Brittikirjailija P. D. James on syntynyt vuonna 1920, eli on 90-vuotias, todellinen Grand Old Lady siis. Siitä huolimatta Lady James kirjoittaa edelleen, sillä rouvan virallisilla nettisivuilla mainostetaan uutta tietokirjaa Talking about Detective Fiction. James on aloittanut kirjailijanuransa melko myöhään toimittuaan ennen sitä pitkään valtion virkamiehenä. Pitkä ikä ja virkeys ovat kuitenkin mahdollistaneet parinkymmenen laadukkaan dekkarin kirjoittamisen. P. D. James on aateloitukin kirjallisten ansioittensa perusteella. Tuotannon alkupäästä on suomennettu vain satunnaisia teoksia, mutta kirjailijan siirryttyä Suomessa Otavalle on käännetty kaikki loppupään kirjat. Itse en ole niistä kaikkia lukenut, ja ainakin Murhahuone on jäänyt kesken. Edellinen, Majakka, sen sijaan on luettujen listalla. Uusimman eli tämän Yksityispotilaan olen napannut jostakin kirja-alennusmyynnistä.
Aikanaan muistan aloittaneeni Jamesin tuotantoon tutustumisen tv-sarjan myötä. Jamesin kirjoissa rikoksia ratkoo hienostunut rikostarkastaja Adam Dalgliesh, joka siviilielämässä on tunnustettu runoilija. BBC toteutti aikanaan laadukkaan tv-version romaaneista, ja erityisesti muistan pitäneeni nimihenkilön näyttelijästä. Loppupään romaanit ovat jo melkoisia tiiliskiviä, ja tässä Yksityispotilaassakin on lähes 500 sivua. Pakko on tunnustaa, että kirja on myös, anteeksi vain, melko pitkäveteinen. Laadukkaasti kirjoitettu ympäristöineen ja henkilöineen päivineen, mutta jotenkin ponneton. Latteakin on adjektiivi, joka tulee kirjasta mieleen. Tarina muistuttaa kovasti perinteistä arvoitusdekkaria, mutta mukana on myös nykyaikaisemman poliisiromaanin piirteitä.
Takakannessa paljastetaan ensimmäisen murhan uhri, mutta nainen, kuuluisa tutkiva journalisti, saadaan hengiltä vasta sivun 120 paikkeilla. Ennen sitä ei näytä tapahtuvan oikein mitään merkittävää. Tapahtumapaikka on pieni Cheverellin kylä Dorsetissa, jossa sijaitsee yksi saarivaltion kauneimmista kartanoista. Kartanon muotopuutarhan takana sijaitsee muinainen kivikehä. Kirjan tapahtumapaikka on kuitenkin fiktiota, kuten tekijä alkusivuilla huomauttaa. Kivikehä vaikuttaa kiinnostavalta yksityiskohdalta, joka mainitaan kirjan mittaan toistuvasti. Valitettavasti sillä ei kuitenkaan ole juuri minkäänlaista roolia murhajuonen kannalta. Se on siis vain tuomassa jonkinlaista päälle liimattua mystiikkaa murhanäyttämölle.
Kuten sanottu, James rankentaa romaanin henkilöt huolella, olipa sitten kyse sivuhenkilöistä, murhan uhreista tai tapausta tutkivista poliiseista. Dalgliesh on ollut mukana jo pitkään. Tässä kirjassa hänet lopulta vihitään Emmansa kanssa. Samalla mies tuntuu hautovan poliisiuransa lopettamista, mutta varmaa päätöstä ei vielä synny. Se on kenties hienovarainen vihje lukijoille lopettamisesta? Dalglieshin lähin alainen, Kate Miskin, on saamassa ylennyksen. Kate on ollut pitkään toivottomasti rakastunut esimieheensä. Nyt ryhmä siis näyttää olevan hajoamassa.
Journalisti Rhoda Gradwyn murhataan kartanossa sijaitsevassa yksityissairaalassa, jonne hän on tullut poistattamaan kasvojaan rumentaneen vanhan arven. Alkuun näyttää siltä, että kellään ei olisi ollut mitään yhteyksiä Gradwyniin, mutta kun asioita pengotaan riittävästi, alkaa motiiveja putkahdella kuin sieniä sateella. Todella tutkimukset nytkähtävät eteenpäin, kun lopulta löytyy toinen ruumis kartanon alueelta. Lukija tietää verkkaisen alun huolella luettuaan vähän enemmän kuin poliisi, mutta ei kovin ratkaisevia asioita. Lukijan on siis melko mahdoton päätellä murhaajaa sen kummemmin, koska keskeiset tiedot puuttuvat. James ei rasita lukijaa kovinkaan paljoa poliisityön rutiineilla, sillä Dalgliesh johtaa erikoisryhmää, joka keskittyy lähinnä osallisten puhutteluun ja päätelmien tekemiseen. Dekkarissa pohditaan murhan ohella moraalikysymyksiä monelta kantilta. Mikä on lehdistön moraali vai onko sellaista? Entä talouden? Upea kartano on siirtynyt vanhan suvun hallusta 1990-luvun taloussotkujen aikana. Nykyinen omistaja on plastiikkakirurgi, jonka työn oikeutusta myös pohditaan. Kovin syvällisiä pohdinnat eivät kuitenkaan ole.
P. D. James: Yksityispotilas
(The Private Patient) Suom. Kristiina Savikurki.
Otava. 489 s. Suomeksi vuonna 2009.
Tämä kirja oli ihan mukavaa vaihtelua muille jännityskirjoille, joita olen lukenut. Tässä tunnelma oli jotenkin "hienostuneempi" kuin yleensä jännäreissä. Toivon kuitenkin, ettei tämä ole ihan parasta Jamesia, koska ei tämä niiin hyvä ollut. Mutta ehdottomasti aion jossain viaheessa tarttua toiseenkin hänen kirjoittamaansa teokseen.
VastaaPoistaKyllä, olen samaa mieltä tuosta hienostuneisuudesta. Varmastí on vaikea tasapainoilla nykyaikaisen poliisityön ja Christie-tyylisen yläluokkaisen salapoliisityylin välillä. Kannattaa kokeilla alkupään tuotantoa!
VastaaPoistaKirsi, hyvin vastasit Sonjalle! Minä hieman myös ensi kertaa ikävystyin P.D.Jamesin parissa ja sitä ei ole ennen tapahtunut. Hän on kuulunut minulle samaan sarjaan kuin Minette Walters ja Ruth Rendell, joten...
VastaaPoistaKirjoitustyyli kantaa edelleen ylväästi brittiläisen laatudekkarin viittaa, mutta muuten. Monille tämä saattaa silti olla vastapainoa nykyisin usien liinakin nopeatempoisille dekkareille, joissa on työ ja tuska pysyä mukana ja kaikki jännitys katoaa, kun ei tiedä kenelle tapahtuu ja mitä. Teen nyt omaa salaista 'mustaa listaani' niistä, joita en enää lue, koska niistä puuttuu kaikki hyvän dekkarin tunnusmerkit.
Tervetuloa lukijaksi, Leena, ja kiitos kommentista! Kirjat ovat siitä ihania kapistuksia, että niistä voi nauttia niin monella tavalla. Tosiaan pienestä pitkästymisestä huolimatta tämäntapainen viihde saattaa välillä olla paikallaan. Syrjäinen, hieman ylellinen entinen aateliskartano sopii miljööksi hyvin, jos etsii pakopaikkaa liialta kiireeltä :)
VastaaPoistaJäänkin innolla odottamaan Leenan "mustaa listaa", omaani kuuluu ainakin Dean Koontz:)
VastaaPoista