Sirpa Kähkönen

Susan kirjasto -blogissa oli hiljattain päivitys, jossa Susa kirjoitti kirjailija Sirpa Kähkösestä ja hänen tunnettuudestaan lukijoiden keskuudessa näin:

Ainakaan minun lukevista tutuistani kukaan ei ole lukenut Kähköstä ja suuri osa ei ole edes kuullut hänestä. Blogiini on vissiin vaan kahdesti tultu hakusanalla "Sirpa Kähkönen" tai jonkun hänen kirjan nimellä.

Valitettavan tuttua. Salla on blogissaan Sallan lukupäiväkirja esitellyt ansiokkaasti muutamia Kähkösen Kuopio-sarjaan kuuluvia kirjoja. Jään ja tulen kevät on käsitelty täällä, ja Lakanasiivet-romaanin esittely löytyy tästä.

Sirpa Kähkönen on kuopiolaissyntyinen kirjailija, suomentaja ja toimittaja. Hän on opiskellut historiaa ja kirjallisuustiedettä sekä toiminut Otavalla kustannustoimittajana. Kirjallinen tausta on siis vahva.

Kähkösen omien sanojen mukaan hänen kirjoittamisintoonsa vaikuttivat ensimmäisinä savolainen isoisä, joka oli hyvä kertoja, ja isoäiti, jonka "kuiskailuista" hän yritti lapsena ymmärtää kaiken sen, mitä ei kotona sanottu ääneen. Myöhemmin nuorta kirjailijaa inspiroivat hänen kotikaupungissaan Kuopiossa vaikuttaneet Minna Canth ja Juhani Aho. Muita tärkeitä kirjallisia vaikuttajia ovat olleet Virginia Woolf ja Marcel Proust. (Wikipedia)

Kähkösen ensimmäiset kirjat olivat nuortenromaanit Kuu taskussa (1991) ja Lukittu lähde (1994). Esikoisteos, joka kertoo epäsovinnaisen rakkaustarinan 15-vuotiaasta Martinista ja 11 vuotta vanhemmasta Ainosta, toi Kähköselle Lasten- ja nuortenkirjallisuuden valtionpalkinnon.

Lukittu lähde kertoo perheestä, jonka äiti on alkoholisti ja väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Myös isällä on ollut alkoholiongelma, mutta hän on jättänyt perheensä ja päässyt kuiville.

Keskeisiä henkilöitä ovat lapset Anna, Niina ja Aleksi, jotka saavat turvaa vain toisiltaan ja mummolta. Äiti vainoaa erityisesti Annaa, joka on äidin mielestä paha ja huono kaikin tavoin. Anna yrittää paeta ankaraan opiskeluun ja odottaa, että abivuosi pian päättyisi. Kirjoittaminen on Annan ainoa henkireikä. Niina rakastaa näyttelemistä ja rakastuu näytelmäpiirin ohjaajaan, joka muistuttaa hänen isäänsä, jolta ei juuri ole hyväksyntää Niinalle herunut. Ehkä osasyy äidin katkeruuteen onkin siinä, että Anna on ollut isän lellikki. Äiti on mustasukkainen lasten rakkaudesta jopa kissalle. Niina pettyy rakkaudessaan, mutta ei pääse miehestä oikein irtikään. Aleksi rakastuu uuteen kuvaamataidon opettajaan, joka opettaa Aleksille sarjakuvien piirtämistä. Kaikki lapset siis hakevat ulospääsyä taiteesta. (Olen lukenut tämän vuonna 2001.)

Varsinainen läpimurto Kähköselle on kuitenkin ollut ns. Kuopio-sarja, jonka synnystä Kähkönen itse kertoo mm. näin:

Kähkönen on kertonut, että hänen historiallisten romaaniensa sarja sai alkunsa kysymyksistä, jotka liittyivät hänen oman sukunsa historiaan ja hänen haluunsa ymmärtää suvun ristiriitoja ja vaiteliaisuutta. Hän halusi kuvata historiaa sisältäpäin, ei valtavirran kertomusta, vaan sitä mitä yksityiset pienet ihmiset tunsivat historian tapahtumien myllerryksessä. Omien perhetarinoidensa kautta sekä aikakauden historiaan tutustumalla, kuten sen ajan lehtiä lukemalla, hän pystyi uppoutumaan kuvaamaansa aikaan ja saamaan henkilönsä puhumaan, ajattelemaan ja toimimaan kyseisen ajan ehdoilla. Tätä historiallista kerrontatapaa kutsutaan myös termillä ”kaunokirjallinen mikrohistoriointi”, jonka Kähkönen on maininnut haastatteluissa vakavana tavoitteenaan. (Wikipedia)

