Amerikkalainen elegia ei ollut aivan yhtä suuri nautinto, vaikka senkin luin mielelläni. Enemmän pidin kuitenkin Lumouksesta, joka suomennettiin Hustvedtin tuotannosta kolmantena, vaikka se käsittääkseni on hänen esikoisromaaninsa. Kirjassa on osittain samoja teemoja kuin ensiksi lukemassani, joten ehkä se viehätti siksikin. Vapisevaa naista en ole lukenut, enkä todennäköisesti luekaan. Hysteriaa Hustvedt käsittelee Kaikki mitä rakastin -romaanissakin, ja ihmisen mieli ja hermosto tuntuvat kiinnostavan häntä kovasti.
Uusin suomennos Kesä ilman miehiä on ilmestynyt alkukielellä vasta tämän vuoden puolella. Tuntuukin siltä, että kustantajat tosissaan pelkäävät lukijoiden malttamattomina ostavan alkukielisen teoksen, jolloin liian myöhään käännetyt uutuudet jäisivät myymättä. Mikäpä siinä, on mukavaa saada kirja nopeasti luettavakseen, mutta käännös ei saisi siitä kärsiä. Kristiina Rikmanin käännöksessä tosin ei ole moitteen sijaa, joten ei huolta ainakaan tällä kertaa.
Kesä ilman miehiä on tuttua Hustvedtia, eli mukana on taas paljon mielenkiintoisia aiheita. Kirja ei ole kovin pitkä, vain 232 sivua, mutta se on kuin runsauden sarvi, josta tulvii erilaisia aineksia lukijan poimittavaksi. Minäkertoja Mia on viisikymmentäviisivuotias, palkittu runoilija, yliopiston opettaja ja näyttelijänurasta haaveilevan Daisyn äiti.
Mia on paennut Brooklynista (huom.) Minnesotaan Bondenin pikkukaupunkiin, josta on myös kotoisin. Mian äiti asuu kaupungissa palveluasunnossa, ja Mia vuokraa pariksi kuukaudeksi pienen omakotitalon palvelutalon läheltä. Paon syy on aviomies Boris, joka kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen haluaa pitää taukoa. Boris ei siis halua erota, mutta hänellä on kiihkeä työpaikkaromanssi nuoremman naisen kanssa, ja hän haluaa aikaa itselleen. Mia on joutunut mielisairaalaan kuultuaan uutisen. Stressireaktion aiheuttama lyhytaikainen psykoottinen häiriö on Mian diagnoosi. Viikon hoidon jälkeen hänet kotiutetaan, mutta hän ei pysty palaamaan työhönsä yliopistoon. Niinpä hän vetäytyy Minnesotaan kirjoittamaan runoja ja vetämään pientä nuorille tarkoitettua runopajaa.
Pikkukaupungissa Mia yrittää päästä takaisin jaloilleen, koota itsensä. Kesän hän todellakin viettää lähestulkoon ilman miehiä. Runopajassa on kuusi 12–13-vuotiasta tyttöä, joita Hustvedt muuten kuvaa ällistyttävän realistisesti ja tarkkanäköisesti. Äidillä on palvelutalossa tiivis ystävättärien joukko, johon Miakin tutustuu. Vanhat naiset kokoontuvat lukupiiriin keskustelemaan Jane Austenin Viisastelevasta sydämestä, ja Mia pyydetään pitämään alustusta. Läheisimmin Mia tutustuu originelliin Abigailiin, joka on sodan jälkeen ottamansa avioeron jälkeen valinnut omaksi tiekseen kuvataideopettajan ammatin. Abigail kutsuu Mian luokseen ja esittelee tälle upeita käsitöitään, joihin hän on upottanut kätkettyjä salahuveiksi nimittämiään viestejä. Viattomalta näyttävän kirjaillun joulupöytäliinan alapuolella onkin aivan toisenlaisia, hurjia kirjontoja. Tyynynpäällisen kukkakuvio paljastaakin jotain aivan muuta. Jälleen kerran on kuvataiteella osuutensa Hustvedtin tarinassa. Kuvaukset ovat niin kiehtovia, että harmittaa tosissaan, kun ei pääse tutustumaan Mian näistä käsitöistä myöhemmin rakentamaan näyttelyyn!
Naisten määrää lisäävät vielä naapurissa asuva nuori äiti Lola sekä tämän kolmivuotias tytär Flora, joihin Mia nopeasti tutustuu. Miehet ovat kyllä olemassa, mutta eivät kesän tapahtumien keskipisteessä. Boris käy Mian kanssa sähköpostikirjeenvaihtoa, ja postia lähettää myös Mr. Nobody, jonka kanssa Mia käy erikoista filosofista keskustelua. Mia lukee kuudetta kertaa Kierkegaardin päiväkirjoja ja pohdiskelee miehiä ja naisia, sukupuolisuutta, seksuaalisuutta, muistoja, unia, feminismiä, vanhenemista, kuolemaa.
