Kukas kissan hännän nostaa...?

Meinasi mennä iltakahvit väärään kurkkuun, kun klikkasin Saran blogista Aamulehden linkkiä. Sitä on meikäläinen lipsahtanut itseään parempaan seuraan! Kiitos kaunis toimittajalle!

Anni Lahtinen: Kyyneliä joulupuurossa

Oman lintubongarihaasteeni terävöittämänä poimin kirjaston poistohyllystä Anni Lahtisen kirjan Tunturikurmitsa kutsuu. Kun etsin tietoa kirjailijasta, huomasin hänen kirjoittaneen kansalaissodan jälkimaininkeihin sijoittuvan kirjan Kyyneliä joulupuurossa. Aihepiiri on jo pitkään kiinnostanut minua, joten päätin etsiä sen käsiini. Kirjaston hyllystähän se löytyikin, kuten muukin Lahtisen tuotanto.

Lahtisen kirjailijafilosofia on mielestäni melko samanlainen kuin esimerkiksi Kirsti Ellilällä: kirjoittaa viihdettä tärkeistä, vaikeistakin aiheista. Kyyneliä joulupuurossa sijoittuu siis sisällissodan jälkeiseen aikaan. Ihan tarkasti en osannut tapahtumia ajoittaa. Joko on kyse syksystä 1918 tai sitten mahdollisesti 1919, mutta ihan varma en voi olla. Joka tapauksessa opettajan leski joutuu muuttamaan pois kotikylältä, kun kuolleen miehen tilalle otetaan uusi opettaja kyläkouluun. Leski päättää avata paperitavarakaupan kirkonkylälle. Oppivelvollisuuslain voimaantulosta puhutaan, mutta sekin on niin epämääräinen vinkki, että se ei auta tarkassa ajoittamisessa. Oikeastaanhan tällä kysymyksellä nyt ei ole niin suurta väliä. Sen paremmin tapahtumapaikkaakaan, nimetöntä kirkonkylää, en osaa kartalle sijoittaa. Sodan konkreettiset vaikutukset näkyvät arjessa lähinnä elintarvikepulana. Esimerkiksi vangituista ei ole puhetta lainkaan.

Opettajan lesken talouteen kuuluvat lapset Betty ja Mimmi sekä kotiapulainen Alli. Ristipaineita asetelmaan tuo se, että punakaartilaiset ovat murhanneet valkoisiin kuuluneen opettajan ja tunnetusti Allin isä on ollut aktiivinen punainen ennen sotaa ja sen aikana. Isä ja Otto-veli onkin nyt haudattu joukkohautaan. Näistä asioista ei kuitenkaan puhuta. Silti ne mieltä kaihertavat molemmin puolin. Allilla on punikkitaustastaan vastusta myös miesasioissa, sillä hän huomaa rakastuneensa ison talon perijään. Mahdollinen anoppi kuitenkin asettuu jyrkästi liittoa vastaan. Talonemännäksi ei ole punakaartilaisen tyttärellä asiaa.

Aikuisten huolet ovat kuitenkin kirjassa enemmän taka-alalla. Enemmän keskiössä ovat lapset. Kahdeksanvuotias Betty on ahdistunut ja masentunutkin isän merkillisen kuoleman ja sitä seuranneen muuton jälkeen. Mimmi on viisivuotias, eikä oikein osaa surra. Onhan hänellä sitä paitsi Jooseppi, vanha kesy varis aina seuranaan. Tytöt myös tutustuvat kesän aikana muonamiehen poikaan Aaroon. Poltetun tai vahingossa palaneen kansakoulun tilalle kunnostetaan kiireellä koulutiloja autioon torppaan. Hanke herättää tytöissä ja kylän lapsissa ristiriitaisia tunteita. Kun uusi naisopettaja tulee tekemään paperikaupasta hankintoja, Mimmi pelästyy mutta myös kiinnostuu. Syksyllä hänet otetaan Bettyn kauhuksi kouluun kuunteluoppilaaksi.

Varsinaista juonta kirjassa ei ole. Lähinnä se koostuu episodeista henkilöiden elämässä puolen vuoden aikana. Meneekö Alli naimisiin lasten vastustuksesta huolimatta? Mikä aiheuttaa äidin huolestuttavan yskän? Kuka söi Paavon eväät koululla? Kirja on nopealukuinen, eikä kovin mullistava sisältönsä puolesta, mutta lapsikuvauksessa Lahtinen on mielestäni onnistunut oikein mukavasti. Lasten näkökulma tapahtumiin on myös tuore. Kansi antaa kirjan sisällöstä vähän harhaanjohtavan romanttisen kuvan. Kirjaston tarra peittää tiedon kuvittajasta, vain etunimi Kaarina on luettavissa. Tunnistaako joku tekijän?

Anni Lahtinen: Kyyneliä joulupuurossa

Otava 1985. 126 s.

Bibliofiilien seura tominnassa :)

Kuva on laittomasti kopioitu ja skannattu tähän, mutta ihan laillisesti sen ja muut Pertti Jarlan sarjakuvat voi käydä lukemassa Hesarin sivuilta. Kuvan piirros sopii kuin valettu keväällä kirjablogeissa käytyyn vakoilu- ja kirjahyllytiirailukeskusteluun. Jarlakin siis on joutunut hengenheimolaistemme uhriksi!

Marjatta Kurenniemi: Kesälintu

Keväällä Maria Sinisen linnan kirjastosta laittoi haasteen Lukuvinkki blogiystävältä. Ideana on lukea kirja, josta saa vinkin jonkun toisen blogikirjoituksesta, kirjoittaa siitä ja linkittää juttuunsa kaverin innoittava kirjoitus. Itse innostuin lukemaan Marjatta Kurenniemen vuonna 1959 ilmestyneen nuortenromaanin Kesälintu juuri Marian kivan blogikirjoituksen luettuani. Kiitos vinkistä!

Maria varoitteli, että kirjan hankinnassa saattaisi olla pulmia, kuten hänellä oli ollut, mutta se löytyi helposti pääkirjaston varastosta. Kansipaperi ei taida olla alkuperäinen, vaan vaikuttaa valokopiolta, mutta muuten ulkoasu on ihanan nostalginen. Kirjaston kirjasta on kansipaperia sen verran leikelty ennen muovittamista, että kuvittajan tietoja ei valitettavasti löydy. 

Kirja on mainio tyyppiesimerkki viattomasta ja opettavaisestakin tyttökirjagenrestä. Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Helsinkiin ja 80 km:n matkan päässä sijaitsevaan Harjulan maalaispitäjään. Sivistynyt mutta niukasti toimeentuleva virkamiesperhe koostuu tohtori-isästä, joka on osa-aikainen opettaja ja avustaa lehtiä artikkeleilla ja arvosteluilla, kirjastovirkailija-äidistä ja neljästä lapsesta. Esikoinen Kirsti on jo lukiolainen, Kaisa ja Lassi ovat oppikoulun alemmilla luokilla ja kuopus Outi vasta viisivuotias.

Kevätlukukausi ei ole lapsilta sujunut kovin hyvin. Lassi on nipinnapin päässyt oppikouluun, vaikka ei osaa edes kertotaulua, ja Kaisaa eivät kouluaineet tai ylipäätään mikään kiinnosta. Kirstiä taas kiinnostavat ystävät ja pojat opiskelua enemmän. Erityisesti hän unelmoi tapaavansa hänet, naapurikoulun komean Kalervon. Kouluongelmat ovat kuitenkin sivuseikka, kun perhe saa yllättäen häädön asunnostaan. Sodan jälkeinen asuntopula ei ole kaupungista hellittänyt, eikä sopivaa ja riittävän halpaa asuntoa löydy sitten millään. Isä päättää turvautua viimeiseen oljenkorteen eli maaseudulla sijaitsevaan Kesälintu-nimiseen vanhaan ja rapistuneeseen järvenrantahuvilaan. Kirsti on erityisen masentunut ja järkyttynyt muutosta pois ystäviensä luota.

Kuten Mariakin blogissaan kirjoittaa, asetelma kaupunki vastaan maaseutu on oikeastaan räikeä. Kaupungissa asiat ovat monella tavalla ainakin huonommin kuin maalla, jolleivät suorastaan turmiollisia. Maalla kaikki perheen ongelmat ratkeavat yksi toisensa jälkeen. Huvilaan näet kuuluu luontaisetuna piharakennuksessa asustava talonmiespariskunta, Nyymanni Mari-vaimoineen, joka alkaa oitis huolehtia perheen käytännön asioista.