Olen lukenut Kuopio-sarjan aikanaan epäjärjestyksessä niin, että aloitin kolmannesta osasta Jään ja tulen kevät sen ilmestymisvuonna 2004. Silloin olen kirjoittanut kirjasta seuraavan arvion:

Sirpa Kähkösen kuopiolaissarja on edennyt jo kolmanteen osaansa. Jään ja tulen kevät sijoittuu välirauhan talveen ja kevääseen 1940 – 1941. Sarjan aiemmat osat Mustat morsiamet ja Rautayöt kertoivat 1930-luvusta ja vuoden 1940 keväästä ja kesästä lähinnä nuoren Anna Tuomen näkökulmasta. Nyt Kähkönen on avartanut näköalaa lisäämällä keskeisiä henkilöitä ja saanut mukaan mm. lasten kokemuksia pula-ajan koettelemuksista.

Kustantaja lupaa kirjan kansiliepeessä, että Jään ja tulen kevät on Kähkösen romaanisarjan itsenäinen jatko-osa. Tietysti minkä tahansa kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta ainakin tämä romaani menettää irrallisena paljon, koska Kähkönen ei valota aiempien osien tapahtumia lainkaan myöhemmissä kirjoissaan. Itse luin sarjan ”väärässä” järjestyksessä viimeisimmän osan innoittamana, eikä sekään ollut huono ratkaisu.

Kähkösen Kuopioon sijoittuva sarja tuo nopeasti mieleen Eeva Joenpellon Lohja-sarjan. Kumpikin kirjailija kuvaa tavallisten ihmisten elämää väkevästi ja koskettavasti politiikan ja talouselämän myllerryksissä. Myös naisnäkökulma ja vahva paikallisuus mm. kielen tasolla ovat kirjoissa yhteisiä piirteitä. Tutkimustyötä ajan oloista on tehty runsaasti, ja kertynyt tieto on istutettu tarinaan taiten.

Välirauhan elintarvikepula koettelee rankasti kaupunkilaista työläisperhettä, joka sinnittelee kahden naisen, Annan ja Hildan, varassa. Vanha anoppi sairastuu yhä syvempään dementiaan, eikä talvisodan raunioittama aviomies punikkitaustansa vuoksikaan saa töitä. Anna joutuu nykynaisille tuttuun tilanteeseen, kun hän saa yllättäen työpaikan ja joutuu jättämään pienet lapsensa.

Tuomien pihapiirin muutkin perheet tulevat tutuiksi, ja erityisesti huomio kiinnittyy murrosiän kynnyksellä eläviin puoliorpoihin ystävyksiin Mariin ja Juhoon. Koko kaupunkia kohauttaa englantilainen herra Mulligan, josta koituu Annallekin yllättävää harmia. Juuri kun elämä alkaa vaikuttaa hieman paremmalta, uusi sota syttyy ja hajottaa perheen.

Sirpa Kähkösen teksti on kuin leveä joki, joka vaikuttaa tyyneltä, mutta jonka pinnan alla pyörteilee voimakkaasti. Erityisesti henkilökuvaus on vahvaa. Kähkönen myös muistuttaa, kuinka ankaria aikoja elettiin vain 60 vuotta sitten. Annan tarina ei suinkaan ole lopussa, ja toiveikkaana lukija jää odottamaan vielä jatkoa.

Aloitin siis sarjan keskeltä, mikä toisaalta ehkä oli hyväkin sattuma, sillä vaikutuin Kähkösen kertojanlahjoista kerralla. Palasin sitten alkuun, eli Mustiin morsiamiin, joka ilmestyi vuonna 1998. Siitä kirjoitin itselleni näin:

Anna tulee syrjäisestä torpasta töihin Kuopioon sisaren järjestämään työpaikkaan, piikomaan kasarmin tohtorille ja tämän rouvalle vuonna 1930. Arka ja ujo Anna kotiutuu melko nopeasti, vaikka maalaisuus tuntuu näkyvän hänestä kovin kauas.

Sitten Anna tapaa kaupungilla tummasilmäisen ja kuumakäteisen merimiehen, Lassi Tuomen. Lassin sisar pyykkää myös tohtorilan pyykit, ja sitä kautta Annakin pääsee tapaamaan Lassin uudelleen. Vaikka Lassi varoittaakin kuuluvansa ”niihin”, Anna rakastuu. Syksyllä Anna huomaa olevansa raskaana. Lassi ei menekään merille, vaan naimisiin. Avioliitto ei ehdi kovinkaan vanhaksi, kun Lassi vangitaan ja tuomitaan seitsemäksi vuodeksi Tammisaareen kommunismin takia. Annasta tulee elävän leski.