Kirja suorastaan vilisee kohtia, jotka pitäisi alleviivata ja kirjoittaa muistiin. Siteeraan tähän nyt kuitenkin vain yhtä kohtaa:
Lukupiirit ovat iso juttu. Ne ovat levinneet kuin sananparren sienet sateella kaikkialle ja kulttuurin muotona ne ovat yksinomaan naisten juttu. Itse asiassa kaunokirjallisuuden lukemista pidetään nykyään usein pelkkänä naisten harrastuksena. Monet naiset lukevat kaunokirjallisuutta. Useimmat miehet eivät. Naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Useimmat miehet eivät. Jos mies avaa romaanin, hän haluaa että sen kannessa on miehen nimi, se on jotenkin turvallisempaa. Eihän sitä koskaan tiedä mitä saattaa tapahtua tuolle genitaaliulokkeelle, jos antautuu sellaisen kirjoittajan pauloihin, jonka tavara on sisäpuolella.
Ja niin edelleen. Hykerryttävää!
Hustvedt käyttää tässä kirjassaan minäkertojaa, joka suoraan puhuttelee lukijaa toistuvasti. Mia kirjaimellisesti kertoo lukijalle, meille, minulle. Hän jopa suutelee lukijaa lämpimästi nenänvarteen kesken kaiken. Kertoja myös kommentoi kronologiaa ja sitä, millaisia vapauksia kertojalla on tarinan suhteen. Pidin tästä metafiktion käytöstä, mielestäni se sopi hyvin tähän romaaniin ja sai sen oikeasti tuntumaan intiimiltä, juuri minulle kirjoitetulta. Sen sijaan joissakin kohdissa teki mieli harppoa turhan oppineitten filosofointien, onneksi kuitenkin lyhyitten, yli. Uskon, että Hustvedt on hyvin sivistynyt, älykäs ja lukenut, ei sitä tarvitse joka luvussa minulle todistaa.
Yllätyksenä kirjassa on myös muutamia kuvia, piirroksia. Kuvittajan tietoja en kirjasta löytänyt, joten oletan niiden olevan kirjailijan itsensä kynästä.
Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (The Summer without Men)
Suom. Kristiina Rikman. Otava 2011. 238 s.
P.S: Vielä on pakko laittaa tähän kiitokset omalle lähikirjastonhoitajalleni Anna S:lle! Kävelin tiistaina sisään hiljaiseen kirjastoon hakemaan erästä teosta, jonka tiesin hyllyssä majailevan. Pysähdyin Annaa tervehdittyäni uutuushyllylle (josta lainasin ainakin kolme kirjaa…). Anna kysäisi tiskinsä takaa, kiinnostaisiko minua Hustvedtin uutuus. Hän voisi sen nopeasti muovittaa minua varten! Palvelua? Ultrapalvelua!
Vielä linkkejä muihin blogeihin: Linnea ja Leena Lumi.
Vielä linkkejä muihin blogeihin: Linnea ja Leena Lumi.
Oi mitä kirjastopalvelua, tosiaan! :)
VastaaPoistaMinä en ole vielä lukenut yhtään Hustvedtia, mutta tarkoitus olisi korjata tämä virhe ihan pian. Tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta myös, mutta taidan aloittaa jostain vanhemmasta kirjasta:)
Pakko Sannan tavoin kyllä kommentoida tuota palvelua. Todella mukava kirjastotäti ja ihastuttavan aloitteellinen. :)
VastaaPoistaMiekään en ole vielä Hustvedtia lukenut, vaikka hyllyssäni komeilee kolme hänen teostaan. Pitää aloittaa myös vanhemmasta kirjasta ensin.
Huh, tästähän tulee nyt arvioita ihan satelemalla! :) Ja upeaa palvelua kirjastossa tosiaan!
VastaaPoistaTämä oli kyllä minusta todella erilainen Hustvedt verrattuna aiempiin. Minä pidin eniten Joutsenvitosista (niin kai oli suomennettu?) ja siitä, että tämä todella oli myös kirja ilman miehiä. Puolessa välissä mietin että onko niitä tässä "näkyvillä" ollenkaan! Kiitos linkityksestä!
