohdalta, joka mainitaan kirjan mittaan toistuvasti. Valitettavasti sillä ei kuitenkaan ole juuri minkäänlaista roolia murhajuonen kannalta. Se on siis vain tuomassa jonkinlaista päälle liimattua mystiikkaa murhanäyttämölle.

Kuten sanottu, James rankentaa romaanin henkilöt huolella, olipa sitten kyse sivuhenkilöistä, murhan uhreista tai tapausta tutkivista poliiseista. Dalgliesh on ollut mukana jo pitkään. Tässä kirjassa hänet lopulta vihitään Emmansa kanssa. Samalla mies tuntuu hautovan poliisiuransa lopettamista, mutta varmaa päätöstä ei vielä synny. Se on kenties hienovarainen vihje lukijoille lopettamisesta? Dalglieshin lähin alainen, Kate Miskin, on saamassa ylennyksen. Kate on ollut pitkään toivottomasti rakastunut esimieheensä. Nyt ryhmä siis näyttää olevan hajoamassa.

Journalisti Rhoda Gradwyn murhataan kartanossa sijaitsevassa yksityissairaalassa, jonne hän on tullut poistattamaan kasvojaan rumentaneen vanhan arven. Alkuun näyttää siltä, että kellään ei olisi ollut mitään yhteyksiä Gradwyniin, mutta kun asioita pengotaan riittävästi, alkaa motiiveja putkahdella kuin sieniä sateella. Todella tutkimukset nytkähtävät eteenpäin, kun lopulta löytyy toinen ruumis kartanon alueelta. Lukija tietää verkkaisen alun huolella luettuaan vähän enemmän kuin poliisi, mutta ei kovin ratkaisevia asioita. Lukijan on siis melko mahdoton päätellä murhaajaa sen kummemmin, koska keskeiset tiedot puuttuvat. James ei rasita lukijaa kovinkaan paljoa poliisityön rutiineilla, sillä Dalgliesh johtaa erikoisryhmää, joka keskittyy lähinnä osallisten puhutteluun ja päätelmien tekemiseen. Dekkarissa pohditaan murhan ohella moraalikysymyksiä monelta kantilta. Mikä on lehdistön moraali vai onko sellaista? Entä talouden? Upea kartano on siirtynyt vanhan suvun hallusta 1990-luvun taloussotkujen aikana. Nykyinen omistaja on plastiikkakirurgi, jonka työn oikeutusta myös pohditaan. Kovin syvällisiä pohdinnat eivät kuitenkaan ole.

P. D. James: Yksityispotilas

(The Private Patient) Suom. Kristiina Savikurki.

Otava. 489 s. Suomeksi vuonna 2009.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Olen jo monesti lyhyen blogihistoriani aikana ehtinyt julistaa, että Kari Hotakainen on yksi ehdottomia suosikkejani, ainakin kategoriassa suomalaiset miesnykyprosaistit. Oikeastaan ihan missä kategoriassa vain. Osa Hotakaisen tuotannosta on vielä lukematta, mutta mitä enemmän luen, sitä enemmän pidän ja ihailen. Hotakainen sanoi jossakin haastattelussa, että hän kirjoittaa aina erilaisia kirjoja. Tätä hänen piti erikseen korostaa Juoksuhaudantien aiheuttaman kirjallisuushypetyksen jälkeen. Hyvin on mies sanansa pitänyt.

Ihmisen osa ilmestyi jo pitkällä viime vuoden puolella, mutta jotenkin olin onnistunut välttelemään sen arvostelut ja tarkemmat esittelyt, kuten yritän tehdä niiden kirjojen kohdalla, jotka tiedän hyviksi ja kiinnostaviksi ja jotka ovat automaattisesti lukulistallani. Lukeminen olisi varmasti vieläkin lykkääntynyt, jollen olisi sattumalta törmännyt äänikirjaversioon kirjastossa. Emmin pari sekuntia, mutta kun huomasin, että lukija on Ritva Valkama, oli päätös saman tien tehty.