Jotenkin Annan on selviydyttävä. Lassin sisko Hilda ja appivanhemmat ovat hyviä ihmisiä. Eniten Annaa kuitenkin auttaa hitaana pidetty Jalmari, Lassin veljen orpopoika. Kirjavien vaiheiden jälkeen Anna päätyy hoitajattareksi sairaalaan. Romaani päättyy talvisodan alkuun.

Annan tarina on kerrottu koskettavasti. Näkökulma on kaupungin työläisnaisen, joka yrittää vain parhaansa mukaan selviytyä perheineen eteenpäin elämässä. Politiikka ja muu tohina tuntuvat kaukaisilta, vaikka ne mullistavatkin perheen elämän.

Kun nyt luin kirjan pokkariversion takakannen, huomasin, että siinä lainataan Suvi Aholan Hesariin kirjoittamaa arviota: ”Vakuuttava kehitystarina 20-luvun Suomesta - -” Missäköhän on tapahtunut painovirhe? Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle, tarkistin vielä selailemalla. Ensimmäisessä osassa Kähkönen kuljettaa tarinaa siis aika vauhdilla, koska edetään lähes kymmenen vuotta. Kirjaan sisältyy myös Annan matka Kuopiosta Tammisaareen tapaamaan vangittua miestään. Kohtaus on riipaiseva.

Rautayöt (2002) sijoittuu välirauhan aikaan. Jälleen omat muistiinpanoni lukemisen jälkeen:

Talvisota on ohi, ja on rauha. Lassi on pelkkä miehen raunio, niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Perhe karkottaa hänet ullakkohuoneeseen saadakseen edes öisin rauhan. Sinne Lassi tuntuu käpertyvän tekemään kuolemaa.

Annalla on kädet täynnä työtä, kun he Hildan kanssa yrittävät pitää perheen hengissä ankaran pulan koettelemassa kaupungissa. Pihapiiriin muuttaa myös evakko Helvi tyttärensä Marin kanssa. Ujo Annakin ystävystyy pian iloisen Helvin kanssa, vaikka tämän tarjoilijantyö ei olekaan kovin kunniallinen.

Arki on jatkuvaa kamppailua. Pakkanen on tuhota koko pihan ihmisten perunasadon, ja Annan haave omasta siasta kaatuu, kun perheen ainoa pantattavaksi kelpaava omaisuus, polkupyörä, varastetaan.

Jatkuvasti taustalla hiippailevat myös kommunistitoverit, jotka kaipaavat Lassia riveihinsä, ja ohrana, jonka vakoilijoita tuntuu olevan joka puolella.

Romaani kertoo Annan perheestä vain muutaman kuukauden ajalta, mutta se on silti hyvin kiinnostava ja tärkeältä tuntuva kirja.

Kerronnan vauhti siis selvästi hidastuu tässä kakkososassa. On aikaa tarkastella ihmisiä ja maailmaa rauhassa. Se teki sarjalle hyvää, ja tämä osa on jo mielestäni aloitusosaa selkeästi eheämpi. Hyvää tekee myös henkilömäärän lisäys. Aloitusosa on kovin Anna-keskeinen.

Kahdessa viimeisessä osassa vauhti suorastaan pysähtyy, sillä kaksi (toistaiseksi) viimeistä osaa Lakanasiivet (2007) ja Neidonkenkä (2009) ovat yhden päivän romaaneja kumpikin. Tällaiset olivat tunnelmani Lakanasiipien jälkeen:

Finlandia-ehdokas 2007! Hieno romaani ainoasta päivästä, jolloin Kuopiota jatkosodan aikana pommitettiin

Heinäkuun ensimmäisen päivän helteisenä aamuna tunnelma on epätodellinen. Yöt ovat ilmahälytysten ja kuumuuden takia pirstoutuneet eikä epätietoisuus miesten kohtaloista jätä rauhaan. Keskipäivällä sireenit alkavat vonkua. Vihollisen pommikoneet sytyttävät Mertasen lautatarhan palamaan ja kaupunkilaiset pyrkivät maalle.

Juuri kaupunkiin saapunut tanssijatar Mizzi ja hänen pieni tyttärensä jäävät kaaoksen jalkoihin. Rouva Lehtivaaran sotakasvatti Juho Tiihonen tekee oman ratkaisunsa ja päättää karata. Mukaansa karkumatkalle hän saa Mizzin pikku tyttären.

