Vapputunnelmia kirjablogissa

En enää muista, kenen mainiossa blogissa oli taannoin koottu hauskimmat hakusanat, joilla blogiin oli päädytty, a sitten niihin vastailtu. Idea oli niin mainio, että päätin törkeästi kopsata sen itselleni. Vapun viettoon aihe sopii kuin pellenenä päähän, vai mitä?

Blogini on saanut mukavasti lukijoita viisikuukautisen olemassaolonsa aikana. Suurin osa kävijöistä taitaa olla satunnaisia googlailijoita, jotka päätyvät sivuilleni mitä oudoimpien hakujen tuloksena. Tässä muutamia.

Mitä tapahtui vuonna 2011 huhtikuun viides päivä?

Tämä haku oli melko lähellä ko. ajankohtaa. Olikohan hakijalla muistikatko vai eilinen päivä kadoksissa? Valitettavasti en osannut antaa vastausta, enkä osaa nytkään.

Risteily Ruotsiin

Matkavinkin tarpeessa? Kannattaa seilata oitis kauemmas, jos liikkeelle lähtee.

Naapurin rouva alasti

Tätä pähkäilin pitkään. Etsiikö hakija alastonta naapurin rouvaa? Onko ongelmana alasti koikkelehtiva naapurin rouva? Toivottavasti apua löytyi!

Mielenterveys hauska piirros

Kiva yhdistelmä. Taideterapian vetäjä etsimässä innoitusta?

Kapellimestari fyysinen rasitus

Ammatinvalinta varmasti mielessä. Hyvä pointti, tuskin kovin heikoilla voimilla jaksaa sinfonioita johtaa.

Komisario Brunettin juoma

Kaikki menee grappasta cafe correttoon!

Hirvonen Kirsi mies

Tuskin on.

Tarmo kirahvi ja Antero Niiranen

Kumpaakaan en tunne, mutta Anteroa on etsitty useaan otteeseen blogistani. Sitten hän kerran kävi itse kommentoimassa yhtä juttuani! Mystinen mies?!

Välilehdelle tein koonnin huhtikuussa luetuista. Oli taas aika hedelmällinen lukukuu, siitä osin suuri kiitos kirjablogeille hyvistä lukuvinkeistä! Hauskaa vappua!

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

”Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta on viipyilevä, ärsyttävä, mieleen jäävä, mysteerinen, kaunis ja runollinen kirja.”

Näin upeasti Ilse kuvailee tätä vuonna 2009 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittajaa Juuri tällaista -blogissaan. Sattuvasti sanottu, eikä siihen ole oikein paljon lisättävää. Pari sanaa kuitenkin kirjoittelen kirjasta minäkin.

Jokin aika sitten Pienen mökin emäntä kirjoitti Sinisen linnan kirjastossa Tammen keltaisesta ja Otavan sinisestä käännöskirjallisuussarjasta. Suosittua norjalaista Pettersonia julkaisee sarjassaan Otava, ja tämä on toinen suomennos. Edellinen on viime vuonna julkaistu hieno Hevosvarkaat, josta monet bloggaajatkin ovat pitäneet. Siinä nykyhetkessä elävä norjalaismies palaa lapsuutensa maisemiin maaseudulle ja tapaa naapurinsa, erakoituneen miehen, joka osoittautuu erään tärkeän lapsuudenkesän aikaiseksi ystäväksi. Petterson on julkaissut novelleja ja romaaneja 1980-luvun lopulta alkaen.

Hevosvarkaita hehkutettiin sen verran, että hankin kirjan viime vuonna tuoreeltaan itselleni, eikä harmittanut. Jos aikaa riittäisi, se olisi uudelleenluettava kirja jos mikä. Kirottu ajan katoava virta -teos tuli napattua kirjaston uutuushyllystä, ja jouduin sen lukemaan hieman turhan nopsaan, koska sitä jo jonotetaan. Mainittakoon taas tässä, mikä etu on maalla asumisesta: ei tarvitse juurikaan jonottaa kirjaston kirjoja, uusimpiakaan.

Hätäinen lukeminen hieman pilasi tunnelmaa, sillä kirjan tarina on kovin hidas ja viipyilevä, kuten Ilsekin määritteli. Päähenkilö pohdiskelee paljon ajan kulumista, virtaamista ja katoamista. Mitä ihminen muistaa ja mitä unohtaa? Onko ihminen vielä sama vuosikymmenten mentyä? Muutos ja pysyvyys käyvät monenlaista dialogia.

                      Häipyvä uni, silti läheinen vielä –

                      kirottu ajan katoava virta!

                      Kotiseutuni kolmenkymmenen kahden vuoden takaa!

Kirja on saanut nimensä tästä Maon runosta, jota kertoja siteeraa kirjan alkupuolella. Mao liittyy myös tarinaan. Kertoja on Arvid-niminen mies, joka romaanissa muistelee mennyttä. Aikatasoja on useita. Ensinnäkin on nykyhetki, jossa kertoja kirjoittaa tätä tarinaa ja katsoo taaksepäin itseään. Tärkein aikataso on vuoden 1989 loppu. Maailmanhistoriassa tapahtuu mullistuksia, kun Berliinin muuri murtuu ja Gorbatšov johtaa Neuvostoliiton uudistumispolitiikkaa. Nämä asiat ovat kuitenkin taustalla. Arvidin elämässä tapahtuu suurempia muutoksia. Seitsemäntoista vuoden mittainen avioliitto on päättymässä, kun Arvid kuulee äitinsä sairastuneen vatsasyöpään. Äiti on tiedon saatuaan matkustanut kotiseudulleen Tanskaan kesämökille, ja Arvid päättää seurata häntä sinne.

Toinen tärkeä vuosi on 1983, jolloin yksi Arvidin veljistä kuolee. Arvid on aina ollut erilainen kuin kolme veljeään, niin ulkonäkönsä suhteen kuin muutenkin. Hän muistuttaa eniten perheen isää ja on ehkä siksi pojista se, jota äidin tuntuu olevan vaikeinta rakastaa. Kolmas aikataso sijoittuu 1970-luvulle, jolloin Arvid on liittynyt kovan linjan kommunisteihin, keskeyttänyt opintonsa ja liittynyt konkreettisesti työväenluokkaan. Tämä ratkaisu katkaisi hetkeksi äidin ja pojan välit kokonaan, eivätkä ne ole korjautuneet vuoteen 1989 mennessäkään täysin. Äidin kuoleman lähestyessä Arvid haluaisi korjata kaiken, mutta keinojen löytyminen tuntuu hankalalta. Työläisuransa alussa Arvid myös tutustuu tyttöön, josta myöhemmin tuli hänen vaimonsa.

Pinnan alla on siis paljonkin tapahtumia, mutta silti romaanissa on hyvin pysähtynyt tunnelma. Osin se johtuu Pettersonin tavasta kuvata asioita yksityiskohtaisesti ja toistellenkin.  Arvoituksellisuus syntyy Pettersonin ratkaisusta jättää tarinaan melkoisia aukkoja, jotka jäävät kutkuttelemaan mieleen. Lisäksi Arvid on äidin perään lähtiessään melko sekavassa mielentilassa. Lähenevä ero on masentanut hänet jo valmiiksi, ja äidin sairastuminen suistaa hänet melkein kokonaan raiteiltaan. Marraskuinen maisema luo oman synkän sävynsä tunnelmaan.

Tuuli tunkeutui luihin ja ytimiin kun istuin terassin reunalla, ja käsiäni alkoi paleltaa. Puut olivat nyt paljaita ympärillämme, hasselpähkinä ja tammi ja koivu olivat paljaita, ja paju ja leppä, ja tuntemattoman ikäiset luumupuut, ja monet muutkin lajit, kaikista oli lähtenyt lehdet. Tuuli kävi Skagenista ja jäisestä Norjan maasta, harmaakiven ja kuusenhavujen maasta jossa isäni oli menossa metsään tuttuja polkuja pitkin, kun ei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt.

Kirjassa luetaan paljon. Arvidin äiti lukee Günter Grassin romaaneja saksaksi, ja hän suosittelee pojalleen Erich Maria Remarquen teoksia. Arvid lukee Hemingwayta ja Faulkneria, ja löytyypä mökkinaapurin kirjahyllystäkin tuttuja teoksia. Tyttöystävälleen hän kertoo Viktor Hugon Kurjien tarinaa, kun he lojuvat peiton alla. Arvidin äitiä kehutaan syntymäpäiväpuheessa siitä, kuinka tämän lukeneisuus on pelastanut monia keskusteluja arkipäiväisyydeltä. Arvidin vanhemmat ovat kuitenkin tehdastyöläisiä.

Ehdottomasti tämä kirja kannattaa lukea, mutta ilman kiirettä, nautiskellen.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (Jeg forbanner tidens elv)

Suomentanut Katriina Huttunen. Otava 2011, alkukielellä 2008. 223 s.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

On pakko myöntää, että loistavan ja ihanan Mielensäpahoittajan jälkeen Urheilukirja oli pieni pettymys. Syy on lähinnä omissa ennakkoasenteissani. Odotin nimittäin romaania, ja sain jonkinlaisen essee- ja kolumnikokoelman välimuodon. Kirjassa kerrotaan kilpaurheilusta, mikä sekään ei oikein minuun kolahda. Näistä vastoinkäymisistä huolimatta luin kirjan läpi ja ihan tykkäsinkin, ei siinä mitään. Kyrön tyyli miellyttää minua näemmä aiheesta riippumatta. Hän tekee teräviä huomioita itseäänkään säästelemättä ja pukee huomionsa kirpakan ironisiksi lauseiksi, joista voi vain nauttia. 

Sattumalta Kyrö on antanut laajan henkilöhaastattelun Kodin Kuvalehden numeroon 8/2011. Sen lukeminen kirjan rinnalla toimi hienosti. Kirjassa nimittäin Kyrö tekee paitsi analyyseja monista suomalaisille tärkeistä lajeista myös urheilun merkityksestä omassa elämässään ja henkisessä kasvussaan. Kolmannelta luokalta lähtien Kyrö oli hankala lapsi ja nuori koulusysteemin kannalta. Yläasteikäisenä hän rötösteli ja kuului uusnatsijengiin. Siinä vaiheessa äiti teki ratkaisevan päätöksen ja muutti murrosikäisen poikansa kanssa Helsingistä Hämeenlinnaan. Kymppiluokalla Kyrö kohtasi opettajan, joka sai hänet valitsemaan toisenlaisen tulevaisuuden. Mies on siis rohkaiseva esimerkki siitä, että huonoille teille eksynyt nuori on pelastettavissa. Tarvitaan välittäviä ja jämäköitä aikuisia. Mutta ei hyviä harrastuksiakaan kannata väheksyä. Kyrö harrasti jo pikkupojasta alkaen intohimoisesti penkkiurheilua. Idoleita olivat oma vaari ja Juha Mieto. Lapsuuden viattomuus jäi taakse, kun Mieto kärsi legendaarisen sadasosasekunnin tappionsa.

