Nostalgian jäljillä -haaste: Lilian Kallion Puumajakesä

Keväällä bongasin Järjellä ja tunteella -blogin Susan Nostalgian jäljillä -haasteen, ja jo silloin päätin, että siihen on osallistuttava ennemmin tai myöhemmin. Kirjavalintakaan ei ollut lopulta hankala. Teinivuosilta on jäänyt vahvasti mieleen silloinen lempikirja Puumajakesä. Päätin lukea sen aikuisen silmin. Omista muistiinpanoistani löysin vahvistuksen sille käsitykselle, että kyseinen kirja on tullut luettua aikanaan useampaankin kertaan (palaan noihin muinaisiin muistiinpanoihini laajemmin syksymmällä): vuodelta 1980 löytyy merkintä, samoin 1981. Varhaisemmalta ajalta minulla ei ole muistiinpanoja olemassa, mutta oletan lukeneeni Puumajakesän jo aiemminkin. Perustelen alempana tarkemmin.

Lilian Kallio on salaperäinen kirjailija, josta on todella vaikea kaivaa mitään tietoa esiin. Samaan ongelmaan on näemmä törmännyt myös kirjailija Miina Supinen jo pari vuotta sitten. Wikipediassa on vain masentavan lyhyt artikkelintynkä:

Lilian Kallio (s. 1945)Längelmäellä on suomalainen kirjailija. Ugudibuu (1975) on romaani, jossa ryhmä tamperelaisia naisia joutuu selviytymään maailmassa, josta kaikki muut ihmiset vaikuttavat äkillisesti kadonneen. Puumajakesä (1977) on nuortenkirja.

Muistelenkin epätoivoisena etsiskelleeni lisää Kallion nuortenkirjatuotantoa, mutta tuo aikuistenkirja on jäänyt tutkaltani valitettavasti piiloon. Kuulin siitä ensimmäistä kertaa vasta nyt. Ugudibuusta on hieno Johanna Sinisalon kirjoittama esittely Aikakoneen sivuilla. Kirja kuulostaa juuri sellaiselta robinsonadilta, josta pidän, vaikka ei saaritarinasta kyse olekaan. On pakko jäljittää kirja kirjastosta pikimmiten!

Muistin Puumajakesästä ennen kaikkea tunnelman: kotoisa, turvallinen, lempeä, vaikka seikkailujakin koetaan. Lisäksi muistin, että kirjan puumaja on saanut vaikutteensa J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjan haltioitten asumuksista, koska Puumajakesän päähenkilöt lukevat ahmien ko. kirjaa tarinan aikana ja haluavat eläytyä siihen mahdollisimman paljon. Nyt perustelu alkukappaleen ajoitusoletukseen. Muistiinpanojeni mukaan olen lukenut koko Sormusten herra -trilogian ennen tämän kirjan lukemista. Kuitenkin minulla on vankka käsitys siitä, että juuri Puumajakesä aikoinaan, varmaan parin lukukerran jälkeen, sai minut tarttumaan tosi paksuun fantasiakirjaan. Fantasia ei ollut mitenkään muodissa 1980, ja muistankin, että kirjaston kirjat olivat aika resuisessa kunnossa ja vanhoja. Puumajakesä on ilmestynyt vuonna 1977, ja se on ollut meillä kotona, todennäköisesti siskoni omistamana. Nyt lukemani kappaleen olen hankkinut kirjaston poistomyynnistä pari vuotta sitten omille lapsilleni (jotka eivät kovin ihastuneet, mutta tytär on tainnut lukea).

Ihanan boheemiin idylliin solahdetaan heti kirjan ensi sivuilla. Minäkertoja on kymmenvuotias Lea, joka muuttaa 11-vuotiaan Leo-veljensä ja psykologi-isänsä kanssa Englannista Tampereelle vanhaan puutaloon. Äiti on kuollut auto-onnettomuudessa vuotta aiemmin Lontoossa. Perhe on koko lasten elinajan muuttanut paikasta toiseen, mutta nyt isä on ostanut talon ja aikoo aloittaa syksyllä työt yliopistolla. Lapset menevät syksyllä suomalaiseen kouluun, mutta kirja alkaa keväästä, eikä isän mielestä enää kannata aloittaa koulunkäyntiä ennen kesälomaa. Talossa on kiehtova torninurkka ja tilaa niin paljon, että lapset saavat ensimmäistä kertaa omat huoneet. Ne he saavat sisustaa mielensä mukaan isovanhempien autotallissa säilötyillä huonekaluilla. Jotain Peppi Pitkätossumaista tunnelmaa on tässä aistittavissa, vaikka isä ei olekaan neekerikuninkaana vaan vahvasti läsnä.

