Oppia ikä kaikki - blogietikettiä ja -kokemuksia

Olen monesti kertonut, kuinka tulin löytäneeksi kirjablogit. Luin syksyllä jutun Kodin Kuvalehdestä, jossa esiteltiin Sallan lukupäiväkirja -blogia ja haastateltiin Sallaa bloggaamisesta. Sain jonkinlaisen ahaa-elämyksen: on olemassa myös kirja-aiheisia blogeja! Olin tiennyt bloggausharrastuksesta, tietysti, mutta kaikki tuntemani blogit käsittelivät muotia, vaatteita, sisustusta, ruuanlaittoa, vauvanodotusta, leivontaa, kirjoittajaa itseään tms. Ihan oivallisia blogiaiheita, mutta eivät vain kiinnosta minua.

Sallan blogin kautta löysin sitten kokonaisen kirjablogien viidakon, jonka uumenissa olen sen jälkeen päivittäin kahlannut, innoissani ja ihmeissäni. Perustin nopeasti omankin kirjablogini, koska sille oli olemassa tilausta omassa elämässäni. Olin keväällä lopettanut kansalaisopiston kirjallisuuspiirin vetämisen, ja kaipasin keskustelua kirjoista ja lukemisesta. Omaan tarpeeseen tehdyt muistiinpanot eivät enää tuntuneet riittävän. Täältähän sitä vertaisryhmää on sitten löytynyt, mukavaa!

Ensimmäisen blogikirjoitukseni julkaisin 20.11.2010, joten puolivuotispäivä hujahti hiljattain kaiken kiireen keskellä ohi. Olin onnesta sykkyrällä, kun sain ensimmäiset kommentit ja vakilukijatkin ilmestyivät sivupalkkiin. Edelleen tunnen samaa iloa, kun joku on viitsinyt kirjoitella ajatuksiaan, ja joskus olen saanut liikkeelle kiinnostavan keskustelunkin. Aivan yhtä mukavaa on käydä lukemassa blogituttujen, oikeastaan -ystävien, kirjoituksia. Ahkerimmat kirjoittavat päivityksiä joka päivä, jotkut useamminkin. Itselleni on muodostunut tavaksi kirjoittaa pari tai kolme kirjoitusta viikossa. Se on ollut toistaiseksi sopiva annos. Aluksi ajattelin, että kirjoitan vain kirjoista, joita olen lukenut, mutta pian huomasin, että tänne on mukava kirjoittaa muustakin kirjallisuuteen liittyvästä, josta en muualle kirjoittaisi tai josta en  muuten tulisi kenenkään kanssa keskustelleeksi. Nyt päivityksiä on koossa jo yli kahdeksankymmentä!

Pienen mökin emäntä kirjoitti linkittämisen tärkeydestä omassa blogissaan hiljattain. Ilman linkkejä omakin blogini olisi paljona autiompi, sillä eniten lukijoita käy blogissani toisista blogeista tai niiden kautta. Juuri Sallan lukupäiväkirjan sivupalkkiin pääsy on tuonut eniten kävijöitä, joten kiitos, Salla! Olen koettanut jakaa hyvää eteenpäin linkittämällä mahdollisimman monet kiinnostavat löytämäni blogit omaan blogiini. Sieltä myös itse seurailen muiden blogien tapahtumia. Paljon blogeissa tapahtuukin, on erilaisia lukuhaasteita ja arvontoja jatkuvasti. Vaikka kaikkeen ei ehdi osallistuakaan, on niiden seuraileminen silti hauskaa.

Leena Lumi kirjoitti viime kesänä blogien nurjasta puolesta. Itse en ole onneksi sellaiseen juurikaan törmännyt, mutta täytyy myöntää, että joitakin yllätyksiä on tullut matkalla vastaan. Tilastoista näkyy, että jotkut onnettomat käyvät blogissani jatkuvasti etsimässä vaatteitta kekkaloivia naisia, niitä naapurin rouvia. (Taas varmaan tulee uusi vyöry!) Noh, eipä tästä haittaa ole. Mutta siitä suutuin, kun yhteen ihan tavalliseen kirja-arviooni oli parin normaalin kommentin perään ilmaantunut Raimo-nimimerkin kirjoittama palopuhe, jossa hyökättiin suoraan suomenruotsalaisia vastaan. Mukana oli vaikuttava linkkiarsenaalikin, joka vei vastaavaan aineistoon muualle nettiin! Minun blogiani yritettiin käyttää propagandatarkoituksiin!!! Poistin tekstin oitis, eikä ole toistaiseksi uusiutunut mokoma ilkeily!

Luen parhaillaan Marianne Peltomaan (suomenruotsalainen!) dekkaria Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan. Kirjassa ollaan erikoisen murhapolttajan jäljillä, ja eräs tutkintalinja on murhatun miehen rakastajatar. Nainen ei ole kovin fiksunoloinen, ja poliisin silmissä raskauttavaa on, että tämä blondi pitää blogia! Bloggaaminen on siis älyllisesti arveluttavaa? 😏

Vauhtia vientiin - mutta miten?

Viime viikolla luin Hesarista (27.5.2011) pikku-uutisen, jossa kerrottiin, että Antti Tuomaisen Parantaja-romaanin oikeudet on myyty kohtalaisen merkittävälle yhdysvaltalaiselle kustantamolle. Parantajaa ollaan muistaakseni muutenkin kääntämässä useille kielille. Olen jo vienyt lehden paperinkeräykseen, joten en voi enää tarkistaa lukemaani.

Tämän päivän Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääjuttuna on pohjoismaisen dekkarin menestyminen Britanniassa, jossa on menossa oikea Nordic Noir -buumi. Färsaarelaiset villapaidatkin myydään loppuun tv-sarjan innoittamana. Tanskalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset dekkarit menestyvät. Hyvä niin, onhan näillä mailla loistavia kirjailijoita, dekkaristejakin vaikka muille jakaa. Silti en jaksa olla ihmettelemättä, miksi suomalainen kirjallisuus ei menesty joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta maailmalla. Pidin kovasti Tuomaisen Parantajasta, se on Johtolanka-palkinnon ansainnut, ja on hienoa, että kirjaa käännetään ja myydään. Niin pitääkin. Mutta Suomella olisi maailman markkinoille ja lukijoille paljon muutakin, parempaakin, tarjottavaa!

Imagen uusimmassa numerossa (5/11) on reportaasi, joka sivuaa aihetta. Jutussa ruoditaan Sofi Oksasen menestyksen syitä ja taustoja. Oksanen on määrätietoisesti tehnyt töitä uransa eteen ja vaatinut kustantajalta ponnisteluja kirjojen markkinoimiseksi. Ottamatta sen enemmän kantaa puolesta tai vastaan, voi vain ihailla tuloksia, joita työstä on tullut. Puhdistuksen menestys ei ole ollut pelkästään palkintojen varassa. Jutussa kerrotaan, että Oksasen panostus yhteistyöhön ruotsalaisen agentin kanssa sekä englanninkieliseen näytetekstiin olivat osaltaan ratkaisevia. Näyteteksti oli poikkeuksellisen pitkä. Lisäksi Oksanen on ollut valmis tekemään itse töitä: matkustelemaan, puhumaan ja esiintymään.

Kaikki kirjailijat eivät toki voi tai halua tätä tehdä, mutta eivätkö kustantajat voisi panostaa enemmän kirjojen markkinointiin ulkomailla? Eivät ulkomaiset kustantajat varmaankaan tule Suomeen kyselemään kirjailjoilta, mitä näillä olisi tarjolla. Onko suomalainen kansanluonne vaatimattomuuksineen tässä menestyksen esteenä?

Imagen jutussa myös vihjaistaan, että Oksasen oma kustantamo Siberfeldt aikoo julkaista piakkoin jotain sananvapauteen liittyvää kirjallisuutta suomeksi. Lauantain (HS 28.5.2011) lehdessä paljastui, että kyseessä on neuvostoliittolaisen Nobel-palkitun Aleksandr Solženitsynin teossarja Vankileirien saaristo. Kirja on kokenut Suomessa aikanaan kovia. Esa Adrianin suomennoksen kaksi ensimmäistä osaa ilmestyivät vuonna 1974 ruotsalaisten kustantamana, loput pienemmältä Kustannuspiste-nimiseltä kustantajalta 1976 ja 1978 suppeina painoksina.  Muistan lukeneeni kirjasarjan alkuosaa jonkin matkaa tiedostavassa nuoruudessani, joten sen on täytynyt olla lähikirjaston hyllyssä. Ankea omaelämäkerrallinen kuvaus vankileireiltä ei kuitenkaan jaksanut nuorena kiinnostaa. Pitäisiköhän koettaa uudelleen?

Annamari Marttinen

                                                     Kuva kirjailijan nettisivuilta.