Parrakas hiihtäjä ylittää televisiossa maalinjan, ruudussa näkyy kaksi tulosta. En ymmärrä samoilta näyttävien lukujen eroja, olen esikoulussa, kuutonen on yhdeksikkö on kuutonen. Tapahtumaa selostaa kaksi ääntä, toinen kuvaa tapahtumia, toinen huutaa taustalla: ”AI AI AI AI…” Ymmärrän jonkin olevan pahasti vialla. Sitten toinen rauhallisella äänellä: ”Ensin hiihdetään 15 kilometriä ja toinen on sadasosan parempi. Kyllä tämä vetää mielet matalaksi.”

Kyrö käy läpi itselleen rakkaita lajeja pitkältä aikaväliltä, asiantuntevasti. Omat lukunsa saavat yleisurheilu, erityisesti pitkän matkan juoksu, hiihto, jääkiekko, kamppailulajit kuten paini, showpaini ja nyrkkeily. Onpa mukana kokonainen luku dopingistakin. Kyrö on myös aiempia lehtijuttuja varten nimenomaan tutustunut mm. voimanostoon ja moottoriurheiluun kuten jääspeedwayhin ja tractor pullingiin. Kaikesta hän kirjoittaa omakohtaisen innostuneesti ja eläytyvästi.

Jonkin verran siis pitkästyin tällä kertaa Kyrön matkassa. Tämä taitaa olla enemmän miehinen kirja, ja miehenkin pitäisi olla kiinnostunut ja jonkin verran perillä kilpaurheilusta saadakseen tästä kaiken irti. Omassa lähipiirissäni paras kohdeyleisö taitaisi olla 13-vuotias poika, mutta hänkin on aavistuksen nuori, eikä Kyrö kirjoita hänen lempilajistaan jalkapallosta. Kirjaa on analysoinut ansiokkaasti Jori blogissaan. Kannattaa kurkata samalta sivulta myös kommentit.

Pari risua annan myös kustantajalle, sillä lukumatkalla tarttui haaviin turhan monta paino- tai kirjoitusvirhettä.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Teos 2011. 280 s.

Ruusun nimi loistavana kuunnelmana

Kuva Ylen nettisivulta

Kun nyt kerran olen ryhtynyt Ylen kokopäiväseksi mainostajaksi, on jatkettava aloitetulla linjalla. Viikonloppuna bongasin Hesarista (josta kirjoitan myös jatkuvasti, ilman korvausta...) Vuokko Hovatan lukusarjan Elina Hirvosen kirjasta Kauimpana kuolemasta. Sijoitin vielä kauppareissulla ja ostin kaiuttimet kannettavaani, koska en jaksa kaikkea kiinnostavaa ladata iPodiinikaan. Siksi olinkin hyvin varustautunut myös seuravaan loistolöytöön, eli Ylen Radioteatterin kevään kuunnelmaan Umberto Econ romaanista Ruusun nimi. Tänään kun tein kotona etäpäivää, kuuntelin jakson Yle Areenasta kaikessa rauhassa. Linkki kuunnelmaan ja esittely löytyvät vaikkapa tästä.

Kuunnelma on aivan loistava sovitus kirjasta, jota esimerkiksi Kirjaurakka 2011 -blogin Raisa juuri arvioi todella pitkäveteiseksi, ja ihan perustellusti. Olen aikoinani lukenut kirjan jopa kahdesti, joten olen varmaan pikkuisen puolueellinen, kun kehun kuunnelmaa. Pidän siis kirjasta, ja olen katsonut siitä tehdyn elokuvankin pari kertaa, vaikka en siihen niin ihastunut olekaan. Kuunnelmassa ei kuitenkaan ollut juuri lainkaan pitkäveteisiä filosofointeja, vaan ne osuudet oli joko poistettu tai sitten taitavasti tiivistetty niin, että ne istuivat hyvin draamaan. Kuunnelma on kolmiosainen, ja tässä viikonloppuna esitetyssä ensimmäisessä jaksossa saatiin hengiltä jo kaksi munkkia. Keskeisissä rooleissa on maan eturivin miesnäyttelijöitä, mm. Kari Heiskanen, Esko Salminen ja Ville Virtanen.
Virtasta muuten erityisesti kehuttiin tämän päivän Hesarissa ilmestyneessä kuunnelman esittelyssä (tv-sivuilla).

Samaan syssyyn kuuntelin aiemmin mainitsemani Hirvosen kirjan luennankin. Lisäksi löysin kivan ohjelmapätkän, jossa haastateltiin Riikka Pulkkista kirjoista ja kirjoittamisesta.

Kriitikon valta ja valinta

Tämän aamun Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla on arvio Henna Helmi Heinosen esikoisromaanista Veljen vaimo. Kritiikin on kirjoittanut Raisa Mattila. Arvion voi kokonaisuudessaan lukea myös verkosta ilmaiseksi Hesarin sivuilta. Se on julkaistu Esikoiskirja-sarjassa, jossa lehden kriitikot arvioivat vuoden mittaan ilmestyviä kotimaisia esikoiskirjoja. Loppuvuodesta näiden joukosta valitaan ehdokkaat lehden omaan esikoiskirjapalkinnon saajiksi. Virallisesti palkinto on nimeltään Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto, ja sen arvo on 15 000 euroa. 

HHH nousi jo alkutalvesta mediailmiöksi kirjailijablogillaan, jossa hän kertoi aikeestaan tulla kirjailijaksi ja esikoiskirjansa valmistumisprosessista. HHH:sta oli myös laaja henkilökuva syksyllä Image-lehdessä (jota valitettavasti en ole lukenut). Kun esikoiskirja sitten alkutalvesta, helmikuussa ilmestyi, sitä tarjottiin kirjabloggaajille arvioitavaksi. Itsekin tartuin tilaisuuteen, ja tulokset voi katsoa täältä. Kirjoituksen julkaistuani blogini kävijämäärät nousivat uusiin ennätyksiin. Sivua käytiin ahkerasti kurkkailemassa noin kuukauden ajan, mutta sitten innostus hiipui. Nyt joku eksyy sivulle ehkä kerran viikossa.

Helsingin Sanomat on alkutalven ja kevään aikana kirjoittanut mm. Antti Leikaksen Melomisesta, Helen Mosterin Hylystä ja Katja Kaukosen Odelmasta arviot varsin pian kirjojen ilmestymisen jälkeen, Melomisesta aivan tuoreeltaan niin, että PEKK:kään ei saanut sitä lähettää asiakkailleen ennen arvion ilmestymistä. Niinpä olin jo kuvitellut, että Hesari ohittaa Helmisen kirjan kokonaan. Niin ei siis kuitenkaan käynyt, mutta kirjan ilmestymisestä on vierähtänyt jo kolme kuukautta. Mielenkiintoista olisi saada tietää, miten tämän arvion ilmestyminen juuri nyt vaikuttaa Veljen vaimon myynti- tai lainauslukuihin. Vai vaikuttaako mitenkään. Samaten kiinnostaa, miksi kirja arvioitiin juuri nyt eikä aiemmin. Tai miksi ylipäätään arvioitiin? Mediakohun takiako? Arvion kainalojutussa kohuun nimittäin lyhyesti viitataan.

Raisa Mattila lyttää Heinosen kirjan perusteellisesti. Lehden mittakaavassa laajahkossa arviossa on nähdäkseni yksi positiiviseksi luonnehdittava lause: ”Heinosen kieli on kelvollista.” Kaikki muu onkin sitten negatiivista. Olen samaa mieltä lähes kaikesta, mitä Mattila arviossaan sanoo. Hän myös perustelee näkemyksensä asiallisesti ja pitävästi. Silti hiukan harmittaa, että mitään positiivista sanottavaa ei kirjasta tähän tekstiin löytynyt. Sillä ei romaani niin huono ole, vaikka ei mikään huipputaideteos olekaan. Mutta eihän se sellaiseksi pyrikään. Pohdituttaakin siis se, miksi arvio ylipäätään julkaistiin, myöhään ja näin negatiivisena. Onko kuitenkin niin, että huonokin arvio Helsingin Sanomissa on parempi kuin ei arviota ollenkaan? Ainakin siltä vaikuttaa, kun vilkaisin HHH:n blogia. Tosin en usko, että kirjailija malttaa jättää arvion lukematta väitteestään huolimatta.

Vielä mietityttää sekin, miksi Hesari on kuvittanut jutun Heinosen kuvalla, ei kirjan kannella. Mitään selkeää linjaa tässä ei taida olla, ja viereisellä sivulla olevassa Kazuo Ishiguron Yösoittoja-novellikokoelman arviossa on menetelty aivan samoin, kuten myös Martta Rossin runokirja-arviossa Heinosen arvion alla. Ehkä tässä ei ole mitään piiloviestiä.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

Aikanaan, kun tämä kirja ilmestyi, siitä kohistiin jonkin verran Suomessakin. Ranskassa tämä oli menestys. Olen jossain vaiheessa hankkinut kirjan hyllyyni, mutta sinne se on jäänyt odottelemaan parempia aikoja. Nyt satuin törmäämään äänikirjaversioon kirjastossa ja nappasin sen kuunneltavaksi. Kirja on ohut, vain 132 sivua, eikä äänikirjassakaan ole kuin neljä levyä, jotka kestävät yhteensä 3 tuntia 45 minuuttia. Kustantajan sivuilta muuten voi kuunnella lyhyen näytteen. 
 

En pitänyt tästä kirjasta, sanottakoon se nyt ihan suoraan. Chloén mies on yllättäen lähtenyt ja jättänyt paitsi vaimonsa myös kaksi alle kymmenvuotiasta tytärtään. Appiukko Pierre osoittaa odottamatonta aktiivisuutta ja kiikuttaa siltä istumalta miniänsä lapsineen perheen kotitilalle, nykyiseen kesäpaikkaan maalle. Hyytävän kylmässä talossa Chloé yrittää päästä takaisin tasapainoon. Hän ja Pierre käyvät läpi tapahtumia keittiössä viinilasillisten äärellä. Chloé ei ole koskaan pitänyt apestaan, mutta nyt keskustelut tuovat hänen eteensä aivan uuden miehen, jolla on oma kiehtova menneisyytensä, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin.