Lähdin siis kuuntelemaan aika lailla puhtaalta pöydältä, tietämättä mitään, mistä kirjassa on kyse. Alku vaikutti humoristiselta. Äänessä on 80-vuotias entinen lankakauppias Salme Malmikunnas, joka kertoo taustoja sille, miksi hän on mukana kirjassa. Ensi töikseen Salme kertoo, että ei pidä keksittyjä kirjoja missään arvossa. Silti hän on nyt tehnyt suuren myönnytyksen periaatteilleen ja myynyt elämänsä kirjailijan materiaaliksi. Kaikki alkoi, kun hän kirjamessuilla sattumalta törmäsi kirjailijaan ja heittäytyi tämän kanssa juttusille. Kirjailijalla on menossa huono kausi. Syksyllä ei ole ilmestynyt uutta kirjaa, eikä seuraavakaan ole työn alla. Mutta Salmeen tutustuminen sysää eteenpäin jo aiemmin muhimassa ollutta ajatusta: kirjailija päättää ostaa jonkun elämän seuraavan kirjansa materiaaliksi. Salme suostuu empimisen jälkeen. Hinnaksi hän tinkii 7000 euroa. Rahalle hänellä on käyttöä, kuten kirjan lopussa selviää. Ehdoksi Salme asettaa myös sen, että kirjassa on kerrottava totuus. Tästä kirjailija ja Salme keskustelevat kirjan valmistuessa useaan otteeseen, eivätkä heidän näkemyksensä totuudesta aivan kohtaa. Salme suostuu lopussa kirjan julkaisemiseen, kunhan kirjailija kertoo messuilla keksineensä kaiken omasta päästään.

Alku siis on hauska. Salme Malmikunnas laukoo suorasukaisia mielipiteitään elämästä teräväkieliseen tapaansa. Vuosikymmenet pienyrittäjänä sodanjälkeisessä Suomessa ovat opettaneet Salmelle paljon. Salmella ja Paavolla on kaksi aikuista tytärtä ja poika, jotka kaikki ovat muuttaneet pääkaupunkiseudulle ja toimivat kaupallisella alalla. Salme yrittää pitää lapsiinsa yhteyttä lähettelemällä heille elämänohjeita postikorteilla. Toinen pojista on hukkunut nelivuotiaana kaivoon, mutta sekä Salme että Paavo laskevat hänet edelleen mukaan perheestään puhuessaan. Kertoessaan elämästään kirjailijalle Salme kertoo myös lapsistaan, heidän luonteistaan ja kehityksestään aikuisiksi. Toinen tytär Maija on avioitunut afrikkalaisen Bikon kanssa. Paavo heittäytyi Bikon nähdessään pitkään puhumattomaksi, mutta hyväksyy lopulta vävynsä.

Kirjan alussa jo mainitaan, että vanhimmalle tyttärelle Helenalle on hiljattain tapahtunut jotakin isoa ja pahaa. Kun matkan varrella alkaa selvitä, mitä tämä on ollut, alkaa huumori jäädä taka-alalle. Itkinkin jossain vaiheessa, kun selvisi, mistä oikein oli kyse. Ennen kirjan loppua tunsin myös hetkellistä kuvotusta erään keskeisen kohtauksen aikana. Harvoin kirja liikuttaa ihan näin laajaa tunneskaalaa.

Hotakainen on taitava kehittelemään erilaisia muotoja romaaneille. Kehyskertomus Salme Malmikunnaksen haastattelusta on mainio idea. Samalla tulee käsitellyksi kirjailijuuden problematiikkaakin. Kun romaanin kirjailija on kirjoittanut Salmen kertomuksen puhtaaksi, seuraa lukuja, jotka kirjailija on kirjoittanut Salmen kertomaa hyödyntäen. Yhtään ei kuitenkaan tule toistoa tai päällekkäisyyttä, sillä tarina muuttaa näkökulmaa. Ääneen pääsevät vuorotellen Salmen lapset, joiden kuulumiset ovat aivan erilaisia kuin Salme on luullut tai kertonut, sekä vävy Biko, tapahtumien kannalta tärkeä entinen liikemies Kimmo sekä lopussa myös Paavo, joka katkaisee samalla pitkän puhumattomuuden kauden.

Romaanisissa on todella paljon tärkeää ainesta. Se kertoo suomalaisen yhteiskunnan muutoksista, työelämän rankistumisesta, kun ihmisestä otetaan kaikki irti eikä sekään riitä.

Kysymys on kuitenkin myös rakkaudesta ja sen voimasta. Samaten siitä, miten kohtuutonta elämä usein on, kun ihmiseltä viedään kaikki. Miten silti voi jatkaa, kun kuitenkin on vielä niitä, jotka välittävät, ovat lähellä ja haluavat auttaa. Ovatpa keinot sitten millaisia hyvänsä.