Innostuin tutustumaan Annamari Marttisen tuotantoon kirjablogien ansiosta, kuinkas muuten. Hiljattain Marttisen kirjoista on kirjoitettu ainakin Järjellä ja tunteella -blogissa ja Lukuvalossa. Aloitin nurinkurisessa järjestyksessä eli uusimmasta, ja sen jälkeen kaivoin kirjaston uumenista loputkin, edelleen satunnaisesti. Luulin nimittäin ensin, että kirjoja on ilmestynyt vasta kolme, mutta sitten huomasinkin jättäneeni välistä vielä yhden. Marttinen kuuluu samaan jostain oudosta syystä huomaamatta jääneisiin naiskirjailijoihin kuin Kirsti Ellilä ja Hilkka Ravilo. Kaikkiin kolmeen olen törmännyt täällä blogimaailmassa ja ihmetellyt heidän tuotantoonsa tutustuttuani, miten olen onnistunut välttymään heiltä tähän asti. Marttinen on näihin kahteen muuhun verrattuna kaikkein vierain minulle, vaikka hänen kirjojaan on arvioitu Helsingin Sanomissakin, jota ainakin luen säännöllisesti, mutta näemmä huolimattomasti kuitenkin.

Kustantaja Tammi esittelee Marttisen näin:

Annamari Marttinen on syntynyt 19.9.1960 Lappeenrannassa. Hän on opiskellut saksan ja englannin kääntäjäksi Joensuun Yliopiston alaisessa Savonlinnan kääntäjänkoulutuslaitoksessa. Lisäksi hän on opiskellut kaksi vuotta Heidelbergin Yliopistossa Saksassa. Ennen kirjailijanuraansa hän on työskennellyt muun muassa vastaanottovirkailijana, opettajana ja toimittajana.

Annamari Marttinen on neljän lapsen äiti, hän asuu ja kirjoittaa Lappeenrannassa. Romaanien lisäksi hän kirjoittaa lehtijuttuja ja kolumneja sekä toimii luovan kirjoittamisen ohjaajana.

Hän harrastaa astangajoogaa, saliharjoittelua, kahvakuulaa, lenkkeilyä, elokuvia ja lukemista.

Aloitin siis romaanista Kuu huoneessa. Kirja kertoo Katjasta, joka on toisen lapsen saatuaan jäänyt kotiäidiksi. Nyt kuopustyttö aloitta koulun ja esikoispoika on murrosikäinen. Katjalla on takanaan kielitieteen opinnot, mutta koulutustaan vastaavassa työssä hän ei ole ollut koskaan. Kotiin hän jäi vakuutusyhtiön konttorista. Koti tyhjenee uhkaavasti, eikä Katja oikein tiedä mihin ryhtyisi, mihin kelpaisi tai mitä edes haluaisi. Elämänhalu tuntuu kadonneen, samoin kaikki hauskuus ja onni, vaikka perhe on koossa ja terveenä. Sitten eräänä päivänä Katja saa ystävättäreltään vanhoja aikakauslehtiä, joissa puhutaan luontaistuotteista ja puhtaasta ravinnosta. Katja havahtuu kuin unesta huomaamaan, kuinka epäterveellisesti hän ja koko perhe on aina elänyt. Nyt kaikki muuttuu heti paremmaksi, kunhan vain hän saa idut itämään ja veden suodatettua juomakelpoiseksi. Alkuinnostus on melkein tarttuvaa, ja Katja onkin kuin huumassa etsiessään yhä uusia tapoja elää oikein, puhtaammin ja terveemmin.

Valitettavasti elämä ei kuitenkaan Katjan ponnisteluista huolimatta muutu paremmaksi. Hän hankkii kaikkea mahdollista tuoksukynttilöistä hoitaviin kiviin asti. Silti maailma alkaa tuntua yhä synkemmältä ja avioliitto Tapion kanssa mahdottomalta. Mies ei ole tippaakaan kiinnostunut Katjan vaihtoehtoelämästä. Katja käy ennustajalla ja astrologisessa analyysissa, antaa viimeisillä rahoillaan poistattaa amalgaamipaikat hampaistaan, mutta mikään ei auta. Sitten hän eräällä kurssilla tapaa Erkan, ihanan miehen, joka elää henkistä elämää, kuten Katja ajattelee. Katja lähtee kesällä Erkan vetämään viikonloppuretriittiin maaseudulle, ja siellä tapahtuu käänne. Mitenkään helpolla Katja ei pääse kiinni elämänsä syrjästä, mutta lopulta alkaa näkyä valoa.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Olen itse ehkä liiankin rationaalinen, ja pidän kaikkea luontaishoitoa ja henkimaailmaa horoskoopeista alkaen humpuukina, joten välillä teki mieli huutaa Katjalle: ”Älä ole hölmö!” Kun sitten asiat alkavat kääntyä parhain päin, tunsin suurta helpotusta. Marttinen analysoi tarinan avulla loistavasti isoa bisnestä, josta aika monessa kirjan kuvaamassa ilmiössä perimmältään on kysymys. Ihmiset haluavat uskoa, että he tulevat onnellisiksi, ja ovat valmiita maksamaan onnesta. On myös niitä, jotka osaavat korjata voitot. Kannesta tulee miinusta. Jos en olisi tiennyt, olisin luullut kirjaa 70-luvulla ilmestyneeksi. Kuvassa nainen halaa koivunrunkoa, mikä liittyy kyllä tarinaan, mutta väritys ja rajaus eivät ole oikein onnistuneita.

Sitten palasin alkuun, eli luin Marttisen esikoisromaanin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Romaani lähtee tehokkaasti käyntiin. Kaksi nuorta pariskuntaa, Inari ja Kare sekä Anton ja Marika viettävät yhteistä iltaa. Kare ja Anton ovat vanhoja luokkakavereita kouluajoilta, eivätkä naiset ole tavanneet toisiaan tai toistensa miehiä aiemmin. Tapaamisen aikana Inari ja Anton rakastuvat toisiinsa intohimoisen palavasti, ja seuraavana päivänä Inari menee Antonin työpaikalle. Viikon päästä he muuttavat yhteen, ja vuoden päästä he menevät naimisiin. Suhde on ihana, kiihkeä ja täydellinen. Inari on kaunis ja seksikäs, Anton komea ja haluttava. Kaikki on upeaa vielä esikoisen synnyttyä, mutta kun toinen lapsi syntyy, asiat muuttuvat. Inari kadottaa itsensä äitiyteen, muuttuu maitoautomaatiksi, seksittömäksi paitulinaiseksi. Anton liukuu yhä kauemmas, eikä Inari tiedä, haluaisiko tämän edes tulevan lähelleen.

Anton ihastuu nuoreen opiskelijatyttö Marjaan, joka pitkine hiuksineen muistuttaa entistä Inaria. Suhde on raadollinen. Anton käy halutessaan Marjan asunnolla, rakastelee tämän kanssa ja lähtee kotiinsa. Kuitenkin Anton rakastaa Inaria, mutta Marja rakastuu Antoniin.

Marttinen kuvaa tapahtumia kaikkien kolmen osapuolen silmin. Tarvitaan melko radikaaleja tapahtumia, ennen kuin asiat alkavat asettua loppuratkaisun asetelmaan. Lapsiperheen arki on kuvattu realistisesti, samoin ne paineet, joita media ja ympäristö asettavat. Mielessä on kuva jostakin täydellisestä, jonka saavuttaminen on inhimillisesti mahdotonta. Silti on yritettävä, jotta kelpaisi, edes itselleen. Kuunteleminen ja kuuleminen ovat mahdottomia tehtäviä myös. Kirja on ilmestynyt vuonna 2002, mutta ainoa ero nykypäivään on nettiyhteisön puuttuminen. Nyky-Inari olisi saanut lisää paineita osallistumalla vauvapalstojen keskusteluihin! Seksikeskeisyys hieman häiritsi tässä. Onko seksillä todella niin suuri vaikutus kaikkeen? Ehkä.

Marttisen kolmas romaani Veljeni vartija kertoo nuoresta äidistä Tarusta, joka haluaa lopultakin selvittää, miksi hänen veljestään Sakesta tuli narkkari. Kirjan nykyhetki on 1990-luvun alku, mutta Taru muistelee paljon lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1970-luvulla. Kirja muistuttaa uskomattoman paljon Susanna Alakosken teosta Hyvää vangkilaa toivoo Jenna.  Marttisen kuvaamassa perheessä ei kuitenkaan ole alkoholismitaustaa tai siirtolaisongelmaa, vaan Tarun perhe on ollut aivan tavallinen, turvallinen. Jokin vain meni lapsuudessa pieleen, mutta mikä, sen Taru haluaa nyt selvittää, jotta ei tekisi samoja virheitä oman lapsensa kanssa. Taru ei ole tavannut Sakkea kahdeksaan vuoteen, koska arvaamaton ja väkivaltainen veli pelottaa häntä. Hän vihaa Sakkea ja häpeää tätä. Samalla hän tuntee syyllisyyttä. Miksi Sakke tuhoutui, mutta hän itse pelastui? Isä ja äiti eivät suostu aiheesta edes puhumaan, joten Taru etsii vastausta muualta sukulaisilta, kirjoista, Sakelta, kun he tapaavat. Taru päättää myös pelastaa veljensä, joka suostuukin menemään hoitoon. Hoitopaikka on Kalliolan klinikka Kiskossa. ”Kisko on parasta mitä on tarjolla”, Taru ajatteli. (Totta, tosin muussa mielessä! J)

Seuraa kuitenkin väistämättömiä pettymyksiä, turhautumistakin. Taru yrittää todella kaikkensa. Hän perustaa kotikaupunkiinsa Irti huumeista -yksikön, ja omistautuu työlle koko sydämestään. Paluu kirjakauppaan tai opintojen pariin houkuttaa yhä vähemmän.

