Annamari Marttinen

                                                     Kuva kirjailijan nettisivuilta.

Innostuin tutustumaan Annamari Marttisen tuotantoon kirjablogien ansiosta, kuinkas muuten. Hiljattain Marttisen kirjoista on kirjoitettu ainakin Järjellä ja tunteella -blogissa ja Lukuvalossa. Aloitin nurinkurisessa järjestyksessä eli uusimmasta, ja sen jälkeen kaivoin kirjaston uumenista loputkin, edelleen satunnaisesti. Luulin nimittäin ensin, että kirjoja on ilmestynyt vasta kolme, mutta sitten huomasinkin jättäneeni välistä vielä yhden. Marttinen kuuluu samaan jostain oudosta syystä huomaamatta jääneisiin naiskirjailijoihin kuin Kirsti Ellilä ja Hilkka Ravilo. Kaikkiin kolmeen olen törmännyt täällä blogimaailmassa ja ihmetellyt heidän tuotantoonsa tutustuttuani, miten olen onnistunut välttymään heiltä tähän asti. Marttinen on näihin kahteen muuhun verrattuna kaikkein vierain minulle, vaikka hänen kirjojaan on arvioitu Helsingin Sanomissakin, jota ainakin luen säännöllisesti, mutta näemmä huolimattomasti kuitenkin.

Kustantaja Tammi esittelee Marttisen näin:

Annamari Marttinen on syntynyt 19.9.1960 Lappeenrannassa. Hän on opiskellut saksan ja englannin kääntäjäksi Joensuun Yliopiston alaisessa Savonlinnan kääntäjänkoulutuslaitoksessa. Lisäksi hän on opiskellut kaksi vuotta Heidelbergin Yliopistossa Saksassa. Ennen kirjailijanuraansa hän on työskennellyt muun muassa vastaanottovirkailijana, opettajana ja toimittajana.

Annamari Marttinen on neljän lapsen äiti, hän asuu ja kirjoittaa Lappeenrannassa. Romaanien lisäksi hän kirjoittaa lehtijuttuja ja kolumneja sekä toimii luovan kirjoittamisen ohjaajana.

Hän harrastaa astangajoogaa, saliharjoittelua, kahvakuulaa, lenkkeilyä, elokuvia ja lukemista.

Aloitin siis romaanista Kuu huoneessa. Kirja kertoo Katjasta, joka on toisen lapsen saatuaan jäänyt kotiäidiksi. Nyt kuopustyttö aloitta koulun ja esikoispoika on murrosikäinen. Katjalla on takanaan kielitieteen opinnot, mutta koulutustaan vastaavassa työssä hän ei ole ollut koskaan. Kotiin hän jäi vakuutusyhtiön konttorista. Koti tyhjenee uhkaavasti, eikä Katja oikein tiedä mihin ryhtyisi, mihin kelpaisi tai mitä edes haluaisi. Elämänhalu tuntuu kadonneen, samoin kaikki hauskuus ja onni, vaikka perhe on koossa ja terveenä. Sitten eräänä päivänä Katja saa ystävättäreltään vanhoja aikakauslehtiä, joissa puhutaan luontaistuotteista ja puhtaasta ravinnosta. Katja havahtuu kuin unesta huomaamaan, kuinka epäterveellisesti hän ja koko perhe on aina elänyt. Nyt kaikki muuttuu heti paremmaksi, kunhan vain hän saa idut itämään ja veden suodatettua juomakelpoiseksi. Alkuinnostus on melkein tarttuvaa, ja Katja onkin kuin huumassa etsiessään yhä uusia tapoja elää oikein, puhtaammin ja terveemmin.

Valitettavasti elämä ei kuitenkaan Katjan ponnisteluista huolimatta muutu paremmaksi. Hän hankkii kaikkea mahdollista tuoksukynttilöistä hoitaviin kiviin asti. Silti maailma alkaa tuntua yhä synkemmältä ja avioliitto Tapion kanssa mahdottomalta. Mies ei ole tippaakaan kiinnostunut Katjan vaihtoehtoelämästä. Katja käy ennustajalla ja astrologisessa analyysissa, antaa viimeisillä rahoillaan poistattaa amalgaamipaikat hampaistaan, mutta mikään ei auta. Sitten hän eräällä kurssilla tapaa Erkan, ihanan miehen, joka elää henkistä elämää, kuten Katja ajattelee. Katja lähtee kesällä Erkan vetämään viikonloppuretriittiin maaseudulle, ja siellä tapahtuu käänne. Mitenkään helpolla Katja ei pääse kiinni elämänsä syrjästä, mutta lopulta alkaa näkyä valoa.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Olen itse ehkä liiankin rationaalinen, ja pidän kaikkea luontaishoitoa ja henkimaailmaa horoskoopeista alkaen humpuukina, joten välillä teki mieli huutaa Katjalle: ”Älä ole hölmö!” Kun sitten asiat alkavat kääntyä parhain päin, tunsin suurta helpotusta. Marttinen analysoi tarinan avulla loistavasti isoa bisnestä, josta aika monessa kirjan kuvaamassa ilmiössä perimmältään on kysymys. Ihmiset haluavat uskoa, että he tulevat onnellisiksi, ja ovat valmiita maksamaan onnesta. On myös niitä, jotka osaavat korjata voitot. Kannesta tulee miinusta. Jos en olisi tiennyt, olisin luullut kirjaa 70-luvulla ilmestyneeksi. Kuvassa nainen halaa koivunrunkoa, mikä liittyy kyllä tarinaan, mutta väritys ja rajaus eivät ole oikein onnistuneita.

