Lilian Kallio: Ugudibuu

      -    Oottekste kuulleet tytöstä, joka sanoi: ugudibuu?

-          Mitä sanot?

-          Ugudibuu.

-          Ugudibuu?

-          Se oli hupiohjelma telkkarissa. Yks viisivuotinen tyttö rupes vahvasti uskoon, että mikä tahansa katoo kun sille sanoo ugudibuu. Se kokeili ja fiuh! Kaikki minkä se halus haihtuvan haihtu sen sileän tien. Lapsenusko sai atomien liikkeen pysähtymään. Uskohan on liikettä niinkun ainekin ja molemmat – melki tyhjää. Kun aattelee kaikkee sitä rähinää ja surkeutta, mitä maailmassa oli, niin joku sano ihmisille ugudibuu, mutta unohti meidät.

Luin Susan Nostalgian jäljillä -haastetta varten Lilian Kallion nuortenkirjan Puumajakesä. Blogikirjoitustani varten etsin Kalliosta lisätietoa, jota löytyi harmillisen vähän. Sen verran kuitenkin selvisi, että Kallio on em. kirjan lisäksi julkaissut aikuistenkirjan Ugudibuu vuonna 1975. Erikoisen nimen selitys on tuossa alkuun lainaamassani katkelmassa. En ollut aiemmin tiennyt kirjan olemassaolosta, mutta päätin etsiä sen käsiini luettuani Johanna Sinisalon kirjoittaman kirjaesittelyn, jossa hän mainitsee kirjan kolahtaneen.

Ugudibuu luokitellaan scifi-kirjaksi, koska lähtöasetelmassa maapallon kaikki ihmiset katoavat jäljettömiin samassa silmänräpäyksessä. Jäljelle jää vain viisi nuorta naista Tampereelta ja sen liepeiltä: minäkertoja Mari (Marianne), hänen kaksi ystävätärtään, kämppäkaverukset Tuulikki (Tuuli) ja Tyyne, Tuulikin 13-vuotias pikkusisko Hellu (Helinä) sekä Tarja. Naiset ovat parinkympin kieppeillä Hellua lukuun ottamatta. Ihmisten katoaminen aiheuttaa kaaoksen, koska esimerkiksi autot jatkavat matkaansa ilman kuljettajaa, kunnes sammuvat tai törmäävät johonkin. Ruumiita ei siis tule, koska ihmiset kirjaimellisesti katoavat. Muista kulkuneuvoista, kuten junista tai lentokoneista kirjassa ei mainita mitään. Naiset menevät tietysti paniikkiin ja luulevat tulleensa hulluiksi. Kun he sitten löytävät toisensa ja kokoontuvat yhteen, kukin alkaa reagoida katastrofiin omalla tavallaan. Ensin tietysti tapahtuman laajuus tuntuu käsittämättömältä. Mutta kun puhelin, radio ja sähköt lakkaavat toimimasta, eikä etsinnöistä huolimatta lisää ihmisiä ala löytyä, on naisten vähitellen koottava itsensä ja ryhdyttävä toimiin oman tulevaisuutensa turvaamiseksi.

Kallio kuvailee paljon sitä, miten aineelliset olot muuttuvat, kun ihmiset kertakaikkisesti lakkaavat olemasta. Ensin naiset odottavat koko ajan, että muut palaavat minä hetkenä hyvänsä. Tavaroiden ottaminen kaupoista tuntuu varastamiselta, ja naiset tekevätkin ensin tunnontarkasti listoja ottamistaan tarvikkeista. Kiinnostavaa on, että ruuan lisäksi alussa kuluu eniten olutta. Suru, epätoivo, syyllisyys ja alkava masennuskin upotetaan oluthuuruihin. Yhtymäkohtia Robinson Crusoeen on selvästi. Robinsonkin sai saarelleen yltäkylläisesti tarvikkeita, ja loput olikin suhteellisen helppo hankkia tai valmistaa nokkeluuden, kekseliäisyyden sekä ahkeruuden avulla.