Veljeni vartija on rankka kirja aiheeltaan. Loppu on kaikesta huolimatta valoisa. Pidin myös kirjan rehellisyydestä. Kenen tahansa lapselle voi käydä niin kuin kävi Sakelle, vaikka kaikki, niin vanhemmat, opettajat kuin sisaretkin tekisivät ihan oikeasti parhaansa. Tämän kirjan keltaiset retrokannet ovat perustellut.

Ehkä huonoimmin valittu kansikuvitus on viimeiseksi lukemani Mistä kevät alkaa -kirjassa. Vaalealle pohjalle sirotellut ruusun terälehdet antavat iloisen ja keveän, romanttisen vaikutelman. Kirja on kaikkea muuta. Tämä on mielestäni aiheeltaan raskain Marttisen romaaneista, mutta syy saattaa olla se, että se on lähinnä omaa elämäntilannettani. Päähenkilö on 46-vuotias opettaja (!) Leila, jonka Kia-tytär pääsee ylioppilaaksi. Juhlien järjestelyt ovat kiivaimmillaan, kun Leilan äidin Helenan kunto kääntyy nopeasti huonommaksi. Helena sairastaa Alzheimerin-tautia, mutta asuu edelleen yksin kerrostaloasunnossaan. Leilan sisar Päivikki asuu muualla, joten vastuu äidistä on Leilalla. Helena menettää otteen todellisuudesta ja alkaa käyttäytyä oudosti ja hallitsemattomasti.

Leilan elämä muuttuu nopeasti kaaokseksi. Kian aikuistuminen tulee hänelle tyrmäävänä yllätyksenä, mutta yhtä pelottavaa on äidin muuttuminen tuntemattomaksi ja taantuminen takaisin lapseksi, josta Leilan on huolehdittava. Kian lakkiaispäivä muodostuu tapahtumien kulminaatiopisteeksi.

Keski-iän kriisissään Leila tuntee surua. Hän huomaa pelottavasti toistavansa samoja tekoja, joiden takia hän aikanaan oli raivoissaan omalle äidilleen. Äiti ei aikoinaan hyväksynyt Leilan ja Antin seurustelua. Samalla tavalla Leila huomaa inhoavansa Kian poikaystävää Jania. Silti hän ei voi hillitä itseään, vaan on vähällä katkaista välit kokonaan tyttäreensä. Onneksi Antti on ja pysyy Leilan tukena, vaikka tämä ei aina tukea haluakaan, tai ainakaan sitä myönnä.

Marttinen kuvaa tapahtumia kaikkien kolmen eri sukupolven naisen kautta. Vaikuttavimpia ovat luvut, joissa kuvataan Helenan näkökulmasta sairauden vaikutuksia. Pelko, tuska, ahdistus ovat käsinkosketeltavia.

Marttinen kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Joitakin kirjoja, kuten Kuu huoneessa -romaania, olisi voinut hieman tiivistää, mutta yhtä kaikki kirjat ovat hyviä. Niiden luokitteleminen onkin sitten hankalampaa. Ne eivät ole viihdettä, mutta eivät varsinaisia taideromaanejakaan (miten nämäkin sitten määritellään?). Ne ovat selkeästi naisten kirjoja, vaikka miehille niiden lukeminen voisi olla todella opettavaa. Ne ovat myös tärkeitä kirjoja kaikki. Kannattaa tutustua myös kirjailijan nettisivuihin, joissa on lukunäytteet kaikista kirjoista.

Syksyllä ilmestyy Marttisen viides romaani Ero, joka sijoittunee Heidelbergiin Saksaan. Pakko lukea -listalle, ehdottomasti.

Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä
Otava 2002. 224 s.

Mistä kevät alkaa
Tammi 2005. 332 s.

Veljeni vartija
Tammi 2007. 270 s.

Kuu huoneessa
Tammi  2009. 294 s.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Luin Siri Hustvedtin ensimmäisen suomennoksen Kaikki mitä rakastin joululomalla vuonna 2007 ja lumouduin. Muistan vieläkin parin päivän intensiivisen keskittymisen loistavaan kirjaan, jossa käsiteltiin juuri minua kiehtovia asioita: kirjoja, lukemista, kirjoittamista sekä kuvataidetta. Kirjasta oli kohistu melkoisesti loppusyksyn aikana, ja odotukset olivat melkoiset, mutta en siis pettynyt vähimmässäkään määrin, vaikka jälkikäteen kylmän analyyttisesti ajatellen kirjassa on toki heikkouksiakin. Niillä ei kuitenkaan ole merkitystä onnistuneen lukukokemuksen kannalta.

Amerikkalainen elegia ei ollut aivan yhtä suuri nautinto, vaikka senkin luin mielelläni. Enemmän pidin kuitenkin Lumouksesta, joka suomennettiin Hustvedtin tuotannosta kolmantena, vaikka se käsittääkseni on hänen esikoisromaaninsa. Kirjassa on osittain samoja teemoja kuin ensiksi lukemassani, joten ehkä se viehätti siksikin. Vapisevaa naista en ole lukenut, enkä todennäköisesti luekaan. Hysteriaa Hustvedt käsittelee Kaikki mitä rakastin -romaanissakin, ja ihmisen mieli ja hermosto tuntuvat kiinnostavan häntä kovasti.

Uusin suomennos Kesä ilman miehiä on ilmestynyt alkukielellä vasta tämän vuoden puolella. Tuntuukin siltä, että kustantajat tosissaan pelkäävät lukijoiden malttamattomina ostavan alkukielisen teoksen, jolloin liian myöhään käännetyt uutuudet jäisivät myymättä. Mikäpä siinä, on mukavaa saada kirja nopeasti luettavakseen, mutta käännös ei saisi siitä kärsiä. Kristiina Rikmanin käännöksessä tosin ei ole moitteen sijaa, joten ei huolta ainakaan tällä kertaa.

Kesä ilman miehiä on tuttua Hustvedtia, eli mukana on taas paljon mielenkiintoisia aiheita. Kirja ei ole kovin pitkä, vain 232 sivua, mutta se on kuin runsauden sarvi, josta tulvii erilaisia aineksia lukijan poimittavaksi. Minäkertoja Mia on viisikymmentäviisivuotias, palkittu runoilija, yliopiston opettaja ja näyttelijänurasta haaveilevan Daisyn äiti.

Mia on paennut Brooklynista (huom.) Minnesotaan Bondenin pikkukaupunkiin, josta on myös kotoisin. Mian äiti asuu kaupungissa palveluasunnossa, ja Mia vuokraa pariksi kuukaudeksi pienen omakotitalon palvelutalon läheltä. Paon syy on aviomies Boris, joka kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen haluaa pitää taukoa. Boris ei siis halua erota, mutta hänellä on kiihkeä työpaikkaromanssi nuoremman naisen kanssa, ja hän haluaa aikaa itselleen. Mia on joutunut mielisairaalaan kuultuaan uutisen. Stressireaktion aiheuttama lyhytaikainen psykoottinen häiriö on Mian diagnoosi. Viikon hoidon jälkeen hänet kotiutetaan, mutta hän ei pysty palaamaan työhönsä yliopistoon. Niinpä hän vetäytyy Minnesotaan kirjoittamaan runoja ja vetämään pientä nuorille tarkoitettua runopajaa.

Pikkukaupungissa Mia yrittää päästä takaisin jaloilleen, koota itsensä. Kesän hän todellakin viettää lähestulkoon ilman miehiä. Runopajassa on kuusi 12–13-vuotiasta tyttöä, joita Hustvedt muuten kuvaa ällistyttävän realistisesti ja tarkkanäköisesti. Äidillä on palvelutalossa tiivis ystävättärien joukko, johon Miakin tutustuu. Vanhat naiset kokoontuvat lukupiiriin keskustelemaan Jane Austenin Viisastelevasta sydämestä, ja Mia pyydetään pitämään alustusta. Läheisimmin Mia tutustuu originelliin Abigailiin, joka on sodan jälkeen ottamansa avioeron jälkeen valinnut omaksi tiekseen kuvataideopettajan ammatin. Abigail kutsuu Mian luokseen ja esittelee tälle upeita käsitöitään, joihin hän on upottanut kätkettyjä salahuveiksi nimittämiään viestejä. Viattomalta näyttävän kirjaillun joulupöytäliinan alapuolella onkin aivan toisenlaisia, hurjia kirjontoja. Tyynynpäällisen kukkakuvio paljastaakin jotain aivan muuta. Jälleen kerran on kuvataiteella osuutensa Hustvedtin tarinassa. Kuvaukset ovat niin kiehtovia, että harmittaa tosissaan, kun ei pääse tutustumaan Mian näistä käsitöistä myöhemmin rakentamaan näyttelyyn!