Tarina on siis erittäin hyvä: koskettava, moniulotteinen, tärkeistä asioista kertova. Muoto on kekseliäs ja toimiva, ei kikkaileva. Hotakaisella on myös korostetun selkeästi oma ääni ja tyyli, jonka tunnistaa helposti, mutta jota on vaikea kuvailla. Hotakaisella on se kliseinen ”hyvä lause” hallinnassaan. Jollakin äärimmäisen hienovaraisella menetelmällä hän saa lukijan nauramaan ääneen, vaikka toinen silmä olisi kyynelissä. Näin käy esimerkiksi silloin, kun työttömänä ja rahattomana perulaiseksi katumuusikoksi naamioitunut Pekka pohdiskelee olevansa ensimmäinen kotoperäinen maahanmuuttaja Suomessa, koska Suomi on muuttunut hänen ympärillään niin nopeasti tunnistamattomaksi ja vieraaksi eikä hän enää osaa toimia siinä.

Äänikirja on loistava keksintö, joka laajentaa kummasti lukemismahdollisuuksia. Kuten olen monessa yhteydessä kertonut, kuuntelen äänikirjoja mieluiten työmatkoilla autossa. Kuljen matkat yksin, ja istun päivittäin autossa toista tuntia. Kirja on mainio seuralainen. Samaten se liittyy liikuntaharrastuksiini. Maaseudulla suosituin liikuntamuoto on kävely, jota hyvä kirja vauhdittaa kummasti. Ainoita huonoja puolia on, että äänikirjaan ei voi merkitä hyviä ja tärkeitä kohtia klemmarilla tai hiirenkorvalla, vaan on pakko luottaa muistiinsa. Hyvä lukija on myös erittäin tärkeä.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Äänikirja, 6 CD:tä, lukijana Ritva Valkama. Siltala.

Antti Leikas: Melominen

Päätin luopua lennokkaitten otsikoitten keksimisestä sellaisiin blogipäivityksiin, joissa selkeästi esittelen jonkin lukemani kirja. Ensin ajattelin, että se on tylsää, mutta omien kokemusteni valossa päädyin kuitenkin muuttamaan käytäntöäni. Olen nimittäin huomannut, että blogistaniassa suunnistaminen sujuu helpommin tällä periaatteella. Ei niin, että en itse lukisi sellaisia blogikirjoituksia mielelläni ja uteliaisuuttanikin, joissa on jokin muu kiva otsikko kuin kirjan nimi. Päinvastoin. Mutta kun otsikossa selvästi kerrotaan, mistä kirjasta sillä kertaa puhutaan, osaan välttää halutessani liian aikaisen vierailun juuri sillä sivulla. Haluan toki tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin, joita en entuudestaan tunne, mutta jos olen jo päättänyt jonkin kirjan lukea ja siitä kirjoittaakin, on mukavampi kirjoittaa ensin itse ja lukea vasta sitten, mitä muut ovat ajatelleet.

Olen jo vanhemmassa kirjoituksessani kuvaillut, kuinka Antti Leikaksen esikoisromaani Melominen päätyi luettavakseni. Kirja on siis Pienen esikoiskirjakerho PEKKin ensimmäinen kerhokirja, joka sai ilmestyessään viime viikolla melkoisen paljon huomiota myös Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Odotuksia ladattiin Antti Majanderin arviossa joltisenkin verran, Majanderhan vertaa Leikasta Petri Tammiseen ja lukee hänet mukaan suomalaisiin humoristeihin: ”…parhaimmillaan Melominen on niin hauska että hirvittää.”

Melominen on yhden päivän, tai tarkemmin yhden vuorokauden romaani. Kahdesta osasta rakentuva teos on jaettu lyhyisiin, niukkoihin lukuihin, joiden otsikkona on pelkkä kellonaika. Ensimmäisessä osassa kellonaika vaihtuu säntillisesti kymmenen minuutin välein, toisessa vaihtelua on enemmän. Ennen alkua lukijaa varoitetaan: ”Kaikki kirjassa esiintyvät kellonajat ovat kuvitteellisia”. Muita opasteita lukija ei sitten saakaan, vaan hänet heitetään suoraan keskelle tapahtumia klo 9.30 toimistopalaveriin, jossa joukko erilaisia päälliköitä lietsoo tuloshenkeä toinen toisiinsa. Kappaleen alku kuvaa senhetkistä tilannetta eri henkilöiden näkökulmasta. Sitten seuraa kursiivilla painettu osuus, joka selvästikin on jonkun paikallaolijan tajunnanvirtaa. Ajatukset eivät tunnu mitenkään liittyvän siihen, mitä kappaleen alkuosassa kerrotaan, vaan ne harhailevat sattumanvaraisesti kaikessa mahdollisessa.  Romaanin koko ensimmäinen puolisko toistaa säntillisesti tätä rakennetta.

