Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Rakkautta tottakai

Märta Tikkaseen törmäsin syksyn ja talven aikana pariinkin otteeseen lehtien sivuilla. Muistan hänen aikaisemmassa haastattelussa kertoneen tyttärestään Sofiasta, joka asuu äidin lähellä, mutta tarvitsee jatkuvasti tukea. Tikkanen on kirjoittanut tyttärestään kirjankin: Sofia aikuisena, Elämää MBD:n kanssa (1998). Myöhemmässä lukemassani jutussa puhuttiin Tikkasen juuri ilmestyneestä kirjasta Emma ja Uno, joka kertoo Tikkasen äidinpuoleisten isovanhempien erikoisen tarinan. Kiinnostuin kovasti, sillä Tikkasen ja hänen miehensä Henrik Tikkasen tuotanto on jäänyt melko vähälle lukemiselle osaltani. Haluaisin tutustua persoonalliseen taiteilijapariskuntaan paremmin.

Luen parhaillaan myös Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teosta Aloittamisen taito. Siinä tekijät luokittelevat erilaisia kirjojen aloituksia ryhmiksi, ja yksi niistä on pähkinänkuori. Siinä kirjan tarina on heti alkuun tiivistetty lyhyesti ja sitten aletaan varsinaisesti kertoa. Tikkanen käyttää Emmassa ja Unossa pähkinänkuorialoitusta:

Kun he tapaavat Emma on kahdeksantoista, vajaan vuoden päästä he ovat naimisissa. Ensimmäinen lapsi syntyy kun hän on yhdeksäntoista, sen jälkeen lapsia syntyy joka vuosi, kaikilla eri syntymäpaikka. Kun kuudes syntyy hän on kahdenkymmenenviiden ikäinen, pariskunta asuu erillään. Hän kirjoittaa miehelleen rakastavia kirjeitä, kirjoittaa usein.

Tulee sisällissota ja kaksi maailmansotaa, inflaatio vie sen mitä hänen perinnöstään on jäljellä. Hänen turvapaikkansa, huvila esi-isien maalla, luovutetaan Neuvostoliitolle Suomen jatkosodan jälkeen, hän ei näe sitä enää koskaan.

Kuuden lapsen elatus jää täysin hänen harteilleen, hän on heidän elämänsä keskipiste, suuresti rakastettu, kuollessaan hän on seitsemänkymmentäkaksivuotias.

Vain isovanhempien välirikko ja avioero jäävät pähkinänkuoren ulkopuolelle. Vaikka ajatus kaiken paljastamisesta jo etusivulla voi tuntua oudolta, toimii se silti ällistyttävän hyvin ainakin tällaisessa kirjassa, jonka pohjana on oikea eletty elämä. Tikkasella ei ole muistikuvaa äidinisästään Uno Stadiuksesta, mutta äidinäiti Emma kuoli, kun Tikkanen oli 17-vuotias. Isoäiti oli Tikkaselle läheinen, sydänystävä, mutta miehistä ja rakkaudesta hän ei ainakaan muista heidän keskustelleen.

Kirjan lopussa Tikkanen kertoo lähes yliluonnollisen kokemuksensa, joka oli sysäyksenä kirjan kirjoittamiselle. Isoisä Uno oli erittäin kiinnostunut psykologisista ilmiöistä ja mm. unista. Siksikin tapahtuma on ollut Tikkaselle merkityksellinen.

Emman ja Unon tarinaa Tikkanen lähtee kerimään auki alusta, siitä hetkestä, kun pariskunta tapaa toisensa. Hän muistuttaa, että iso osa kirjassa kerrotusta on fiktiota, koska kirjeenvaihto ei ole säilynyt kokonaan, eikä Emma esimerkiksi ole pitänyt ainakaan säilynyttä päiväkirjaa. Paljon jää siis arvailujen varaan. Kun Emma ja Uno kohtaavat, on Emma siis kahdeksantoistavuotias, kokematon, kartanonomistajan toisen avioliiton ainokainen, sisarpuoliaan huomattavasti nuorempi kaunotar. Uno on jo kaksikymmentäseitsemänvuotias ja kansanopiston rehtori. Uno lumoaa Emman ja muutkin kaunopuheisuudellaan, innostuksellaan ja aatteillaan tuota pikaa. Emman isä hieman epäröi, mutta ei osaa asettua lempityttärensä onnen tiellekään. Tikkanen on lainannut kirjaansa otteen Unon kirjeestä, jossa hän kertoo kihlauksestaan äidilleen. Tarkoituksena on lähettää terveisiä isälle, jonka kanssa Unolla on huonot välit:

Hän on nimeltään Emma, hänen isänsä on tilanomistaja Carl Arkadius Sjödahl, joka omistaa Öfverbyn kartanon Kirkkonummen pitäjässä. - - - Hän [Emma] on käynyt Brobergska samskolanin, on järkevä ja vaatimaton olento jolla on hillityt mielipiteet, lyhyesti sanoen kestävää ainesta.

Voisin hyvinkin mennä syksyllä naimisiin. Emman myötä saan Kirkkonummelta Hulluksen tilan jonka hän on perinyt. - - - Ukon kuoleman jälkeen voin odottaa toistakin perintöä, luultavasti minusta tulee Öfverbyn omistaja, sillä ainoa poika on asunut jo monta vuotta ulkomailla. Naimakauppa on siis taloudelliselta kannalta varsin edullinen. - - - Niin, unohdin sanoa että Emma on läpikotaisin terve.