Varsinaista juonta kirjassa on melko vähän. Kurenniemi kuvaa episodeja perheen eri jäsenten näkökulmista. Milloin joudutaan karille ukkossateella, milloin pikku-Outi eksyy. Alkuvastoinkäymisten jälkeen yksi toisensa jälkeen alkaa viihtyä maalla ja mielikuvituksellisessa talossa, johon asetutaan pitemmäksi aikaa kuin alussa oli tarkoitus.

Kirja on viehättävän viaton kaikin tavoin. Tämän tarinan helmaan on lohdullista pujahtaa. Silti aina tällaisten kirjojen jälkeen oikein sapettaa, miksi ei oikeassa elämässä koskaan ole tuollaista. Ainakin minä olen joko elänyt ihan väärällä maaseudulla tai väärällä aikakaudella. Minun lukioaikoinani ei ollut tuollaisesta läpikotaisin reilusta toverihengestä puhettakaan. Kukaan ei tullut luokseni ja ehdottanut, että voitaisiin kaverivoimin tapetoida kurjannäköinen huoneesi. Tai että kotibileissä olisi tanssittu läkähdyksiin asti äidin pianonsoiton tahdissa ja juotu päälle palvelijattaren laittamaa raparperimehua…Ihastusta ei näissä kirjoissa pidetä edes kädestä, vaan vain naljaillaan humoristisesti.

Kesäkirjana Kesälintu on mitä mainioin!

Marjatta Kurenniemi: Kesälintu

WSOY 1959. 197 s.

Kurkkaa myös Katjan kirjoitus Kesälinnusta.

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Booksy kirjoitti hiljattain blogissaan Päivi Alasalmen romaanista Vainola ja mainitsi, että tämän kauhuromanttisen kirjan päähenkilö teki väitöskirjaa kirjailija Jean Rhysistä. Kirjoituksen innoittamana päätin lopultakin etsiä käsiini Rhysin tunnetuimman teoksen Siintää Sargassomeri, sillä se on ollut lukulistalla jo vuosia, aina siitä lähtien, kun entinen kollegani teki kirjaan liittyvän lisensiaattityön. Kuvittelin, että kirjan löytäminen olisi hankalaa, mutta oivallinen kirjastolaitos toimi taas loistavasti, ja kirjan sai vain hakemalla sen kaupungin pääkirjaston hyllystä.

Kirjan nyt luettuani en ihmettele, että Vainolan päähenkilö tutkii juuri Rhysiä. Päinvastoin, oivallinen valinta! Sopii muutenkin Alasalmen lähes parodiseen intertekstuaalisuuteen kuin nenä päähän.

Kirjan idea on varsin omintakeinen. Sen päähenkilö Antoinette Cosway alias Bertha Mason on Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin sivuhenkilö, herra Rochesterin hullu vaimo. Rhys kertoo vaimon tarinan ennen Kotiopettajattaren romaanin tapahtumia.

Kotiopettajatar ilmestyi vuonna 1847 ja Sargassomeri 1966. Esipuheen vuonna 1968 ilmestyneeseen suomennokseen on kirjoittanut Paavo Lehtonen. Brontë antaa Antoinettesta hyvin niukalti tietoa. Kerrotaan vain, että hän on kotoisin Länsi-Intiasta, missä Edward Rochester on mennyt hänen kanssaan naimisiin.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa minäkertojana on päähenkilö, Antoinette, joka muistelee lapsuuttaan Jamaikalla. Perhe on vanhaa plantaasiviljelijä- ja orjanomistajasukua, jonka omaisuus on nopeasti huvennut orjien vapauttamislain säätämisen jälkeen. Isä on käyttänyt lukuisia orjanaisia, ja aviottomia lapsia on eri puolilla Jamaikaa ja lähialueitakin. Isän kuoltua nuori vaimo jää kahden lapsensa ja muutaman entisen orjan kanssa asumaan rapistuneeseen kartanoon, jota ympäröi villiintynyt puutarha. Antoinetten pikkuveli on idiootti (näin kirjassa sanotaan). Kaunis äiti avioituu lopulta uudelleen rikkaan miehen kanssa, joka alkaa kunnostaa kartanoa. Äiti pelkää vihamielisiä asukkaita, mutta mies ei ota varoituksia kuuleviin korviinsa, ei ennen kuin on myöhäistä. Katastrofin jälkeen Antoinetten äiti sairastuu ja lopulta kuolee. Ensimmäisen osan lopussa Antoinette käy luostarikoulua.

Toisessa osassa minäkertojina vuorottelevat Antoinette ja hänen tuore aviomiehensä Edward Rochester. Edward on oleillut Länsi-Intiassa vain lyhyen aikaa ja solminut nopeasti avioliiton, joka vaikuttaa hänen isänsä ja Antoinetten velipuolen järjestämältä. Vaimo on kaunis, ja Edward on ensin hänen lumoissaan, mutta alkaa pian aavistella pahaa. Pariskunta viettää kuherruskuukautta pienellä Antillien saarella, jolta Antoinetten äiti on aikanaan perinyt syrjäisen maatilan. Jokin alkaa avioliitossa mennä nopeasti pieleen, mutta lukijalle ei täysin selviä, mikä. On vaikea päätellä, kuka saarella oikein sekoaa ja miksi. Palvelijat käyttäytyvät epäkunnioittavasti ja vihamielisesti. Vanha palvelijatar Christophine tuntuu hallitsevan noitakeinoja, joita myös käytetään. Juorut sekoittavat entisestään kuviota, samoin ahneus. Jakso päättyy siihen, että Rochester vie vaimonsa takaisin Jamaikalle.

Kolmas osa sijoittuu Englantiin, Thornfield Halliin. Kertojana on taas Antoinette, joka on vankina ullakkohuoneessa. Rouva Poole on kuitenkin huonompi hoitaja kuin annetaan ymmärtää, ja potilas kuljeskelee talossa öisin lähes mielensä mukaan. Kirja loppuu tulipalokohtaukseen, joka on tuttu Kotiopettajattaren romaanista.

Kirjassa kaksi täysin erilaista maailmaa kohtaa. Köyhtyneet entiset orjanomistajat ovat halveksittua ja vihattua väkeä, vaikka ei aina itse tajua sitä. Halveksitummiksi he muuttuvat, kun vereen on sekoittunut värillistä verta. Antoinettekin on kreoli. Vieraat piirteet alkavat nopeasti inhottaa ensin lumoutunutta Rochesteria. Antoinette ei usko, että mitään Englantia on olemassakaan, kun taas Rochester tuntee olonsa turvattomaksi paratiisimaisen kauniilla saarella, jossa ei ole mitään tuttua. Kaikki on liian vihreää ja rehevää. Zombit ja kummitukset alkavat tuntua realistisilta.

On vaikea arvioida, miltä kirjan lukeminen tuntuisi, jos ei tietäisi, mitä lopussa ja lopun jälkeen tapahtuu. Sidos toiseen romaaniin on todella vahva. Painostava tunnelma leijuu kaiken yllä jo alussa, eikä hellitä yhtään missään vaiheessa. Merkittävää on yhteiskunnallinen murros; orjuuden lakkauttamisen seuraukset, jotka eivät ole aivan yksioikoisia. Katkeruus ja viha ovat aivan pinnan alla, odottamassa räjähdystä, joka päästäisi paineet purkautumaan. Rochesterkin tuntee uhan, vaikka ei osaa sitä tulkita. Antoinetten äiti on jo opettanut tyttärelleen, ettei kannata herättää nukkuvaa koiraa.

Jean Rhys on myös henkilönä erikoinen. Hän syntyi vuonna 1890 Dominicassa ja eli lähes 90-vuotiaaksi. Isä oli walesilainen lääkäri ja äiti skottilaistaustainen kreoli, jonka suku oli vuosikymmeniä viljellyt sokeriruokoa plantaaseillaan. Rhyskin kävi Antoinetten tapaan luostarikoulua, mutta hänet lähetettiin 16-vuotiaana Englantiin jatkamaan opintoja. Ne jäivät kuitenkin hajanaisiksi ja lyhyiksi. Rhys elätti itsensä sekalaisilla töillä ja suhteilla. Hän kirjoitti romaaneja Pariisissa 1920- ja 1930-luvuilla. Toisen maailmansodan jälkeen Rhys asettui silloisen miehensä kanssa Englantiin. Siintää Sargassomeri ilmestyi siis vuonna 1966, ja se oli melkoinen yllätys hänen entisille lukijoilleen, jotka olivat pitäneet häntä kuolleena. Kirja sai heti osakseen paljon huomiota ja palkintoja. (Lähde: Wikipedia.)

Sargassomerestä ovat kirjoittaneet blogeissaan ainakin Sara ja Marjis.

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea)

Suom. Eva Siikarla. WSOY 1968 (1966). 202 s.

