Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaani Puolikas keltaista aurinkoa oli parhaita vuonna 2009 lukemiani kirjoja ja on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. On vaikea yksiselitteisesti määritellä, mikä kirjassa teki niin suuren vaikutuksen. Kieli, tapahtumapaikan eksoottisuus, kuvailu, tarina. Kaikki tämä yhdessä, ja lisäksi vielä se jokin. Olin vaikuttunut, ja olen edelleen. Romaani julkaistiin suomeksi kolme vuotta sen ilmestymisen jälkeen, mutta onneksi julkaistiin edes silloin. Kolme vuotta aiemmin, vuonna 2003 ilmestynyt esikoisteos Purppuranpunainen hibiskus käännettiin seuraavaksi. Myös siitä pidin kovasti, vaikka yhtä suurta vaikutusta se ei enää tehnyt kuin Puolikas. Syitä on monia. Hibiskuksesta jotenkin näkyy, että se on esikoiskirja. Kirjailija on kehittynyt huimasti kirjoittaessaan toista romaaniaan. Vaikka kliseisesti usein juuri toinen kirja on vaikea ja lukijoille pettymyskin, kuvio ei siis toistunut tässä tapauksessa.

Odotin kovasti, milloin suomeksi ilmestyisi Adichien kolmas teos, vuonna 2009 ilmestynyt novellikokoelma Huominen on liian kaukana. Vihdoin sain sen käsiini tällä viikolla. Olen enemmän romaanien kuin novellien ystävä, joten suhtauduin kirjaan pienellä varauksella. Olin myös jostain syystä kuvitellut, että novellit olisivat varhaisempaa tuotantoa, mutta se siis ei pidä aivan paikkaansa. Lopussa on luettelo novelleista, jotka ovat ilmestyneet aiemmin lehdissä. Valitettavasti niihin ei ole liitetty vuosilukua. Ainakin yksi novelleista, Yhdysvaltojen lähetystö, on ilmestynyt novelliantologiassa jo vuonna 2003. Kokoelma ei ollut missään nimessä pettymys, mutta ei myöskään mikään huikea elämys.

Teos käsittää kaksitoista novellia. Aiheet ja teemat ovat osittain tuttuja Adichien romaaneista. Levoton Nigeria, jossa väkivaltaisuudet voivat puhjeta milloin tahansa ja jossa korruptio ja mielivalta ovat arkipäivää, sykkii elämää hajuineen ja makuineen. Etniset ryhmät, hausat ja igbot sekä lukuisat muut kansat vilahtelevat tarinoissa. Uskonnolla on myös vahva sijansa, niin kristinuskolla kuin alkuperäisemmilläkin. Uutta on Yhdysvaltoihin sijoittuva osuus. Monet novellien henkilöistä joko jo ovat Amerikassa tai ainakin pyrkivät sinne. Ihmeellinen uusi maailma avautuu opiskelu- tai työluvan saaneille, mutta samalla koetaan vierautta ja kaivataan kotiin. Kotona taas kaivataan takaisin Yhdysvaltoihin. Tämä asetelma on tuttua mm. Jhumpa Lahirin novelleista.