Sirpa Kähkönen kuvaa taidokkaasti, miten sodan sattumanvaraisuuteen pakotetut naiset pyrkivät lakanasiivin nousemaan arkensa yläpuolelle, irti sodan kahleista. Samalla Kuopion taivaalle nouseva lautatarhan savu muistuttaa siitä katkerasta tuhkasta, joka toisen maailmansodan aikana leijaili koko Euroopan yllä.

Ihmisten tavalliset murheet saavat väkevän lisämausteen sodasta. Äkkikuolema odottaa ketä tahansa, on elettävä nyt tai ei koskaan. Kohtalot saavat odottamattomia käänteitä. Mizzi joutuu Etsivän keskusrikospoliisin haltuun desantiksi epäiltynä. Helvi kihlautuu pommituksen keskellä poliisi Heiskasen kanssa. Anna päästää lopultakin anoppinsa muuttamaan maalle ja lähenee odottamatta Kaarloa.

Finlandia-palkintoa ei kuitenkaan tullut, vaikka jo tässä vaiheessa Kuopio-sarja oli noussut mestariluokkaan. Myös seuraava osa Neidinkenkä on loistava, häikäisevän hieno romaani. Siitä kirjoitin seuraavanlaisen arvostelun:

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja on edennyt jo viidenteen osaan. Edeltäjänsä, Finlandia-ehdokkaana olleen Lakanasiivet-teoksen tavoin uutuus Neidonkenkäkin on yhden päivän romaani. Muoto sopii hyvin kaoottisen sota-ajan kuvaukseen. Aika pysähtyy hetkeksi kertojan silmän alle. Samalla pikkukaupungin ihmisten askareet kertovat itseään suurempaa tarinaa koko kansakunnan vaiheista.

Neidonkengässä eletään kesäkuun yhdeksättä päivää vuonna 1942. Kevät on ollut kolea, mutta nyt kesä tuntuu vihdoin tulevan Kuopioonkin. Saksalaissotilaat elävöittävät katunäkymää, ja ravintola Tatrassa puuhataan kiivaasti kaupungin merkkimiehen, Ensio Mertasen nimipäiviä. Suruviesti rintamalta on suistaa koko juhlan raiteiltaan, mutta loppuillasta päivänsankari saa elämäntäyteisemmän uutisen.

Sarjan aiemmissa osissa (Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät) päähenkilönä ollut Anna Tuomi, kommunistin vaimo, on saanut rinnalleen yhä lisää henkilöitä. Oman mausteensa kotirintamaelämän kuvaukseen tuovat aidosti kuvatut lapset. Puoliorpo evakkopoika Juho Tiihonen iloitsee oppikoulupaikastaan. Samalla pelottaa, miten ystävät uutiseen suhtautuvat. Huolta Juholla on myös äitinsä hylkäämästä pienestä Charlottasta, joka tarrautuu yllättäen kaupunkiin saapuvaan tutunnäköiseen mieheen kuin viimeiseen oljenkorteen.

Hollantilainen reportteri Marieke Candrix tarkkailee kaupunkilaisten elämää uteliaasti kaiken nähnein silmin. Marieken tavoin monen sisintä on alkanut kalvaa epäilys sodan lopputuloksesta, vaikka siitä ei ääneen uskalleta puhuakaan. Synkän säväyksen monen asukkaan kesään tuovat talviset tapahtumat vaneritehtaalla, jossa venäläiset sotavangit kokivat karmean kohtalon. Vaikeneminen on välttämätöntä kansakunnan vuoksi, mutta yksilöitten kannalta tuhoisaa. Pahimmin kärsivät nuoret ja viattomat.

Kähkösellä on pettämätön yksityiskohtien taju. Historioitsijana hän osaa asettaa pienet, kerrontaa elävöittävät arkiset pikkuasiat isompiin kehyksiin. Myös henkilökuvaus on väkevää. Sodan painamat ihmiset ovat nälissään niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Toisen ihmisen kaipuu on riipaisevaa, ja kuoleman jatkuva läsnäolo vain lisää sitä. Samalla rakkaus läheisiin tuo mukanaan loppumattoman huolen.

Kähkönen on ehdottomasti Suomen eturivin kertojia. Neidonkengällä täydentynyt Kuopio-sarja on jo tällaisenaan vähintäänkin Eeva Joenpellon vahvan Lohja-sarjan veroinen hieno kokonaisuus.