P.S. Minulla on mielikuva, että tähän kirjaan viittaillaan yhdessä jos toisessakin kirjassa tuon Alasalmen Vainolan lisäksi. En nyt vain saa tietenkään yhtään kirjaa mieleeni. Auttakaahan te, jotka paremmin tiedätte!

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaani Puolikas keltaista aurinkoa oli parhaita vuonna 2009 lukemiani kirjoja ja on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. On vaikea yksiselitteisesti määritellä, mikä kirjassa teki niin suuren vaikutuksen. Kieli, tapahtumapaikan eksoottisuus, kuvailu, tarina. Kaikki tämä yhdessä, ja lisäksi vielä se jokin. Olin vaikuttunut, ja olen edelleen. Romaani julkaistiin suomeksi kolme vuotta sen ilmestymisen jälkeen, mutta onneksi julkaistiin edes silloin. Kolme vuotta aiemmin, vuonna 2003 ilmestynyt esikoisteos Purppuranpunainen hibiskus käännettiin seuraavaksi. Myös siitä pidin kovasti, vaikka yhtä suurta vaikutusta se ei enää tehnyt kuin Puolikas. Syitä on monia. Hibiskuksesta jotenkin näkyy, että se on esikoiskirja. Kirjailija on kehittynyt huimasti kirjoittaessaan toista romaaniaan. Vaikka kliseisesti usein juuri toinen kirja on vaikea ja lukijoille pettymyskin, kuvio ei siis toistunut tässä tapauksessa.

Odotin kovasti, milloin suomeksi ilmestyisi Adichien kolmas teos, vuonna 2009 ilmestynyt novellikokoelma Huominen on liian kaukana. Vihdoin sain sen käsiini tällä viikolla. Olen enemmän romaanien kuin novellien ystävä, joten suhtauduin kirjaan pienellä varauksella. Olin myös jostain syystä kuvitellut, että novellit olisivat varhaisempaa tuotantoa, mutta se siis ei pidä aivan paikkaansa. Lopussa on luettelo novelleista, jotka ovat ilmestyneet aiemmin lehdissä. Valitettavasti niihin ei ole liitetty vuosilukua. Ainakin yksi novelleista, Yhdysvaltojen lähetystö, on ilmestynyt novelliantologiassa jo vuonna 2003. Kokoelma ei ollut missään nimessä pettymys, mutta ei myöskään mikään huikea elämys.

Teos käsittää kaksitoista novellia. Aiheet ja teemat ovat osittain tuttuja Adichien romaaneista. Levoton Nigeria, jossa väkivaltaisuudet voivat puhjeta milloin tahansa ja jossa korruptio ja mielivalta ovat arkipäivää, sykkii elämää hajuineen ja makuineen. Etniset ryhmät, hausat ja igbot sekä lukuisat muut kansat vilahtelevat tarinoissa. Uskonnolla on myös vahva sijansa, niin kristinuskolla kuin alkuperäisemmilläkin. Uutta on Yhdysvaltoihin sijoittuva osuus. Monet novellien henkilöistä joko jo ovat Amerikassa tai ainakin pyrkivät sinne. Ihmeellinen uusi maailma avautuu opiskelu- tai työluvan saaneille, mutta samalla koetaan vierautta ja kaivataan kotiin. Kotona taas kaivataan takaisin Yhdysvaltoihin. Tämä asetelma on tuttua mm. Jhumpa Lahirin novelleista.

Mikään novelleista ei jäänyt aivan erityisesti mieleen. Kokonaisuudessa painottuu eräänlainen feministinen ote. Adichie kirjoittaa paljon siitä, kuinka hankala on afrikkalaisen naisen asema, vaikka olisi parempiosainen ja älykäskin. Miesten ylivalta tuntuu murtumattomalta järjestettyjen avioliittojen ja järjestelmällisen hyväksikäytön maailmassa. Rakennelmaa pitävät miesten lisäksi pystyssä myös naiset, ainakin vanhemmat naiset, jotka ovat itse joutuneet aikanaan systeemin uhreiksi ja samalla sen sisälle. Niminovellissa päähenkilö, nuori nainen, muistelee veljensä kuolemaa. Isoäiti palvoi Nonsea, koska tämä oli hänen ainoa pojanpoikansa ja jatkaisi siten hänen sukunsa nimeä. Isoäitikään ei tajua, että nimi on hänen miehensä suvun, ei hänen. Pojantytär ja tyttärenpoika ovat Nonsen rinnalla mitättömyyksiä. Kun Nonse sitten tapaturmaisesti kuolee, poika pettää isoäitinsä. Kertoja tai päähenkilö on kaikissa novelleissa nainen. Kahdessa tekstissä Adichie käyttää erikoista ja hämmentävää kerrontatekniikkaa, jossa päähenkilöä puhutellaan koko ajan toisessa persoonassa: ”Se oli viimeinen kesä, jonka vietit Nigeriassa; sen kesän jälkeen vanhempasi erosivat ja äitisi vannoi, ettet ikinä enää pääsisi Nigeriaan katsomaan isäsi sukulaisia, et etenkään mummia.”

Hyväosaiset nigerialaiset elävät kuin länsimaalaiset, vaikka välimatka niin paikallisesti kuin ajallisestikin alkeellisiin ja köyhiin oloihin on ällistyttävän lyhyt. Kaupunkien slummit, yhden huoneen perheasunnot ja maaseudun savimajat ovat edelleen arkipäivää. Loikkaus amerikkalaiseen hyvinvointiin on nopea ja hämmentävä.

Koska hän todella kuului tähän maahan – tähän maahan, missä oli sekä ihasteltavaa että päiviteltävää, tähän maahan, missä saattoi ajaa yöllä pelkäämättä aseistettuja ryöstäjiä ja missä yhden hengen ravintola-annoksissa oli ruokaa kolmelle. Nkem kuitenkin kaipaa kovasti kotia, ystäviään ja igbon, joruban ja pidginenglannin sorinaa ympärillään. Kun keltainen paloposti nököttää kadulla lumen peitossa, hän kaipaa Lagosin aurinkoa, joka paahtaa hellittämättä jopa sateella.

Moni asia on Yhdysvalloissa merkillisesti päinvastoin kuin Nigeriassa. Puoliverisiä, etuoikeutettuja vaaleaihoisia kadehdittiin kotona, mutta Amerikassa juuri he olivat halveksituimpia. Amerikassa rikkaat olivat laihoja ja köyhät lihavia. Brittipohjalta opittu englantikin on jotenkin väärää. On sopeuduttava, jos haluaa pärjätä.

Afrikka-aiheisten ja ylipäätään vieraisiin kulttuureihin ja maihin sijoittuvien kirjojen lukeminen on valaisevaa. Erityisesti ne valaisevat sen tosiasian, kuinka vähän mistään mitään tietää. Esimerkiksi Nigeriasta en tiedä oikeastaan mitään. Summittaisesti osaisin sijoittaa sen kartalle, ja tiedän, että yksi sen naapurivaltioista on hämmentävästi nimeltään Niger. Lisäksi olisin osannut yhdistää Shellin öljy-yhtiön kyseenalaisen toiminnan tämän valtion alueelle. Adichien romaanien lukeminen on lisännyt kiinnostusta aiheeseen, mutta aika vähän esimerkiksi Suomen lehdissä alueesta kirjoitetaan. Novellissa Se, mikä kuristi kurkkuani päähenkilö, joka voittaa viisumiarvonnassa ja pääsee matkustamaan sukulaisten luo Yhdysvaltoihin, kuvailee amerikkalaisten suhtautumista Afrikkaan. ”Afrikasta liian paljon pitävät valkoiset ja Afrikasta liian vähän pitävät valkoiset olivat samanlaisia – alentuvia.” Niinpä.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (The Thing Around Your Neck)

Suom. Sari Karhulahti. Otava 2011 (2009). 265 s.

Kirjan on arvioinut myös Ilse ja alkukielisen version Miia.

Dan Brown: Meteoriitti

Ensikosketukseni bestselleristi Dan Brownin tuotantoon on kesältä 2004. Luin Suomen Dekkariseuran  Ruumiin kulttuuri -lehden kesänumerosta artikkelin, jossa kerrottiin, muistaakseni ainakin, Pariisin-matkasta englanninkielisen trillerin Da Vinci Code innoittamana. Valitettavasti olen tilan puutteen takia pistänyt lehdet kierrätykseen, joten en voi nyt tarkistaa tietoa sen paremmin. Juttu oli kuitenkin niin hyvin kirjoitettu, että innostuin siinä kuvatusta kirjasta. Suomennos olikin juuri ilmestynyt, joten ei muuta kuin kirjakauppaan. Olen päivännyt muistiinpanoni kirjasta 14.7.2004, ja ne ovat seuraavat:

Hyvä, älyllinen trilleri, joka sai kaipaamaan maailman taiteen perusteosta, josta voisi katsella esim. Da Vincin tauluja. Uskonnollinen kritiikki ja naisnäkökulma kulttuuriin ja uskontoon olivat myös myönteisiä yllätyksiä ja poikkeavat mielestäni valtavirrasta.