Naisten määrää lisäävät vielä naapurissa asuva nuori äiti Lola sekä tämän kolmivuotias tytär Flora, joihin Mia nopeasti tutustuu. Miehet ovat kyllä olemassa, mutta eivät kesän tapahtumien keskipisteessä. Boris käy Mian kanssa sähköpostikirjeenvaihtoa, ja postia lähettää myös Mr. Nobody, jonka kanssa Mia käy erikoista filosofista keskustelua. Mia lukee kuudetta kertaa Kierkegaardin päiväkirjoja ja pohdiskelee miehiä ja naisia, sukupuolisuutta, seksuaalisuutta, muistoja, unia, feminismiä, vanhenemista, kuolemaa.

Kirja suorastaan vilisee kohtia, jotka pitäisi alleviivata ja kirjoittaa muistiin. Siteeraan tähän nyt kuitenkin vain yhtä kohtaa:

Lukupiirit ovat iso juttu. Ne ovat levinneet kuin sananparren sienet sateella kaikkialle ja kulttuurin muotona ne ovat yksinomaan naisten juttu. Itse asiassa kaunokirjallisuuden lukemista pidetään nykyään usein pelkkänä naisten harrastuksena. Monet naiset lukevat kaunokirjallisuutta. Useimmat miehet eivät. Naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Useimmat miehet eivät. Jos mies avaa romaanin, hän haluaa että sen kannessa on miehen nimi, se on jotenkin turvallisempaa. Eihän sitä koskaan tiedä mitä saattaa tapahtua tuolle genitaaliulokkeelle, jos antautuu sellaisen kirjoittajan pauloihin, jonka tavara on sisäpuolella.

Ja niin edelleen. Hykerryttävää!

Hustvedt käyttää tässä kirjassaan minäkertojaa, joka suoraan puhuttelee lukijaa toistuvasti. Mia kirjaimellisesti kertoo lukijalle, meille, minulle. Hän jopa suutelee lukijaa lämpimästi nenänvarteen kesken kaiken. Kertoja myös kommentoi kronologiaa ja sitä, millaisia vapauksia kertojalla on tarinan suhteen. Pidin tästä metafiktion käytöstä, mielestäni se sopi hyvin tähän romaaniin ja sai sen oikeasti tuntumaan intiimiltä, juuri minulle kirjoitetulta. Sen sijaan joissakin kohdissa teki mieli harppoa turhan oppineitten filosofointien, onneksi kuitenkin lyhyitten, yli. Uskon, että Hustvedt on hyvin sivistynyt, älykäs ja lukenut, ei sitä tarvitse joka luvussa minulle todistaa.

Yllätyksenä kirjassa on myös muutamia kuvia, piirroksia. Kuvittajan tietoja en kirjasta löytänyt, joten oletan niiden olevan kirjailijan itsensä kynästä.

                                                       

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (The Summer without Men)

Suom. Kristiina Rikman. Otava 2011. 238 s.

P.S: Vielä on pakko laittaa tähän kiitokset omalle lähikirjastonhoitajalleni Anna S:lle! Kävelin tiistaina sisään hiljaiseen kirjastoon hakemaan erästä teosta, jonka tiesin hyllyssä majailevan. Pysähdyin Annaa tervehdittyäni uutuushyllylle (josta lainasin ainakin kolme kirjaa…). Anna kysäisi tiskinsä takaa, kiinnostaisiko minua Hustvedtin uutuus. Hän voisi sen nopeasti muovittaa minua varten! Palvelua? Ultrapalvelua!

Vielä linkkejä muihin blogeihin: Linnea ja Leena Lumi.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Pidin kovasti Sarah Watersin edellisestä teoksesta Yövartio, josta kirjoitin aiemmin, voit kurkata ajatuksiani täältä. Yövartiossa toimivat kaikki osaset saumattomasti: rakenne, aihe, ajankuva ja tunnelma sekä henkilöt. Yövartiolla Waters myös lunasti paikkansa Tammen Keltaisessa kirjastossa, vaikka kustantaja ei vielä edellistä Silmänkääntäjää siinä julkaissutkaan.

Innolla siis odotin vaikuttavaa lukukokemusta myös Watersin uusimmasta Vieras kartanossa -romaanista. Teos on likimain 600-sivuinen järkäle, jonka Tuija Kuuselan tekemiä kansia voi vain ihastella. Myös käännös on laatutyötä, onhan asialla kokenut ammattilainen Helene Bützow. Kaiken pitäisi siis olla kohdallaan, mutta jotakin jää puuttumaan. Kuten Piisamirotta Nuharupi-blogissa kirjoittaa, ongelmana on tällä kertaa mahdoton laajuus, kerronnan perinpohjaisuus, joka saa tarinan keskivaiheilla junnaamaan paikallaan ja lukijan armotta hieman pitkästymään. Jos kuitenkin sitkeästi jatkaa eteenpäin, saa palkintonsa.

Teemana on brittiläisen yhteiskunnan muutos toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Vaikka luokkayhteiskunta tuntuu tänä päivänä olevan Britanniassa edelleen voimissaan, sen perustukset kuitenkin seitsemänkymmentä vuotta sitten vapisivat ankarasti. Tätä murrosta Waters kuvaa romaanissaan taitavasti. Nelikymppinen työläistaustainen maalaislääkäri tohtori Faraday on palannut kotiseudulleen harjoittamaan ammattiaan. Ajat ovat huonot. Sodan jäljiltä kaikesta on pulaa, ja tarvikkeet ovat säännösteltyjä polttoaineista alkaen. Perinteiset ammatit maaseudulla ovat katoamassa, ja Faradaykin pelkää oman niukan toimeentulonsa menettämissä pian tulevan terveydenhoitouudistuksen myötä.

Eräänä loppukesän päivänä Faraday joutuu tuuraamaan esimiestään, ja hänet kutsutaan eristyneeseen Hundreds Halliin, maalaiskartanoon, sairaskäynnille. Kartano herättää hänessä muistoja.  Hänen äitinsä oli aikoinaan työskennellyt lastenhoitajana kartanossa ja vienyt kerran poikansa käymään kartanon keittiössä. Tuon käynnin jälkeen Faraday ei ollut käynyt paikalla kymmeniin vuosiin, ja muistojen upean kartanon kammottava rappiotila järkyttää häntä. Kartanoa isännöi sodassa invalidisoitunut Roderick, talon poika. Hänen lisäkseen kartanossa asuvat hänen äitinsä Lady Ayres sekä vanhapiikasisko Caroline. Palveluskuntaan kuuluu vain nuori sisäkkö Betty.

Nopean ensikäynnin jälkeen Faraday törmää kartanon väkeen yhä useammin. Pian hän on jo säännöllinen vieras eristyneessä perheessä. Hän saa huomata, että kartanon asiat ovat todella huonosti muutenkin kuin rahapulan takia. Perhettä vainoaa huono onni, tai kirous, niin kuin Betty asian määrittelee. Nopeasti tilanne alkaa kärjistyä, kun talossa pidetään kutsut pitkästä aikaa. Seurauksena on katastrofi.

Talo on keskeinen kirjan henkilö, joka pitää otteessaan Ayresin perhettä, tohtori Faradayta ja lopulta myös lukijaa. Faradayn oma kohtalo tuntuu liittyvän yhä kiinteämmin taloon ja sen nopeasti kiihtyvään rapistumiseen. Waters kuvaa taitavasti synkkää tunnelmaa, joka talossa vallitsee, ja mieleen tulee eräänlainen goottilainen kauhuromantiikka. Talon rappio tietysti vertautuu maalaisaatelin rappioon. Uusi aika kirjaimellisesti nakertaa tiensä kartanon vaikutuspiiriin.

Onneksi Waters ei selitä puhki asioita, vaikka kuvaileekin paikoin tuskastuttavan pikkutarkasti tapahtumia. Hän pystyy tiivistämään kauhutunnelman paikoin pakahduttavaksi, mutta romaani olisi silti kestänyt ainakin sadan sivun tiivistämisen mainiosti. Ihan Yövartion tasolle tämä ei siis mielestäni yllä, vaikka kelpo viihderomaani onkin.

Sarah Waters: Vieras kartanossa (The Little Stranger)

Suom. Helene Bützow. Tammi 2011. 594 s.

Kenen seuraan kuulutte?

