Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Booksy kirjoitti hiljattain blogissaan Päivi Alasalmen romaanista Vainola ja mainitsi, että tämän kauhuromanttisen kirjan päähenkilö teki väitöskirjaa kirjailija Jean Rhysistä. Kirjoituksen innoittamana päätin lopultakin etsiä käsiini Rhysin tunnetuimman teoksen Siintää Sargassomeri, sillä se on ollut lukulistalla jo vuosia, aina siitä lähtien, kun entinen kollegani teki kirjaan liittyvän lisensiaattityön. Kuvittelin, että kirjan löytäminen olisi hankalaa, mutta oivallinen kirjastolaitos toimi taas loistavasti, ja kirjan sai vain hakemalla sen kaupungin pääkirjaston hyllystä.

Kirjan nyt luettuani en ihmettele, että Vainolan päähenkilö tutkii juuri Rhysiä. Päinvastoin, oivallinen valinta! Sopii muutenkin Alasalmen lähes parodiseen intertekstuaalisuuteen kuin nenä päähän.

Kirjan idea on varsin omintakeinen. Sen päähenkilö Antoinette Cosway alias Bertha Mason on Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin sivuhenkilö, herra Rochesterin hullu vaimo. Rhys kertoo vaimon tarinan ennen Kotiopettajattaren romaanin tapahtumia.

Kotiopettajatar ilmestyi vuonna 1847 ja Sargassomeri 1966. Esipuheen vuonna 1968 ilmestyneeseen suomennokseen on kirjoittanut Paavo Lehtonen. Brontë antaa Antoinettesta hyvin niukalti tietoa. Kerrotaan vain, että hän on kotoisin Länsi-Intiasta, missä Edward Rochester on mennyt hänen kanssaan naimisiin.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa minäkertojana on päähenkilö, Antoinette, joka muistelee lapsuuttaan Jamaikalla. Perhe on vanhaa plantaasiviljelijä- ja orjanomistajasukua, jonka omaisuus on nopeasti huvennut orjien vapauttamislain säätämisen jälkeen. Isä on käyttänyt lukuisia orjanaisia, ja aviottomia lapsia on eri puolilla Jamaikaa ja lähialueitakin. Isän kuoltua nuori vaimo jää kahden lapsensa ja muutaman entisen orjan kanssa asumaan rapistuneeseen kartanoon, jota ympäröi villiintynyt puutarha. Antoinetten pikkuveli on idiootti (näin kirjassa sanotaan). Kaunis äiti avioituu lopulta uudelleen rikkaan miehen kanssa, joka alkaa kunnostaa kartanoa. Äiti pelkää vihamielisiä asukkaita, mutta mies ei ota varoituksia kuuleviin korviinsa, ei ennen kuin on myöhäistä. Katastrofin jälkeen Antoinetten äiti sairastuu ja lopulta kuolee. Ensimmäisen osan lopussa Antoinette käy luostarikoulua.

Toisessa osassa minäkertojina vuorottelevat Antoinette ja hänen tuore aviomiehensä Edward Rochester. Edward on oleillut Länsi-Intiassa vain lyhyen aikaa ja solminut nopeasti avioliiton, joka vaikuttaa hänen isänsä ja Antoinetten velipuolen järjestämältä. Vaimo on kaunis, ja Edward on ensin hänen lumoissaan, mutta alkaa pian aavistella pahaa. Pariskunta viettää kuherruskuukautta pienellä Antillien saarella, jolta Antoinetten äiti on aikanaan perinyt syrjäisen maatilan. Jokin alkaa avioliitossa mennä nopeasti pieleen, mutta lukijalle ei täysin selviä, mikä. On vaikea päätellä, kuka saarella oikein sekoaa ja miksi. Palvelijat käyttäytyvät epäkunnioittavasti ja vihamielisesti. Vanha palvelijatar Christophine tuntuu hallitsevan noitakeinoja, joita myös käytetään. Juorut sekoittavat entisestään kuviota, samoin ahneus. Jakso päättyy siihen, että Rochester vie vaimonsa takaisin Jamaikalle.

Kolmas osa sijoittuu Englantiin, Thornfield Halliin. Kertojana on taas Antoinette, joka on vankina ullakkohuoneessa. Rouva Poole on kuitenkin huonompi hoitaja kuin annetaan ymmärtää, ja potilas kuljeskelee talossa öisin lähes mielensä mukaan. Kirja loppuu tulipalokohtaukseen, joka on tuttu Kotiopettajattaren romaanista.

Kirjassa kaksi täysin erilaista maailmaa kohtaa. Köyhtyneet entiset orjanomistajat ovat halveksittua ja vihattua väkeä, vaikka ei aina itse tajua sitä. Halveksitummiksi he muuttuvat, kun vereen on sekoittunut värillistä verta. Antoinettekin on kreoli. Vieraat piirteet alkavat nopeasti inhottaa ensin lumoutunutta Rochesteria. Antoinette ei usko, että mitään Englantia on olemassakaan, kun taas Rochester tuntee olonsa turvattomaksi paratiisimaisen kauniilla saarella, jossa ei ole mitään tuttua. Kaikki on liian vihreää ja rehevää. Zombit ja kummitukset alkavat tuntua realistisilta.

On vaikea arvioida, miltä kirjan lukeminen tuntuisi, jos ei tietäisi, mitä lopussa ja lopun jälkeen tapahtuu. Sidos toiseen romaaniin on todella vahva. Painostava tunnelma leijuu kaiken yllä jo alussa, eikä hellitä yhtään missään vaiheessa. Merkittävää on yhteiskunnallinen murros; orjuuden lakkauttamisen seuraukset, jotka eivät ole aivan yksioikoisia. Katkeruus ja viha ovat aivan pinnan alla, odottamassa räjähdystä, joka päästäisi paineet purkautumaan. Rochesterkin tuntee uhan, vaikka ei osaa sitä tulkita. Antoinetten äiti on jo opettanut tyttärelleen, ettei kannata herättää nukkuvaa koiraa.

Jean Rhys on myös henkilönä erikoinen. Hän syntyi vuonna 1890 Dominicassa ja eli lähes 90-vuotiaaksi. Isä oli walesilainen lääkäri ja äiti skottilaistaustainen kreoli, jonka suku oli vuosikymmeniä viljellyt sokeriruokoa plantaaseillaan. Rhyskin kävi Antoinetten tapaan luostarikoulua, mutta hänet lähetettiin 16-vuotiaana Englantiin jatkamaan opintoja. Ne jäivät kuitenkin hajanaisiksi ja lyhyiksi. Rhys elätti itsensä sekalaisilla töillä ja suhteilla. Hän kirjoitti romaaneja Pariisissa 1920- ja 1930-luvuilla. Toisen maailmansodan jälkeen Rhys asettui silloisen miehensä kanssa Englantiin. Siintää Sargassomeri ilmestyi siis vuonna 1966, ja se oli melkoinen yllätys hänen entisille lukijoilleen, jotka olivat pitäneet häntä kuolleena. Kirja sai heti osakseen paljon huomiota ja palkintoja. (Lähde: Wikipedia.)

Sargassomerestä ovat kirjoittaneet blogeissaan ainakin Sara ja Marjis.

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea)

Suom. Eva Siikarla. WSOY 1968 (1966). 202 s.

P.S. Minulla on mielikuva, että tähän kirjaan viittaillaan yhdessä jos toisessakin kirjassa tuon Alasalmen Vainolan lisäksi. En nyt vain saa tietenkään yhtään kirjaa mieleeni. Auttakaahan te, jotka paremmin tiedätte!