Kirjan sankari on amerikkalainen humanistitutkija Robert Langdon, joka Pariisissa joutuu yllättäen keskelle murhatutkimuksia ja yhdeksi pääepäillyksi. Louvren pääintendentti on murhattu ja Langdon pakenee murhapaikalta kauniin agentti Sophie Neveun kanssa. Murhattu on jättänyt jälkeensä arvokkaan perinnön, jota tuntuvat jahtaavan niin rikolliset, poliisi kuin katolinen kirkkokin. Lisäksi perinnön löytäminen vaatii hyviä hoksottimia ja runsaasti tietoa sivistyksestä ja salaseuroistakin.

Brown ei säästele lukijaa, sillä toimintaa riittää läpi koko 500-sivuisen romaanin, eikä juuri kukaan ole sitä, miltä näyttää. Hieman lopussa ote lipsuu, ja esimerkiksi viimeisen arvoituksen lukija ratkaisee ennen sankaria. Ripaus romantiikkaakin on toki mukana. Hieman joitakin yksityiskohtia turhaankin toistellaan ja alleviivataan amerikkalaiseen tapaan.

Pidin siis kirjasta, joskin jotakin kritisoitavaakin on löytynyt. Myöhemminhän kirjasta sitten julkaistiin myös suomeksi kuvitettu laitos, joka varmastikin täytti toiveeni. Siihen en kuitenkaan ole tarttunut. Sen sijaan olen kuunnellut kirjan myöhemmin äänikirjana ja tietysti katsonut elokuvan, jonka pääosassa on suosikkini Tom Hanks, niin kuin kaikki tietävät. Elokuva oli kuitenkin pettymys. Kieltämättä omalla Pariisin-matkalla tuli mm. Louvren lasipyramideja tutkailtua aika tarkoin, ja olihan Mona Lisa käytävä katsomassa ihan livenä.

Mikäli muisti ei petä, seuraavaksi luin Brownilta Meteoriitin (Deception Point) englanniksi, koska suomennosta ei vielä ollut saatavana. Ahmin jännärin jollakin etelänreissulla, ja lomalukemiseksi se onkin mitä mainioin. Brownin tuotannossa tämä on kolmas romaani, se siis edeltää Da Vinciä mutta on kirjoitettu Enkeleitten ja demonien jälkeen. Siinä ei ole mukana symbologi Langdonia, vaan päähenkilö on Rachel Sexton, joka toimii Kansallisen turvallisuusviraston tiivistäjänä. Hänen tehtävänsä on tiivistää laajat eli alojen raportit yksisivuisiksi presidenttiä varten. Huippuälykkään Rachelin isä senaattori Sedgewick Sexton käy ankaraa presidentinvaalikamppailua ja vaikuttaa olevan voitolla NASA-vastaisella kampanjallaan. Kirjan alku on hidastempoinen. Poliittisia kuvioita pohjustetaan pitkään, ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan. Sitten edetäänkin tuttuun Brown-tyyliin sekuntiaikataulussa, ja useita tapahtumaketjuja on käynnissä samaan aikaan. Suomennoksen nimi jo paljastaa, että tapahtumat liittyvät erikoiseen löytöön, meteoriittiin. Rachel kutsutaan yllättäen presidentin luo, ja hän joutuu varoittamatta tapahtumien pyörteeseen. Lukijan ei kannata uskoa mihinkään eikä kehenkään, kun juoni lähtee kunnolla vauhtiin. Kuuntelin tämän nyt äänikirjana, ja edelleen se on viihdyttävä ja koukuttava, vaikka moni keskeinen juonenkäänne olikin vielä yllättävän hyvin muistissa.

Seuraavaksi tartuin jälleen englanninkieliseen Enkelit ja demonit -kirjaan. Luen vähän kirjoja englanniksi, mutta nämä ovat olleet yllättävän helppolukuisia. Ennen Rooman-reissua luin kirjan vielä suomeksi, saman taisi tehdä tyttärenikin, ja ainakin oppaamme oli sen lukenut. Niinpä olikin kiva kierrellä katsomassa nähtävyyksiä vähän sillä silmällä. Bongasimme muutamia kohtia, joissa Brown on oikaissut saadakseen juonen toimimaan. Todellisuudessa ihan kaikki jutut eivät olisi mahdollisia J. Matkan jälkeen katsoimme myös elokuvan ja kilpaa muistimme kertoa, missä olimme itsekin olleet.

Jälkikäteen ajatellen Enkelit ja demonit on parempi jännäri kuin Da Vinci -koodi. Kolmas osa Kadonnut symboli olikin sitten jo melkoinen pettymys. Siinä jos missä loppu lätsähtää pahemman kerran, eikä ryntäily paikasta toiseen Langdonin samalla luennoidessa oikein enää jaksa innostaa. Lukematta on enää Murtumaton linnake, Brownin esikoisromaani. Se on nököttänyt hyllyssä jo kauan, mahtaako päästä luettavien pinoon koskaan.

Dan Brown: Meteoriitti (Deception Point)

Suom. Jorma-Veikko Sappinen
Lukija Lars Svedberg. 16 CD:tä. WSOY.

Minna Canthia sarjakuvina

Suomalainen sarjakuva viettää 100-vuotisjuhliaan tänä vuonna, ja sen innoittamana kotikaupunkini taidemuseossa on sarjakuva-aiheinen kesänäyttely nimeltään Telttaretki – suomalaista nykysarjakuvaa. Näyttelyssä on esillä töitä kaikkiaan kahdeltatoista tekijältä. Työt ovat keskenään hyvin erilaisia. On melko perinteisiä tauluja, maalaussarjoja, installaatioita ja sitten erikokoisia sarjakuvia ja maalausten ja sarjakuvien sekoituksia. Neljän euron sisäänpääsymaksuun sisältyy myös hieno näyttelykatalogi, sarjakuvalehti, jossa on typäkät esittelyt taiteilijoista ja jokaiselta aukeaman verran sarjakuvaa näytteeksi.

Oma sarjakuvatuntemukseni on häpeällisen huono. Niinpä tunnistin näyttelyn tekijöistä vain Katja Tukiaisen, jonka pastellinsävyisistä tyttöaiheisista töistä myös pidin kovasti. Jotkut työt olivat aika rankkoja, toisia taas olisi pitänyt jäädä tutkailemaan pitkäksikin aikaa. Monissa töissä rikotaan taiteenlajien raja-aitoja, ja aika moni tekijöistä tekee myös muuta taiteeseen liittyvää kuin sarjakuvaa: runoja, lavastuksia jne. Useat ovat julkaisseet töitään ulkomailla ja saaneet kansainvälisiä palkintojakin.

Näyttelystä ostin mielenkiintoisen kirjan Minna & miehet – Minna Canthia sarjakuvina. Tätähän ei voinut olla ostamatta! Kirjassa on kuusi Canth-aiheista sarjakuvatarinaa. Mukana olevista kuudesta miespiirtäjästä Jyrki Heikkisen, Reijo Kärkkäisen ja Jyrki Nissisen töitä on myös Telttaretki-näyttelyssä. Muut tekijät ovat Pentti Otsamo, Jope Pitkänen ja Petteri Tikkanen. Osa tarinoista perustuu suoraan johonkin Minna Canthin tekstiin, kuten Jyrki Nissisen mukaelma Köyhää kansaa -novellista. Mukailu tarkoittaa tässä sitä, että tarina on siirretty nykyaikaan.  Pentti Otsamo taas on tehnyt novellista Kuoleva lapsi sarjakuvaversion, joka noudattaa alkuperäistekstiä tarkasti. Tästä pidin itse ehkä eniten, koska alkuperäinen novelli on niin tuttu. Jyrki Heikkisen sarjakuva Epäluulo on niin viitteellinen, että siitä on vaikea saada selkoa, varsinkin kun pohjateksti on vieras. Piirrosjälkikin on vaativaa.

Toiset piirtäjät taas ovat tarttuneet aiheeseensa rohkeammin. Jope Pitkäsen Kiss & Tell kertoo piirtäjän ja Minna Canthin patsaan käymästä kännykkäkeskustelusta. Aika huikea, ja on Pitkänen lukenut ainakin Canthin kirjeenvaihtoa tarkasti.

Minna & miehet – Minna Canthia sarjakuvina

Asema. Pohjois-Savon taidetoimikunta. 2010.