Hienoa palvelua kirjastossa! Minua harmittaa, kun meidän lähikirjastossa on yksi seipäänniellyt vanha nainen töissä. En haluaisi ikinä olla ikävä asiakaspalvelijoille, mutta hänelle tekisi mieli melkein irvistää. Esimerkiksi viimeksi palautin yhden lasten dvd:n ja sanoin, että tämä levy on niin naarmuinen, että ainakin meidän soittimella näkyi vain yksi kuudesta jaksosta. Että se varmaan kannattaisi poistaa tai jotain. Nainen ei katsonutkaan minuun, vaan jatkoi palautusten ottamista laittaen tuon naarmu-dvd:n samaan pinoon muiden kanssa, tekemättä merkintää minnekään. Ynähti jotakin ehkä jaa-sanaksi tulkittavaa. Se siitä sitten. Onnea seuraavalle lainaajalle.
VastaaPoistaSirin uuden haluan lukea mahdollisimman pian. Ja kun olin päättänyt, että luen hänet muut suomennetut ennen, niin olen nyt Lumouksen alussa ja sen jälkeen odottaa vielä Amerikkalainen elegia, ennen kuin annan itselleni luvan Kesään ilman miehiä. Kaikki mitä rakastin oli minullekin mahtava kokemus, joskin luin sen vasta viime kesänä.
Minulle Summer without men oli vähän pettymys. En edes osaa eritellä, oliko kyse liian korkeista odotuksista vai kirjan heikkoudesta, mutta en vain jotenkin syttynyt Hustvedtille lainkaan. Pidin Abigailista, tietysti, ketäpä secret amusements eivät sytyttäisi, mutta muuten jäi valju olo. Nyt googletan kirjaa ja etsin, tuntuuko muista lukijoista tältä. Kiitos siis, että jaoit oman kokemuksesi!
VastaaPoistaAino
Oih mitä palvelua! Kelpaisi minullekin :).
VastaaPoistaKiinnostukseni Hustvedtin uutuutta kohtaan vain nousi tämän sinun arviosi luettuani!
Kirjasta kaikki mitä rakastin vielä pari sanaa: minua kiehtoivat siinä juuri nuo Kirsin mainitsemat asiat, niin kuin varmasti monia muitakin, mutta kirjan loppupuolesta en pitänyt: se oli niin synkkää, toivotonta ja raadollista, kaikki ne huumeet ja psykopaattisuudet ym. (siinä mielessä kirjan rakenne ja teemat toivot mieleen Lessingin Viidennen lapsen). Siksi pidin melkein enemmän Amerikkalaisesta elegiasta, jonka loppu oli valoisampi.
VastaaPoistaYhdyn ällistyneisiin ihailijoihin: mahtavaa kirjastopalvelua!
VastaaPoistaMyös kirjoituksesi oli mahtavan monipuolinen, kiitos siitä! Minullekin Kaikki mitä rakastin oli valtava elämys, mutta muut Hustvedtit eivät ole yltäneet ihan samaan. Tämän uusimman aion totta kai lukea, mutta vähän vielä arkailen. Kuvauksesi perusteella kirja kuulostaa hustvedtmaisen laadukkaalta, monipuoliselta ja kiinnostavalta, mutta ei aivan sellaiselta "upottavalta" kirjalta, jota Kaikki mitä rakastin oli (minäkin vain luin ja luin sitä). Minusta kirjalla on yllättävän viihteellinen nimi ja etenkin kansi, olen hieman hämmästynyt.
Muuten tuo, onko kaunokirjallisuus vain naisten harrastus, tai lukevatko miehet vain miesten kirjoja, on minusta aina yhtä kiinnostava aihe. Haluaisin väittää, että kumpikin väite on stereotypia, mutta kyllä se ainakin minun tuttavapiirissäni taitaa muutamaa edistyksellistä miespoikkeusta lukuun ottamatta olla pitkälti noin.
Kirsi, luen tätä vasta nyt. Olen niin ylibuukattu, että...
VastaaPoistaSiis täysin samaa mieltä tästä kirjasta kuin myös siitä, että Siri voisi jättää snobbailun eli lakata korostamasta sivistystään. Silti rakastan häntä 4-ever ja se johtuu kirjasta Kaikki mitä rakastin eli KMR.
Kiitos linkityksestä ja linkitän nyt sinut!
KMR oli kyllä lukukokemus vailla vertaa, vaikka Marian tavoin ajattelin, että loppupuolella tarina hieman lähti lapasesta. Mutta silti se on yksi kaikkien aikojen parhaista!
VastaaPoistaKommentoin monta vuotta vanhaa juttua, mutta kirjoja ja -blogeja lukevat lukevat muutakin kuin uutuuksia:) Tästä taitaa tulla pitkä kommentti.
