Hilkka Ravilo: Muovikassimies

Jos nelivuotias tukehduttaa koliikkiaan parkuvan vastasyntyneen pikkusiskonsa, onko hän murhaaja? Miten vanhemmat voivat vielä rakastaa lastaan tämän jälkeen? Mitä muistikuvia lapselle tapahtumasta jää ja miten ne vaikuttavat myöhemmin? Ovatko jotkut ihmiset luonnostaan tunneköyhiä, jopa pahoja, kykenemättömiä empatiaan ja rakkauteen? Onko seksissä aina kyse vain ”saamisesta”? Voivatko naiset vaatia miehiltä seksipalveluksia, munaa ilman sitoumuksia, vai haluavatko kaikki naiset rakentaa pesää ja saada lapsia? Haluavatko miehet jatkaa sukua mutta silti pysyä sitoutumattomina? Mihin ulkonäköpaineet ihmisiä ajavat?

Pääni suorastaan kuhisi näistä ja monista muista kysymyksistä lukiessani Hilkka Ravilon uusinta romaania Muovikassimies. Nimiölehdellä on merkintä rikosromaani. Mielestäni se ei ole oikein reilu luokittelu. Kirjassa tapahtuu rikoksia, jopa murha (tarkkaan ottaen parikin, jos nelivuotias voi olla murhaaja), mutta rikosta ei selvitellä eikä mukana muutenkaan ole perinteisiä rikosromaanin aineksia. Oikeastaan olisin toivonut, että murha olisi kokonaan jätetty kirjasta pois, sillä se oli jollakin tapaa jopa turha loppukaneetti tapahtumille.

Kaikki alkaa Varkaudesta, jossa yrittäjäpariskunta saa toisen lapsensa. Vauvalla on todella paha koliikki, johon ei löydy helpotusta. Katastrofi tuntuu vääjäämättömältä, ja ensimmäisen osan lopulla perheen nelivuotias poika Tarmo tukehduttaa siskonsa kuoliaaksi. Tarmo on kirjan päähenkilö. Toisessa osassa siirrytään ajassa nopeasti eteenpäin. Tarmo asuu alkoholisoituneen isänsä kanssa vuokralla rintamamiestalossa pääkaupunkiseudulla. Seurataan hetki Tarmon siviilipalvelusta Helsingin sairaaloissa. Sivarin jälkeen Tarmo ajelehtii hanttihommasta toiseen. Naapurin hehkeä rouva johdattaa hänet seksin saloihin. Osoittautuu, että tällä alalla Tarmolla on tarjottavanaan jotakin, mitä naiset haluavat: mahtava kalu. Tarmo tekee alastonsiivouskeikkoja ja tutustuu moniin naisiin myös tanssiravintoloissa. Hän himoitsee reheviä naisia, joilla on suuret rinnat. Tällaisia naisia onkin tarjolla yllin kyllin, ja he ovat liikuttavan kiitollisia Tarmon kaltaisen komean nuoren miehen kiinnostuksesta. Tarmo ei silti ole oikein tyytyväinen. Hän haluaisi, että naisen kanssa voisi myös puhua, keskustella. Hänen naisensa haluavat yleensä häneltä vain seksiä, tai sitten he puhuvat asioista, joista Tarmo ei halua kuulla. Rakkautta Tarmo ei edes osaa nimetä kaipuunsa kohteeksi.

Tarmo pitää seksistä ja siitä, että naiset yleensä mielellään huolehtivat myös ruokapuolesta. Harmi vain, että naiset pian alkavat suunnitella perhettä ja yhteistä tulevaisuutta. Lapsista Tarmo ei ole tippaakaan kiinnostunut. Niinpä hän alkaa nopeasti valehdella naisille erilaisia tarinoita itsestään. Hän häipyy kylmästi paikalta, kun alkaa tulla puhe pesänrakentamisesta. Hän on isänsä mukaan muovikassimies, jonka maallinen omaisuus mahtuu muovikassiin. Se mukanaan mies siirtyy aina uuden naisen elätettäväksi.

Yllättävä käänne on Tarmon uusi businessidea mullistavasta laihdutuslääkkeestä. En ole varmaan ikinä lukenut mitään yhtä inhottavaa ja vastenmielistä kuin tämä idea on.

Sattuma ajaa joukon Tarmon entisiä naisystäviä sekä muutamia muita naisia perustamaan kollektiivin. Ideana on, että yksinhuoltajaäidit, joita tuntuu olevan liikkeellä todella runsaasti, säästävät asumiskuluissa ja lapseton osakas hoitaa työssäkäyvien lapsia päivät. Tämä kollektiiviasuminen kuvataan kirjassa suorastaan idyllisenä. Kuvion rikkoo vain salaperäinen salmonellatartunta, joka vie koko lapsikatraan sairaalahoitoon. Kun totuus laihdutuslääkkeestä paljastuu, alkaa yksi naisista hautoa kostoa.

Edellinen lukemani Ravilon teos oli hänen toinen romaaninsa Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, joka oli todella rankka lukukokemus pedofiliakuvauksineen. Tässäkin samaa aihetta sivutaan. Silti Muovikassimies ei ole ollenkaan niin raskas kuin Mesimarja. Helppo sekään ei silti ole, vaikka omalla tavallaan viihdyttäväkin. Kysymyksiä ja ajatuksia herää kosolti. Ravilo antaa seksuaalisuudesta raadollisen kuvan, samaten parisuhteesta. Kirjassa ainoa normaalin miehen tavoin käyttäytyy Tarmon isä, joka nuorena yritti parhaansa perheen ja vaimon eteen. Katastrofi ei ollut hänen syynsä. Myöhemmin isä löytää uuden naisystävän ja elämä alkaa näyttää paremmalta. Muut kuvatut miehet eivät halua sitoutua pienten lasten hoitamiseen, ja naiset ainakin kuvittelevat, että ulkonäkö on heidän tärkein ominaisuutensa miesten silmissä. Onneksi tämä maailmankuva on ainakin omasta näkökulmastani fiktiota, vaikka pahoin pelkään, että siinä on aimo roiskaus totuutta mukana.

Hilkka Ravilo: Muovikassimies

Myllylahti 2009. 355 s.