Anni Lahtinen: Tunturikurmitsa kutsuu

Innostuin niin itse keksimästäni himolukijoiden lintukirjahaasteestani, että kirjastoreissulla bongasin poistohyllystä siihen sopivan kirjan eli Anni Lahtisen Tunturikurmitsa kutsuu. Ilman omaa haasteviritystäni kirja ei olisi ikimaailmassa lähtenyt kotiin kanssani, saati että olisin sen lukenut. Haasteista on siis hyötyä, jos haluaa laajentaa omaa lukukenttäänsä.

Anni Lahtinen oli ennen tämän kirjan lukemista minulle täysin tuntematon. Wikipedia tietää kertoa, että Lahtinen syntyi Kulmalahdella vuonna 1914 ja kuoli 2009 Tampereella. Ammatiltaan Lahtinen oli paitsi palkittu kirjailija myös sosiaalipäällikkö. Hänelle myönnettiin Valtion kirjallisuuspalkinto vuonna 1981, joten kirjallinen tuotanto on saanut melko korkeaa arvostusta. Tässä Wikipediasta löytynyt teosluettelo:

Romaanit ja nuortenkirjat

• Ystäväni Elviira, mustalaistyttö (1973)
• Kakstoista meren rannalla (1976)
• Jättiläisen tasku (1980)
• Voi elämän kevät! (1981)
• Sinappia, olkaa hyvä! (1982)
• Tuku tuku lampaitani (1983)
• Tunturikurmitsa kutsuu (1984)
• Kyyneliä joulupuurossa (1985)
• Tukikohdan Mirja (1987)
• Kyllä herra tohtori (1988)
• Vetehisten kutsu: lastenromaani (1989)

Kuunnelmat

• Hiiret (1971)
• Ruotsinkävijä (1973)
• Minkkiturkki (1975)
• Matti ja Loukon Kehno (1976)
• In Memoriam, Pertteli (1981)

Tuotanto ei siis ole mitenkään vähäinen. Näin hän kertoo kirjoittamisestaan itse Tampereen kirjaston sivuilla:

"Teoksistani paljastuu suurin osa omaa itseäni. Kirjani eivät silti ole mitään omaelämänkerrallisia tuotteita. Peilaan ihmisiä oman aikansa kuvastimessa, siis lähihistoriassamme. Luonto on myös tärkeä elementti."

Samassa lähteessä esitellään Lahtisen kirjojen sisältöä seuraavasti:

Anni Lahtisen romaanien nuoret kaipaavat fyysisesti tai henkisesti poissaolevaa isää tai isä on muuten keskeisesti esillä, kuten romaaneissa Jättiläisen tasku (1980) ja Vetehisen kutsu (1989). Sota on monissa kirjoissa läsnä tavalla tai toisella, esimerkikisi kirjoissa Tukikohdan Mirja (1987) ja Kyllä, herra tohtori (1988). Kansalaissodan jälkeiseen ristiriitaiseen aikaan on sijoittunut romaani Kyyneliä joulupuurossa (1985). Vuosiin 1938-1945 sijoittuvat romaanisarjan Voi elämän kevät (1981), Sinappia, olkaa hyvä! (1982) ja Tuku tuku lampaitani (1983) tapahtumat.

Tästä jäi kiinnostamaan erityisesti tuo Kyyneliä joulupuurossa -teos, koska kansalaissota on ollut esillä monissa hiljattain lukemissani kirjoissa.

Tunturikurmitsa kutsuu on tämän esittelyn valossa hieman erilainen teos Lahtiselta. Se on ilmestynyt vuonna 1984, ja sen tarina sijoittuu senhetkiseen nykyaikaan, 1980-luvun alkuun ennen voimakasta nousukautta. Ajan merkkejä on mukava poimia lukiessa, kun vielä itsekin jotakin samasta ajankohdasta muistaa. Konttorin nurkassa raksuttaa telex, ja lähes myyttinen ATK uhkaa muuttaa työelämän rakenteita.

Päähenkilö on 35-vuotias Taina Saarinen, joka työskentelee Muovitehtaan laskentapäällikkönä. Jo firman nimi on ihanan vanhanaikainen. Voisiko kukaan kuvitella, että nykypäivänä liikeyrityksen nimestä voisi jo ihan suomeksi lukea, mitä siellä tehdään? Taina on monin tavoin tyytymätön työhönsä. Oikeastaan hän on aina halunnut maalata, mutta porvarillinen turvallinen ammatti vaikutti aikanaan vanhempienkin mielestä ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Kirja alkaa kuvauksella Tainan läksiäisistä. Juhlista Tainaa lähtee saattelemaan firman yksi pomoista, Markus. Sitten palataan taaksepäin, kymmenen vuoden takaiseen Lapinmatkaan, jolla ujo ja vetäytyvä Taina on rakastunut komeaan Maraan.

Nykyhetkessä Taina on siis tehnyt rohkean, kenties tyhmänrohkean päätöksen sanoutua irti vakityöstään ja muuttaa takaisin kotiseudulleen, johonkin maalle (todennäköisesti Pirkanmaan suuntaan, mutta en tunnistanut paikkakuntaa). Mukaan lähtee vanha Senja, joka aikoinaan on ollut Tainan lapsuudenkodin, pappilan taloudenhoitajana. Tarkoitus on elää Tainan maalauksista saamilla tuloilla. Helppoa ei ole. Maalaaminen on kovaa työtä, eivätkä taulut noin vain mene kaupaksi. Rahat käyvät vähiin ja sitten loppuvat. Kyläläiset suhtautuvat paluumuuttajiin epäluuloisesti, ja ikävätkin lapsuusmuistot alkavat palata mieleen tutussa ympäristössä. Lisäksi pidättyvän Tainan rakkausasiat ovat pahasti solmussa.

Tarina ei ole kovin sytyttävä tai vetävä, vaikka nopealukuinen. Jonkinlaista maalaisidylliä tavoitellaan: maalla kaikki onnistuu, kun vain jaksaa ahkeroida. Asenteiltaan teos on kovin kiltti, esimerkiksi seksiä kuvataan hyvin kainosti ja viitteellisesti. Isäproblematiikkaa on mukana, mutta vain taustalla. Tainan identiteettikriisi on ehkä päällimmäisin teema.

Kansi on kaunis, mutta valitettavasti kuvittajan tietoja ei tästä poistokirjasta löytynyt.

Anni Lahtinen: Tunturikurmitsa kutsuu

Karisto 1984. 197 s.

Margaret Atwood: Sokea surmaaja

”Kymmenen päivää sodan päättymisen jälkeen sisareni Laura ajoi alas sillalta.”

- Sokean surmaajan aloituslause -

Kirjoitin alkuvuodesta melko haltioituneen arvion kanadalaisen kirjailijan Margaret Atwoodin kirjasta Herran tarhurit. Silloin ajattelin, etten ollut lukenut aiemmin mitään Atwoodilta mutta että tilanne pitäisi kiireesti korjata. Lähikirjastomme hyllystä löytyi em. kirjan lisäksi vain Sokea surmaaja, jonka sitten lainasinkin. Onneksi kirjastossamme saa uusia lainoja lähes rajattomasti, näemmä, sillä laina on jatkunut puolisen vuotta. Jostain syystä kirja vain aina jäi luettavien pinon alimmaksi. Kansi on niin tutunoloinen, että olen saattanut jopa lainata kirjan joskus aiemmin, mutta lukematta on jäänyt. Omassa kirjahyllyssäni on jo vuosia nököttänyt pokkariversio teoksesta Orjattaresi, ja se sai hiljan viereensä Oryxin ja Craken. Turkuun tehdyltä antikkaiskulta tuli kotiin hyväkuntoinen Ryövärimorsian, joten Atwoodin tuotantoon on tarkoitus paneutua oikein kunnolla. Ihanaa, että on löytänyt näin loistavan ”uuden” kirjailijan, jonka tuotanto on vielä lähes kokonaan lukematta!

Sittemmin muistiinpanoistani löysin merkinnän vuodelta 1994, jonka mukaan olen lukenut romaanin Yli veden, mutta en selvästikään ole siitä mitenkään vaikuttunut. Muistelisinkin, että jossakin blogikeskustelussa joku piti tätä kirjaa Atwoodin hankalimpana. Pitänee sekin joskus tarkistaa uudelleen.

Sokea surmaaja on ilmestynyt vuonna 2000 ja voittanut Booker-palkinnon, toistaiseksi Atwoodin ainoan. Kirja ilmestyi samana vuonna myös suomeksi Hanna Tarkan kääntämänä. Kirjailijan tuotanto on varsin vaikuttava; romaanien lisäksi Atwood on julkaissut lukuisia runokokoelmia ja novelleja. Läheskään kaikkia teoksia ei ole suomennettu, ja jopa romaaneja on kääntämättä.