Avioliittojen ja syrjähyppyjen ruotiminen ei kiinnostanut minua nyt yhtään, joten kirja jätti kylmäksi. Äänikirjana tämä ei myöskään toiminut ihan parhaalla tavalla, sillä Gavalda kirjoittaa dialogipainotteisesti. Kuunnellessa ei aina tiennyt, kuka puhuu ja kehen viitataan hän-pronominilla milloinkin.

Gavaldalta on käännetty useita teoksia, joten ilmeisesti hän puhuttelee monia muita, vaikka minä en syttynytkään. Niinpä lahjoitankin nyt oman kovakantisen lukemattoman kappaleeni teoksesta Viiniä keittiössä sille, joka ensiksi ehtii kertomaan kiinnostuksestaan kommentissa.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

Gummeruksen äänikirja, 4 cd:tä. Lukija Susanna Haavisto.

Kirjana ilmestynyt suomeksi 2003 Titia Schuurmanin kääntämänä. Uusin painos on vuodelta 2010.

Seppo Jokinen: Ajomies

Uusi osuuskuntamuotoinen kustantamo Crime Time, jonka keulakuvana on rikoskirjailija ja -toimittaja Harri Nykänen, on herättänyt ristiriitaista huomiota. Toisaalta ilmiöstä on oltu myös huomiota herättävän hiljaa. Osuuskunnan on perustanut kaksitoista suomalaisen dekkarikirjallisuuden kärkinimeä, Nykäsen ohella mm. Matti Rönkä, Jarkko Sipilä, Eppu Nuotio ja Outi Pakkanen. Osuuskunnan ensimmäinen julkaisu oli viime syksynä Nykäsen ja Sipilän yhteistyönä kirjoittama jännäri Paha, paha tyttö.

Osuuskunta on erikoinen ilmiö. Sillä ei esimerkiksi ole omia verkkosivuja tms., mutta se tekee näyttävää yhteistyötä Elisa Kirjan kanssa. Osuuskunnan jäsenet mm. kirjoittivat Elisaa varten jatkokertomuksen Tykki, johon kukin kirjoitti yhden luvun. Kertomus on luettavissa vain sähköisessä muodossa, ainakin toistaiseksi. Maaliskuussa Pirkanmaalla vierailleet osuuskunnan edustajat mainitsevatkin, että kun muut kustantamot pitävät sähkökirjaa uhkana, näkee Crime Time siinä loistavan markkinointikeinon, joka kasvattaa printin myyntiä.

Merkillepantavaa on, että osuuskunnassa on vain jo menestyneitä ja tunnettuja kirjailijoita. Tulonjako osuuskunnassa on täysin vastakkainen perinteisiin kustantamoihin verrattuna, mutta eipä näiden kirjailijoiden teosten markkinoinnin luulisi enää kovin työlästä ja taloudellisesti vaativaa olevan. Perinteiset kustantamot saavat edelleen kantaa riskin esikoiskirjailijoiden teoksia kustantaessaan. Ei ihme, että osuuskunta herättää kirpeitä ajatuksia kirjailijoidenkin keskuudessa. Onpa ilmassa sellaistakin ajatusta, että dekkaristit ovat etuoikeutettuja muihin kirjailijoihin verrattuna. Kirjailijaliittokin on kuulemma ollut varsin vaitonainen tästä uudesta toimijasta.

Osuuskunta kustantaa myös ”tietokirjallisuutta”, josta esimerkkinä viime syksynä ilmestynyt Mika Mölsän Operaatio ullakko. Kirja edustaa jonkinlaista Alibi-tyyppistä oikean elämän rikoksilla mässäilyä, joka on mielestäni lähinnä vastenmielistä. Operaatio ullakossa kerrotaan yksityiskohtaisesti turkulaisen lakimiehen tekemästä sieppausrikoksesta. Herlinin suku yritti tuloksetta estää kirjan julkaisun. Niklas Herlinin tunnelmia voi vilkaista vaikka täältä.

Näiden johdattelujen kautta asiaan. Kauppaan oli ilmestynyt Seppo Jokisen kuudestoista komisario Koskinen eli Ajomies. Kirjan ulkonäkö poikkeaa sarjan aiemmista osista, jotka on kustantanut Karisto. Tämä uusin on siis Crime Timen kautta julkaistu. Huomasin myös, että kirja on painettu Ruotsissa. Muuten eroa aiempiin ei mielestäni huomaa. Kirja on toimitettu huolella, eikä esimerkiksi painovirheitä ole.

Ensisivuilla Koskinen ryhmineen hälytetään rikospaikalle. Vanhan verkatehtaan piipun juurelta on löydetty miehen ruumis. Tekotapa viittaa ammattilaisiin, sillä miestä on ammuttu siististi niskaan. Ruumiin viereltä on tavattu keski-ikäinen mies sekavassa tilassa. Käy ilmi, että mies on Koskiselle tuttu yhdeksän vuoden takaa. Silloin siihen asti kunnollista ja nuhteetonta elämää viettänyt linja-autonkuljettaja oli nähtävästi tahallaan kiilannut henkilöauton bussillaan sillankaiteeseen. Autossa matkustajan paikalla istunut nainen kuoli. Linja-autonkuljettaja ei osannut kertoa mitään syytä tapahtuneeseen, eivätkä poliisit löytäneet mitään linkkiä uhrin ja kuljettajan väliltä. Onnettomuuden jälkeen kuljettaja oli joutunut sairaseläkkeelle mielenterveysongelmien takia.

Ammuttu mies paljastuu virkaheitoksi rikostoimittajaksi, jolla oli ollut työn alla kiinnostava juttu Norjassa. Tutkimusten edetessä Koskinen joutuu matkustamaan Osloon asti, mutta lopulta ratkaisu löytyy lähempää. Myös yhdeksän vuoden takainen onnettomuus saa selityksensä, ja varsin ajankohtaisella tavalla.

Myös Koskisen yksityiselämää sivutaan tavalliseen tapaan. Koskisesta on tullut vaari, ja rakkaus pojanpoikaan on yllättänyt miehen. Hankaluuksia aiheuttaa maratonilla vaurioitunut polvi, joka ei anna miehen purkaa paineitaan lenkkeilemällä. Rikollisjahdissa polvi ei ainakaan parane.

Ajomies on Koskis-sarjassa vakaata keskitasoa, hyvin kirjoitettu, viihdyttävä ja ajankohtainenkin, mutta ei aivan parasta laatua kuitenkaan. Kustannustavan vaihdoksella tuskin on tässä mitään vaikutusta, koska Jokinen on tosiaan jo pitkän linjan kirjailija, ja kyseessä on vakiintunut sarja. Mitään rohkeita kokeiluja tuskin on Jokiselta odotettavissa, eivätkä fanit niitä odotakaan, päinvastoin.

Seppo Jokinen: Ajomies

Crime Time 2011. 345 s.

Vuokko Hovatta lukee Elina Hirvosta

Alan kohta vaatia sponsorirahaa blogilleni Yleltä. Muistutin kavereitani viikko sitten Oi ihana toukokuu -tv-sarjan uusinnoista, ja sivua on käyty kurkkaamassa ennätysmäärin. Oletettavasti useimmat kävijät ovat pettyneet, sillä en ole lukenut kirjoja, joihin loistava hyvän mielen sarja perustuu.

Tänään on ihan pakko mainostaa Ylen Radio Suomen luentasarjaa, jossa alkaa klo 3.15 ensi yönä uutuus, Vuokko Hovatan lukema Kauimpana kuolemasta. Elina Hirvosen romaani on todella hieno, ja siihen voi tutustua esimerkiksi omassa blogissani. Helsingin Sanomien tv-sivuilla esiteltiin alkava ohjelma tänään pitkäperjantaina lyhyesti. Sampsa Oinaala kritisoi kummallista lähetysaikaa. Tähän on helppo yhtyä, mutta onneksi ohjelma uusitaan sunnuntaiaamuisin, tosin jo klo 8.30. Samaten Oinaala kaipaa kirjaa lukemaan myös miesääntä. Olisi varmasti toiminut paremmin sekin. Joka tapauksessa pidän kovasti sekä Hirvosesta että Hovatasta, joten aion takuulla kuunnella tätä Yle Areenasta. Siellä muuten on vielä kuunneltavana Peter Franzénin lukemana Tumman veden päällä aina 15.5. asti. Kannattaa tutustua!

Käännösfloppeja?

Tämän aamun Helsingin Sanomien kulttuurisivujen pääjuttuna on Jukka Petäjän artikkeli Lukuisat käännösromaanit putoavat tyhjän päälle. Juttu on todella kiinnostava, sillä olen usein pohdiskellut jonkin todella huonon käännöskirjan äärellä, miksi juuri se on käännetty suomeksi. Kääntäminenhän vaikuttaa vielä työläämmältä prosessilta kuin uuden suomalaisen kirjan julkaiseminen, vaikka tietysti toimitusvaihe jää kokonaan pois.

Kiinnostava on myös tieto, että suomalaiset ostavat enemmän kotimaisia kuin käännöskirjoja. Tilanne on artikkelin mukaan ollut tällainen jo toistakymmentä vuotta. Yllättävää tässä minusta on se, että sitä ennen tilanne siis on ollut päinvastainen. Suomalaiset kirjamarkkinat ovat omanlaisensa, eivätkä samat kirjat ja kirjailijat menesty välttämättä meillä kuin muualla. Oikeastaan tästä voisi olla ylpeäkin, mutta onhan se kustantajien kannalta hankalaa. Mistä voi tietää, mikä menestyy, mikä floppaa?