Sitten palasin alkuun, eli luin Marttisen esikoisromaanin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Romaani lähtee tehokkaasti käyntiin. Kaksi nuorta pariskuntaa, Inari ja Kare sekä Anton ja Marika viettävät yhteistä iltaa. Kare ja Anton ovat vanhoja luokkakavereita kouluajoilta, eivätkä naiset ole tavanneet toisiaan tai toistensa miehiä aiemmin. Tapaamisen aikana Inari ja Anton rakastuvat toisiinsa intohimoisen palavasti, ja seuraavana päivänä Inari menee Antonin työpaikalle. Viikon päästä he muuttavat yhteen, ja vuoden päästä he menevät naimisiin. Suhde on ihana, kiihkeä ja täydellinen. Inari on kaunis ja seksikäs, Anton komea ja haluttava. Kaikki on upeaa vielä esikoisen synnyttyä, mutta kun toinen lapsi syntyy, asiat muuttuvat. Inari kadottaa itsensä äitiyteen, muuttuu maitoautomaatiksi, seksittömäksi paitulinaiseksi. Anton liukuu yhä kauemmas, eikä Inari tiedä, haluaisiko tämän edes tulevan lähelleen.

Anton ihastuu nuoreen opiskelijatyttö Marjaan, joka pitkine hiuksineen muistuttaa entistä Inaria. Suhde on raadollinen. Anton käy halutessaan Marjan asunnolla, rakastelee tämän kanssa ja lähtee kotiinsa. Kuitenkin Anton rakastaa Inaria, mutta Marja rakastuu Antoniin.

Marttinen kuvaa tapahtumia kaikkien kolmen osapuolen silmin. Tarvitaan melko radikaaleja tapahtumia, ennen kuin asiat alkavat asettua loppuratkaisun asetelmaan. Lapsiperheen arki on kuvattu realistisesti, samoin ne paineet, joita media ja ympäristö asettavat. Mielessä on kuva jostakin täydellisestä, jonka saavuttaminen on inhimillisesti mahdotonta. Silti on yritettävä, jotta kelpaisi, edes itselleen. Kuunteleminen ja kuuleminen ovat mahdottomia tehtäviä myös. Kirja on ilmestynyt vuonna 2002, mutta ainoa ero nykypäivään on nettiyhteisön puuttuminen. Nyky-Inari olisi saanut lisää paineita osallistumalla vauvapalstojen keskusteluihin! Seksikeskeisyys hieman häiritsi tässä. Onko seksillä todella niin suuri vaikutus kaikkeen? Ehkä.

Marttisen kolmas romaani Veljeni vartija kertoo nuoresta äidistä Tarusta, joka haluaa lopultakin selvittää, miksi hänen veljestään Sakesta tuli narkkari. Kirjan nykyhetki on 1990-luvun alku, mutta Taru muistelee paljon lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1970-luvulla. Kirja muistuttaa uskomattoman paljon Susanna Alakosken teosta Hyvää vangkilaa toivoo Jenna.  Marttisen kuvaamassa perheessä ei kuitenkaan ole alkoholismitaustaa tai siirtolaisongelmaa, vaan Tarun perhe on ollut aivan tavallinen, turvallinen. Jokin vain meni lapsuudessa pieleen, mutta mikä, sen Taru haluaa nyt selvittää, jotta ei tekisi samoja virheitä oman lapsensa kanssa. Taru ei ole tavannut Sakkea kahdeksaan vuoteen, koska arvaamaton ja väkivaltainen veli pelottaa häntä. Hän vihaa Sakkea ja häpeää tätä. Samalla hän tuntee syyllisyyttä. Miksi Sakke tuhoutui, mutta hän itse pelastui? Isä ja äiti eivät suostu aiheesta edes puhumaan, joten Taru etsii vastausta muualta sukulaisilta, kirjoista, Sakelta, kun he tapaavat. Taru päättää myös pelastaa veljensä, joka suostuukin menemään hoitoon. Hoitopaikka on Kalliolan klinikka Kiskossa. ”Kisko on parasta mitä on tarjolla”, Taru ajatteli. (Totta, tosin muussa mielessä! J)