Sokea surmaaja on lyhyesti sanottuna upea romaani. Minäkertoja on 82-vuotias leskirouva Iris Chase Griffen, joka kuolemaansa odotellessaan ja sitä pelätessään haluaa vihdoinkin kertoa koko tarinan sellaisena kuin se oli. Iris kirjoittaa tarinaansa vihkoon mustalla kuulakärkikynällä 1990-luvun lopulla. Lukijaksi hän ajattelee ensin Myraa, joka auttelee häntä arkiaskareissa, mutta lopussa asia kirkastuu hänelle itselleenkin: tarina on tietysti tarkoitettu Sabrinalle, tyttärentyttärelle, joka ei ole koskaan halunnut tavata isoäitiään. Tarina alkaa siis tuolla ylinnä olevalla lauseella, mutta siitä Iris palaa alkuun, omiin isovanhempiinsa, jotka perustivat pienen teollisuusimperiumin Port Ticonderogan pikkukaupunkiin 1800-luvun loppupuolella. Seassa on paikallisesta lehdestä leikkeitä, jotka ennakoivat tulevia tapahtumia. Välillä kerrotaan kuitenkin ihan toista tarinaa otsikolla Sokea surmaaja. Siinä nimettömät mies ja nainen tapaavat toisiaan salaa. Lemmiskelyn jälkeen mies kertoo naiselle tarinaa vieraasta planeetasta ja sen oudoista kansoista. Kirjan edetessä lukija vähitellen alkaa tajuta näiden kahden kertomuksen yhteyden, vaikka alussa ne tuntuvat hämmentävän erillisiltä.

Irisin (näin nimeä kirjassa taivutetaan) ja Lauran äiti kuolee keskenmenoon, kun tytöt ovat 8- ja 5-vuotiaita. Sen jälkeen heistä huolehtii lähinnä Reenie, taloudenhoitaja, jonka tytär Myra on. Isä ei oikein osaa keskittyä kotiasioihin, ja lapsille palkataan liuta kotiopettajia, jotka he vuorostaan savustavat ulos. Perhe asuu hienossa mutta vähitellen rapistuvassa Avilion-nimisessä talossa, jonka puutarhassa on patsaita ja lampi. 1930-luvun lama alkaa vaikuttaa myös Chasen tehtaisiin, jotka sodan aikana kukoistivat. Kaupunkiin tulee myös ulkomaisia kommunistiagitaattoreita, heidän joukossaan Alex Thomas, johon sekä Laura että Iris tutustuvat ja ihastuvat. Torontolainen Griffenin teollisuussuku kiinnostuu Chasen tehtaista, ja Iris solmii avioliiton Richard Griffenin kanssa. Tämäkin selviää lukijalle jo aivan alussa lehtileikkeistä.

Laura siis teki 25-vuotiaana itsemurhan. Häntä alettiin sittemmin palvoa hyvin lahjakkaana kirjailijana, sillä hänen esikoisromaaninsa Sokea surmaaja julkaistiin postuumina. 50 vuotta myöhemmin Iris haluaa tehdä selkoa siitä, mitä todella tapahtui, miksi Laura päätti tappaa itsensä. Iris kokee olevansa itse osasyyllinen, mutta joutuneensa myös vääryyden uhriksi.

Atwood on todella taitava kirjailija. Tarina on kiehtova ja monipolvinen, ja lukija joutuu tavallaan ratkaisemaan kirjan arvoituksen. Samalla hän kertoo pitkän pätkän Kanadan historiaa ja kuvaa yhteiskunnan muutosta. Ihmiskuvaus on vakuuttavaa ja henkilöiden kohtalot koskettavia. Vanha Iris on teräväkatseinen ja -kielinen, eikä kaihda sanoa, mitä ajattelee nykymenosta: ”No, niillä on minuuttitaksa, lakimiehillä, samaan tapaan kuin halvimmilla huorilla. Odotin koko ajan kuulevani ovelta koputtelua ja ärtyneen äänen: Hei siellä. Mitä siellä kuhnitaan? Pane seisomaan, pistä se sisään ja ota se ulos!”

Sokeasta surmaajasta löysin vain pari blogikirjoitusta: Kirsimaria, Milna, ja Pieni lukupiiri ovat kirjoittaneet kirjasta aiemmin. Mikäli sinäkin olet kirjoittanut, laita kommenttiin linkkisi, kiitos! Atwoodilla on viralliset nettisivut, joista pääsee mm. lukemaan hänen blogiaan ja tykkäämään hänen kustantajan ylläpitämiä Facebook-sivuistaan.

Osallistun tällä Satun 500+ minihaasteeseen, sillä tämä on kunnon tiiliskivi, yli 700 sivua.

Margaret Atwood: Sokea surmaaja (The Blind Assassin)
Suom. Hanna Tarkka. Otava 2000. 707 s.

Berliininpoppelit-tv-sarja alkaa uusintana tänään!

Huomio nyt kaikki, jotka vielä ette ole nähneet aivan upeaa tv-sarjaa Berliininpoppelit!

Sarjan uusintakierros alkaa tänään YLEn FST5-kanavalla klo 21.30. Kannattaa ehdottomasti katsoa. En ole lukenut Anne B. Ragden trilogiaa, johon tv-sarja perustuu, mutta pidin sarjasta kovasti, kun se esitettiin vuoden 2010 keväällä. Sarjaa tosin mainostettiin humoristiseksi, mitä se mielestäni ei ole. Se on lähinnä traaginen tarina perheestä ja suvusta, vaikenemisesta, salaisuuksien painosta, välittämisen vaikeudesta.

Iltalehden Jenni Uotinen esittelee sarjaa lyhyesti täällä. Tosin esittely sopii mielestäni vain aloitusosaan. Sarja on aika pitkä, kaikkiaan kahdeksan osaa, joten monenlaista ehtii tapahtua. Ragde syventää keskeisten henkilöiden persoonia vähitellen. Kaikki pyörii oikeastaan vanhan rappeutuvan sukutilan ympärillä. Myös maisemat ovat huikeat.

Haaste lintubongareille ja himolukijoille

Keväällä Koko lailla kirjallisesti -blogissa pohdittiin, mikä on kaunein kirjan nimi, ja vähän myöhemmin Satu laittoi liikkeelle minihaasteen Apiloita ja omenankukkia. Siinä piti lukea kirja, jonka nimessä mainitaan kasvin nimi. Ajatukset jäivät pyörimään mieleeni, vaikka en keksinyt sitä kauneinta kirjan nimeä sen paremmin kuin lukenut kasvikirjaakaan. Sen sijaan aloin miettiä, mitä sellaisia kirjoja tiedän, joiden nimissä mainitaan jokin lintu. Parin kuukauden hajanaisten mietteiden jälkeen sain kokoon surkean pienen listan (aiemmin luetut tummennettu ja suluissa vinkinantaja):

Richard Bach: Lokki Joonatan (Linnea)
Gudbergur Bergsson: Joutsen (Sara)

Suzanne Collins: Matkijanärhi
Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan (Jum-Jum)
Colleen McCullough: Okalinnut (Karoliina)
Susan Fletcher: Meriharakat (Villasukka kirjahyllyssä)
John Grisham: Pelikaanimuistio (Luru)
Dashiel Hammet: Maltan haukka (Taava)

Lee Harper: Kuin surmaisi satakielen
Lian Hearn: Satakielilattia (Sara)
Jera Hänninen: Harakkapoika (Zephyr)
Yashar Kemal: Haukkani Memed
Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän (Karoliina)
Yasmina Khadra: Kabulin pääskyset(Zephyr)
Selma Lagerlöf: Peukaloisen retket villihanhien seurassa (Jum-Jum)
Anni Lahtinen: Tunturikurmitsa kutsuu
Auli Mantila: Varpunen (Luru)
Timo K. Mukka: Kyyhky ja unikko (Jenni)
Reijo Mäki: Satakieli lauloi yöllä
Herta Müller: Ihminen on iso fasaani (Sara)
Jukka Parkkinen: Korppi-kirjat (Luru)
Alan Paton: Liian myöhään vesipääsky
Edgar Allan Poe: Korppi (Sara)
Jayne Anne Philips: Kiuru ja termiitti (Taava)
Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (Maria)
Sean Stewart: Matkijalintu (Satu)
Nassim Nicholas Taleb: Musta joutsen (Tuomas Enbuske, KK 15/2011)
Ngugi wa Thiong'o: Variksen velho (Zephyr)
Anton Tshehov: Lokki (Hanna)
Kaari Utrio: Haukka, minun rakkaani (Morre)
Kaari Utrio: Tuulihaukka (Morre)
Rauha S. Virtanen: Kiurut laulavat

(Alkuperäiset ideani kursiivilla selvyyden vuoksi.)

Apua siis tarvitaan teiltä, rakkaat blogistit! Mitä muita muistatte?