Mikään novelleista ei jäänyt aivan erityisesti mieleen. Kokonaisuudessa painottuu eräänlainen feministinen ote. Adichie kirjoittaa paljon siitä, kuinka hankala on afrikkalaisen naisen asema, vaikka olisi parempiosainen ja älykäskin. Miesten ylivalta tuntuu murtumattomalta järjestettyjen avioliittojen ja järjestelmällisen hyväksikäytön maailmassa. Rakennelmaa pitävät miesten lisäksi pystyssä myös naiset, ainakin vanhemmat naiset, jotka ovat itse joutuneet aikanaan systeemin uhreiksi ja samalla sen sisälle. Niminovellissa päähenkilö, nuori nainen, muistelee veljensä kuolemaa. Isoäiti palvoi Nonsea, koska tämä oli hänen ainoa pojanpoikansa ja jatkaisi siten hänen sukunsa nimeä. Isoäitikään ei tajua, että nimi on hänen miehensä suvun, ei hänen. Pojantytär ja tyttärenpoika ovat Nonsen rinnalla mitättömyyksiä. Kun Nonse sitten tapaturmaisesti kuolee, poika pettää isoäitinsä. Kertoja tai päähenkilö on kaikissa novelleissa nainen. Kahdessa tekstissä Adichie käyttää erikoista ja hämmentävää kerrontatekniikkaa, jossa päähenkilöä puhutellaan koko ajan toisessa persoonassa: ”Se oli viimeinen kesä, jonka vietit Nigeriassa; sen kesän jälkeen vanhempasi erosivat ja äitisi vannoi, ettet ikinä enää pääsisi Nigeriaan katsomaan isäsi sukulaisia, et etenkään mummia.”

Hyväosaiset nigerialaiset elävät kuin länsimaalaiset, vaikka välimatka niin paikallisesti kuin ajallisestikin alkeellisiin ja köyhiin oloihin on ällistyttävän lyhyt. Kaupunkien slummit, yhden huoneen perheasunnot ja maaseudun savimajat ovat edelleen arkipäivää. Loikkaus amerikkalaiseen hyvinvointiin on nopea ja hämmentävä.

Koska hän todella kuului tähän maahan – tähän maahan, missä oli sekä ihasteltavaa että päiviteltävää, tähän maahan, missä saattoi ajaa yöllä pelkäämättä aseistettuja ryöstäjiä ja missä yhden hengen ravintola-annoksissa oli ruokaa kolmelle. Nkem kuitenkin kaipaa kovasti kotia, ystäviään ja igbon, joruban ja pidginenglannin sorinaa ympärillään. Kun keltainen paloposti nököttää kadulla lumen peitossa, hän kaipaa Lagosin aurinkoa, joka paahtaa hellittämättä jopa sateella.

Moni asia on Yhdysvalloissa merkillisesti päinvastoin kuin Nigeriassa. Puoliverisiä, etuoikeutettuja vaaleaihoisia kadehdittiin kotona, mutta Amerikassa juuri he olivat halveksituimpia. Amerikassa rikkaat olivat laihoja ja köyhät lihavia. Brittipohjalta opittu englantikin on jotenkin väärää. On sopeuduttava, jos haluaa pärjätä.

Afrikka-aiheisten ja ylipäätään vieraisiin kulttuureihin ja maihin sijoittuvien kirjojen lukeminen on valaisevaa. Erityisesti ne valaisevat sen tosiasian, kuinka vähän mistään mitään tietää. Esimerkiksi Nigeriasta en tiedä oikeastaan mitään. Summittaisesti osaisin sijoittaa sen kartalle, ja tiedän, että yksi sen naapurivaltioista on hämmentävästi nimeltään Niger. Lisäksi olisin osannut yhdistää Shellin öljy-yhtiön kyseenalaisen toiminnan tämän valtion alueelle. Adichien romaanien lukeminen on lisännyt kiinnostusta aiheeseen, mutta aika vähän esimerkiksi Suomen lehdissä alueesta kirjoitetaan. Novellissa Se, mikä kuristi kurkkuani päähenkilö, joka voittaa viisumiarvonnassa ja pääsee matkustamaan sukulaisten luo Yhdysvaltoihin, kuvailee amerikkalaisten suhtautumista Afrikkaan. ”Afrikasta liian paljon pitävät valkoiset ja Afrikasta liian vähän pitävät valkoiset olivat samanlaisia – alentuvia.” Niinpä.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (The Thing Around Your Neck)

Suom. Sari Karhulahti. Otava 2011 (2009). 265 s.

Kirjan on arvioinut myös Ilse ja alkukielisen version Miia.