Elokuun tilinpäätös ja katse syyskuuhun

Niin vaan taas on yksi lukukuukausi melkein finaalissa. Elokuussa sain mielestäni taas luettua melko normaalin määrän. Listassa komeilee kokonaista viisitoista kirjaa. Tosin niistä viisi on äänikirjoja, joista taas kaksi oli jo hyvässä vauhdissa elokuun alkaessa. Sienimetsällä ja työmatkoilla on tullut kuunneltua ahkerasti. Blogiinkin olen tuonut suurimman osan lukemastani.

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät
Kari Hotakainen: Huolimattomat (äänikirja)
Izzeldin Abuelaish: En suostu vihaamaan
Tuula-Liina Varis: Rakas (äänikirja)
Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu
Agatha Christie: Kuolema Niilillä (äänikirja)
Kaari Utrio: Oppinut neiti
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Pia Juul: Hallandin murha
Eric-Emmanuel Schmitt: Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset
Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa
Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu (äänikirja)
Timo Sandberg: Kalmankokko
Annamari Marttinen: Ero
Leena Lehtolainen: Henkivartija (äänikirja)

Kuukauden kohokohtia olivat Ellilän Ristiaallokon ilmestyminen sekä Satu Taskisen erilainen romaani Täydellinen paisti. Mieleen jäivät myös Hallandin murha ja Helena Kallion hieno romaani. Utriokaan ei ollut ollenkaan pettymys, päinvastoin. Annamari Marttisen kirjan sain loppuun ihan äsken, joten siitä viimeistään perjantaina lisää. Ei mikään helppo kirja, vaan pisti melkoisia tunnemylläköitä liikkeelle! Lehtolaisen Henkivartijan jatko-osa on minulla kirjastosta varauksessa, joten kirjoittelen niistä sitten aikanaan yhteispäivityksen.

Syyskuussa on tarkoitus lukea viimeinkin Helmi Kekkosen Valinta sekä David Grossmanin tiiliskivi Sinne missä maa päättyy. Välipalaksi dekkareita nyt ainakin. Myös Liian lyhyt hame on tutkailtavana sekä kirjana että levynä. Kuukauden huippuhetkiä tulee olemaan myös Ihmisen osa teatterissa.

Oikein kirjaisaa syksyä kaikille!

Timo Sandberg: Kalmankokko

Laadukasta kotimaista jännityskirjallisuutta etsivän kannattaa laittaa Timo Sandbergin nimi muistiin. Sandberg on kirjoittanut jo pitkään, mutta minä olen lukenut miehen tuotannosta ennen tätä uutuutta, Kalmankokkoa, neljä kirjaa. Kihokki (2002), Rautapääsky (2000) ja Unta ei voi tunnustaa (1990) ovat kaikki itsenäisiä, erillisiä jännitysromaaneja. Viimeksi mainitusta olen sen luettuani kymmenisen vuotta sitten merkinnyt muistiin, että se on tuntunut hieman lapsekkaalta. Sittemmin lapsekkuus on kirjoista karissut ja Sandberg kehittynyt kelpo dekkaristiksi. Kihokissa selvitellään Ruotsin-laivalta kadonneen naistoimittajan kohtaloa. Matkalla mukana olleen työkaverin tytär sotkeutuu epämääräisiin huumekuvioihin. Muistiin olen merkinnyt, että kirja oli oikeasti jännittävä. Rautapääskystä olen kirjoittanut itselleni seuraavasti:

Tapahtumat sijoittuvat Järvenpäähän, mikä antoi kivan lisämausteen, kun osa paikoista oli tuttuja. Päähenkilö on psykologi, konsultti Kuula, joka henkilönä muistuttaa aika paljon komisario Koskista Jokisen dekkareista. Hän on keski-ikäinen mies, joka ei oikein ole tyytyväinen elämäänsä, on eronnut ja ylipainoinen. Kuulan isä on terveyskeskuksen vuodeosastolla, ja Kuula käy läpi lapsuuttaankin vielä kaiken ohella.