Kuva seuran nettisivuilta

Luin sunnuntain Hesarista (jälleen kerran) kulttuurisivuilta pikku-uutisen, joka on otsikoitu Tarjolla kuollutta ja elävää seuraa. Uutisessa kärkenä taitaa olla, että Suomessa toimii tällä hetkellä jo 54 eri seuraa, jotka on nimetty jonkin kirjailijan mukaan. Ensimmäinen ja vanhin on HJ. Nortamolle perustettu seura, joka on toiminut jo 80 vuotta. Uusimmat ovat Olavi Paavolaiselle ja Joel Lehtoselle viime syksynä perustetut nimikkoseurat. Suurin osa on perustettu jo kuolleille, mutta on joukossa eläviäkin: Lassi Nummi, Arto Paasilinna, Harri Tapper ja Heikki Turunen. Mukaan mahtuu tusina naiskirjailijaakin.

Uutinen liikautti taas joitakin muistikuvia päässäni. Olen ollut tietoinen joistakin seuroista, vaikka en kuulu yhteenkään. Selkein mielikuva on Volter Kilven mukaan nimetystä seurasta, joka tietääkseni myy halukkaille T-paitaa, johon on painettu teksti: Olen lukenut Alastalon salissa. Aika leuhka teksti! Mutta koska kirja on edelleen lukemattomana hyllyssä, on paitakin jäänyt messuosastolle. Kirjamessuilla olen tainnut enimmät havaintoni näistä seuroista tehdä niitä sen kummemmin rekisteröimättä.

Pienin googlailu paljasti, että Suomessa toimii kirjailijoitten nimikkoseurojen kattoyhdistyskin, nimeltään Suomen kirjailijanimikkoseurat ry, jonka nettisivuilta löytyvät jäsenseurojen yhteystiedot ja linkit mahdollisille nettisivuille. Seuran jaloja päämääriä on mm. edistää lukuharrastusta. Siinäpä kelpo aate! Etusivulta voi myös lukea, että kattoseuraan kuuluu kaikkiaan 56 jäsenseuraa, mutta joukossa on pari sellaista, jotka eivät toimi vain jonkin tietyn kirjailijan ympärillä.

Seuroissa on mistä valita. Miehiset klassikot ovat vahvasti edustettuja, kuten Mika Waltari, Lauri Viita, F. E. Sillanpää, Eino Leino, Kalle Päätalo, Otto Manninen. Vahvoja naisnimiä edustavat mm. Minna Canth, Aino Kallas ja Elvi Sinervo. Valinnanvaraa siis on laidasta laitaan. Kaarina Helakisan seuran linkistä pääsee sivuille, joissa on runo luettavaksi lapselle, joka päivälle uusi runo ja kuva. Monissa seuroissa jäseniä on alle sata, tosin jotkut seurat, kuten Minna Canthin seura, ottavat jäsenikseen vain kutsumiaan henkilöitä. Toisiin seuroihin pääsee liittymään maksamalla jäsenmaksun.

Ajatus kirjailijaseuraan kuulumisesta ei ole ollenkaan hassumpi. Mukana olisi kourallinen rakastamaani kirjailijaan samalla tavalla hurahtaneita ja hänen tuotantonsa läpikotaisin tuntevia ihmisiä, jotka vapaa-aikanaan kiertävät messuja ja muita tilaisuuksia jakamassa ilosanomaa muillekin. Vai juodaanko nimikkoseurojen tilaisuuksia teetä tai punssia samalla kirjoja lukien ja niistä keskustellen ja kenties vienosti kinastellen? Kuinka ansioitunut Minna Canthin tuntija tai naisasianainen pitää olla, jotta kutsutaan seuraan? Joku voisi hieman raottaa verhoa ja kertoa!

Monilla suomalaisilla kirjailijoilla ei kuitenkaan vielä ole omaa seuraa. Kenelle sellainen pitäisi perustaa ja miksi? Kari Hotakaisen, Sirpa Kähkösen tai Sofi Oksasen seuraan kuuluminen voisi olla mukavaa! Vai kuulutko jo johonkin nimikkoseuraan? Kerro!

Sirpa Kähkönen

Susan kirjasto -blogissa oli hiljattain päivitys, jossa Susa kirjoitti kirjailija Sirpa Kähkösestä ja hänen tunnettuudestaan lukijoiden keskuudessa näin:

Ainakaan minun lukevista tutuistani kukaan ei ole lukenut Kähköstä ja suuri osa ei ole edes kuullut hänestä. Blogiini on vissiin vaan kahdesti tultu hakusanalla "Sirpa Kähkönen" tai jonkun hänen kirjan nimellä.

Valitettavan tuttua. Salla on blogissaan Sallan lukupäiväkirja esitellyt ansiokkaasti muutamia Kähkösen Kuopio-sarjaan kuuluvia kirjoja. Jään ja tulen kevät on käsitelty täällä, ja Lakanasiivet-romaanin esittely löytyy tästä.

Sirpa Kähkönen on kuopiolaissyntyinen kirjailija, suomentaja ja toimittaja. Hän on opiskellut historiaa ja kirjallisuustiedettä sekä toiminut Otavalla kustannustoimittajana. Kirjallinen tausta on siis vahva.

Kähkösen omien sanojen mukaan hänen kirjoittamisintoonsa vaikuttivat ensimmäisinä savolainen isoisä, joka oli hyvä kertoja, ja isoäiti, jonka "kuiskailuista" hän yritti lapsena ymmärtää kaiken sen, mitä ei kotona sanottu ääneen. Myöhemmin nuorta kirjailijaa inspiroivat hänen kotikaupungissaan Kuopiossa vaikuttaneet Minna Canth ja Juhani Aho. Muita tärkeitä kirjallisia vaikuttajia ovat olleet Virginia Woolf ja Marcel Proust. (Wikipedia)

Kähkösen ensimmäiset kirjat olivat nuortenromaanit Kuu taskussa (1991) ja Lukittu lähde (1994). Esikoisteos, joka kertoo epäsovinnaisen rakkaustarinan 15-vuotiaasta Martinista ja 11 vuotta vanhemmasta Ainosta, toi Kähköselle Lasten- ja nuortenkirjallisuuden valtionpalkinnon.

Lukittu lähde kertoo perheestä, jonka äiti on alkoholisti ja väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Myös isällä on ollut alkoholiongelma, mutta hän on jättänyt perheensä ja päässyt kuiville.

Keskeisiä henkilöitä ovat lapset Anna, Niina ja Aleksi, jotka saavat turvaa vain toisiltaan ja mummolta. Äiti vainoaa erityisesti Annaa, joka on äidin mielestä paha ja huono kaikin tavoin. Anna yrittää paeta ankaraan opiskeluun ja odottaa, että abivuosi pian päättyisi. Kirjoittaminen on Annan ainoa henkireikä. Niina rakastaa näyttelemistä ja rakastuu näytelmäpiirin ohjaajaan, joka muistuttaa hänen isäänsä, jolta ei juuri ole hyväksyntää Niinalle herunut. Ehkä osasyy äidin katkeruuteen onkin siinä, että Anna on ollut isän lellikki. Äiti on mustasukkainen lasten rakkaudesta jopa kissalle. Niina pettyy rakkaudessaan, mutta ei pääse miehestä oikein irtikään. Aleksi rakastuu uuteen kuvaamataidon opettajaan, joka opettaa Aleksille sarjakuvien piirtämistä. Kaikki lapset siis hakevat ulospääsyä taiteesta. (Olen lukenut tämän vuonna 2001.)

Varsinainen läpimurto Kähköselle on kuitenkin ollut ns. Kuopio-sarja, jonka synnystä Kähkönen itse kertoo mm. näin:

Kähkönen on kertonut, että hänen historiallisten romaaniensa sarja sai alkunsa kysymyksistä, jotka liittyivät hänen oman sukunsa historiaan ja hänen haluunsa ymmärtää suvun ristiriitoja ja vaiteliaisuutta. Hän halusi kuvata historiaa sisältäpäin, ei valtavirran kertomusta, vaan sitä mitä yksityiset pienet ihmiset tunsivat historian tapahtumien myllerryksessä. Omien perhetarinoidensa kautta sekä aikakauden historiaan tutustumalla, kuten sen ajan lehtiä lukemalla, hän pystyi uppoutumaan kuvaamaansa aikaan ja saamaan henkilönsä puhumaan, ajattelemaan ja toimimaan kyseisen ajan ehdoilla. Tätä historiallista kerrontatapaa kutsutaan myös termillä ”kaunokirjallinen mikrohistoriointi”, jonka Kähkönen on maininnut haastatteluissa vakavana tavoitteenaan. (Wikipedia)

Olen lukenut Kuopio-sarjan aikanaan epäjärjestyksessä niin, että aloitin kolmannesta osasta Jään ja tulen kevät sen ilmestymisvuonna 2004. Silloin olen kirjoittanut kirjasta seuraavan arvion:

Sirpa Kähkösen kuopiolaissarja on edennyt jo kolmanteen osaansa. Jään ja tulen kevät sijoittuu välirauhan talveen ja kevääseen 1940 – 1941. Sarjan aiemmat osat Mustat morsiamet ja Rautayöt kertoivat 1930-luvusta ja vuoden 1940 keväästä ja kesästä lähinnä nuoren Anna Tuomen näkökulmasta. Nyt Kähkönen on avartanut näköalaa lisäämällä keskeisiä henkilöitä ja saanut mukaan mm. lasten kokemuksia pula-ajan koettelemuksista.