Viidennen osan jälkeenkin sotavuodet ovat yhä kesken, samoin Annan ja kuopiolaisten tarinat. Lukija odottaa edelleen jatkoa. Toistaiseksi odotusta ei ole palkittu, mutta Kähkönen ei ole lopettanut kirjoittamista. Viime vuonna häneltä ilmestyi tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, jossa hän tekee selkoa Tammisaaren vankilan oloista 1920- ja 1930-luvuilla, siis ajalta, jolloin myös Anna Tuomen mies Lassi kärsi laitoksessa rangaistustaan.

Tämänkin olen lukenut ja kirjoittanut seuraavasti:

Tämän syksyn Tieto-Finlandia-ehdokkuus ei tullut kirjailija Sirpa Kähköselle turhaan. Vihan ja rakkauden liekit on ansiokas tutkielma 1930-luvun tapahtumista Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Palkittuna kaunokirjailijana Kähkönen taitaa ilmeikkään kerronnan, ja aiheen henkilökohtaisuus tekee teoksesta elämänmakuisen, mutta ei negatiivisessa mielessä viihteellistä.

Jo viisiosaiseksi paisunut Kuopio-sarja, jonka avasi romaani Mustat morsiamet, käsittelee osin samoja aiheita kuin Vihan ja rakkauden liekit. Taustalla on Kähkösen isovanhempien tarina. Isoisä Lauri Tuomainen kuoli, kun vuonna 1964 syntynyt Sirpa Kähkönen oli seitsemänvuotias. Jo lapsi aisti, että lempeälle ukille oli joskus tapahtunut jotakin, vaikka tämä ei menneisyydestään koskaan puhunut.

Isoisänsä omaelämäkerrallisista muistiinpanoista ja runoista Kähkönen sai langanpäästä kiinni. Loput hän on selvittänyt pikkutarkalla historioitsijan työllä arkistoja penkomalla. Lauri Tuomainen oli kommunisti. Kansalaissotaan hän ei vielä osallistunut, mutta 1920-luvulla Lauri Tuomainen meni salaa Neuvosto-Venäjälle opiskelemaan, kuten monet muutkin Suomen nuoret kommunistit.

Suomessa poliittiset olot alkoivat entisestään kärjistyä 1930-luvun taitteessa. Jo edellisen vuosikymmenen puolella Suomeen palannut Lauri Tuomainen joutui poliittisista syistä Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Toinen tuomio oli edellistä pidempi ja olot ankarammat.

Koska Lauri Tuomaisesta ei ole paljoakaan tietoa löydettävissä Tammisaaren ajoilta, on Kähkönen täydentänyt kuvaa tekemällä selkoa muista vangeista, joiden vaiheita on enemmän dokumentoitu. Työtä on hankaloittanut se, että pakkotyölaitoksen asiakirjoja on aikanaan tarkoituksellisesti hävitetty.

Ajallisesti Vihan ja rakkauden liekit piirtää kaaren kansalaissodasta toiseen maailmansotaan, mutta eniten huomiota saa ajanjakso vuodesta 1932 vuoteen 1935. Tällä aikavälillä olot olivat ankarimmillaan. Kommunismi oli Suomessa lailla kielletty, ja esim. kansanedustajia vangittiin. Poliittisilta vangeilta vietiin erityisoikeudet, ja heidän nujertamisekseen käytettiin järjestelmällisesti kovennettuja rangaistuksia. Vangit vastasivat kesällä 1933 nälkälakolla, joka katkaistiin raa’alla pakkosyötöllä.

Tämän päivän suomalaisen on vaikea ajatella, että oman maan kansalaisia kohdeltiin valtion taholta täysin ihmisoikeuksista piittaamatta. Yksilöiden kannalta vaikutukset olivat musertavat. Muihin seurauksiin Kähkönen ei juurikaan ota kantaa, vaikka toteaakin, että nuorin ja paras aines suomalaisista kommunisteista näinä vuosina tuhottiin.

Tunnustusta Kähkönen on siis saanut. Koossa ovat sekä Finlandia- että Tieto-Finladia-ehdokkuus, valtionpalkinto, Savonia-palkinto, Minna Canth-tunnustuspalkinto että Kiitos kirjasta -mitali. Arvostelut ovat olleet kautta linjan positiivisia, ja kirjat on huomioitu kiitettävästi esimerkiksi Helsingin Sanomissa. Silti tuntuu, ettei ainakaan täällä Lounais-Suomessa Kähköstä juurikaan tunneta tai lueta. Vaadin lisää lukijoita tälle ykkösketjun kirjailijalle! Mars kirjastoon, kaikki! (Tai kirjakauppaanJ.)

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
*Graniittimies, Otava 2014

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.

* Graniittimiestä pidetään yleisesti Kuopio-sarjaan kuulumattomana romaanina, mutta minusta se on kiinteä osa sarjaa henkilöidensä takia.