Näin upeasti Ilse kuvailee tätä vuonna 2009 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittajaa Juuri tällaista -blogissaan. Sattuvasti sanottu, eikä siihen ole oikein paljon lisättävää. Pari sanaa kuitenkin kirjoittelen kirjasta minäkin.
Jokin aika sitten Pienen mökin emäntä kirjoitti Sinisen linnan kirjastossa Tammen keltaisesta ja Otavan sinisestä käännöskirjallisuussarjasta. Suosittua norjalaista Pettersonia julkaisee sarjassaan Otava, ja tämä on toinen suomennos. Edellinen on viime vuonna julkaistu hieno Hevosvarkaat, josta monet bloggaajatkin ovat pitäneet. Siinä nykyhetkessä elävä norjalaismies palaa lapsuutensa maisemiin maaseudulle ja tapaa naapurinsa, erakoituneen miehen, joka osoittautuu erään tärkeän lapsuudenkesän aikaiseksi ystäväksi. Petterson on julkaissut novelleja ja romaaneja 1980-luvun lopulta alkaen.
Hevosvarkaita hehkutettiin sen verran, että hankin kirjan viime vuonna tuoreeltaan itselleni, eikä harmittanut. Jos aikaa riittäisi, se olisi uudelleenluettava kirja jos mikä. Kirottu ajan katoava virta -teos tuli napattua kirjaston uutuushyllystä, ja jouduin sen lukemaan hieman turhan nopsaan, koska sitä jo jonotetaan. Mainittakoon taas tässä, mikä etu on maalla asumisesta: ei tarvitse juurikaan jonottaa kirjaston kirjoja, uusimpiakaan.
Hätäinen lukeminen hieman pilasi tunnelmaa, sillä kirjan tarina on kovin hidas ja viipyilevä, kuten Ilsekin määritteli. Päähenkilö pohdiskelee paljon ajan kulumista, virtaamista ja katoamista. Mitä ihminen muistaa ja mitä unohtaa? Onko ihminen vielä sama vuosikymmenten mentyä? Muutos ja pysyvyys käyvät monenlaista dialogia.
Häipyvä uni, silti läheinen vielä –
kirottu ajan katoava virta!
Kotiseutuni kolmenkymmenen kahden vuoden takaa!
Kirja on saanut nimensä tästä Maon runosta, jota kertoja siteeraa kirjan alkupuolella. Mao liittyy myös tarinaan. Kertoja on Arvid-niminen mies, joka romaanissa muistelee mennyttä. Aikatasoja on useita. Ensinnäkin on nykyhetki, jossa kertoja kirjoittaa tätä tarinaa ja katsoo taaksepäin itseään. Tärkein aikataso on vuoden 1989 loppu. Maailmanhistoriassa tapahtuu mullistuksia, kun Berliinin muuri murtuu ja Gorbatšov johtaa Neuvostoliiton uudistumispolitiikkaa. Nämä asiat ovat kuitenkin taustalla. Arvidin elämässä tapahtuu suurempia muutoksia. Seitsemäntoista vuoden mittainen avioliitto on päättymässä, kun Arvid kuulee äitinsä sairastuneen vatsasyöpään. Äiti on tiedon saatuaan matkustanut kotiseudulleen Tanskaan kesämökille, ja Arvid päättää seurata häntä sinne.
Toinen tärkeä vuosi on 1983, jolloin yksi Arvidin veljistä kuolee. Arvid on aina ollut erilainen kuin kolme veljeään, niin ulkonäkönsä suhteen kuin muutenkin. Hän muistuttaa eniten perheen isää ja on ehkä siksi pojista se, jota äidin tuntuu olevan vaikeinta rakastaa. Kolmas aikataso sijoittuu 1970-luvulle, jolloin Arvid on liittynyt kovan linjan kommunisteihin, keskeyttänyt opintonsa ja liittynyt konkreettisesti työväenluokkaan. Tämä ratkaisu katkaisi hetkeksi äidin ja pojan välit kokonaan, eivätkä ne ole korjautuneet vuoteen 1989 mennessäkään täysin. Äidin kuoleman lähestyessä Arvid haluaisi korjata kaiken, mutta keinojen löytyminen tuntuu hankalalta. Työläisuransa alussa Arvid myös tutustuu tyttöön, josta myöhemmin tuli hänen vaimonsa.
Pinnan alla on siis paljonkin tapahtumia, mutta silti romaanissa on hyvin pysähtynyt tunnelma. Osin se johtuu Pettersonin tavasta kuvata asioita yksityiskohtaisesti ja toistellenkin. Arvoituksellisuus syntyy Pettersonin ratkaisusta jättää tarinaan melkoisia aukkoja, jotka jäävät kutkuttelemaan mieleen. Lisäksi Arvid on äidin perään lähtiessään melko sekavassa mielentilassa. Lähenevä ero on masentanut hänet jo valmiiksi, ja äidin sairastuminen suistaa hänet melkein kokonaan raiteiltaan. Marraskuinen maisema luo oman synkän sävynsä tunnelmaan.
Tuuli tunkeutui luihin ja ytimiin kun istuin terassin reunalla, ja käsiäni alkoi paleltaa. Puut olivat nyt paljaita ympärillämme, hasselpähkinä ja tammi ja koivu olivat paljaita, ja paju ja leppä, ja tuntemattoman ikäiset luumupuut, ja monet muutkin lajit, kaikista oli lähtenyt lehdet. Tuuli kävi Skagenista ja jäisestä Norjan maasta, harmaakiven ja kuusenhavujen maasta jossa isäni oli menossa metsään tuttuja polkuja pitkin, kun ei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt.
Kirjassa luetaan paljon. Arvidin äiti lukee Günter Grassin romaaneja saksaksi, ja hän suosittelee pojalleen Erich Maria Remarquen teoksia. Arvid lukee Hemingwayta ja Faulkneria, ja löytyypä mökkinaapurin kirjahyllystäkin tuttuja teoksia. Tyttöystävälleen hän kertoo Viktor Hugon Kurjien tarinaa, kun he lojuvat peiton alla. Arvidin äitiä kehutaan syntymäpäiväpuheessa siitä, kuinka tämän lukeneisuus on pelastanut monia keskusteluja arkipäiväisyydeltä. Arvidin vanhemmat ovat kuitenkin tehdastyöläisiä.
Ehdottomasti tämä kirja kannattaa lukea, mutta ilman kiirettä, nautiskellen.
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (Jeg forbanner tidens elv)
Suomentanut Katriina Huttunen. Otava 2011, alkukielellä 2008. 223 s.
Minäkin pidin tästä valtavasti. Kirjoitin kirjasta blogiini viime viikolla, kurkista jos kiinnostaa. :) Pettersonin kirja on eräs tämän vuoden parhaista lukukokemuksistani.
VastaaPoista