Ensin tuntuu, että tarinasta ei saa oikein otetta. Keitä toimistolla häärivät päälliköt oikein ovat? Nimiä on koko joukko, on etu- ja sukunimiä sekä näiden yhdistelmiä. Lisäksi on mutkikkaita, hienolta kalskahtavia titteleitä, jotka eivät kuitenkaan kerro paljoakaan. Epäselväksi jää, mitä esimerkiksi tekee yhteyspäällikkö. Kovasti toimistolla tehdään kauppaa ja tulosta, mutta lukijalle ei paljastu missään vaiheessa, mitä tuotetta firma myy. Se tuntuukin olevan sivuseikka. Kiinnostavampaa on, mitä ihmiset keskenään tekevät ja ajattelevat työpäivän mittaan.

Vähitellen alkaa selvitä, että tajunnanvirtaosuudet ovat yhteyspäällikkö Jaakkolan päänsisäistä maailmaa. Jaakkola toilailee toimistolla kokolailla omituisesti, mutta syykin on selvä: Jaakkola on viisilapsisen uusperheen isä. Nuorin lapsista on vielä vauvaikäinen, eikä hän juurikaan nuku öisin. Jaakkola kärsii massiivisesta univajeesta. Hän nukahtelee työnsä ääreen, eikä muutenkaan pysty toimimaan ja ajattelemaan rationaalisesti. Työpaikan yllättävät ihmissuhdekuviotkin alkavat tarinan edetessä hahmottua. Päivä etenee yhä omituisemmissa merkeissä kohti iltaa. Toinen osa, joka sijoittuu päivän iltaan ja yöhön Jaakkolan kotiin, on muodoltaan sen verran erilainen, että Jaakkolan ajatuksia ei enää ole laitettu erikseen kappaleen loppuun.

Jaakkola vaikuttaa kovin modernilta isähahmolta. Hänen vastuullaan on keskimmäisten lasten kuljettaminen päiväkotiin ja takaisin. Hän myös käy tekemässä perheen ruokaostokset, laittaa lasten iltaruoan ja muutenkin osallistuu perheen iltarutiineihin.

Leikaksella on itsellään suurperhe, ja lapsiperheen elämän kaoottisuus välittyykin hienosti, tai kuten Majander sanoo, niin että hirvittää. Haaveet romanttisesta iltahetkestä vaimon kanssa iltapalan äärellä romuttuvat viimeistään keskimmäisen lapsen oksenteluun. Karua, mutta tuttua kaikille lapsiperheessä joskus eläneille.

Jaakkola on sympaattinen hahmo, jota käy aidosti sääliksi. Hän yrittää tosissaan parhaansa, mutta ei väsymykseltään pysty parempaan. Välillä jälki on jopa tuhoisaa. Ajatukset, jotka kaiken keskellä miehen päässä kulkevat, sisältävät kieltämättä hyviä oivalluksia, huvittaviakin, mutta ääneen asti ne eivät naurattaneet. Pidin Leikaksen nasevasta tyylistä ja yksityiskohtien tajusta. Kirjan rakenne on kieltämättä omintakeinen, mutta se ei olisi kantanut enää yhtään pidemmälle. Majander pohtii arviossaan, että Melominen voisi lopultakin olla kaivattu suuri toimistoromaani. Ehkä niin. Mieleeni tuli lukiessani mm. Juhani Känkäsen parin vuoden takainen Kilttipakko, joka Leikaksen romaania enemmän kertoo, millaista menoa on työelämä nyky-Suomessa. Leikaksen Jaakkola on kuitenkin enemmän isä kuin yhteyspäällikkö. Tyyliltään Leikas muistuttaa mielestäni Tammisen ohella myös Hotakaista ja Kyröä, positiivisella tavalla. Lauseet ovat selkeitä, ja huumori liittyy selkeästi kieleen ja kielelliseen oivaltamiseen.

Vertailu on kuitenkin turhaa, sillä Leikaksella on oma ääni. Esikoiskirjaksi Melominen ei ole lainkaan hassumpi!

Antti Leikas: Melominen

Siltala. 190 s. 2011.

http://www.pekk.fi/