Tuomas Kyrö: Urheilukirja

On pakko myöntää, että loistavan ja ihanan Mielensäpahoittajan jälkeen Urheilukirja oli pieni pettymys. Syy on lähinnä omissa ennakkoasenteissani. Odotin nimittäin romaania, ja sain jonkinlaisen essee- ja kolumnikokoelman välimuodon. Kirjassa kerrotaan kilpaurheilusta, mikä sekään ei oikein minuun kolahda. Näistä vastoinkäymisistä huolimatta luin kirjan läpi ja ihan tykkäsinkin, ei siinä mitään. Kyrön tyyli miellyttää minua näemmä aiheesta riippumatta. Hän tekee teräviä huomioita itseäänkään säästelemättä ja pukee huomionsa kirpakan ironisiksi lauseiksi, joista voi vain nauttia. 

Sattumalta Kyrö on antanut laajan henkilöhaastattelun Kodin Kuvalehden numeroon 8/2011. Sen lukeminen kirjan rinnalla toimi hienosti. Kirjassa nimittäin Kyrö tekee paitsi analyyseja monista suomalaisille tärkeistä lajeista myös urheilun merkityksestä omassa elämässään ja henkisessä kasvussaan. Kolmannelta luokalta lähtien Kyrö oli hankala lapsi ja nuori koulusysteemin kannalta. Yläasteikäisenä hän rötösteli ja kuului uusnatsijengiin. Siinä vaiheessa äiti teki ratkaisevan päätöksen ja muutti murrosikäisen poikansa kanssa Helsingistä Hämeenlinnaan. Kymppiluokalla Kyrö kohtasi opettajan, joka sai hänet valitsemaan toisenlaisen tulevaisuuden. Mies on siis rohkaiseva esimerkki siitä, että huonoille teille eksynyt nuori on pelastettavissa. Tarvitaan välittäviä ja jämäköitä aikuisia. Mutta ei hyviä harrastuksiakaan kannata väheksyä. Kyrö harrasti jo pikkupojasta alkaen intohimoisesti penkkiurheilua. Idoleita olivat oma vaari ja Juha Mieto. Lapsuuden viattomuus jäi taakse, kun Mieto kärsi legendaarisen sadasosasekunnin tappionsa.

Parrakas hiihtäjä ylittää televisiossa maalinjan, ruudussa näkyy kaksi tulosta. En ymmärrä samoilta näyttävien lukujen eroja, olen esikoulussa, kuutonen on yhdeksikkö on kuutonen. Tapahtumaa selostaa kaksi ääntä, toinen kuvaa tapahtumia, toinen huutaa taustalla: ”AI AI AI AI…” Ymmärrän jonkin olevan pahasti vialla. Sitten toinen rauhallisella äänellä: ”Ensin hiihdetään 15 kilometriä ja toinen on sadasosan parempi. Kyllä tämä vetää mielet matalaksi.”

Kyrö käy läpi itselleen rakkaita lajeja pitkältä aikaväliltä, asiantuntevasti. Omat lukunsa saavat yleisurheilu, erityisesti pitkän matkan juoksu, hiihto, jääkiekko, kamppailulajit kuten paini, showpaini ja nyrkkeily. Onpa mukana kokonainen luku dopingistakin. Kyrö on myös aiempia lehtijuttuja varten nimenomaan tutustunut mm. voimanostoon ja moottoriurheiluun kuten jääspeedwayhin ja tractor pullingiin. Kaikesta hän kirjoittaa omakohtaisen innostuneesti ja eläytyvästi.

Jonkin verran siis pitkästyin tällä kertaa Kyrön matkassa. Tämä taitaa olla enemmän miehinen kirja, ja miehenkin pitäisi olla kiinnostunut ja jonkin verran perillä kilpaurheilusta saadakseen tästä kaiken irti. Omassa lähipiirissäni paras kohdeyleisö taitaisi olla 13-vuotias poika, mutta hänkin on aavistuksen nuori, eikä Kyrö kirjoita hänen lempilajistaan jalkapallosta. Kirjaa on analysoinut ansiokkaasti Jori blogissaan. Kannattaa kurkata samalta sivulta myös kommentit.

Pari risua annan myös kustantajalle, sillä lukumatkalla tarttui haaviin turhan monta paino- tai kirjoitusvirhettä.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Teos 2011. 280 s.