Tavara menettää nopeasti arvonsa, kun sitä on saatavilla rajattomasti. Naiset valtaavat itselleen ja kokoamalleen karjalle pari luksusrivitaloa Pispalanharjun kupeesta ja kalustavat sen mukavaksi. Työtä pitää tehdä alussa paljon, mikä tietysti helpottaa. Tosin kaikki eivät ole vakuuttuneita siitä, miksi kannattaa ponnistella. Olisi helpompaa vain kuolla pois. Huikeimpia juttuja ovat Marin ja Tarjan matkat etelään. Naiset ajavat asuntovaunun ja myöhemmin rekan kanssa Etelä-Eurooppaan asti etsimään muita ihmisiä ja hakemaan tarvikkeita. Tuopa Mari kerran tullessaan Mona Lisankin Tuulikin huoneen koristeeksi J.

Suurin ongelma on tietysti muiden ihmisten puuttuminen. Viiden naisen välit ovat välillä kireät ja riitaisat, kun ei mitään ulkopuolista purkautumiskeinoa ole. Talvet ovat pahimpia, kun joudutaan olemaan tiiviisti yhdessä sisätiloissa. Pahinta on kuitenkin miesten puuttuminen. Miehistä unelmoidaan, puhutaan ja nähdään unia. Miehenpuutetta yritetään korvata monin keinoin, mutta heikon tuloksin. On masentavaa ajatella, että kaikki loppuu, kun vauvoja ei tule. Lapsenkaipuu on ankaraa.

Kallio kuvaa myös sitä, miten luonto nopeasti valtaa takaisin ihmiselle menettämänsä tilan. On hauska huomata, miten kirjoittamisajankohta näkyy joissakin yksityiskohdissa. Vesilinnut yleistyvät nopeasti, ja naiset näkevät jopa muutamia joutsenia. Villikoiralaumoista tulee pian todellinen riesa, mutta susia luulee vain yksi naisista nähneensä vilahdukselta. Näin mielikuvituksellisen tarinan ollessa kyseessä on tietysti turha valittaa, että jokin ei ole realistista, mutta nykylukija ajattelee ensimmäiseksi, mitä nykypäivänä ja jo 1970-luvullakin oikeasti tapahtuisi vastaavassa tilanteessa: ydinvoimalaturmat! Kaikkien toiminnassa olevien ydinvoimaloiden ytimet sulaisivat, kun jäähdytysjärjestelmät ennemmin tai myöhemmin lakkaisivat toimimasta. Tästä vaihtoehdosta ei kirjassa inahdetakaan, ja Euroopassakin oleskelu on turvallista ja helppoa. Autobahnit eivät taida olla tukossa romuttuneista autoista kuten Tampereen kadut?

Jos olisin tamperelainen tai edes tuntisin kaupunkia hieman paremmin kuin vain ydinkeskustan muutaman nähtävyyden, olisin saanut kirjasta varmaankin paljon enemmän irti. Kallio kuvailee paljon kaupunkia ja sen paikkoja, joissa naiset liikkuvat. Näsinneulaan naiset rakentavat omatekoisen merkinantomajakan ja toivovat, että joku näkisi sen. ”Seitsemäntenä kesänä kalasääksi teki pesänsä Näsinneulan ravintolaan.”

Johanna Sinisalo toteaa kirjoituksessaan, että Ugudibuun idea on lajityypissään kliseinen ja kulunut. Minua se ei haittaa, koska olen lukenut vastaavia hyvin vähän. Kuvittelin, että kirjan hankkiminen olisi vaikeaa, mutta se nökötti sievästi aikuistenosastolla hyllyssä omalla paikallaan pääkirjastossa. Kannattaa ehdottomasti tutustua!

Lilian Kallio: Ugudibuu
Tammi 1975. 194 s.