Päätin luopua lennokkaitten otsikoitten keksimisestä sellaisiin blogipäivityksiin, joissa selkeästi esittelen jonkin lukemani kirja. Ensin ajattelin, että se on tylsää, mutta omien kokemusteni valossa päädyin kuitenkin muuttamaan käytäntöäni. Olen nimittäin huomannut, että blogistaniassa suunnistaminen sujuu helpommin tällä periaatteella. Ei niin, että en itse lukisi sellaisia blogikirjoituksia mielelläni ja uteliaisuuttanikin, joissa on jokin muu kiva otsikko kuin kirjan nimi. Päinvastoin. Mutta kun otsikossa selvästi kerrotaan, mistä kirjasta sillä kertaa puhutaan, osaan välttää halutessani liian aikaisen vierailun juuri sillä sivulla. Haluan toki tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin, joita en entuudestaan tunne, mutta jos olen jo päättänyt jonkin kirjan lukea ja siitä kirjoittaakin, on mukavampi kirjoittaa ensin itse ja lukea vasta sitten, mitä muut ovat ajatelleet.
Olen jo vanhemmassa kirjoituksessani kuvaillut, kuinka Antti Leikaksen esikoisromaani Melominen päätyi luettavakseni. Kirja on siis Pienen esikoiskirjakerho PEKKin ensimmäinen kerhokirja, joka sai ilmestyessään viime viikolla melkoisen paljon huomiota myös Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Odotuksia ladattiin Antti Majanderin arviossa joltisenkin verran, Majanderhan vertaa Leikasta Petri Tammiseen ja lukee hänet mukaan suomalaisiin humoristeihin: ”…parhaimmillaan Melominen on niin hauska että hirvittää.”
Melominen on yhden päivän, tai tarkemmin yhden vuorokauden romaani. Kahdesta osasta rakentuva teos on jaettu lyhyisiin, niukkoihin lukuihin, joiden otsikkona on pelkkä kellonaika. Ensimmäisessä osassa kellonaika vaihtuu säntillisesti kymmenen minuutin välein, toisessa vaihtelua on enemmän. Ennen alkua lukijaa varoitetaan: ”Kaikki kirjassa esiintyvät kellonajat ovat kuvitteellisia”. Muita opasteita lukija ei sitten saakaan, vaan hänet heitetään suoraan keskelle tapahtumia klo 9.30 toimistopalaveriin, jossa joukko erilaisia päälliköitä lietsoo tuloshenkeä toinen toisiinsa. Kappaleen alku kuvaa senhetkistä tilannetta eri henkilöiden näkökulmasta. Sitten seuraa kursiivilla painettu osuus, joka selvästikin on jonkun paikallaolijan tajunnanvirtaa. Ajatukset eivät tunnu mitenkään liittyvän siihen, mitä kappaleen alkuosassa kerrotaan, vaan ne harhailevat sattumanvaraisesti kaikessa mahdollisessa. Romaanin koko ensimmäinen puolisko toistaa säntillisesti tätä rakennetta.
Ensin tuntuu, että tarinasta ei saa oikein otetta. Keitä toimistolla häärivät päälliköt oikein ovat? Nimiä on koko joukko, on etu- ja sukunimiä sekä näiden yhdistelmiä. Lisäksi on mutkikkaita, hienolta kalskahtavia titteleitä, jotka eivät kuitenkaan kerro paljoakaan. Epäselväksi jää, mitä esimerkiksi tekee yhteyspäällikkö. Kovasti toimistolla tehdään kauppaa ja tulosta, mutta lukijalle ei paljastu missään vaiheessa, mitä tuotetta firma myy. Se tuntuukin olevan sivuseikka. Kiinnostavampaa on, mitä ihmiset keskenään tekevät ja ajattelevat työpäivän mittaan.
Vähitellen alkaa selvitä, että tajunnanvirtaosuudet ovat yhteyspäällikkö Jaakkolan päänsisäistä maailmaa. Jaakkola toilailee toimistolla kokolailla omituisesti, mutta syykin on selvä: Jaakkola on viisilapsisen uusperheen isä. Nuorin lapsista on vielä vauvaikäinen, eikä hän juurikaan nuku öisin. Jaakkola kärsii massiivisesta univajeesta. Hän nukahtelee työnsä ääreen, eikä muutenkaan pysty toimimaan ja ajattelemaan rationaalisesti. Työpaikan yllättävät ihmissuhdekuviotkin alkavat tarinan edetessä hahmottua. Päivä etenee yhä omituisemmissa merkeissä kohti iltaa. Toinen osa, joka sijoittuu päivän iltaan ja yöhön Jaakkolan kotiin, on muodoltaan sen verran erilainen, että Jaakkolan ajatuksia ei enää ole laitettu erikseen kappaleen loppuun.
Jaakkola vaikuttaa kovin modernilta isähahmolta. Hänen vastuullaan on keskimmäisten lasten kuljettaminen päiväkotiin ja takaisin. Hän myös käy tekemässä perheen ruokaostokset, laittaa lasten iltaruoan ja muutenkin osallistuu perheen iltarutiineihin.
Leikaksella on itsellään suurperhe, ja lapsiperheen elämän kaoottisuus välittyykin hienosti, tai kuten Majander sanoo, niin että hirvittää. Haaveet romanttisesta iltahetkestä vaimon kanssa iltapalan äärellä romuttuvat viimeistään keskimmäisen lapsen oksenteluun. Karua, mutta tuttua kaikille lapsiperheessä joskus eläneille.