Jutun kainaloon on haastateltu läpi suurimpien kustantamojen edustajia ja kyselty heiltä suurimpia käännöskirjafloppeja. Yllätyksekseni tunnistin monia nimiä, vaikka tunnetuimmaksi takavuosien flopiksi mainitaan minulle täysin tuntematon nimi. Unkarilaiselta nykykirjailijatähti Péter Esteházylta suomennettiin vuonna 1991 romaani Sydämen apuverbit, joka Petäjän mukaan sai aikanaan maksimaalisen huomion mutta minimaalisen myynnin. Romaania myytiin ensimmäisenä vuonna pari sataa. Kieli-ihmiseen romaanin nimi kyllä vetoaa, mutta ei ole tainnut sytyttää muuta lukevaa yleisöä. Harmi. Unkarikin on verrattain eksoottinen maa suomennosten osalta. Tunnistaako joku muu tämän? Ainakin häneltä on myöhemmin julkaistu novellikokoelma Nainen, josta Hesarin arvio täällä.

Kiti Kattelus WSOY:ltä nostaa esiin Jonathan Littellin romaanin Hyväntahtoiset, jonka kyllä muistan parin vuoden takaa. Kirjasta kohistiin jonkin verran, mutta kun sitä ei tullut heti hankittua, se unohtui pian uusien kirjojen tieltä. Kirja on julkaistu alun perin ranskaksi vuonna 2006, ja siitä löytyy netistä helposti koko joukko esittelyjä ja lehtiarvioita. Kustantajan mukaan Ranskassa kirjaa myytiin 700 000 kappaletta, mutta meillä vain muutama tuhat. Kattelus mainitsee omasta talostaan vielä tanskalaisen Carsten Jensenin meriromaanin Me hukkuneet ja Ngugi wa Thiong’on Variksen velhon. Kumpikaan ei herätä minkäänlaisia mielikuvia päässäni!

Tammen Hannu Harju nostaa flopeiksi Anne Fortierin historiallisen lukuromaanin Julian rakkaus ja kartanoromaanin Ruusut, jonka on kirjoittanut Leila Meacham. Outoja nimiä minulle molemmat, samoin Janice Y. K. Leen Pianotunnit-niminen teos. Lisäksi hän toivoo lisää lukijoita Joe Hillille, joka kirjoittaa modernia goottijännitystä. Tämä kuulostaa kiinnostavalta, mutta enpä muista törmänneeni missään. Täysin tuntematon on myös nimi Petina Gappah, joka menestyy Ruotsissa. Sen sijaan tuttu on Karin Slaughter, jota kuulemma palvotaan Hollannissa niin, että kateeksi pistää. Outoa minusta. Olen testannut häneltä yhden, Sokaistun, enkä pitänyt yhtään, inhosin suorastaan. Tönkköä ja vastenmielistä, olen merkinnyt muistiin. Onkohan vika hollantilaisissa vai minussa?

Vielä Harju ihmettelee, miksi Alice Munro on Suomessa niin vähän myyvä kirjailija. Samaa ihmettelen totisesti minäkin! Tätä rouvaa kannattaa lukea. Hienoa kirjallisuutta kaikin puolin.

Touko Siltala puolestaan oudoksuu sitä, että Philip Roth ja Günter Grass saavat jatkuvasti vähemmän lukijoita Suomessa. Roth onkin oikein hyvä, ja Grass tuskin minun suosituksiani kaipaa. Sen sijaan en muista, millainen on Siltalan mainitsema Cormac McCarthy ja hänen teoksensa Tie. Vaisu menestys kuitenkin kustantajaa korpeaa vieläkin. Kannattanee myös laittaa muistiin Siltalan mainitsema Jonathan Franzen ja häneltä suomennettu Muutoksia ja syksyllä tuleva Vapaus. ”Kustantajan unelma se joka tapauksessa on: äärimmäisen vetävä romaani.” Kuulostaa todella lupaavalta!

Otavalta on kysytty samat kysymykset Antti Kasperilta, joka pahoittelee dekkaristi Arne Dahlin vaisua menestystä. Minulla on jopa pari Dahlia hyllyssä, mutta en ole ehtinyt lukea. Kasper mainitsee myös ranskalaisen Amélie Nothombin, jonka nimi kyllä väräyttää jotakin muistiraitaa päässäni, heikosti tosin.

Alussa mainitsin, että usein ihmettelen, miksi jokin kirja on viitsitty kääntää ja julkaista suomeksi. Joutuvatko kustantajat ostamaan samalla tavalla kuin tv-yhtiötkin myös sitä heikompaa höttöä, jos haluavat jonkin tähden talliinsa? Yksi erikoinen esimerkki on Janet Evanovichin dekkarisarja, jonka ensimmäiset pari osaa on käännetty pariin kertaan! Ensin sitä käännätti 1990-luvulla Tammi ja nyt WSOY. Jälkimmäinen on päättänyt julkaista kai koko sarjan, joka on Yhdysvalloissa myynyt mukavasti. Tammi luopui parin osan jälkeen, ja kun WSOY tarttui sarjaan, se antoi kääntää jo aiemmin suomennetutkin aloitusosat 2000-luvun lopulla. Kuudes osa on juuri ilmestynyt. Kyseessä on jonkinlainen humoristinen viihdedekkari, jossa hölmö sankaritar leikkii palkkionmetsästäjää ja pyristelee muka vastaan komean poliisin lähentely-yrityksille. Ei nyt ihan surkeimmasta päästä, mutta sittenkin ihmettelen. Viimeisin ihmettelyn kohde taisi olla Meg Gardinerin Muistojenkerääjä, joka oli todellinen floppi jännäriksi.

Touko Siltala huomauttaa vielä, että monet aktiivisesti ulkomaista kirjallisuutta seuraavat lukijat hankkivat kirjat alkukielisinä tai englanninkielisinä esimerkiksi nettikaupoista eivätkä jää odottelemaan mahdollista suomennosta. Tiedän, että monet näin tekevätkin, mutta onkohan tämä oikeasti syy käännöskirjallisuuden kysynnän laskuun? Minua hieman epäilyttää.

Mitä mieltä muut ovat käännösflopeista? Tunnistitteko kustantajien floppeja vai oletteko kenties juuri ne aikanaan lukeneet ja kovasti pitäneet?

Kirjahyllytiirailua täälläkin

Salla kirjoitti blogissaan uusimman Anna-lehden (15/2011) reportaasista Ystävät hyllyssä, ja pakkohan lehti oli hankkia hyppysiinsä. Kaisa Pastilan jutussa haastatellaan kolmea lukuharrastajaa, ja heidät on Ari Heinonen kuvannut poseeraamassa hyllyjensä edessä. Salla on tehnyt jutusta niin hyvän analyysin, ettei siihen ole paljon lisättävää. Annaa en ole vuosiin lukenut, ja tutustuminen tähän numeroon kyllä taas palautti mieleen, miksi en. Julkkisten kokkareposeeraukset, meikkivinkit (minkä aurinkopuuterin valitsisin?), muotikuvat Pariisin kaduilla, Englannin kuningashuoneen miniäkokelaan ruokavalio: EVVK, anteeksi vain. Mielenkiintoista on kuitenkin, että Annassa julkaistaan Kotiinpaluu-jatkista, jonka on kirjoittanut Kirsti Manninen. Kyseessä on kymmenosaisien tarinan kolmas pala, joten en siihen viitsinyt kuitenkaan syventyä.

Kirjahyllyjen tutkailu sen sijaan on ihan virkistävä idea, varsinkin tällaisen kirjahyllykyyläystä harrastavan mielestä. Näytä minulle hyllysi, niin arvaan, millainen olet -ajatus mielessäni olen moniaita hyllyjä tutkaillut niin elävässä elämässä kuin lehtien palstoilta ja televisiostakin. Tv-kuva vain on niin harmillisen hetkellistä! Annassa kirjahyllyjään esittelevät tiedottaja Jonna Tapanainen, kirjailija Juuli Niemi ja graafinen suunnittelija Johanna Kulmalainen. Ikähaarukka on 29-34 vuotta, ja kaikilla naisilla on huushollissaan avomies muttei lapsia. Voiko tästä päätellä jotakin? En tiedä.

Tapanaisen hylly on esineenä kiinnostavin. Se on paikalleen rakennettu, koska takana on kaareva seinä, kupera oikeastaan. Lopputulos näyttää hienolta, kun hyllyt on ladottu lähes täyteen, mutta takaa pilkistelee tiiliseinä. Salla on bongannut ylähyllyltä sarjakuva-albumeja ja on tunnistanutkin joitakin. Onkohan Sallan mainitsema Waltari-kokoelma yhtenäisiin ruskeisiin kansiin sidottu kahdeksan kirjan sarja yläoikealla? Alimmalla hyllyllä on ainakin Oksasen Puhdistus (helppo tunnistaa väristä ja muodosta), Kaurasen Pelon maantiede, Saision Punainen erokirja ja olisiko Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jennakin siellä? Samaten tunnistan Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun -teoksen. Sadie Smithiltä on useita kirjoja, samoin monta Otavan sinisen sarjan kirjaa. Merkille on erityisesti pantava komea Kalevala emännän helman vieressä oikealla, eikös se vain se olekin?

Juuli Niemen hylly on täpösen täyteen ahdettu Lundian perusmalli. Kirjailija kertoo jutussa, että kirjoja on jouduttu tilan puutteen takia laittamaan kahteen riviin. Tuttua puuhaa! Myös Niemen hyllystä bongaan komeakantisen Kalevalan! Niemi kertoo, että hän laittaa aviopuolisoiden kirjat vierekkäin. Niinpä Austerin vieressä oleva valkoselkäinen Otavan sinisen sarjan kirjan on oltava Siri Hustvedtia.  Heidän yläpuoleltaan löytyy mm. Leena Landerin tuotantoa. Niemen omaa Tule hyvä -kirjaa on useampi kappale lappeellaan ylimmällä hyllyllä, tunnistan sen fuksianpunaisesta selkämyksestä. Niemen avomies Jani Nieminen on runoilija, ja runokirjoja näyttäisi olevan kokonainen hyllyllinen.

Vähiten kiinnostava on minunkin mielestäni Kulmalaisen värien mukaan järjestetty hylly. Omistaja toteaakin, että kirjahyllyn pitää olla tasapainoinen ja siisti. Kulmalaisen hyllyssä on värikkäitä selkämyksiä, mutta minun makuuni turhan vähän kaunokirjallisuutta. Kuvakulmakin on epäedullinen, eikä kunnon tiirailuun ole mahdollisuuksia.

