Käännösfloppeja?

Tämän aamun Helsingin Sanomien kulttuurisivujen pääjuttuna on Jukka Petäjän artikkeli Lukuisat käännösromaanit putoavat tyhjän päälle. Juttu on todella kiinnostava, sillä olen usein pohdiskellut jonkin todella huonon käännöskirjan äärellä, miksi juuri se on käännetty suomeksi. Kääntäminenhän vaikuttaa vielä työläämmältä prosessilta kuin uuden suomalaisen kirjan julkaiseminen, vaikka tietysti toimitusvaihe jää kokonaan pois.

Kiinnostava on myös tieto, että suomalaiset ostavat enemmän kotimaisia kuin käännöskirjoja. Tilanne on artikkelin mukaan ollut tällainen jo toistakymmentä vuotta. Yllättävää tässä minusta on se, että sitä ennen tilanne siis on ollut päinvastainen. Suomalaiset kirjamarkkinat ovat omanlaisensa, eivätkä samat kirjat ja kirjailijat menesty välttämättä meillä kuin muualla. Oikeastaan tästä voisi olla ylpeäkin, mutta onhan se kustantajien kannalta hankalaa. Mistä voi tietää, mikä menestyy, mikä floppaa?

Jutun kainaloon on haastateltu läpi suurimpien kustantamojen edustajia ja kyselty heiltä suurimpia käännöskirjafloppeja. Yllätyksekseni tunnistin monia nimiä, vaikka tunnetuimmaksi takavuosien flopiksi mainitaan minulle täysin tuntematon nimi. Unkarilaiselta nykykirjailijatähti Péter Esteházylta suomennettiin vuonna 1991 romaani Sydämen apuverbit, joka Petäjän mukaan sai aikanaan maksimaalisen huomion mutta minimaalisen myynnin. Romaania myytiin ensimmäisenä vuonna pari sataa. Kieli-ihmiseen romaanin nimi kyllä vetoaa, mutta ei ole tainnut sytyttää muuta lukevaa yleisöä. Harmi. Unkarikin on verrattain eksoottinen maa suomennosten osalta. Tunnistaako joku muu tämän? Ainakin häneltä on myöhemmin julkaistu novellikokoelma Nainen, josta Hesarin arvio täällä.

Kiti Kattelus WSOY:ltä nostaa esiin Jonathan Littellin romaanin Hyväntahtoiset, jonka kyllä muistan parin vuoden takaa. Kirjasta kohistiin jonkin verran, mutta kun sitä ei tullut heti hankittua, se unohtui pian uusien kirjojen tieltä. Kirja on julkaistu alun perin ranskaksi vuonna 2006, ja siitä löytyy netistä helposti koko joukko esittelyjä ja lehtiarvioita. Kustantajan mukaan Ranskassa kirjaa myytiin 700 000 kappaletta, mutta meillä vain muutama tuhat. Kattelus mainitsee omasta talostaan vielä tanskalaisen Carsten Jensenin meriromaanin Me hukkuneet ja Ngugi wa Thiong’on Variksen velhon. Kumpikaan ei herätä minkäänlaisia mielikuvia päässäni!

Tammen Hannu Harju nostaa flopeiksi Anne Fortierin historiallisen lukuromaanin Julian rakkaus ja kartanoromaanin Ruusut, jonka on kirjoittanut Leila Meacham. Outoja nimiä minulle molemmat, samoin Janice Y. K. Leen Pianotunnit-niminen teos. Lisäksi hän toivoo lisää lukijoita Joe Hillille, joka kirjoittaa modernia goottijännitystä. Tämä kuulostaa kiinnostavalta, mutta enpä muista törmänneeni missään. Täysin tuntematon on myös nimi Petina Gappah, joka menestyy Ruotsissa. Sen sijaan tuttu on Karin Slaughter, jota kuulemma palvotaan Hollannissa niin, että kateeksi pistää. Outoa minusta. Olen testannut häneltä yhden, Sokaistun, enkä pitänyt yhtään, inhosin suorastaan. Tönkköä ja vastenmielistä, olen merkinnyt muistiin. Onkohan vika hollantilaisissa vai minussa?

Vielä Harju ihmettelee, miksi Alice Munro on Suomessa niin vähän myyvä kirjailija. Samaa ihmettelen totisesti minäkin! Tätä rouvaa kannattaa lukea. Hienoa kirjallisuutta kaikin puolin.

Touko Siltala puolestaan oudoksuu sitä, että Philip Roth ja Günter Grass saavat jatkuvasti vähemmän lukijoita Suomessa. Roth onkin oikein hyvä, ja Grass tuskin minun suosituksiani kaipaa. Sen sijaan en muista, millainen on Siltalan mainitsema Cormac McCarthy ja hänen teoksensa Tie. Vaisu menestys kuitenkin kustantajaa korpeaa vieläkin. Kannattanee myös laittaa muistiin Siltalan mainitsema Jonathan Franzen ja häneltä suomennettu Muutoksia ja syksyllä tuleva Vapaus. ”Kustantajan unelma se joka tapauksessa on: äärimmäisen vetävä romaani.” Kuulostaa todella lupaavalta!

Otavalta on kysytty samat kysymykset Antti Kasperilta, joka pahoittelee dekkaristi Arne Dahlin vaisua menestystä. Minulla on jopa pari Dahlia hyllyssä, mutta en ole ehtinyt lukea. Kasper mainitsee myös ranskalaisen Amélie Nothombin, jonka nimi kyllä väräyttää jotakin muistiraitaa päässäni, heikosti tosin.

Alussa mainitsin, että usein ihmettelen, miksi jokin kirja on viitsitty kääntää ja julkaista suomeksi. Joutuvatko kustantajat ostamaan samalla tavalla kuin tv-yhtiötkin myös sitä heikompaa höttöä, jos haluavat jonkin tähden talliinsa? Yksi erikoinen esimerkki on Janet Evanovichin dekkarisarja, jonka ensimmäiset pari osaa on käännetty pariin kertaan! Ensin sitä käännätti 1990-luvulla Tammi ja nyt WSOY. Jälkimmäinen on päättänyt julkaista kai koko sarjan, joka on Yhdysvalloissa myynyt mukavasti. Tammi luopui parin osan jälkeen, ja kun WSOY tarttui sarjaan, se antoi kääntää jo aiemmin suomennetutkin aloitusosat 2000-luvun lopulla. Kuudes osa on juuri ilmestynyt. Kyseessä on jonkinlainen humoristinen viihdedekkari, jossa hölmö sankaritar leikkii palkkionmetsästäjää ja pyristelee muka vastaan komean poliisin lähentely-yrityksille. Ei nyt ihan surkeimmasta päästä, mutta sittenkin ihmettelen. Viimeisin ihmettelyn kohde taisi olla Meg Gardinerin Muistojenkerääjä, joka oli todellinen floppi jännäriksi.

Touko Siltala huomauttaa vielä, että monet aktiivisesti ulkomaista kirjallisuutta seuraavat lukijat hankkivat kirjat alkukielisinä tai englanninkielisinä esimerkiksi nettikaupoista eivätkä jää odottelemaan mahdollista suomennosta. Tiedän, että monet näin tekevätkin, mutta onkohan tämä oikeasti syy käännöskirjallisuuden kysynnän laskuun? Minua hieman epäilyttää.

Mitä mieltä muut ovat käännösflopeista? Tunnistitteko kustantajien floppeja vai oletteko kenties juuri ne aikanaan lukeneet ja kovasti pitäneet?