Heti ensimmäisenä iltana Leon on tultava nukkumaan Lean huoneeseen, koska mustat ratsastajat pelottavat häntä. Leo on aloittanut Sormusten herran, ja Lea aloittaa aamulla saman kirjan tosin englanninkielisenä versiona.

Pian lapset tutustuvat naapurikerrostalossa asuviin lapsiin. Kaksoset Tapio ja Tellervo asuvat yksinhuoltajaäitinsä kanssa Jyrkin ja Leilan naapureina. Näillä on väkivaltainen isä, joka hakkaa vaimon ja lapset humalapäissään. Kaveruksiin kuuluvat myös hiljainen ja viisas Reijo sekä rikkaitten vanhempien laiminlyömä riitaisa Anita. Kesälomien alettua lapset leikkivät yhdessä, ja kun Leo sairastuu pahimmanlajin puumajamaniaan, kaverukset alkavat yhdessä puuhata majaa läheisen metsikön isoon kuuseen. Samalla he tutustuvat puun omistajaan eli maanviljelijä Möttöseen ja tämän vaimoon sekä Halli-koiraan. Majasta tulee aikuisten avulla hieno (tosin aika epäuskottavan ahkerasti lapsetkin rakentavat), ja sen jälkeen majalla alkavatkin melkoiset larppaukset (vaikka termiä ei vielä 70-luvulla tunnettukaan). Mieleenpainuva kohtaus on raju ukonilma, joka yllättää puussa yöpyvät lapset.

Varsinaista juonta kirjassa ei ole. Maja rakennetaan, ja siellä leikitään. Samaan aikaan ratkotaan kuitenkin muita ongelmia. Asuinalueella liikkuu pyromaani, jonka tuhotöitä yritetään aluksi laittaa lasten syyksi. Tornitaloa tyrannisoi kiukkuinen vanha talonmies, joka mielellään hankkii hankaluuksia tenaville. Tapion ja Tellervon hoitolapsi katoaa, tienvarresta pelastetaan tiedoton narkkari. Suurin ongelma on kuitenkin Jyrkin ja Leilan perhetilanne. Jyrki on ilkeä rääväsuu, Leila arka ja pelokas kahdeksanvuotias. Äiti on saamaton nahjus, samoin isä, paitsi juopotellessaan. Silloin isä karjuu ja riehuu sekä lyö. Kaikki tietävät tilanteen, mutta kukaan ei voi tai halua tehdä mitään. Tämäkin kuvio saa onnellisen lopun osin Lean ja Leon isän ansiosta.

Leon ja Lean isä on oikea ihanneisän perikuva. Ensinnäkin 1970-luvulla oli todella harvinaista, että mies on yksinhuoltaja, olkoon vaikka leski. Tämä isä on sen lisäksi reilu, hauska, kuunteleva, huolehtiva, rakastava jne. Ei ihme, että Tapio ja Tellervo ovat ihastuksissaan. Aikuisena on helppo huomata kirjan opettavaisuus. Heikkoja on puolustettava, vääryydet oikaistava. Ystävyys ja rakkaus auttavat, asiat kääntyvät parhain päin, kun on rehellinen ja tekee oikein. Ilkeitten ja pahojen ihmisten ilkeys ja pahuus selittyvät kätketyillä vaikeuksilla ja suruilla. Jne. Nuorena näillä asioilla ei ollut merkitystä. Kirja vain oli niin hyvä. Hyvä se on edelleenkin.

Jos olisin 15-vuotiaana tuntenut intertekstuaalisuuden käsitteen, olisin ollut innoissani. Valitettavasti muut kuin tuo aivan ilmeinen Tolkien-linkitys (kirjassa mainitaan ainakin myös Lohikäärmevuori) ovat kuitenkin menneet selkeästi ohi. Kovin hienovaraisesti Kallio ei viittauksiaan ole kirjaan laittanut, vaan hän sanoo ihan suoraan. Leon maja-ahdistukseen isä antaa luettavaksi Harper Leen teoksen Kuin surmaisi satakielen. Lea lukee Tove Janssonin Näkymätöntä lasta ja saa idean Leilan auttamiseksi. Lapset laulavat metsässä Aleksis Kiven Laulua oravasta. Tuo Harper Lee on mennyt aikanaan kokonaan ohi, mutta ostin sen juuri keväällä, joten sen sijainti lukulistalla kyllä koheni.

Sitten onkin lähdettävä Ugudibuuta metsästämään!

Lilian Kallio: Puumajakesä

WSOY 1977. 161 s.