Lähipiirissäni on monenlaista hyllyntäyttäjää. Anopilla on varsin kunnioitettavan kokoinen hylly, jossa on ihan mukavasti kirjojakin, mutta pääosassa ovat lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten valokuvat. Lisäksi seassa on kymmenittäin koriste-esineitä ja lahjaksi saatuja matkamuistoja vuosikymmenten varsilta. Useammatkaan muutot eivät ole kokoelmaa verottaneet. Omalla mummollani oli samanlainen hylly, mutta se hävitettiin viime toukokuussa ja kirjat ja muut tavarat sijoitettiin eri puolille. Äidilläni ja isälläni taas on mittava kirjakokoelma, joita on sijoitettu ainakin neljään eri hyllyyn. Äitini on omaksunut saman tavan kuin graafinen suunnittelija Kulmalainen, eli kirjat on järjestetty selkämyksen värin mukaan hyllyihin. Kansipaperit säilytetään kirjahyllyjen alakaapeissa. Kumman hyvin haluttu kirja näinkin järjestetystä kokoelmasta löytyy, mutta omistajien pitää olla itse etsimässä. Ulkopuoliselle tehtävä on vaikea, jollei mahdoton!

Oman hyllyni osalta voin kertoa, että ensimmäinen oman kodin versio oli karu peltinen varastohylly. Kun taloudellinen tilanne parani, investoin koko seinän korkuiseen ja levyiseen Lundian perushyllykköön, jossa on 30 cm syvät hyllyt mappeja silmällä pitäen. Kirjoja hankin niin kirjakaupasta, antikvariaateista, netistä kuin kirjastojen poistomyynneistäkin. Minulle kelpaavat niin pokkarit kuin kovakantisetkin. Tiedän kyllä ainakin erään kirjariippuvaisen, joka kelpuuttaa hyllyynsä vain kovakantisia opuksia...

Sittemmin perhe kasvoi ja työhuoneeni muuttui toisen lapsen huoneeksi. Kun kirjahylly muutettiin alakertaan nykyiseen työhuoneeseen, jouduttiin sitä brutaalisti mataloittamaan sahan avulla. Kaikki hyllytasotkaan eivät ole enää käytössä. Syvistä hyllyistä on se hyöty, että minullakin kirjoja mahtuu kahteen riviin. Osan kirjoista olen joutunut näin sijoittamaankin. Minulla kirjat ovat aakkosjärjestyksessä tekijän sukunimen mukaan. Kirjat ovat myös työväline, joten niiden on löydyttävä tarvittaessa nopeasti. Kuulun siihen aakkoskoulukuntaan, jolla kaikki kaunokirjat ovat aakkostettuina esim. alkukielestä piittaamatta. Tiedän, että jotkut erottavat koti- ja ulkomaiset kirjat omiksi ryhmikseen. Minäkin tein niin jossain vaiheessa. Työpöydällä ja viereisellä kaiutinlaatikolla on pinossa uusimpia hankintoja ja kirjastolainoja, jotka odottavat lukemista. On hyllyssäkin lukemattomia kirjoja. Osa kirjoistani on työpaikallani työkavereitten lainattavissa (tilansäästöä sekin). Työhön liittyvät hakuteokset ja mapit on sullottu alanurkkaan, muu tietokirjallisuus ovien taakse.

Lapsilla on kummallakin huoneessaan isohko kirjahylly, johon olen sijoittanut omat lasten- ja nuortenkirjani lasten saamien omien lisäksi. Osa lasten kirjoista on myös säilötty vaatehuoneeseen varastolaatikoihin odottamaan seuraavaa sukupolvea.

Haaveissa on mittatilauskirjahylly kokopuusta lasiovilla varusteltuna.

Kuvassa on oma hyllyni. Pystytkö tunnistamaan mitään?

Vappu Tuomioja: Sulo, Hella ja Vappuli

Helmikuussa kävin elokuvissa katsomassa elokuvan Hella W. Vaikutelmista kirjoitin silloin tänne blogiinikin hiukkasen. Jo tuoreeltaan harmittelin, että en ollut ehtinyt perehtyä Hella Wuolijoen elämään etukäteen lainkaan. Joudun katsomaan elokuvan niillä tiedoilla, jotka olivat opiskeluajoista jääneet muistiin, ja pärjäsihän niilläkin ihan kohtalaisesti. Havittelin tammikuun kirja-alennusmyynnistä Erkki Tuomiojan elämäkertateosta Häivähdys punaista, mutta olin liian hidas. Elokuvan jälkeen halu tutustua tähän kiehtovaan elämäntarinaan sen kuin kasvoi, ja hätäapua etsin paikallisesta sivukirjastosta. Sieltä haaviin tarttui vain Vappu Tuomiojan eli Hellan tyttären muistelmateos, joka on varustettu muhkealla määrällä valokuvia perhealbumien kätköistä.

Tuomioja on otsikoinut teoksensa Sulo, Hella ja Vappuli. Sulon osuus jää kovin pieneksi. Syynä lienee se, että Hella ja Sulo Wuolijoki erosivat vuonna 1923, kun Vappu oli 12-vuotias. Sitä ennen Sulo Wuolijoki oli viettänyt parikin vuotta vankilassa, ensin kansalaissodan jälkeen Suomenlinnassa ja sitten Tammisaaressa poliittisena vankina. Tuomioja pitää isänsä alkoholismia yhtenä keskeisenä avioeron syynä. Yhteydet isän ja tyttären välillä eivät kuitenkaan kokonaan katkenneet, mutta kirjassa Hella Wuolijoki on kuitenkin selkeästi pääroolissa. Hella olikin oikea Diiva, isolla d:llä, joka vaati jatkuvasti huomiota osakseen.

Jo ennen avioeroa Hella Wuolijoki osti Iitistä Marlebäckin kartanon, joka oli todella tärkeä elementti Vappu Tuomiojan elämässä lapsuus- ja nuoruusvuosina. Vaikka perheellä oli asunto aina Helsingissäkin, Marlebäck oli tukikohta, jonne palattiin matkoilta ja koulusta. Sulo Wuolijoki ehti ennen vankeuttaan ja avioeroa isännöidä kartanoa lyhyen aikaa, mutta sen jälkeen Hella otti ohjakset tiukasti käsiinsä. Saadakseen rahaa kartanon huikeisiin menoihin Hella aloitti myös suuren sahabisneksen Karjalassa.

Tuomioja kuvailee ihania kesiä kartanossa. Työtä oli ja sitä tekivät kaikki, mutta ajat ovat silti kultaisina muistelijan mielessä. Kartanossa kävi alituiseen vieraita, jotka olivat aina tervetulleita. Kuuluisimpia vieraita oli tietysti kirjailija Bertolt Brecht seurueineen. Tuomioja on lainannut teokseen omia päiväkirjamerkintöjään kouluvuosiltaan. Mukana on myös otteita hauskasta lehdestä, Marlebäckin Uutisista, jota Vappu ja Hellan sihteeri Irene Tiittanen eli Firinä yhdessä toimittivat 1930-luvulla. Lehdestä ilmestyi vain yksi kappale kerrallaan, ja ne luettiin usein kirjaimellisesti loppuun. Vain osia sieltä täältä on säilynyt. Niissä mm. pilkataan mahtipontista Olavi Paavolaista, joka vieraili usein kartanossa.

Loppuosa kirjasta muodostuu pääosin Hellan ja Vapun käymästä kirjeenvaihdosta jatkosodan aikana, kun Hella oli vankilassa. Kirjeistä käy suoraan ilmi, kuinka itsekeskeisesti Hella Wuolijoki asioihin suhtautui. Olot Katajanokan vankilassa eivät tietenkään olleet miellyttävät. Hella oli jo iäkäs, 57-vuotias, ja hänellä oli mm. selkä-, sappi- ja sydänvaivoja, joille vankilaolot eivät tehneet hyvää. Lisäksi vankilaakin pommitettiin ankarasti vuoden 1944 helmikuussa. Kirjeissään Hella valittaa jatkuvasti, kun Vappu ei suostu tuomaan tytärtään Tuulia isoäitiä vankilaan katsomaan. Tästä Vappu ja Sakari Tuomioja jyrkästi kieltäytyivät haluten suojella 4-vuotiasta tytärtään. Hella oli joutunut myymään Marlebäckin kartanon vuonna 1940. Tilalle oli ostettu vaatimattomampi Jokelan kartano Vihdistä. Kun Hella vangittiin, joutui Vappu jättämään työnsä ja ottamaan kartanon isännyyden käsiinsä. Hella ohjasi työtä vankilasta käsin vaatien jatkuvasti tietoja ja selityksiä asioiden tilasta. Lisäksi joka kirjeessä Hella luetteli, mitä hänelle milloinkin piti vankilaan toimittaa, ruokatarpeita, kirjoja, valokuvia. Ajatustakaan Hella ei suonut sille, että tarvikkeiden hankkiminen sota-ajan Suomessa ei voinut olla helppoa. Lisäksi vankilan säännöt asettivat omat rajoituksensa. Sairastelustaan huolimatta Hella ahkeroi vankilassa ja kirjoitti neljä osaa muistelmiaan ja teki muitakin kirjallisia töitä. Vapun tehtävänä oli neuvotella kustantajien kanssa.

Kovin lämmin kuva Hella Wuolijoesta ei tyttären muistelmissa välity. Kirja alkaa dramaattisilla lainauksilla oikeuden asiakirjoista vuodelta 1908 ja 1923. Ensimmäisessä todetaan, että ”sanomalehdentoimittaja Sulo Ilmiö Wuolijoki on maannut morsiamensa filosofian kandidaatti Ella Maria Murrikin”. Siviilivihkimistä ei vielä Suomessa tunnettu, joten oikeus tuomitsi parin avioliittoon. Seurustelukin alkoi dramaattisissa merkeissä. Sulo oli kihloissa, kun hän rakastui Hellaan vuoden 1907 vappuna. Häät oli sovittu juhannukseksi, eikä niitä ollut enää sopivaa peruuttaa. Häämatkaltaan Sulo lähetti kaipaavia kirjeitä rakastetulleen, ja kun häämatka oli tehty, Sulo Wuolijoki erosi ensimmäisestä vaimostaan. Vuoden 1923 asiakirjassa tuomitaan Sulo ja Hella avioeroon.

Tytär Vappu syntyi 1911. Liikenaiseksi heittäytynyt Hella ei ehtinyt lasta juurikaan hoitaa, vaan tehtävään palkattiin lastenhoitaja, ensin vanha Klaara, sitten Fräulein, Elvine Rank, josta tuli Vapulle tietynlainen äidin korvike.  Kesät Vappu vietti pienestä pitäen isovanhempiensa luona Wuolijoen talossa. Mutta ei Vappu Tuomioja ilkeästikään äidistään kirjoita. Hella oli dramaattinen, optimistinen luonne, joka sai paljon aikaan. Omat vaiheensa Tuomioja kuvaa kuin sivumennen, Hellan varjossa.