Ei siis sanaakaan rakkaudesta Unon puolelta, ei nyt eikä myöhemmin. Tikkanen etsii rakastavia sanoja Unon kirjeistä suurennuslasilla, turhaan. Emma sen sijaan on rakastunut koko nuoren sydämensä voimalla, eivätkä mitkään tulevat vastoinkäymiset muuta tätä tosiseikkaa vielä vuosiin. Häät vietettiin vuonna 1898.  Uno osoittautuu oitis kelvottomaksi aviomieheksi, joka odottaa vaimoltaan huolenpitoa ja tottelevaisuutta. Unon ihannevaimo tukee ja kannustaa aviomiestään kaikissa tämän pyrkimyksissä eikä rasita miestään kotiasioilla tai muilla turhanpäiväisyyksillä. Unolla on suuria suunnitelmia, jotka koskevat kansansivistystä, raittiusaatetta ja erilaisia kirjallisia töitä. Valitettavasti hän on luonteeltaan herkästi innostuva mutta nopeasti kyllästyvä. Hän myös nauttii kiistelystä ja saa helposti vihamiehiä erityisesti konservatiivisista piireistä. Ikävä kyllä näillä piireillä on paljon taloudellista vaikutusvaltaa. Emman äidinperinnön pariskunta tuhlaa parissa kuukaudessa Saksassa häiden jälkeen. Emman tietämättä Uno on myynyt Emman äidinperintönä saaman Hulluksen tilan. Tämä muuttaa lopullisesti Emman isän käsityksen vävystään. Suomeen palattuaan Uno pestautuu toimittajaksi vaasalaiseen lehteen eikä tyydy kirjoittamaan niin kuin venäläiset haluavat. Pian perhe joutuukin lähtemään Ruotsiin, ennen kuin Uno joutuu todella pahoihin hankaluuksiin valtiovallan taholta.

Emman pelastus on anoppi Julia, joka on perin juurin järkevä ja rakastettava ihminen. Monet kerrat Julia hoitaa koko Emman ja Unon lapsikatrasta tai on Unon mukana Ruotsissa hoitamassa tämän taloutta. Pariskunta saa siis lapsen joka vuosi. Esikoinen syntyy Vaasassa, seuraavat Ruotsissa eri paikoissa sen mukaan, missä Uno milloinkin työskentelee. Kuudetta lastaan odottaessaan Emma muuttaa takaisin Kirkkonummelle, eivätkä puolisot enää koskaan asu yhdessä. Ainainen rahapula ja ahdinko hellittävät, mutta Emma ikävöi miestään ja lapset isäänsä. Pitkään he kuitenkin vielä elättelevät toivetta yhteisestä kodista ja paikoilleen asettumisesta.

Tikkanen kuvaa tarkasti Unon heittelehtivää uraa. Kun Uno kiertää luennoimassa Ruotsissa ja Norjassa, Emma kamppailee pitääkseen lapsensa hengissä ja leivässä. Kun Emman isä kuolee, testamentti repii puolisoiden välejä. Lopullisen välirikon syy jää kuitenkin epäselväksi. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka Uno muuttaa takaisin Suomeen, hän ei enää ole tervetullut perheensä luo. Emma hakee hänestä eroa ja hänestä tulee kuuden lapsen yksinhuoltaja. Tosiasiallisesti näin on ollut avioliiton aikanakin. Uno ei ole hyvistä aikomuksistaan huolimatta juurikaan pystynyt tukemaan perhettään rahallisesti. Lähellä taisi olla, ettei hän pyytänyt vaimoaan lähettämään rahaa hänelle.

Tikkanen kirjoittaa eläytyvästi. Välillä hän pohdiskelee lukijan kanssa, mitä on mistäkin tiedonmurusta pääteltävä. Mitään selitystä hän ei kuitenkaan Unon käytökseen etsi. Uno tuntuu olevan herkkä, samaten taipuvainen masennukseen. Tarmon ja innostuksen puuskat ovat silti yleisempiä. Uno vaikuttaa myös kärsivän ADHD:sta, niin poukkoilevaa hänen elämänsä on jatkuvine muuttoineen ja uusine työpaikkoineen. Lisäksi hänellä on ikävä tapa kääntää mielessään tapahtumat jälkeenpäin niin, että muut ovat aina syyllisiä vastoinkäymisiin, milloin Emma, milloin joku yhteistyökumppani

On hienoa saada sukeltaa 1900-luvun vaihteen ja alun Suomeen, osin Ruotsiinkin. Aikamatkailu on mukavaa, kun voi vain omassa nojatuolissaan kohotella kulmiaan kummalliselle aviomiehelle ja kiristellä hampaitaan, kun Emma vannoo rakkauttaan ja pyytelee välillä anteeksi mieheltään itsensä ja lasten aiheuttamaa häiriötä. Kuin ihmeen kaupalla pariskunnan tiheään tahtiin syntyneet lapset pysyvät kaikki hengissä aikuisiksi asti. Perhe hitsautuu yhteen tiiviiksi kokonaisuudeksi, jossa sisarukset auttavat toisiaan ja huolehtivat äidistään. Tikkanen onnistuu hyvin pitämään tarinan koossa, vaikka usein tämänkaltaiset tosihenkilöihin perustuvat kirjat kadottavat loppupuolella jännitteensä. Ihmisen elämässä kuitenkin useimmiten ainakin tapahtuu eniten ennen vanhuusikää.

Emma on rakastava ja kärsivällinen vaimo ja äiti. Hän ei lannistu vastoinkäymisistä, vaan tarttuu tarmokkaasti toimeen valittamatta. Miehestään hän ei halua kuulla pahaa sanaa edes rakkaalta isältään. Elämänmyönteisyys, sitkeys, lannistumattomuus ja rakastettavuus ovat adjektiiveja, joilla kirjan päähenkilöksi nousevaa hienoa naista voisi kuvailla.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Rakkautta tottakai (Emma&Uno – visst var det kärlek)

Suomentanut Liisa Ryömä. Tammi 2010. 250 s.