Seuraa kuitenkin väistämättömiä pettymyksiä, turhautumistakin. Taru yrittää todella kaikkensa. Hän perustaa kotikaupunkiinsa Irti huumeista -yksikön, ja omistautuu työlle koko sydämestään. Paluu kirjakauppaan tai opintojen pariin houkuttaa yhä vähemmän.

Veljeni vartija on rankka kirja aiheeltaan. Loppu on kaikesta huolimatta valoisa. Pidin myös kirjan rehellisyydestä. Kenen tahansa lapselle voi käydä niin kuin kävi Sakelle, vaikka kaikki, niin vanhemmat, opettajat kuin sisaretkin tekisivät ihan oikeasti parhaansa. Tämän kirjan keltaiset retrokannet ovat perustellut.

Ehkä huonoimmin valittu kansikuvitus on viimeiseksi lukemani Mistä kevät alkaa -kirjassa. Vaalealle pohjalle sirotellut ruusun terälehdet antavat iloisen ja keveän, romanttisen vaikutelman. Kirja on kaikkea muuta. Tämä on mielestäni aiheeltaan raskain Marttisen romaaneista, mutta syy saattaa olla se, että se on lähinnä omaa elämäntilannettani. Päähenkilö on 46-vuotias opettaja (!) Leila, jonka Kia-tytär pääsee ylioppilaaksi. Juhlien järjestelyt ovat kiivaimmillaan, kun Leilan äidin Helenan kunto kääntyy nopeasti huonommaksi. Helena sairastaa Alzheimerin-tautia, mutta asuu edelleen yksin kerrostaloasunnossaan. Leilan sisar Päivikki asuu muualla, joten vastuu äidistä on Leilalla. Helena menettää otteen todellisuudesta ja alkaa käyttäytyä oudosti ja hallitsemattomasti.

Leilan elämä muuttuu nopeasti kaaokseksi. Kian aikuistuminen tulee hänelle tyrmäävänä yllätyksenä, mutta yhtä pelottavaa on äidin muuttuminen tuntemattomaksi ja taantuminen takaisin lapseksi, josta Leilan on huolehdittava. Kian lakkiaispäivä muodostuu tapahtumien kulminaatiopisteeksi.

Keski-iän kriisissään Leila tuntee surua. Hän huomaa pelottavasti toistavansa samoja tekoja, joiden takia hän aikanaan oli raivoissaan omalle äidilleen. Äiti ei aikoinaan hyväksynyt Leilan ja Antin seurustelua. Samalla tavalla Leila huomaa inhoavansa Kian poikaystävää Jania. Silti hän ei voi hillitä itseään, vaan on vähällä katkaista välit kokonaan tyttäreensä. Onneksi Antti on ja pysyy Leilan tukena, vaikka tämä ei aina tukea haluakaan, tai ainakaan sitä myönnä.

Marttinen kuvaa tapahtumia kaikkien kolmen eri sukupolven naisen kautta. Vaikuttavimpia ovat luvut, joissa kuvataan Helenan näkökulmasta sairauden vaikutuksia. Pelko, tuska, ahdistus ovat käsinkosketeltavia.

Marttinen kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Joitakin kirjoja, kuten Kuu huoneessa -romaania, olisi voinut hieman tiivistää, mutta yhtä kaikki kirjat ovat hyviä. Niiden luokitteleminen onkin sitten hankalampaa. Ne eivät ole viihdettä, mutta eivät varsinaisia taideromaanejakaan (miten nämäkin sitten määritellään?). Ne ovat selkeästi naisten kirjoja, vaikka miehille niiden lukeminen voisi olla todella opettavaa. Ne ovat myös tärkeitä kirjoja kaikki. Kannattaa tutustua myös kirjailijan nettisivuihin, joissa on lukunäytteet kaikista kirjoista.

Syksyllä ilmestyy Marttisen viides romaani Ero, joka sijoittunee Heidelbergiin Saksaan. Pakko lukea -listalle, ehdottomasti.

Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä
Otava 2002. 224 s.

Mistä kevät alkaa
Tammi 2005. 332 s.

Veljeni vartija
Tammi 2007. 270 s.

Kuu huoneessa
Tammi  2009. 294 s.