Kirja valaisee oivallisesti Hella Wuolijoen elämää ja kuvaa samalla Suomen olojen muuttumista itsenäisyyden alusta jatkosodan loppuun. Kirja päättyy lainaukseen Hellan muistelmista Enkä ollut vanki, jossa hän kuvailee ensimmäistä päiväänsä vapaudessa ja kotona Jokelassa. Sen sijaan elokuvan tulkinnat eivät kaikilta osin saa Vappu Tuomiojan näkemyksistä vahvistusta.

Lukulista ei tämän kirjan avulla ainakaan lyhene. Erkki Tuomiojan elämäkerta on tämän jälkeen entistäkin kiinnostavampi, samoin Hella Wuolijoen omat muistelmat sekä Niskavuori-näytelmät, jotka voisi ainakin katsoa elokuvaversioina, jälleen kerran.

Vappu Tuomioja: Sulo, Hella ja Vappuli. Muistelmia vuosilta 1911-1945.

WSOY 1997. 357 s.

Oi ihana toukokuu alkaa tänään!

Nyt kaikki H. E. Batesin fanit huomio! YLE aloittaa Oi ihana toukokuu -sarjan uusinnat tänään ykkösellä klo 17.08. Jos sarja on jostain syystä mennyt aiemmin ohi, kannattaa puute ehdottomasti nyt paikata. Sarjasta on esittely täällä. Pääroolien esittäjät David Jason ja Pam Ferris ovat loistoluokan näyttelijöitä, jotka eivät kulu edes lukuisista tv-rooleistaan huolimatta. Nautinnollisia hetkiä upeiden, vehreiden maisemien ja yltäkylläisten ruoka- ja juomatarjoilujen äärellä!

Kuva kopsittu Ylen sivuilta.

Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja

Kirjastojen palvelua on ylistetty kirjablogeissakin, eikä suotta. Viimeisin löytöni on Yleisradion Radioteatterin loistava kuunnelma Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja vuodelta 1975, joka on siirretty CD-levylle. 1970-luvulla Yleisradiolla oli vielä rahaa käytössään sekä selkeästi halua sitä käyttää oikeaan laatuun. Kuunnelman on sovittanut Hannes Häyrinen, joka myös esittää nimiroolia. Kaikkiin, pienimpiinkin rooleihin, on palkattu oikea näyttelijä. Listalta löytyvät mm. Kauko Helovirta, Jussi Jurkka, Aarno Sulkanen, vain muutamia mainitakseni. Henkilöitähän tarinassa totisesti riittää. Loistava näyttelijäntyö teki kuuntelemisesta oikean nautinnon.

Sotamies Švejkin tarina on todella tunnettu, ja erityisesti miehet mainitsevat sen yhdeksi suosikkikirjakseen. Viimeksi törmäsin tähän, kun luin PEKKin sivuilta Antti Leikaksen vastauksia hänelle lähetettyihin lukijakysymyksiin. Tšekkiläinen Jaroslav Hašek on yksi hänenkin suosikkikirjailijoistaan. Olen aikoinani omistanut pokkariversion tästä kirjasta, mutta en suositteluista huolimatta koskaan tullut sitä lukeneeksi. Sittemmin kirja on kadonnut jonnekin, toivottavasti parempaan kotiin.

Wikipedia tietää kertoa monenlaista mielenkiintoista kirjan historiasta. Hašek suunnitteli kirjasta kuusiosaista, mutta kirjailija kuoli, kun teoksessa oli vasta neljä valmista osaa. Niinpä Švejkin tarina jääkin kesken. Kirjaa kuvaillaan satiiriseksi, ja sitähän se onkin. Ensimmäinen maailmansota on tämän kirjan perusteella mieletön farssi. Tapahtumat alkavat, kun Švejk kuulee vuokraemännältään, että arkkiherttua Ferdinand on ammuttu. Švejk tosin ensin luulee, että kyseessä on eräs hänen tuttavantuttavansa, joita hänellä kyllä riittää. Tarina saa oitis absurdeja piirteitä, kun Švejk kantakuppilassaan ottaa tapahtumat puheeksi. Itävalta-Unkarin valtiollisen poliisin upseeri on paikalla ja antaa saman tien vangita sekä Švejkin että paikan isännän maanpetoksesta epäiltyinä.

Švejk on ollut asepalveluksessa, mutta hänet on vapautettu sieltä hullun papereilla. Hän on siis virallisesti idiootti. ”Oletteko idiootti?!” häneltä tiedustellaan useaan otteeseen tarinan mittaan, ja aina hän vastaa rauhallisesti myöntävästi. Tämä saa yleensä kysyjän entistä enemmän raivoihinsa. Monenlaisten mutkien jälkeen Švejk päätyy mm. rapajuopon sotilaspapin sotilaspalvelijaksi, erään upseerin palvelijaksi ja sitten komppanian lähetiksi. Hän joutuu alati kommelluksiin rehellisyyttään ja hyväntahtoisuuttaan, ja henkikin on lähteä ainakin pariin kertaan. Rintamalle Švejk ei keskeneräisessä tarinassa varsinaisesti koskaan ennätä. Satiirisen kerronnan perinteitä noudattaen idiootin paperit saanut Švejk on viime kädessä koko joukon fiksuin ja järkevin.

Armeijan kuri ja järjestys saavat lempeään hahmoon puettuina karvasta ivaa osakseen. Sodan lopputuloksesta tavalliset rivimiehet ovat selvillä alusta alkaen, mutta sillä ei ole merkitystä, kun urhea armeija tekee urotekojaan hallitsijansa nimissä. Byrokratia on sitä enemmän voimissaan, mitä huonommin sodassa sujuu.

Kuunnelmana tämä oli siis nautinto, mutta en ole aivan vakuuttunut, kuinka olisin jaksanut lukea Švejkin jaaritteluja ja kuitenkin melko hitaasti etenevää kerrontaa.

Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja

YLEn Radioteatteri 1975. 6 CD:tä.

Seita Parkkola: Viima

Tähän hyvin hämmentävään nuortenromaaniin (tai nuorten aikuisten romaaniin?) törmäsin etsiessäni hankittavaksi luettavaa yläasteelle. Vihdoinkin nimittäin saimme taas kirjahankintarahaa. Pulmana siis onkin, mitä rahalla hankkisimme. Haarukoimme kollegojen kesken monia vaihtoehtoja, mutta valinta ei ollut helppo. Saatavuus on yksi keskeinen ongelma: hyväksi koulukäytössä havaittua kirjaa ei enää saa mistään.  Tätä Parkkolan Viimaa kehuttiin kovasti jossakin lähteessä, ja mieleeni jäi erityisesti lause: ”Jokaisen aikuisen pitäisi lukea tämä kirja”.

Viima putosi kuitenkin jo ennen koeluentaa pois listaltamme seuraavilla perusteilla:

1. Liian paksu. Yli 300 sivua on liikaa koulukäyttöön. Se lukkiuttaa lukuhalut heikoimmilta heti, ja keskinkertaisiltakin lukijoilta aikaa menee kohtuuttoman paljon.
2. Päähenkilön ikä. Viima on kaksitoistavuotias ja käy ala-asteen kuudetta luokkaa. Vaikka koulu on kaikkea muuta kuin tavallinen koulu, todellakin, ja vaikka Viimakaan ei ole mikään tavis, tämä tieto tyrmää kirjan kohdeyleisön keskuudessa heti kättelyssä: liian lapsellinen. Pahempaa tuomiota ei voi tulla.
3. Kuvitus. Kirjassa on taitavasti tehty, hieno mustavalkoinen piirroskuvitus, mutta yläasteikäiselle se on viimeinen niitti. ”Pitääkö ope meitä ihan kakaroina?” Ks. ed. kohta.

Olin kuitenkin jo etsinyt kirjan käsiini. Lähikirjaston hyvinä pitämiini valikoimiin se ei kuulu, mutta kaupungin pääkirjastosta sitä löytyi parikin kappaletta sijoitettuna nuorten aikuisten hyllyyn. Tätä luokittelua pysähdyin miettimään. Keitä ovat nuoret aikuiset? 15–20-vuotiaat? Ymmärrän, että kirjasto pyrkii mahdollisimman hyvin palvelemaan lukevaa yleisöä ja että on tarpeen ohjata nuorta lukijaa eteenpäin lastenosastolta varovasti kohti aikuisten hyllyjä. Onneksi minä en joudu lajittelemaan kirjoja näihin luokkiin!

Viimaa lukiessani hämmennyin siis yhä enemmän. Mitä lajityyppiä kirja oikein edustaa? Mieleeni tuli ensinnäkin (muoti)genre maaginen realismi. Tapahtumat vaikuttavat päällisin puolin ensin melko arkisilta, mutta kuin varkain, täysin varoittamatta, mukaan hiipii kummallisia sävyjä. Kaikki ei olekaan niin kuin pitää. Jonkinlaista film noir -tyyppistä piirrettä on myös mukana (hylätty, pimeä vanha tehdas, jossa lapset piileskelevät), samoin scifiaineksia, erityisesti dystooppisia näkemyksiä tulevaisuuden (koulu)maailmasta (kellarin hengityskoneeseen kytketyt naamiot, vanhempien työleirit). Loppuun päästyäni googletin vähän, ja sainkin vahvistuksia omille tuntemuksilleni mm. Maria Loikkasen hienosta blogista, jossa on analysoitu Viimaa ja Parkkolan uudempaa Usvaa ansiokkaasti.

Loikkanen kiinnittää huomiota myös Parkkolan tapaan vieraannuttaa lukijaa metafiktiolla. Tällä tarkoitetaan keinoja, joilla lukijaa muistutetaan siitä, että kyseessä on tarina, fiktio. Viiman minäkertoja on Viima Teräs, kaksitoistavuotias poika, joka tiheään tahtiin puhuttelee lukijaa ja varoittelee tulevasta. Tämä on lohdullista, sillä se antaa lukijalle koko ajan toivoa, että lopussa kuitenkin kävisi hyvin, onhan Viima vielä kertomassa tarinaansa.