Lisäksi tämä on ensimmäinen ihan oma haasteeni: Lue kirja, jonka nimessä mainitaan jonkin linnun nimi. Pistetään aikarajaksi loppuvuosi. Rajataan niin, että mukaan otetaan vain kaunokirjallisuus ja siitä proosa; romaanit ja novellit. Linnun pitää olla oikea lintulaji, ja sen pitää olla suomeksi kirjan nimessä.

Itse osallistun tuolla Harperilla, joka on odottanut vuoroaan jo jonkin aikaa ja joka nousi listallani tuon Puumajakesä-yhteyden ansiosta. Tavallaan tästä tulee hauska ketju, sillä vastasin Puumajakesällä Susan Nostalgian jäljillä -haasteeseen.

Lilian Kallio: Ugudibuu

      -    Oottekste kuulleet tytöstä, joka sanoi: ugudibuu?

-          Mitä sanot?

-          Ugudibuu.

-          Ugudibuu?

-          Se oli hupiohjelma telkkarissa. Yks viisivuotinen tyttö rupes vahvasti uskoon, että mikä tahansa katoo kun sille sanoo ugudibuu. Se kokeili ja fiuh! Kaikki minkä se halus haihtuvan haihtu sen sileän tien. Lapsenusko sai atomien liikkeen pysähtymään. Uskohan on liikettä niinkun ainekin ja molemmat – melki tyhjää. Kun aattelee kaikkee sitä rähinää ja surkeutta, mitä maailmassa oli, niin joku sano ihmisille ugudibuu, mutta unohti meidät.

Luin Susan Nostalgian jäljillä -haastetta varten Lilian Kallion nuortenkirjan Puumajakesä. Blogikirjoitustani varten etsin Kalliosta lisätietoa, jota löytyi harmillisen vähän. Sen verran kuitenkin selvisi, että Kallio on em. kirjan lisäksi julkaissut aikuistenkirjan Ugudibuu vuonna 1975. Erikoisen nimen selitys on tuossa alkuun lainaamassani katkelmassa. En ollut aiemmin tiennyt kirjan olemassaolosta, mutta päätin etsiä sen käsiini luettuani Johanna Sinisalon kirjoittaman kirjaesittelyn, jossa hän mainitsee kirjan kolahtaneen.

Ugudibuu luokitellaan scifi-kirjaksi, koska lähtöasetelmassa maapallon kaikki ihmiset katoavat jäljettömiin samassa silmänräpäyksessä. Jäljelle jää vain viisi nuorta naista Tampereelta ja sen liepeiltä: minäkertoja Mari (Marianne), hänen kaksi ystävätärtään, kämppäkaverukset Tuulikki (Tuuli) ja Tyyne, Tuulikin 13-vuotias pikkusisko Hellu (Helinä) sekä Tarja. Naiset ovat parinkympin kieppeillä Hellua lukuun ottamatta. Ihmisten katoaminen aiheuttaa kaaoksen, koska esimerkiksi autot jatkavat matkaansa ilman kuljettajaa, kunnes sammuvat tai törmäävät johonkin. Ruumiita ei siis tule, koska ihmiset kirjaimellisesti katoavat. Muista kulkuneuvoista, kuten junista tai lentokoneista kirjassa ei mainita mitään. Naiset menevät tietysti paniikkiin ja luulevat tulleensa hulluiksi. Kun he sitten löytävät toisensa ja kokoontuvat yhteen, kukin alkaa reagoida katastrofiin omalla tavallaan. Ensin tietysti tapahtuman laajuus tuntuu käsittämättömältä. Mutta kun puhelin, radio ja sähköt lakkaavat toimimasta, eikä etsinnöistä huolimatta lisää ihmisiä ala löytyä, on naisten vähitellen koottava itsensä ja ryhdyttävä toimiin oman tulevaisuutensa turvaamiseksi.

Kallio kuvailee paljon sitä, miten aineelliset olot muuttuvat, kun ihmiset kertakaikkisesti lakkaavat olemasta. Ensin naiset odottavat koko ajan, että muut palaavat minä hetkenä hyvänsä. Tavaroiden ottaminen kaupoista tuntuu varastamiselta, ja naiset tekevätkin ensin tunnontarkasti listoja ottamistaan tarvikkeista. Kiinnostavaa on, että ruuan lisäksi alussa kuluu eniten olutta. Suru, epätoivo, syyllisyys ja alkava masennuskin upotetaan oluthuuruihin. Yhtymäkohtia Robinson Crusoeen on selvästi. Robinsonkin sai saarelleen yltäkylläisesti tarvikkeita, ja loput olikin suhteellisen helppo hankkia tai valmistaa nokkeluuden, kekseliäisyyden sekä ahkeruuden avulla.

Tavara menettää nopeasti arvonsa, kun sitä on saatavilla rajattomasti. Naiset valtaavat itselleen ja kokoamalleen karjalle pari luksusrivitaloa Pispalanharjun kupeesta ja kalustavat sen mukavaksi. Työtä pitää tehdä alussa paljon, mikä tietysti helpottaa. Tosin kaikki eivät ole vakuuttuneita siitä, miksi kannattaa ponnistella. Olisi helpompaa vain kuolla pois. Huikeimpia juttuja ovat Marin ja Tarjan matkat etelään. Naiset ajavat asuntovaunun ja myöhemmin rekan kanssa Etelä-Eurooppaan asti etsimään muita ihmisiä ja hakemaan tarvikkeita. Tuopa Mari kerran tullessaan Mona Lisankin Tuulikin huoneen koristeeksi J.

Suurin ongelma on tietysti muiden ihmisten puuttuminen. Viiden naisen välit ovat välillä kireät ja riitaisat, kun ei mitään ulkopuolista purkautumiskeinoa ole. Talvet ovat pahimpia, kun joudutaan olemaan tiiviisti yhdessä sisätiloissa. Pahinta on kuitenkin miesten puuttuminen. Miehistä unelmoidaan, puhutaan ja nähdään unia. Miehenpuutetta yritetään korvata monin keinoin, mutta heikon tuloksin. On masentavaa ajatella, että kaikki loppuu, kun vauvoja ei tule. Lapsenkaipuu on ankaraa.

Kallio kuvaa myös sitä, miten luonto nopeasti valtaa takaisin ihmiselle menettämänsä tilan. On hauska huomata, miten kirjoittamisajankohta näkyy joissakin yksityiskohdissa. Vesilinnut yleistyvät nopeasti, ja naiset näkevät jopa muutamia joutsenia. Villikoiralaumoista tulee pian todellinen riesa, mutta susia luulee vain yksi naisista nähneensä vilahdukselta. Näin mielikuvituksellisen tarinan ollessa kyseessä on tietysti turha valittaa, että jokin ei ole realistista, mutta nykylukija ajattelee ensimmäiseksi, mitä nykypäivänä ja jo 1970-luvullakin oikeasti tapahtuisi vastaavassa tilanteessa: ydinvoimalaturmat! Kaikkien toiminnassa olevien ydinvoimaloiden ytimet sulaisivat, kun jäähdytysjärjestelmät ennemmin tai myöhemmin lakkaisivat toimimasta. Tästä vaihtoehdosta ei kirjassa inahdetakaan, ja Euroopassakin oleskelu on turvallista ja helppoa. Autobahnit eivät taida olla tukossa romuttuneista autoista kuten Tampereen kadut?

Jos olisin tamperelainen tai edes tuntisin kaupunkia hieman paremmin kuin vain ydinkeskustan muutaman nähtävyyden, olisin saanut kirjasta varmaankin paljon enemmän irti. Kallio kuvailee paljon kaupunkia ja sen paikkoja, joissa naiset liikkuvat. Näsinneulaan naiset rakentavat omatekoisen merkinantomajakan ja toivovat, että joku näkisi sen. ”Seitsemäntenä kesänä kalasääksi teki pesänsä Näsinneulan ravintolaan.”

Johanna Sinisalo toteaa kirjoituksessaan, että Ugudibuun idea on lajityypissään kliseinen ja kulunut. Minua se ei haittaa, koska olen lukenut vastaavia hyvin vähän. Kuvittelin, että kirjan hankkiminen olisi vaikeaa, mutta se nökötti sievästi aikuistenosastolla hyllyssä omalla paikallaan pääkirjastossa. Kannattaa ehdottomasti tutustua!

Lilian Kallio: Ugudibuu
Tammi 1975. 194 s.