Kustantaja lupaa kirjan kansiliepeessä, että Jään ja tulen kevät on Kähkösen romaanisarjan itsenäinen jatko-osa. Tietysti minkä tahansa kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta ainakin tämä romaani menettää irrallisena paljon, koska Kähkönen ei valota aiempien osien tapahtumia lainkaan myöhemmissä kirjoissaan. Itse luin sarjan ”väärässä” järjestyksessä viimeisimmän osan innoittamana, eikä sekään ollut huono ratkaisu.

Kähkösen Kuopioon sijoittuva sarja tuo nopeasti mieleen Eeva Joenpellon Lohja-sarjan. Kumpikin kirjailija kuvaa tavallisten ihmisten elämää väkevästi ja koskettavasti politiikan ja talouselämän myllerryksissä. Myös naisnäkökulma ja vahva paikallisuus mm. kielen tasolla ovat kirjoissa yhteisiä piirteitä. Tutkimustyötä ajan oloista on tehty runsaasti, ja kertynyt tieto on istutettu tarinaan taiten.

Välirauhan elintarvikepula koettelee rankasti kaupunkilaista työläisperhettä, joka sinnittelee kahden naisen, Annan ja Hildan, varassa. Vanha anoppi sairastuu yhä syvempään dementiaan, eikä talvisodan raunioittama aviomies punikkitaustansa vuoksikaan saa töitä. Anna joutuu nykynaisille tuttuun tilanteeseen, kun hän saa yllättäen työpaikan ja joutuu jättämään pienet lapsensa.

Tuomien pihapiirin muutkin perheet tulevat tutuiksi, ja erityisesti huomio kiinnittyy murrosiän kynnyksellä eläviin puoliorpoihin ystävyksiin Mariin ja Juhoon. Koko kaupunkia kohauttaa englantilainen herra Mulligan, josta koituu Annallekin yllättävää harmia. Juuri kun elämä alkaa vaikuttaa hieman paremmalta, uusi sota syttyy ja hajottaa perheen.

Sirpa Kähkösen teksti on kuin leveä joki, joka vaikuttaa tyyneltä, mutta jonka pinnan alla pyörteilee voimakkaasti. Erityisesti henkilökuvaus on vahvaa. Kähkönen myös muistuttaa, kuinka ankaria aikoja elettiin vain 60 vuotta sitten. Annan tarina ei suinkaan ole lopussa, ja toiveikkaana lukija jää odottamaan vielä jatkoa.

Aloitin siis sarjan keskeltä, mikä toisaalta ehkä oli hyväkin sattuma, sillä vaikutuin Kähkösen kertojanlahjoista kerralla. Palasin sitten alkuun, eli Mustiin morsiamiin, joka ilmestyi vuonna 1998. Siitä kirjoitin itselleni näin:

Anna tulee syrjäisestä torpasta töihin Kuopioon sisaren järjestämään työpaikkaan, piikomaan kasarmin tohtorille ja tämän rouvalle vuonna 1930. Arka ja ujo Anna kotiutuu melko nopeasti, vaikka maalaisuus tuntuu näkyvän hänestä kovin kauas.

Sitten Anna tapaa kaupungilla tummasilmäisen ja kuumakäteisen merimiehen, Lassi Tuomen. Lassin sisar pyykkää myös tohtorilan pyykit, ja sitä kautta Annakin pääsee tapaamaan Lassin uudelleen. Vaikka Lassi varoittaakin kuuluvansa ”niihin”, Anna rakastuu. Syksyllä Anna huomaa olevansa raskaana. Lassi ei menekään merille, vaan naimisiin. Avioliitto ei ehdi kovinkaan vanhaksi, kun Lassi vangitaan ja tuomitaan seitsemäksi vuodeksi Tammisaareen kommunismin takia. Annasta tulee elävän leski.

Jotenkin Annan on selviydyttävä. Lassin sisko Hilda ja appivanhemmat ovat hyviä ihmisiä. Eniten Annaa kuitenkin auttaa hitaana pidetty Jalmari, Lassin veljen orpopoika. Kirjavien vaiheiden jälkeen Anna päätyy hoitajattareksi sairaalaan. Romaani päättyy talvisodan alkuun.

Annan tarina on kerrottu koskettavasti. Näkökulma on kaupungin työläisnaisen, joka yrittää vain parhaansa mukaan selviytyä perheineen eteenpäin elämässä. Politiikka ja muu tohina tuntuvat kaukaisilta, vaikka ne mullistavatkin perheen elämän.

Kun nyt luin kirjan pokkariversion takakannen, huomasin, että siinä lainataan Suvi Aholan Hesariin kirjoittamaa arviota: ”Vakuuttava kehitystarina 20-luvun Suomesta - -” Missäköhän on tapahtunut painovirhe? Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle, tarkistin vielä selailemalla. Ensimmäisessä osassa Kähkönen kuljettaa tarinaa siis aika vauhdilla, koska edetään lähes kymmenen vuotta. Kirjaan sisältyy myös Annan matka Kuopiosta Tammisaareen tapaamaan vangittua miestään. Kohtaus on riipaiseva.

Rautayöt (2002) sijoittuu välirauhan aikaan. Jälleen omat muistiinpanoni lukemisen jälkeen:

Talvisota on ohi, ja on rauha. Lassi on pelkkä miehen raunio, niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Perhe karkottaa hänet ullakkohuoneeseen saadakseen edes öisin rauhan. Sinne Lassi tuntuu käpertyvän tekemään kuolemaa.

Annalla on kädet täynnä työtä, kun he Hildan kanssa yrittävät pitää perheen hengissä ankaran pulan koettelemassa kaupungissa. Pihapiiriin muuttaa myös evakko Helvi tyttärensä Marin kanssa. Ujo Annakin ystävystyy pian iloisen Helvin kanssa, vaikka tämän tarjoilijantyö ei olekaan kovin kunniallinen.

Arki on jatkuvaa kamppailua. Pakkanen on tuhota koko pihan ihmisten perunasadon, ja Annan haave omasta siasta kaatuu, kun perheen ainoa pantattavaksi kelpaava omaisuus, polkupyörä, varastetaan.

Jatkuvasti taustalla hiippailevat myös kommunistitoverit, jotka kaipaavat Lassia riveihinsä, ja ohrana, jonka vakoilijoita tuntuu olevan joka puolella.

Romaani kertoo Annan perheestä vain muutaman kuukauden ajalta, mutta se on silti hyvin kiinnostava ja tärkeältä tuntuva kirja.

Kerronnan vauhti siis selvästi hidastuu tässä kakkososassa. On aikaa tarkastella ihmisiä ja maailmaa rauhassa. Se teki sarjalle hyvää, ja tämä osa on jo mielestäni aloitusosaa selkeästi eheämpi. Hyvää tekee myös henkilömäärän lisäys. Aloitusosa on kovin Anna-keskeinen.

Kahdessa viimeisessä osassa vauhti suorastaan pysähtyy, sillä kaksi (toistaiseksi) viimeistä osaa Lakanasiivet (2007) ja Neidonkenkä (2009) ovat yhden päivän romaaneja kumpikin. Tällaiset olivat tunnelmani Lakanasiipien jälkeen:

Finlandia-ehdokas 2007! Hieno romaani ainoasta päivästä, jolloin Kuopiota jatkosodan aikana pommitettiin

Heinäkuun ensimmäisen päivän helteisenä aamuna tunnelma on epätodellinen. Yöt ovat ilmahälytysten ja kuumuuden takia pirstoutuneet eikä epätietoisuus miesten kohtaloista jätä rauhaan. Keskipäivällä sireenit alkavat vonkua. Vihollisen pommikoneet sytyttävät Mertasen lautatarhan palamaan ja kaupunkilaiset pyrkivät maalle.

Juuri kaupunkiin saapunut tanssijatar Mizzi ja hänen pieni tyttärensä jäävät kaaoksen jalkoihin. Rouva Lehtivaaran sotakasvatti Juho Tiihonen tekee oman ratkaisunsa ja päättää karata. Mukaansa karkumatkalle hän saa Mizzin pikku tyttären.

Sirpa Kähkönen kuvaa taidokkaasti, miten sodan sattumanvaraisuuteen pakotetut naiset pyrkivät lakanasiivin nousemaan arkensa yläpuolelle, irti sodan kahleista. Samalla Kuopion taivaalle nouseva lautatarhan savu muistuttaa siitä katkerasta tuhkasta, joka toisen maailmansodan aikana leijaili koko Euroopan yllä.