Viiman vanhemmat ovat eronneet, ja Viima sukkuloi kahden kodin välillä. Onneksi vanhemmat asuvat melko lähekkäin samassa kaupungissa. Isä ja äiti ovat mukavia kunnon ihmisiä, vaikka eivät tulekaan keskenään toimeen. Äiti on ompelija ja haaveilee pukusuunnittelijan urasta, ja isä on ravintoloitsija. Ehkä vanhempien hieman boheemeista ajatuksista ja vapaamielisistä kasvatusmenetelmistä johtuu, että Viima ei oikein pidä säännöistä ja joutuu siksi vaikeuksiin koulussa. Lukijalle nämä vaikeudet eivät oikein aukene. Poika rakastaa skeittaamista enemmän kuin läksyjä, harrastaa myös vähän ”töhrimistä” sekä eksyy pari kertaa lähtevän junan kyytiin. Ei mikään kovin paha poika, mutta kirjan maailmassa Viima on jo lähes toivoton tapaus. Hänelle tarjotaan viimeistä mahdollisuutta pelastaa oma tulevaisuutensa kaupungin uudessa, menetelmillään mainetta niittäneessä koulussa, jonka nimi on Mahdollisuuksien talo. Viimaa onnistaa, sillä paikan hänelle hankkii isän uusi avovaimo Virve Avanto, joka ”sattumalta” on myös uuden koulun kuraattori. Viima on inhonnut Avantoa ja tämän neljätoistavuotiasta Mona-tytärtä jo ennen uutta koulua, eikä koulupaikka ainakaan välejä paranna.

Koulussa on otettu käyttöön totalitarismin kaikki muodot. Oppilaat ovat jatkuvan valvonnan alaisina myös vapaa-aikanaan, jolloin heidät on määrätty osallistumaan ohjattuihin harrastuksiin. Omat entiset harrastukset, kuten Viiman skeittaus, ovat kiellettyjä, samoin ystävät. Koulu määrää oppilaille uudet ystävät. Pahinta on, että koulu määrää myös tyttöystävän:

Kokeilimme tyttöystäviä ensimmäisen kerran vuosi sitten, ja tulokset ovat olleet lupaavia. Ennen kuin esität vastalauseesi, kuuntele tämä. Rangaistukset eivät tästä ainakaan kevene. Jos haluat kysyä jotain, tee se rehtorille kansliassa. Sinun kannattaa kuitenkin huomioida, että rehtori uskoo tunteiden voimaan, kaloihin, tyttöystäviin ja muihin lemmikkeihin. Yksikään valitus ei ole vielä mennyt läpi. Tähän sinulle valittuun tyttöön rehtori uskoo aivan erityisesti. (s. 57-58)

Tässä vaiheessa vielä hieman hymyilyttikin, mutta nauru kyllä kuoli pian huulille. Viimaa vahditaan siis niin kotona kuin koulussakin, sillä kuraattori Avanto on koulun keskeisiä hahmoja. Onnekseen Viima kuitenkin pääsee hetkeksi livahtamaan omille teilleen, ja hän suuntaa kohti kiellettyä hylättyä tehdasta. Siellä hän tapaa salaperäisen katutytön Intian ja muutamia tämän kavereita. Kun meno koulussa käy yhä ahdistavammaksi, Intia tarjoaa apuaan Viimalle. Kotonakaan ei ole helppoa. Ensin katoaa äiti, sitten myös isä. Viima on kokonaan Virve Avannon armoilla. Sitten hän eräänä päivänä päätyy koulun kellariin…

Koko ajan lukiessani päässäni kaikui tuo lause: ”Jokaisen aikuisen pitäisi lukea tämä kirja”. Kirja on hieno, sen olen oitis valmis myöntämään. Parkkola kirjoittaa taitavasti ja omintakeisesti. Mutta en oikein silti ymmärrä, mikä on Viiman sanoma vanhemmalle ja opettajalle. Ovatko ammattikasvattajat natseja, jotka kyynistyneinä lähinnä inhoavat lapsia? Ihaileeko yhteiskunta aivan vääränlaisia kasvatusmenetelmiä? Tuntuuko oikeasti siltä, että mitään poikkeamaa keskiarvosta ei hyväksytä? En oikein, onneksi, tunnista omaa työympäristöäni Viiman maailmasta. Toivon todella, että voin pitää Viimaa ”vain” kaunokirjallisena teoksena. Kohderyhmäkin jäi vähän arvoitukseksi. Kenelle tätä suosittelisin? Maagisen realismin synkän siiven faneille, ehkä.

Seita Parkkola: Viima

WSOY 2006. Kuvitus Jani Ikonen. 334 s.

Donna Leon: Unelmien tyttö

Samalla tavalla kuin Seppo Jokisen Koskinen tai Reijo Mäen Vares myös Donna Leonin komisario Guido Brunetti on vähän niin kuin perhetuttu. Brunettin perheen kuulumisia seurataan vuodesta toiseen niin meillä kotona kuin työpaikallakin (tämänkin sain työkaverilta lainaksi, kiitos!). Donna Leon on alkuaan yhdysvaltalainen kirjailija (s. 1942), mutta hän on vuodesta 1965 asunut ulkomailla, viimeiset 30 vuotta Venetsiassa, jossa hän paitsi kirjoittaa suosittuja dekkareitaan myös opettaa englantilaista kirjallisuutta yliopistossa. Juuri muuta Leonista ei sitten saakaan selville edes virallisilta kustantajan nettisivuilta. Hän ei ole antanut kääntää kirjojaan italiaksi, koska haluaa pysyä tuntemattomana kotikaupungissaan. Olisi mielenkiintoista tietää, onnistuuko tämä todella. Ovatko italialaiset niin tietämättömiä englanninkielisestä itseään koskevasta kirjallisuudesta? Onko mahdollista pysyä tuntemattomana Venetsian kokoisessa kaupungissa ja silti kirjoittaa siitä kirjoja, bestsellereitä vieläpä?

Löysin Leonin dekkarit muistiinpanojeni mukaan vuonna 1999. Tähän mennessä niitä on julkaistu suomeksi 17 kappaletta. Lisää on tulossa, kuten tuolta kustantajan sivuilta näkyy. Laatu on tässäkin sarjassa vaihtelevaa, ja joukossa on todella hyviä dekkareita sekä välitöitä. Tämä uusin suomennos Unelmien tyttö sijoittuu jälkimmäisiin. Jo nimen käännös on harhaanjohtava. Takakansiteksti paljastaa, että Grand Canalista löytyy kymmenvuotiaan tytön ruumis. Löytö ja sen paljastamat asiat ovat niin ikäviä, että kokeneet poliisitkin, mukaan lukien Brunetti itse, järkyttyvät syvästi. Brunetti alkaa nähdä tytöstä unia, joista tosin ei kerrota kirjassa sen enempää. Kyseessä siis ei ole unelmien vaan unien tyttö, tyttö, joka tulee uniin.

Leon käynnistää juonen tässä kirjassa poikkeuksellisen hitaasti. Takakannen paljastama löytö tehdään vasta sivulla 111, siis kun runsas kolmannes kirjasta on jo mennyt. Sitä ennen toki tapahtuu muuta. Liikkeelle lähdetään Brunettin äidin hautajaisista, joissa on mukana Brunettin kouluaikojen kiusanhenki. Mies on nykyään ammatiltaan pappi, eikä herätä siis Brunettissa mitään positiivisia tuntoja. Hautajaisten jälkeen mies kuitenkin tulee Brunettin puheille poliisilaitokselle ja pyytää häneltä palvelusta. Erään ystävän poika on joutunut uskonlahkon pauloihin ja haluaa lahjoittaa talostaan saamansa omaisuuden sen karismaattiselle saarnaajalle. Brunetti selvittelee laiskasti tapauksen taustoja esimiehensä sihteerin ja lähimmän alaisensa kanssa.

Pikkutytön ruumis kuitenkin vie poliisin huomion toisaalle. Käy ilmi, että hän on kotoisin mantereen puolella sijaitsevasta romanileiristä. Hänen vaatteistaan löydetään varastettu kultakello, joka vie poliisin erään varakkaan venetsialaisperheen ovelle. Romanien tilannetta selvitellään jonkin verran. Laittomien leirien määrä on Italiassa ihan toisenlainen kuin Suomessa, mutta muuten tilanteessa on paljon samaa. Romanit aiheuttavat monenlaisia ongelmia, joihin ei pystytä eikä oikein halutakaan puuttua. Brunettia ihmetyttää se, miten välinpitämättömästi yhteisö suhtautuu kuolleeseen lapseen. Kukaan ei tule vaatimaan ruumista itselleen.

Unelmien tyttö on varsin leppoisaa luettavaa flunssasunnuntain ratoksi. Brunetti perheineen syö useita loistavia aterioita. Brunettin vaimo Paola on englantilaisen kirjallisuuden professori, jolla on varsin leppoisa työtahti. Hän valmistaa myös tukevia lounaita miehelleen lähes päivittäin. Tutkimukset sujuvat paremmin täydellä vatsalla ja pienessä sievässä, sillä lounaalla juodaan aina ainakin pullo viiniä. Päivällisellä juomia on enemmänkin. Perheessä myös luetaan paljon. Paola lainailee tämän tästä keskusteluissa Dickensiä, ja Brunettilla on iltalukemisena antiikin ajan näytelmäklassikoita, joista hän ammentaa ajatuksia. Kiusaa aiheuttaa oikeastaan vain pässinpäämäinen esimies, jota Brunetti on jo oppinut johdattelemaan toivomallaan tavalla.

Jos Venetsian pohjapiirros ei ole ihan hallinnassa, voi kirjojen tapahtumapaikkoihin tutustua vaikkapa tuolta kustantajan verkkosivujen karttavälilehdeltä.

Donna Leon: Unelmien tyttö (The Girl of His Dreams)

Suom. Kristiina Rikman. Otava 2010 (alkuk. 2008). 286 s.

Neimala - Papinniemi: Aloittamisen taito

Tämän järkäleen kanssa oli jo usko loppua. Jos joku on sivupalkkiani seuraillut, on varmasti pannut merkille, että Aloittamisen taito ei ole ottanut oikein loppuakseen. Pääsin kuin pääsinkin maaliin, sillä keskenkään en halunnut tätä jättää. Alkuvuodesta törmäsin tähän muistaakseni Jennin blogissa ja tein oitis varauksen kirjastoon, sillä pariskunnan edellinen yhteisjulkaisu Lukukirja oli viehättävä kirjavinkkausteos.

