Kirsin kirjanurkka: Ilmari Kianto: Punainen viiva

Tätä tekstiä on päivitetty tänään 2.10.12. Kirjabloggaajat järjestivät tempauksen plagiointia vastaan ja julkaisivat tarkoituksella vääristeltyjä kirja-arvioita. Kirjabloggaajat ovat huolissaan siitä, että koululaiset, opiskelijat ja jopa tekstin ammattilaiset kopioivat tekstejä luvattomasti blogeista. Plagiointi on varastamista silloin, jos esittää toisen henkilön esittämien ideoiden tai sanojen esittämistä omanaan tai toisen esittämän tuotannon siteeraamista ilman lähdemerkintää (Merriam Online Webster sanakirjan määritelmä). Tempauksen tavoitteena on herättää keskustelua ilmiön yleisyydestä sekä muistuttaa, ettei kaikkea netistä luettua voi ottaa todesta! Lue tempauksesta lisää esim. Hesarin verkkosivuilta.

Kuulkaa korpeimme kuiskintaa!
Jylhien järvien loiskintaa!
Meidänpä mainetta mainivat nuot:
koskien ärjyt ja surkeat suot;
meidänpä vapautta vaarat on nää!
Meidän on laulua lahtien päät!
Meille myös kevätkin keijunsa toi:
rastas ja metso täälläkin soi.

(Kuuntele Polyteknikkojen kuoron esittämänä,

sanat Ilmari Kianto 1911,

sävel Oskar Merikanto.)

Ilmari Kiannon vuonna 1909 ilmestynyt Punainen viiva saa kokeneenkin kirjallisuusharrastajan liikuttumaan. Tarina on varmasti kaikille tuttu ainakin jossain muodossa, näytelmänä, elokuvana tai oopperana. Teos kuuluu olennaisesti suomalaiseen kulttuuriperintöön.

Itse kertasin Korpiloukon mökin asukkaiden surullisen ja traagisen kohtalon tällä kertaa äänikirjana. Lukijana tässä versiossa on lausuja-näyttelijä Hannu Huuska, joka tekee tehtävänsä paneutuneesti ja eläytyen niin karhun, russakan, agitaattorin kuin korpiloukkolaistenkin sielunliikkeisiin. Äänikirjan on tuottanut Rumus Äänituotanto -niminen yritys, ja se hieman poikkeaa kustantamojen teettämistä äänikirjoista mm. hillityllä äänitehosteiden käytöllä.

Leena Kirstinä kirjoittaa teoksessaan Kirjallisuutemme lyhyt historia Kiannon näkemyksistä, joita voi Punaisesta viivasta tulkita. Teos kuvaa monen muun vuosisadan alun teoksen lailla suomalaista kansaa uudella tavalla. Jatkumoa on tietysti jo edelliseltä vuosisadalta, ja Kirstinä mainitseekin Runebergin, Canthin ja Kiven Kiannon edeltäjiksi köyhälistön kuvaajina. Runebergiläisyydellä on toki erilainen kaiku kirjallisuushistoriassa, mutta Kirstinä poimii esimerkiksi kerjuri-Aaron, joka vilahtaa Hirvenhiihtäjissä. Canthin ja Kiannon välillä on minusta selkeä yhtäläisyys.

Kianto käyttää Punaisessa viivassa elollistamista kritiikkinsä välikappaleena, kun russakat kokoontuvat pohdiskelemaan tilannettaan Korpiloukon mökin pöydälle ja sille unohtuneelle vanhalle virsikirjalle. Luontokuvauksella on keskeinen roolinsa, ja kuusetkin seurailevat Topin hiihtoa kirkolle. Koirat, kissa, lehmät ja tietysti karhu ovat romaanissa toimijoita, eivät vain kulissia.

Kianto on ollut loistavan terävänäköinen ollakseen aikalainen. Kirjassa kuvataan vuoden 1907 eduskuntavaaleja ja niihin valmistautumista Kainuun korvessa. Minut yllätti se, kuinka viiltävästi Kianto osoittaa sekä vanhan kirkollisen vallan että uuden poliittisen liikkeen onttouden, kun on kyse kaikkein heikoimpien ja kurjimpien kohtaloista ja osasta. Vain sata vuotta sitten Suomessa oli kansanosa, joka eli sietämättömässä kurjuudessa. Kirkon opetus oli, että osaansa on tyydyttävä. Oli syntiä himoita jotakin parempaa. Riika lukee katumusharjoituksena virsikirjaansa, kun on tullut haaveilleeksi uudesta vaatteesta itselleen ja lapsilleen. Hampaita kiristelyttää, kun täysin murheen murtama Topi käy sopimassa kolmen lapsensa hautaamisesta. Pappi suostuu armollisesti tinkimään omasta palkkiostaan, kun lapset sentään haudataan samassa arkussa. Lohdun sanoja surevalle isälle: ”Jumala käyttää toisinaan ankaria kurituskeinoja, jotta hänen eksyneet lampaansa ymmärtäisivät tämän mailman oikean järjestyksen eivätkä potkisi esivallan pyhiä tutkaimia vastaan!” Kylmempää kohtausta saa hakea! Ainoa kapina, johon Topin ja Riikan kaltaiset pinnistäen pystyivät, oli sosialidemokraattien äänestäminen laillisissa vaaleissa. Esivallan ja kruunun pelko oli syvällä, sillä niillä ei ollut vielä koskaan ollut mitään hyvää tarjottavanaan.

Yllättävän selkeänä pidin myös tulevan kansalaissodan siementen kylvöä. Agitaattori Puntarpää lietsoo nolostumatta herravihaa ja puhuu suoraan kostosta ja väkivallasta, jollei vaalivoitto auta. Jälkikäteen on helppo kauhistuen nähdä, mihin tilanne johti vain kymmenisen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Agitaatiokohtauksen Kianto on rakentanut muutenkin loistavasti. Puntarpää saa kunnolla silmilleen nuorelta papilta, joka varoittaa väkivaltaan lietsomisesta suorin sanoin, mutta agitaattori kääntää tilanteen omaksi edukseen salaman nopeasti papin poistuttua. Yhtä onttoa kuin virallinen kirkon sanoma on poliittinen palopuhe, ja yhtä vähän jää köyhän käteen kummastakaan.

Äänikirja päättyy Nälkämaan laulun ensimmäiseen säkeistöön, joka kirjan tarinaan peilattuna on vaikuttava. Kevät todellakin toi Korpiloukkoon keijunsa!