Nostalgian jäljillä -haaste: Lilian Kallion Puumajakesä

Keväällä bongasin Järjellä ja tunteella -blogin Susan Nostalgian jäljillä -haasteen, ja jo silloin päätin, että siihen on osallistuttava ennemmin tai myöhemmin. Kirjavalintakaan ei ollut lopulta hankala. Teinivuosilta on jäänyt vahvasti mieleen silloinen lempikirja Puumajakesä. Päätin lukea sen aikuisen silmin. Omista muistiinpanoistani löysin vahvistuksen sille käsitykselle, että kyseinen kirja on tullut luettua aikanaan useampaankin kertaan (palaan noihin muinaisiin muistiinpanoihini laajemmin syksymmällä): vuodelta 1980 löytyy merkintä, samoin 1981. Varhaisemmalta ajalta minulla ei ole muistiinpanoja olemassa, mutta oletan lukeneeni Puumajakesän jo aiemminkin. Perustelen alempana tarkemmin.

Lilian Kallio on salaperäinen kirjailija, josta on todella vaikea kaivaa mitään tietoa esiin. Samaan ongelmaan on näemmä törmännyt myös kirjailija Miina Supinen jo pari vuotta sitten. Wikipediassa on vain masentavan lyhyt artikkelintynkä:

Lilian Kallio (s. 1945)Längelmäellä on suomalainen kirjailija. Ugudibuu (1975) on romaani, jossa ryhmä tamperelaisia naisia joutuu selviytymään maailmassa, josta kaikki muut ihmiset vaikuttavat äkillisesti kadonneen. Puumajakesä (1977) on nuortenkirja.

Muistelenkin epätoivoisena etsiskelleeni lisää Kallion nuortenkirjatuotantoa, mutta tuo aikuistenkirja on jäänyt tutkaltani valitettavasti piiloon. Kuulin siitä ensimmäistä kertaa vasta nyt. Ugudibuusta on hieno Johanna Sinisalon kirjoittama esittely Aikakoneen sivuilla. Kirja kuulostaa juuri sellaiselta robinsonadilta, josta pidän, vaikka ei saaritarinasta kyse olekaan. On pakko jäljittää kirja kirjastosta pikimmiten!

Muistin Puumajakesästä ennen kaikkea tunnelman: kotoisa, turvallinen, lempeä, vaikka seikkailujakin koetaan. Lisäksi muistin, että kirjan puumaja on saanut vaikutteensa J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjan haltioitten asumuksista, koska Puumajakesän päähenkilöt lukevat ahmien ko. kirjaa tarinan aikana ja haluavat eläytyä siihen mahdollisimman paljon. Nyt perustelu alkukappaleen ajoitusoletukseen. Muistiinpanojeni mukaan olen lukenut koko Sormusten herra -trilogian ennen tämän kirjan lukemista. Kuitenkin minulla on vankka käsitys siitä, että juuri Puumajakesä aikoinaan, varmaan parin lukukerran jälkeen, sai minut tarttumaan tosi paksuun fantasiakirjaan. Fantasia ei ollut mitenkään muodissa 1980, ja muistankin, että kirjaston kirjat olivat aika resuisessa kunnossa ja vanhoja. Puumajakesä on ilmestynyt vuonna 1977, ja se on ollut meillä kotona, todennäköisesti siskoni omistamana. Nyt lukemani kappaleen olen hankkinut kirjaston poistomyynnistä pari vuotta sitten omille lapsilleni (jotka eivät kovin ihastuneet, mutta tytär on tainnut lukea).

Ihanan boheemiin idylliin solahdetaan heti kirjan ensi sivuilla. Minäkertoja on kymmenvuotias Lea, joka muuttaa 11-vuotiaan Leo-veljensä ja psykologi-isänsä kanssa Englannista Tampereelle vanhaan puutaloon. Äiti on kuollut auto-onnettomuudessa vuotta aiemmin Lontoossa. Perhe on koko lasten elinajan muuttanut paikasta toiseen, mutta nyt isä on ostanut talon ja aikoo aloittaa syksyllä työt yliopistolla. Lapset menevät syksyllä suomalaiseen kouluun, mutta kirja alkaa keväästä, eikä isän mielestä enää kannata aloittaa koulunkäyntiä ennen kesälomaa. Talossa on kiehtova torninurkka ja tilaa niin paljon, että lapset saavat ensimmäistä kertaa omat huoneet. Ne he saavat sisustaa mielensä mukaan isovanhempien autotallissa säilötyillä huonekaluilla. Jotain Peppi Pitkätossumaista tunnelmaa on tässä aistittavissa, vaikka isä ei olekaan neekerikuninkaana vaan vahvasti läsnä.

Heti ensimmäisenä iltana Leon on tultava nukkumaan Lean huoneeseen, koska mustat ratsastajat pelottavat häntä. Leo on aloittanut Sormusten herran, ja Lea aloittaa aamulla saman kirjan tosin englanninkielisenä versiona.

Pian lapset tutustuvat naapurikerrostalossa asuviin lapsiin. Kaksoset Tapio ja Tellervo asuvat yksinhuoltajaäitinsä kanssa Jyrkin ja Leilan naapureina. Näillä on väkivaltainen isä, joka hakkaa vaimon ja lapset humalapäissään. Kaveruksiin kuuluvat myös hiljainen ja viisas Reijo sekä rikkaitten vanhempien laiminlyömä riitaisa Anita. Kesälomien alettua lapset leikkivät yhdessä, ja kun Leo sairastuu pahimmanlajin puumajamaniaan, kaverukset alkavat yhdessä puuhata majaa läheisen metsikön isoon kuuseen. Samalla he tutustuvat puun omistajaan eli maanviljelijä Möttöseen ja tämän vaimoon sekä Halli-koiraan. Majasta tulee aikuisten avulla hieno (tosin aika epäuskottavan ahkerasti lapsetkin rakentavat), ja sen jälkeen majalla alkavatkin melkoiset larppaukset (vaikka termiä ei vielä 70-luvulla tunnettukaan). Mieleenpainuva kohtaus on raju ukonilma, joka yllättää puussa yöpyvät lapset.

Varsinaista juonta kirjassa ei ole. Maja rakennetaan, ja siellä leikitään. Samaan aikaan ratkotaan kuitenkin muita ongelmia. Asuinalueella liikkuu pyromaani, jonka tuhotöitä yritetään aluksi laittaa lasten syyksi. Tornitaloa tyrannisoi kiukkuinen vanha talonmies, joka mielellään hankkii hankaluuksia tenaville. Tapion ja Tellervon hoitolapsi katoaa, tienvarresta pelastetaan tiedoton narkkari. Suurin ongelma on kuitenkin Jyrkin ja Leilan perhetilanne. Jyrki on ilkeä rääväsuu, Leila arka ja pelokas kahdeksanvuotias. Äiti on saamaton nahjus, samoin isä, paitsi juopotellessaan. Silloin isä karjuu ja riehuu sekä lyö. Kaikki tietävät tilanteen, mutta kukaan ei voi tai halua tehdä mitään. Tämäkin kuvio saa onnellisen lopun osin Lean ja Leon isän ansiosta.

Leon ja Lean isä on oikea ihanneisän perikuva. Ensinnäkin 1970-luvulla oli todella harvinaista, että mies on yksinhuoltaja, olkoon vaikka leski. Tämä isä on sen lisäksi reilu, hauska, kuunteleva, huolehtiva, rakastava jne. Ei ihme, että Tapio ja Tellervo ovat ihastuksissaan. Aikuisena on helppo huomata kirjan opettavaisuus. Heikkoja on puolustettava, vääryydet oikaistava. Ystävyys ja rakkaus auttavat, asiat kääntyvät parhain päin, kun on rehellinen ja tekee oikein. Ilkeitten ja pahojen ihmisten ilkeys ja pahuus selittyvät kätketyillä vaikeuksilla ja suruilla. Jne. Nuorena näillä asioilla ei ollut merkitystä. Kirja vain oli niin hyvä. Hyvä se on edelleenkin.

Jos olisin 15-vuotiaana tuntenut intertekstuaalisuuden käsitteen, olisin ollut innoissani. Valitettavasti muut kuin tuo aivan ilmeinen Tolkien-linkitys (kirjassa mainitaan ainakin myös Lohikäärmevuori) ovat kuitenkin menneet selkeästi ohi. Kovin hienovaraisesti Kallio ei viittauksiaan ole kirjaan laittanut, vaan hän sanoo ihan suoraan. Leon maja-ahdistukseen isä antaa luettavaksi Harper Leen teoksen Kuin surmaisi satakielen. Lea lukee Tove Janssonin Näkymätöntä lasta ja saa idean Leilan auttamiseksi. Lapset laulavat metsässä Aleksis Kiven Laulua oravasta. Tuo Harper Lee on mennyt aikanaan kokonaan ohi, mutta ostin sen juuri keväällä, joten sen sijainti lukulistalla kyllä koheni.

Sitten onkin lähdettävä Ugudibuuta metsästämään!

Lilian Kallio: Puumajakesä

WSOY 1977. 161 s.