Aloittamisen taito esittelee 400 kirjan aloitusta. Formaatti on tiukka: yhdelle sivulle mahtuu lainaus esiteltävän kirjan alusta sekä tekijöiden kommentti, joka paitsi ruotii itse aloituksen myös suhteuttaa sen koko teokseen. Kovin pitkiä analyyseja sivua kohti ei mahdu, ja tilan puute on joissakin kohdin ilmeinen. Mestariteoksen esittely muutamalla rivillä ei ole helppoa ammatti-ihmisillekään. Ideana on kuitenkin antaa lukuvinkkejä ja kenties auttaa lukemisen alkuun sellaistenkin kirjojen kohdalla, jotka muuten vaikuttavat luoksepääsemättömiltä, kuten vaikkapa Joycen Odysseus tai Kilven Alastalon salissa.

Jotta Aloittamisen taito ei olisi aivan nielemiskelvoton, ovat Neimala ja Papinniemi jakaneet kirjojen aloitukset alalajeihin omiksi luvuikseen. Aloitustyyppejä ovat mm. asuttu maisema, asenne, väite, pähkinänkuori ja syntymä. Tekijät ovat laatineet kuhunkin lukuun sivun mittaisen aloituksen, jossa he esittelevät lyhyesti, mistä on kyse tai millaisia kirjoja he ovat kyseiseen lukuun valinneet. He itsekin pohdiskelevat sitä, että monet kirjojen aloituksista sopisivat useampaan heidän luomaansa kategoriaan. Aloitukset eivät siis noin vain suostu luokiteltaviksi.

Mielenkiintoisinta on huomata, että monet tunnetut teokset alkavat melko latteasti eikä alku olekaan sen kummallisempi. Silti ainakin nykylukija helposti olettaa, että hänet napataan koukkuun jo heti kirjan ensi lehdellä. Vanhempien kirjojen kustannustoimittajat ovat siis olleet lempeämpiä aloituksia kohtaan?

Lasse Koskela on kirjoittanut Aloittamisen taidosta arvioin Hiidenkiveen (2/2011). Hän kritisoi sitä, että aloituksia ei ole mitenkään ajoitettu. Olisi mielenkiintoista tehdä lukiessaan vertailuja erilaisista aloitusmuodeista. Koskelan toiveen luettuani panin saman puutteen merkille. Teoksessa on tietysti huolella laadittu lähdeluettelo, josta käyvät ilmi kaikkien lainattujen teosten ilmestymis- ja suomennosvuodet. Pienellä vaivalla kaivattu tieto siis löytyy. Miksipä sitä ei olisi voinut merkitä myös sitaatin alle tekijän ja kirjan nimen yhteyteen. Minua haittasi enemmän se, että lainaukset on kaikki painettu hankalalukuisella kursiivilla. Muutenkaan tämä ei ollut ihan niin luettava teos kuin Lukukirja on.

Aloittamisen taidon aloituksissa korostuu länsimainen kirjallisuusperinne. Suomen, Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelta on vain muutamia aloituksia mukana. Joukossa on ikiklassikkoja korkeakirjallisuudesta, mutta on sekaan mahtunut myös ihan uusia kirjoja eri genreistä, kuten vaikkapa Matti Röngän dekkarista. Olen lukenut esitellyistä kirjoista ehkä kolmasosan. Jossain vaiheessa yritin peittää teoksen tiedot ja tunnistaa sen aloituksen perusteella, mutta taiton takia tämä oli hankalaa. Harvat aloituksetkaan ovat kovin mieleenpainuvia. Lukuvinkkejä kirjasta kyllä saa, ja se toimiikin varmasti paremmin jonkinlaisena käsikirjana tai hakuteoksena, kun miettii, millaista luettavaa itselleen seuraavaksi kaipaa. Kätevintä olisi tietysti omistaa tämä, jolloin kiinnostavat kirjat voisi merkitä lapuilla tms. Tyydyin kuitenkin vielä kirjaston kappaleeseen. Ehkäpä vielä hankin tämän Lukukirjan kaveriksi hyllyyn.

Kaisa Neimala – Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito

Avain 2010, 472 s.

Joel Lehtonen: Rakastunut rampa

Viimeksi Amma on blogissaan avannut keskustelua siitä, pitääkö, saako tai voiko blogeissa kirjoittaa myös vanhoista kirjoista. Minusta kyllä saa, ja minä ainakin kirjoitan silloin, kun olen jonkun vanhemman kirjan lukenut. Klassikosta kannattaa kirjoittaa aina!

Tosin myönnän, että klassikoitten lukeminen jää nykyään itselläkin vähemmälle. Niitä joutui aikoinaan opiskellessa lukemaan ja hyvä niin, sillä tietämys klassikoista on oivallinen perusta myös uudelle kirjallisuudelle ja sen arvottamiselle. Silti olen iloinen, että klassikoitakin julkaistaan äänikirjoja. Parhaillaan kuuntelen Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja Ylen Radioteatterin kuunnelmasovituksena (aivan mainio) ja kirjastosta nappasin eilen Ilmari Kiannon Punaisen viivan. Kumpaakaan tuskin jaksaisin tällä haavaa lukea ihan kirjana, mutta kuuntelemalla saan ne oivallisesti haltuun kuin huomaamatta.

Äänikirjana kuuntelin myös Joel Lehtosen Rakastunut rampa -kirjan, joka on kuunneltavissa Yle Areenassa. Lehtoselta en muista lukeneeni ennen kuin sen suurimman klassikon eli Putkinotkon. Rakastunut rampa ilmestyi vuonna 1922, siis melko pian kansalaissodan jälkeen. Ajankohtaan nähden Lehtonen kritisoi yhteiskunnallisia oloja todella kärkevästi, eikä ihme, että teos sai aikoinaan ristiriitaisen ja hämmentyneen vastaanoton. Nimihenkilö Sakris on kyttyräselkäinen rampa. Jalat ovat jääneet suhteettoman lyhyiksi, joten vartalo on epäsuhtainen. Talvisaikaan selkä ja jalat ovat niin kipeät, että hän joutuu kävellessään käyttämään apuna käsiään. Niinpä häntä melkein vasten kasvoja pilkataan sammakoksi. Pitkä kullankeltainen tukka on hänen ylpeytensä.

Lehtonen kuvaa riipaisevasti Sakriksen taustaa. Vanhemmat ovat joutuneet jättämään lapset keskenään lukkojen taakse päiväsaikaan voidakseen tehdä töitään ja hoitaa asioitaan. Kaunis kesäilma on kuitenkin houkutellut lapsia kiipeämään ulos ikkunasta. Juuri kun Sakris on ikkunalaudalla, äiti huutaa ovelta, Sakris säikähtää ja putoaa. Aikuisena Sakris elättää itsensä räätälin ja kirvesmiehen satunnaisilla töillä. Itse hän tosin nimittää itseään bygmestariksi. Puheessa vilisee muutoinkin sivistyssanoja ruotsinvoittoisuutta. Asuntona hänellä on vetoinen hellahuone Helsingin liepeillä. Sakris on kasvissyöjä, sillä hän uskoo paastolla ja kevyellä ruokavaliolla parantuvansa. Muutenkin hän on hyvin vakaumuksellinen. Poliittiselta katsannoltaan hän on kommunisti, polseviikki. Sodan aikana hän on nikkaroinut sänkyjä punaisille haavoittuneille. Uskontoon hän suhtautuu kielteisesti, samoin avioliiton kaltaisiin instituutioihin. Ajatuksia hän ammentaa kirjallisuudesta ja lehdistä, joita hän sattuu saamaan käsiinsä. Kirjan tapahtuma-aikana on menossa Nietzschen Näin puhui Zarathustra, mutta se on Sakriksen mielestä kovin vaikeaselkoinen. Tosin hän mielellään toistelee kirjasta poimimaansa ohjetta: ”Kun menet naisen luokse, älä unohda ottaa ruoskaa mukaan.”

Naiset ovatkin asia, jonka parissa Sakriksen mieli askaroi. Keväällä hän näkee unessa ihmeen kauniin naisen. Käydessään ennustajalla hän saa vahvistuksen: nainen on hänen tuleva rakastettunsa. Mutkien kautta unen tyttö löytyykin. Hän on Sanelma, Nelma, jonka Sakris houkuttelee asuinkumppanikseen. Asiat eivät kuitenkaan etene Saksriksen toivomalla tavalla. Vaikeuksia ja pettymyksiä kertyy toinen toisensa jälkeen, ja lopulta kaikki päättyy tragediaan.

1920-luvun alun Suomi ei näyttäydy kirjassa mitenkään miellyttävässä valossa. Ihmiset yrittävät selviytyä mitenkuten, eikä solidaarisuutta tahdo löytyä. Rampaa on helppo jokaisen pilkata, sillä hänen asiansa ovat ainakin huonommin kuin kenenkään muun.

Lehtonen kuvaa hienosti sitä, miten ulkonaisesta erilaisuudesta huolimatta ihmisillä on samanlaiset tarpeet. Rakkaus, hellyys, seksuaalisuus kuuluvat myös sairaille ja vammautuneille, vaikka se kovin helposti torjutaankin.

Lehtonen ottaa siis kantaa sekä poliittisiin että sosiaalisiin oloihin Sakriksen hahmon kautta. Neuvostoliittoa pidetään kultamaana, mutta sieltä palaa kotiin laihoja ja nälkiintyneitä pakolaisia. Heidän kertomuksiaan ei kuitenkaan haluta kuulla, sillä köyhillä pitää olla edes jotain toivoa.

Kuuntelin tätä lenkillä käydessäni pätkittäin, mikä hieman hankaloitti kokonaisuuden hahmottamista. Sattumalta sain kirjan viime viikolla päätökseen, ja kun ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä, huomasin, että kirjan pohjalta tehty elokuva (v. 1975) on esitetty tiistaina 5.4. Teemalla. Onneksi sen voi vielä katsoa Areenalta! Lisäksi on tulossa uusinta tv:stä perjantaina iltapäivällä. Elokuvassa Sakrista esittää Vesa-Matti Loiri, ja tätä kehutaan yhdeksi hänen uransa hienoimmista roolitöistä. Nelmana on Leena Uotila, joka myös on suosikkejani.

Joel Lehtonen: Rakastunut rampa. Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki

Ilmestynyt Kariston julkaisemana 1922. Yle Areenan äänikirja, lukija Juhani Rajalin.

Kirjaa myy nykyään SKS. Myös Gutenbergissa luettavana.