VastaaPoistaEnnen kirjan Kaikki mitä rakastin lukemista en halunnut tietää mitään sen enempää kuin kirjan liepeessä luki. Tiesin siis, että Siri Hustvedtillä on norjalainen tausta ja tämä oli asia, joka viehätti ennen lukemisen aloittamista. Ja tiesin, että kirjassa käsitellään jollain tavoin taidehistoriaa ja kahta perhettä. Aloitin lukemisen innokkaana - olen taidehistorioitsija ja taidekasvattaja, joka maalaa tauluja ja opettaa kuvataidetta, taidehistoriaa, kuvan katsomista ym. taiteeseen liittyvää sekä sen lisäksi harrastaa kirjallisuutta, on lukenut kirjallisuustieteitä ja kirjoittaa. Kirjan alussa pidin estetiikan teoreetikoiden sivuamisesta, taideteoksen sisällön pohtimisesta ja kuvan katsomiseen liittyvien seikkojen erilaisista näkökulmista. Siitä huolimatta ne olivat pintapuolisia, luettelomaisesti esitettyjä, ja sellaisille, jotka eivät ole koskaan edes kuulleet esim. Adornosta, asiat eivät aukea. Tällöin niihin liittyvät viittaukset jäävät lukijalta ymmärtämättä. Tämä häiritsi minua. Kirjan juoni eteni äärimmäisen hitaasti ja lopulta alkoi tuntua siltä, että eihän tätä jaksa lukea ensinkään - rupesin siis harppomaan kirjaa. Alussa kirjassa kuvattiin hyvinkin paljon taiteen teoriaan ja länsimaiseen kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen liittyviä asioita, mutta lopussa kirja oli pelkkää psykologian ja psykiatrian esittelyä. Juoni ikään kuin hävisi sairauteen. Psyykkisesti sairastunut sukulainen on avannut sairaan maailmaa itselleni, mutta tämä kirja ei tuntunut avaavalta tai vapauttavalta, vaan ahdistavalta. Se oli pikemminkin narkomaanin sairaan mielen kuvaamista, ei niinkään psyykkisesti sairaan henkilön tuskan tai ahdistuksen kuvaamista. Väkivaltaa, psykopaattista toimintaa ja rikollista älyttömyyttä. Se, että kirjan loppuratkaisu jäi avoimeksi, ei häirinnyt, mutta se kuvasi hyvin sitä, kuinka kirja puolivälin jälkeen muuttui hitaan viivyttelevästä taidefilosofiasta psykopaatin järjettömäksi seikkailuksi, jonka ideologiaa, määränpäätä, tarkoitusta tai taustaa ei avata, vaan kaikki päättyy kuin veitsellä leikaten. Vai oliko koko juonen kudelman luomisen ajatuksena sittenkin se, että toisen perheen pojan, Markin, sairastuminen psyykkisesti alkoikin siitä, että hänen äitinsä Lucille hylkää hänet vauvana eli varhaiskasvatuksen (kasvatustieteessä) korostama lapsen varhainen vuorovaikutus jäi täyttymättä ja mieli pirstoutui? Mikäli näin oli, niin se jäi hiukan löyhäksi eikä kasvatustieteitä lukematon ehkä saanut ajatusta kiinni. Mitään muuta loogista syytä tarinan juonen kummalliselle kääntymiselle en kuitenkaan löytänyt.
Tarinan kerronta muistuttaa massiivisuudessaan ja hitaassa kehittymisessään John Steinbeckin Eedenistä itään -teoksen eeppistä kerrontaa - samoin kuin Steinbeckin teoksessa olevaa ihmisen kauhistuttavaa pahuuden ja järjettömyyden kuvaamista. En pitänyt teoksesta (kuten en myöskään Eedenistä itään -teoksesta) - järjetön pahuus ja psykopaattinen toiminta eivät ole miellyttävää iltalukemista. Teoksen alun mielenkiintoinen taidehistoriallinen osuus hävisi teoksen puolivälissä kokonaan - teoksesta tuli kuin kaksi erillistä teosta - jolloin alussa ollut taiteen filosofinen osio ikään kuin korosti sitä, miten kirjailija haluaa briljeerata tietämyksellään ja jättää sen sitten huomiotta, kun asiat on esitelty. Teos ei itkettänyt, ei lisännyt säälin tunnetta tai ymmärrystä kehenkään. Luettuani teoksen kommenttini kaikesta olisi "Elämä on", ja se siitä. Tyypillinen amerikkalaisen henkilön kirjoittama teos (ei siis mitään norjalaista). Onneksi on muitakin teoksia.
Merja