Ihmisten tavalliset murheet saavat väkevän lisämausteen sodasta. Äkkikuolema odottaa ketä tahansa, on elettävä nyt tai ei koskaan. Kohtalot saavat odottamattomia käänteitä. Mizzi joutuu Etsivän keskusrikospoliisin haltuun desantiksi epäiltynä. Helvi kihlautuu pommituksen keskellä poliisi Heiskasen kanssa. Anna päästää lopultakin anoppinsa muuttamaan maalle ja lähenee odottamatta Kaarloa.

Finlandia-palkintoa ei kuitenkaan tullut, vaikka jo tässä vaiheessa Kuopio-sarja oli noussut mestariluokkaan. Myös seuraava osa Neidinkenkä on loistava, häikäisevän hieno romaani. Siitä kirjoitin seuraavanlaisen arvostelun:

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja on edennyt jo viidenteen osaan. Edeltäjänsä, Finlandia-ehdokkaana olleen Lakanasiivet-teoksen tavoin uutuus Neidonkenkäkin on yhden päivän romaani. Muoto sopii hyvin kaoottisen sota-ajan kuvaukseen. Aika pysähtyy hetkeksi kertojan silmän alle. Samalla pikkukaupungin ihmisten askareet kertovat itseään suurempaa tarinaa koko kansakunnan vaiheista.

Neidonkengässä eletään kesäkuun yhdeksättä päivää vuonna 1942. Kevät on ollut kolea, mutta nyt kesä tuntuu vihdoin tulevan Kuopioonkin. Saksalaissotilaat elävöittävät katunäkymää, ja ravintola Tatrassa puuhataan kiivaasti kaupungin merkkimiehen, Ensio Mertasen nimipäiviä. Suruviesti rintamalta on suistaa koko juhlan raiteiltaan, mutta loppuillasta päivänsankari saa elämäntäyteisemmän uutisen.

Sarjan aiemmissa osissa (Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät) päähenkilönä ollut Anna Tuomi, kommunistin vaimo, on saanut rinnalleen yhä lisää henkilöitä. Oman mausteensa kotirintamaelämän kuvaukseen tuovat aidosti kuvatut lapset. Puoliorpo evakkopoika Juho Tiihonen iloitsee oppikoulupaikastaan. Samalla pelottaa, miten ystävät uutiseen suhtautuvat. Huolta Juholla on myös äitinsä hylkäämästä pienestä Charlottasta, joka tarrautuu yllättäen kaupunkiin saapuvaan tutunnäköiseen mieheen kuin viimeiseen oljenkorteen.

Hollantilainen reportteri Marieke Candrix tarkkailee kaupunkilaisten elämää uteliaasti kaiken nähnein silmin. Marieken tavoin monen sisintä on alkanut kalvaa epäilys sodan lopputuloksesta, vaikka siitä ei ääneen uskalleta puhuakaan. Synkän säväyksen monen asukkaan kesään tuovat talviset tapahtumat vaneritehtaalla, jossa venäläiset sotavangit kokivat karmean kohtalon. Vaikeneminen on välttämätöntä kansakunnan vuoksi, mutta yksilöitten kannalta tuhoisaa. Pahimmin kärsivät nuoret ja viattomat.

Kähkösellä on pettämätön yksityiskohtien taju. Historioitsijana hän osaa asettaa pienet, kerrontaa elävöittävät arkiset pikkuasiat isompiin kehyksiin. Myös henkilökuvaus on väkevää. Sodan painamat ihmiset ovat nälissään niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Toisen ihmisen kaipuu on riipaisevaa, ja kuoleman jatkuva läsnäolo vain lisää sitä. Samalla rakkaus läheisiin tuo mukanaan loppumattoman huolen.

Kähkönen on ehdottomasti Suomen eturivin kertojia. Neidonkengällä täydentynyt Kuopio-sarja on jo tällaisenaan vähintäänkin Eeva Joenpellon vahvan Lohja-sarjan veroinen hieno kokonaisuus.

Viidennen osan jälkeenkin sotavuodet ovat yhä kesken, samoin Annan ja kuopiolaisten tarinat. Lukija odottaa edelleen jatkoa. Toistaiseksi odotusta ei ole palkittu, mutta Kähkönen ei ole lopettanut kirjoittamista. Viime vuonna häneltä ilmestyi tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, jossa hän tekee selkoa Tammisaaren vankilan oloista 1920- ja 1930-luvuilla, siis ajalta, jolloin myös Anna Tuomen mies Lassi kärsi laitoksessa rangaistustaan.

Tämänkin olen lukenut ja kirjoittanut seuraavasti:

Tämän syksyn Tieto-Finlandia-ehdokkuus ei tullut kirjailija Sirpa Kähköselle turhaan. Vihan ja rakkauden liekit on ansiokas tutkielma 1930-luvun tapahtumista Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Palkittuna kaunokirjailijana Kähkönen taitaa ilmeikkään kerronnan, ja aiheen henkilökohtaisuus tekee teoksesta elämänmakuisen, mutta ei negatiivisessa mielessä viihteellistä.

Jo viisiosaiseksi paisunut Kuopio-sarja, jonka avasi romaani Mustat morsiamet, käsittelee osin samoja aiheita kuin Vihan ja rakkauden liekit. Taustalla on Kähkösen isovanhempien tarina. Isoisä Lauri Tuomainen kuoli, kun vuonna 1964 syntynyt Sirpa Kähkönen oli seitsemänvuotias. Jo lapsi aisti, että lempeälle ukille oli joskus tapahtunut jotakin, vaikka tämä ei menneisyydestään koskaan puhunut.

Isoisänsä omaelämäkerrallisista muistiinpanoista ja runoista Kähkönen sai langanpäästä kiinni. Loput hän on selvittänyt pikkutarkalla historioitsijan työllä arkistoja penkomalla. Lauri Tuomainen oli kommunisti. Kansalaissotaan hän ei vielä osallistunut, mutta 1920-luvulla Lauri Tuomainen meni salaa Neuvosto-Venäjälle opiskelemaan, kuten monet muutkin Suomen nuoret kommunistit.

Suomessa poliittiset olot alkoivat entisestään kärjistyä 1930-luvun taitteessa. Jo edellisen vuosikymmenen puolella Suomeen palannut Lauri Tuomainen joutui poliittisista syistä Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Toinen tuomio oli edellistä pidempi ja olot ankarammat.

Koska Lauri Tuomaisesta ei ole paljoakaan tietoa löydettävissä Tammisaaren ajoilta, on Kähkönen täydentänyt kuvaa tekemällä selkoa muista vangeista, joiden vaiheita on enemmän dokumentoitu. Työtä on hankaloittanut se, että pakkotyölaitoksen asiakirjoja on aikanaan tarkoituksellisesti hävitetty.

Ajallisesti Vihan ja rakkauden liekit piirtää kaaren kansalaissodasta toiseen maailmansotaan, mutta eniten huomiota saa ajanjakso vuodesta 1932 vuoteen 1935. Tällä aikavälillä olot olivat ankarimmillaan. Kommunismi oli Suomessa lailla kielletty, ja esim. kansanedustajia vangittiin. Poliittisilta vangeilta vietiin erityisoikeudet, ja heidän nujertamisekseen käytettiin järjestelmällisesti kovennettuja rangaistuksia. Vangit vastasivat kesällä 1933 nälkälakolla, joka katkaistiin raa’alla pakkosyötöllä.

Tämän päivän suomalaisen on vaikea ajatella, että oman maan kansalaisia kohdeltiin valtion taholta täysin ihmisoikeuksista piittaamatta. Yksilöiden kannalta vaikutukset olivat musertavat. Muihin seurauksiin Kähkönen ei juurikaan ota kantaa, vaikka toteaakin, että nuorin ja paras aines suomalaisista kommunisteista näinä vuosina tuhottiin.

Tunnustusta Kähkönen on siis saanut. Koossa ovat sekä Finlandia- että Tieto-Finladia-ehdokkuus, valtionpalkinto, Savonia-palkinto, Minna Canth-tunnustuspalkinto että Kiitos kirjasta -mitali. Arvostelut ovat olleet kautta linjan positiivisia, ja kirjat on huomioitu kiitettävästi esimerkiksi Helsingin Sanomissa. Silti tuntuu, ettei ainakaan täällä Lounais-Suomessa Kähköstä juurikaan tunneta tai lueta. Vaadin lisää lukijoita tälle ykkösketjun kirjailijalle! Mars kirjastoon, kaikki! (Tai kirjakauppaanJ.)

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
*Graniittimies, Otava 2014

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.

* Graniittimiestä pidetään yleisesti Kuopio-sarjaan kuulumattomana romaanina, mutta minusta se on kiinteä osa sarjaa henkilöidensä takia. 