Jaakkola on sympaattinen hahmo, jota käy aidosti sääliksi. Hän yrittää tosissaan parhaansa, mutta ei väsymykseltään pysty parempaan. Välillä jälki on jopa tuhoisaa. Ajatukset, jotka kaiken keskellä miehen päässä kulkevat, sisältävät kieltämättä hyviä oivalluksia, huvittaviakin, mutta ääneen asti ne eivät naurattaneet. Pidin Leikaksen nasevasta tyylistä ja yksityiskohtien tajusta. Kirjan rakenne on kieltämättä omintakeinen, mutta se ei olisi kantanut enää yhtään pidemmälle. Majander pohtii arviossaan, että Melominen voisi lopultakin olla kaivattu suuri toimistoromaani. Ehkä niin. Mieleeni tuli lukiessani mm. Juhani Känkäsen parin vuoden takainen Kilttipakko, joka Leikaksen romaania enemmän kertoo, millaista menoa on työelämä nyky-Suomessa. Leikaksen Jaakkola on kuitenkin enemmän isä kuin yhteyspäällikkö. Tyyliltään Leikas muistuttaa mielestäni Tammisen ohella myös Hotakaista ja Kyröä, positiivisella tavalla. Lauseet ovat selkeitä, ja huumori liittyy selkeästi kieleen ja kielelliseen oivaltamiseen.
Vertailu on kuitenkin turhaa, sillä Leikaksella on oma ääni. Esikoiskirjaksi Melominen ei ole lainkaan hassumpi!
Antti Leikas: Melominen
Siltala. 190 s. 2011.
http://www.pekk.fi/
Hieno kirjoitus! Heh, multakin tulee huomenna tästä juttu, sain juuri väsättyä mutta laitan vasta huomenna ilmestymään :-)
VastaaPoistaMinäkin tykkäsin - vaikka välillä ihmettelen miksi tykkäsin. Jännä kirja.
Olen muuten samoilla linjoilla tuossa koti-työ -jaossa, oli ehkä odotukset vähän vinossa.
Ehkä yksi syy pitämiseeni oli, että kirja ei ollut liian pitkä.
VastaaPoistaOlin pitkältä samoilla linjoilla. Oli tällä selvästi ansionsa etenkin esikoiseksi, mutta ei noussut kuitenkaan minulla suosikkien joukkoon. Tyypitellen sanoisin, että ehkä tämä oli enemmän miehen kirja miehille.
VastaaPoistaTämän olen jo sanonut toisaalla, mutta pidin lapsiperheen kaaoksen realistisesta ja silti paisuttelemattomasta kuvauksesta. Jotenkin pelkäsi, että kamalaa vielä tapahtuu ja Jaakkola päätyy lahtaamaan koko perheen, mutta onneksi tämä oli tämmöinen arkiromaani. Miehistä oli ehkä juuri se, että asiat otettiin aika annettuina, eikä pohdittu päätä puhki parisuhteen tilalla tai menneiden mahdollisuuksien menettämisellä. Sen sijaan tajunnanvirta vilisi ns. turhaa knoppitietoa. Hauskaahan se oli, mutta ehkä nainen ei tällaista kirjoittaisi.
En tiedä, miksi olen lähes poikkeuksetta vähän huono lukemaan miesten tekstiä. Piilotettua miesvihaa, heh? Oikeasti tulen vielä miesten kanssa toimeen varmaan keskivertonaista helpommin.
Kiitos molemmille kommenteista! Illalla kiireessä vastasin Booksylle töksähtäen, anteeksi! Kirja oli tosiaan jännä, enkä minäkään osaa ihan tarkkaan analysoida, miksi kuitenkin pidin enemmän kuin en pitänyt. Karoliinan kanssa olen aika samoilla linjoilla, että tajunnanvirran knoppitieto oli kyllä apikoin ihan hauskaa, mutta ei mitenkään mullistavaa.
VastaaPoistaOlen aina pitänyt sellaisista (mies)kirjailijoista, jotka käyttävät kieltä niukahkosti mutta oivaltavasti ja jotka eivät tosiaan analysoi puhki esim. ihmissuhteita. Toisaalta pidän kyllä myös (nais)kirjailijoiden mutkikkaammasta ja ehkä rönsyilevämmästä tyylistä. Sukupuolijako ei onneksi ole tässä(kään) mikään itsestäänselvyys.
Moni naisbloggaaja joskus sanoo, ettei välitä "mieskirjoista", mä olen havainnoinut että olen toisella linjalla, luenhan Linnaa, Huovista, Tervoa ja monta muuta. :)
VastaaPoistaLeikaksella on taustaa ohjelmistoyrityksessä, senköhän takia työkuvaukset tuntuivat niin kovin tutuilta minulle, minullakin on monen vuoden tausta it-alalta.
Mutta kiinnostavan erilaisilla painotuksilla tätä kirjaa on luettu!
Hotakaista ja Kyröä, kyllä. Ja melko varmasti suora vaikuttaja täytyy olla Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija, jonka Konsta Pylkkäsen "sinisiä ajatuksia" yhteyspäällikkö Jaakkola tämän ajan kiireisempänä hahmona räpsäyttelee.
VastaaPoista