Mooses Mentula: Musta timantti

Sitkeästi pidän itseäni romaanitaiteen, mieluiten niiden tiiliskivimäisten romaanien lukijana, mutta lähes aina novelleja luettuani huomaankin kovasti pitäneeni. Näin kävi vain kuukausi sitten Annie Proulx´n novellikokoelman Näin on hyvä kanssa. Tuorein kokemus on myös hyvin positiivinen. Posti toi maanantaina PEKKin tuoreimman kuukauden kirjan, joka tällä kertaa on Mooses Mentulan novellikokoelma Musta timantti. Kerhon sääntöjen mukaan kyseessä on siis kotimainen esikoiskirjailija. Kerhon jäsenkirjeessä kirjailija esittelee lyhyesti itsensä ja mainitsee kirjallisiksi esikuvikseen Timo K. Mukan, Arto Salmisen, Juha Seppälän, Raymond Carverin ja Dan Rhodesin. Olen lukenut näistä vain joskus kauan sitten Mukkaa, mutta esimerkiksi Arto Salmisen tuotanto kiinnostaa mm. Sallan hyvien esittelyjen perusteella. Mielenkiintoista muuten, että mieskirjailijat eivät koskaan mainitse esikuvikseen naiskirjailijoita, vai oletteko joskus nähneet tai kuulleet?

Mentulalla on mielenkiintoinen työ- ja asuinpaikkahistoria. Mies on asunut Kuhmossa, Sodankylässä ja Rovaniemellä, mutta vaikuttaa nykyään Tuusulassa. Hän on toiminut sanomalehti- ja radiotoimittajana ennen kaunokirjallisuuteen siirtymistä. Työkokemusta on kertynyt myös mm. vanhainkodista, ja nyt Mentula on pienen kyläkoulun rehtori. Aika moni näistä aineksista on mukana myös Mustan timantin novelleissa. Monet tarinat etenevät vakaasti kohti loppua, jossa Mentula tekee komeat ilmaveivit ja heittää koko kuvion uusiksi. Näin käy esimerkiksi novellissa Tauti, jossa aviomies yrittää epätoivoisesti keksiä keinon selviytyä klamydiatartunnasta kunnialla. Ei ehkä mitään aivan mullistavaa, mutta ihan hykerryttävää kerrontaa!

Kirjan novellit on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ja viimeisessä on kummassakin vain yksi novelli, jotka liittyvät yllättäen yhteen. Keskimmäisessä osassa on neljätoista novellia eri aiheista. Mentula kuvaa omaa ilmaisuaan toimittajamaisen tiiviiksi, mutta mielestäni tiiviys ei mitenkään erityisesti korostu. Eivät novellit silti mitään laveaa kuvaustakaan sisällä. Monissa on napakkaa ja murteen mukavasti sävyttämää dialogia. Vuoropuhelun kirjoittaminen on taitolaji, ja siinä Mentula mielestäni onnistuu hienosti. Mainio repliikkiesimerkki novellista Pätkätyö kairassa:

Totta se pittää lähtiä harvesterilla pääkonttorille. Pistää puistosta tukkia kravattiherrojen autojen päälle. Jos riinpiissi, niin totta mieki.

Työn loppumiseen suivaantunut metsätyöurakoitsija siinä purkaa mieltään. Meni hetki, että tajusin, mikä se riinpiissi on J.

Mentula kirjoittaa monenlaisista ajan ilmiöistä tavallisen ihmisen näkökulmasta. Hienosti hän tavoittaa niin kemijärveläisen työttömän kuin 12-vuotiaan koulutytönkin sielunmaiseman. Kirjoitusote on tietyllä tavalla kevyt, ja raskaista aiheista huolimatta useista novelleista jää valoisa jälkimaku. Raakki-novellissa 60-vuotias palomies joutuu pois savusukellustehtävistä ja kokee kaiken romahtavan. Mies päättää tehdä kaikesta lopun kertarytinällä. Loppuratkaisu on samalla traaginen ja koominen. Samaa mustaa tragikomiikkaa on Huoltaja-novellin lopussa. Valitettavasti Mentula joutuu tätä uraäitiä karrikoimaan vain hyvin lievästi, jos lainkaan.

Aloitusnovellin päähenkilö on parikymppinen Antti, joka on joutunut elämässään ja ihmissuhteissaan odottamattomaan umpikujaan. Myös toisen novellin päähenkilö on nimeltään Antti, vaikka ei voi olla sama ihminen. Ensimmäinen Antti elää nykyhetkessä, kun toinen on noin kymmenvuotias 70- ja 80-lukujen taitteessa. Novellin ajankuva on muuten kirjoitettu taitavasti. Kolmannen novellin päähenkilö on seitsemänvuotias Sami, mutta ainakin kolmessa kohdassa nimi on muuttunut Antiksi! Huolimattomuutta vai mitä? Onneksi Anteista ei enää sen jälkeen puhuta ennen viimeistä novellia. Lasten kuvaamisessa Mentula onnistuu ylipäätään hyvin. Samin ajattelutapa on valitettavan yleinen: pikkupoika pitää itseään syypäänä vanhempien eroon.

PEKKiä pitää taas kiittää hyvästä kirjavalinnasta. Tätä kirjaa en varmasti olisi muuten ostanut, ja lainaaminenkin olisi saattanut jäädä. Kannet nimittäin eivät ole lainkaan houkuttelevat. Miksi käytetään vauvankakanruskeaa? Piirroskuvat kyllä liittyvät novelleihin, mutta aukeavat vasta, kun kirja on jo luettu. Kaunis kansi ei olisi pahitteeksi kirjalle.

Muuten kokoelmasta jäi positiivinen vaikutelma, ja jään odottelemaan Mentulalta seuraavaksi romaania. Luen kyllä novellitkin, jos niitä tulee.

Mooses Mentula: Musta timantti

WSOY 2011. 162 s.