Kirjailija kannustaa lukijaa

Huomasin jälleen, että minun on todella vaikea ryhtyä lukemaan toisten kirjoja. Jos ne eivät ole hyviä, en jaksa. Jos ne ovat hyviä, innostun niin paljon että on pakko rynnätä kirjoittamaan omaa kirjaa, eikä silloinkaan tule lukemisesta yhtään mitään. Itte pittää tehä. Olen huono yleisö. Kirjahyllyni on täynnä kesken jääneitä kirjoja. Elämä on liian lyhyt. Onneksi on niitäkin, jotka antautuvat lukemiselle. Ilman heitä me kirjailijat olisimme hukassa.

Näin kirjoittaa Pasi Ilmari Jääskeläinen blogissaan. Kiitos! Taas on hyvä syy jatkaa lukemista, maailman parasta harrastusta.

Näitä Suomi lukee, entä minä?

Paikallislehdessämme on ollut jo vuosia tapana julkaista melko säännöllisesti kulttuurisivuilla Mitä Suomi lukee? -listaa. Listaushulluna olen sitä aina mieluusti tutkaillut. Onhan kiva tietää, onko itse lukenut yhtään kymmenen luetuimman kirjan listalle päässyttä kotimaista tai käännettyä kaunokirjaa. Omat listat on laadittu myös lasten- ja nuortenkirjoista sekä tietokirjoista. Sarjakuvia ei ole eritelty.

Lehden lista perustuu tietysti Suomen Kirjakauppaliiton laatimaan tilastoon, jonka se julkaisee omilla nettisivuillaan. Arkistossa on listoja useilta vuosilta taaksepäin, joten voi tehdä myös vertailuja. Sivuilla on lisäksi mielenkiintoista tietoa Suomi lukee

-tutkimuksesta, jossa Kirjakauppaliitto on ollut mukana. Tutkimus on tehty vuosina 1995, 2003 ja 2008. Tutkimuksessa selvitettiin yksityishenkilöiden omalla rahallaan tekemiä kirjahankintoja vuoden aikana.

Kirjallisuuden suurkuluttaja vs. kirjankarttelija

Ostaa yli 10 kirjaa	Ei osta kirjoja
Korkeakoulututkinnon suorittanut pääkaupunkiseudulla asuva, 40-49-vuotias nainen, jonka kotitaloudessa on lapsia ja jonka viimeisin kirjahankinta oli kaunokirja.	Oulun tai Lapin läänissä alle 50 000 asukkaan kaupungissa yksin asuva 20-29-vuotias mies, joka on jättänyt koulunkäyntinsä peruskouluun.

Kaavio Kirjakauppaliiton sivuilta.

Melkein puistattaa, miten nappiin kuvaus suurkuluttajasta osuu. Vain asuinpaikka menee ohi, eikä sekään Suomen mittakaavassa kovin paljoa heitä.

Mutta palataan huhtikuun luetuimpien listaan. Tilasto perustuu laajan valikoiman kirjakauppojen ja muutamien marketketjujen kirjamyyntiosastojen kyseisen kuukauden/kuukausien kirjamyyntiin. Näin Kirjakauppaliitto kertoo listastaan. Kannattaa siis pitää mielessä, että listassa eivät ole nettikirjakauppojen myymät kirjat. Se ei myöskään ihan suoraan kerro, mitä luetaan, vaan mitä ostetaan. Siinä on kuitenkin mielestäni eroa.

Kotimainen kaunokirjallisuus
1	Laaksonen Heli	Peippo vei	Otava
2	Oksanen Sofi	Puhdistus	WSOY
3	Jarla Pertti	Fingerpori 4	Arktinen Banaani
4	Nuotio Eppu	Loppu	Otava
5	Jarla Pertti	Fingerpori - Kamppailuni	Arktinen Banaani
6	Pulkkinen Riikka	Totta	Otava
7	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja	WSOY
8	Jokinen Seppo	Ajomies	Pulitzer/Crime
9	Väisänen Hannu	Apupata	Otava
10	Rissanen Pirjo	Äitienpäivä	Gummerus

Tilasto Kirjakauppaliiton nettisivulta. Tummennetut kirjat olen lukenut.

Kotimaisten kirjojen kymppikärjestä olen siis lukenut kuusi. Tulos on parempi kuin keskimäärin aiempina kuukausina, mikäli muistan Tilannetta helpottaa, että Puhdistus on vanhempaa tuotantoa. On kerrassaan upeaa, että se on edelleen listan kärkisijoilla. Iloitsen vilpittömästi Sofi Oksasen menestyksestä. Heli Laaksosen Peippo vei on aivan ihana runokirja, ja ostin sen itselleni sekä kirjana että äänikirjana. Vielä en ole ehtinyt istahtaa sekä lukemaan että kuuntelemaan, mutta niin aion tehdä. Fingerpori-albumit olen ostanut kaikki neljä tämän kevään aikana, koska myös perheen nuorimmatkin innostuivat niistä. Kamppailuni ostin ja luin tänään. Ajomiehestä olen tehnyt blogikirjoituksenkin. Eppu Nuotion Pii Marin -sarjan olen lukenut, joten viimeinen osa Loppu on lukulistalla, vaikka ei välttämättä omaksi hankittavien joukossa. Nuotio lukee omien kirjojensa äänikirjaversiot, joten kirjastosta voisi sen varata. Pulkkisen Totta on hyllyssä odottamassa Rajan vieressä. Hannu Väisäsen Apupadankin todennäköisesti luen jossakin välissä, vaikka miehen aiemmatkin kirjat ovat vielä lukematta. Tämä on tosin kolumnikokoelma, joten sen voi lukea paloissa. Rissasen Äitienpäivä on oikeastaan ainoa, joka saattaa jäädä kokonaan vaille huomiotani. Ihan varmaa sekään ei ole. Listalla on varsin laadukasta kirjallisuutta. Suomalaiset lukevat hyviä kirjoja!

Käännetty kaunokirjallisuus
1	Untinen-Auel Jean M.	Maalattujen luolien maa	WSOY
2	Iggulden Conn	Valloittaja: hopeinen valtakunta	Otava
3	Child Lee	Henkensä kaupalla	Karisto
4	Rajaniemi Hannu	Kvanttivaras	Gummerus
5	Kepler Lars	Paganini ja paholainen	Tammi
6	Salvatore R.A.	Kääpiöiden koti	Jalava
7	Mantel Hilary	Susipalatsi	Teos
8	Pratchett Terry	Hirmurykmentti	Teos
9	Coelho Paulo	Voittaja on yksin	Bazar
10	Wennstam Katarina	Tahra: jännitysromaani	Otava

Käännettyjen listalta en sitten ole lukenut vielä yhtään kokonaan, sillä Maalattujen luolien maastakin on vielä kaksisataa sivua jäljellä. Igguldenin Hopeisen valtakunnan aion lukea, sillä olen lukenut sarjan kolme edellistäkin osaa. Kvanttivarkaasta kirjoiteltiin alkuvuodesta paljon, mutta se ei vaikuta oikein minun kirjaltani. Taitaa jäädä lukematta.

Kepleriltä en ole lukenut vielä Hypnotisoijaakaan, vaikka se kiinnostavalta vaikuttaakin. Katselin sitä viimeksi tänään marketin pokkarihyllyssä. Pitää laittaa tämä uusinkin sinne Ehkä joskus -listalle. Mantelin ja Salvatoren nimet eivät tunnu lainkaan tutuilta, ja Lee Child ei ole minua varten sekään. Pratchettista kyllä pidän, mutta en ole pitkiin aikoihin lukenut. Coelhoa en lue. Wennstam on outo nimi, mutta jännitysromaani kyllä saattaisi tulla luettuakin.

Lasten ja nuorten kirjat
1	Hallberg Lin	Sinttu on paras!	Tammi
2	Laine Lasse J ja Kalliola Iiris	Suomen lasten luontokirja	Otava
3	Cast P.C., Cast Kristin	Valittu	Otava
4	Hunter Erin	Vaarallinen polku	Art House
5	Sirett Dawn	Eläinvauvoja	Tammi
6	Kunnas Kirsi, Rönns Christel	Tiitiäisen runolelu	WSOY
7	Ruohonen Laura	Yökyöpelit/Allakka pullakka	Otava
8	Courtauld Sarah, Davies Kate	Ison-Britannian kuninkaalliset tarrakirja	Nemo
9	Egner Thorbjörn	Kasper, Jesper ja Joonatan	WSOY
10	Krohn Leena	Auringon lapsia	Teos

Aina vain huononee, mitä jo luettuihin tulee. Muutama tuttu nimi sentään! Siskontyttö on Sinttu-fani, joten tiedän, että kyseessä on heppakirja. Kunnaksen Tiitiäisiä on meidänkin lapsille aikoinaan luettu, onkohan tämä uusi? Leena Krohnin kirja kuulostaa mielenkiintoiselta, ja on kiva, että klassikkokin on mukana: Egenrin Kasper, Jesper ja Joonatan.

Tietokirjalistalta tunnistin nämä, vaikka lukematta ovatkin:

4	Eilenberger Wolfram	Minun suomalainen vaimoni	Siltala
5	Byrne Lorna	Portaat taivaaseen	Otava