Kuula saa tehtäväkseen selvittää kaupungille, etteivät henkilökunnan itsemurhat johdu säästötoimista. Sitten alkaa tapahtua myös murhia ja Kuulakin joutuu parin hyökkäyksen kohteeksi. Kaikkeen sekoittuu vielä Kuulan naisystäväkin.

Koskiseen vertaaminen on ennen kaikkea positiivista. Vertailu tuli väkisin mieleeni myös tätä uusinta Sandbergia lukiessani. Kalmankokon takakannesta käy ilmi, että se on kuudes komisario Heittolasta kertova romaani. Heittola-sarjasta olen lukenut aiemmin Pahan morsian -nimisen osan (2006). Tässä ajatuksiani siitä:

Järvenpäähän ja Tuusulaan sijoittuva kirja, jossa päähenkilönä on poliisi, komisario Eki Heittola. Heittola asuu yksin kaupungin laidalla omankotitalossa seuranaan vain koira. Tytär muuttaa kuitenkin takaisin samaan kaupunkiin, vaikka ei isän luo. (Mies on eronnut tai leski, en muista, kumpi.) Heittola näkee eroottisia unia nuoremmasta kollegastaan Tarusta, joka on yksinhuoltajaäiti ja monien muiden miespoliisien hampaissa, koska lapsen isä on tummaihoinen.

Tutkittavaksi tulee outoja tapauksia, kun ensin Tuusulanjärvestä löytyy irti sahattu nuoren naisen jalka ja sitten kaatopaikalta käsi. Osat eivät edes kuulu samalle naiselle. Jäljet alkavat johtaa paikalliseen saatananpalvontaseuraan, mutta lukija tietää poliisia enemmän. On myös salaperäinen valokuvausstudio, jossa nuoria tyttöjä kuvataan alasti ja tapahtuu kenties muutakin.

Juttu ratkeaa, mutta sekä Taru että Maiju-tytär tuntuvat olevan vaarassa ennen ratkaisevaa pidätystä. Hyvä kirja! Sandberg on parantanut tahtia.

Kalmankokossa Heittola ja Taru ovat jo vakiintumassa oleva pariskunta. Suhdetta varjostaa kuitenkin Heittolan eturauhassyöpä, jonka hoidot ovat kyllä tehonneet mutta lopullista tietoa sairauden kehittymisestä ei vielä ole. Mies on ollut sulkeutunut ja puhumaton sairastuttuaan, eikä seksielämä ole tietenkään oikein sujunut. Ilmassa on myös runsaasti muutoksen tuulia, sillä sekä Taru että Heittola ovat saaneet siirron Järvenpäästä Lahteen. Taru on jo lähtenyt, mutta Heittola vasta tekee muuttoa kirjan aikana. Lisäksi pari on päättänyt muuttaa Lahteen yhdessä. Heittolan vanha kodikas omakotitalo laitetaan siis myyntiin. Taru sotkeutuu miesasioissaan pahasti, kun Heittola on Järvenpäässä ja Lahdessa vanha tuttavuus alkaa tuntua kiinnostavalta.

Nämä kuviot ovat kuitenkin vain taustaa. Kirjan alussa vuorineuvos Tammirannan vaimo putoaa alas vesitornista. Onko kyseessä itsemurha, vahinko vai murha, jää ainakin aluksi poliiseilta selvittämättä. Jokin ruumiin asennossa ja putoamispaikassa jää tutkijoita mietityttämään, mutta on myös tiedossa, että Lea Tammiranta on yrittänyt itsemurhaa aikaisemminkin. Paria kuukautta myöhemmin valmistellaan Vesijärven rannalla juhannusta. Tammirantojen huvilalle kokoontuu koko jäljellä oleva perhe: vuorineuvos sekä lapset, huumevelkoja pakeneva Kimmo, pornahtavan kirjan julkaissut Teppo, sekä isän lemmikki, tytär Janita miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Vuorineuvoksen tarkoitus on ilmoittaa juhannusaterialla perheelle, miten hän aikoo järjestellä yrityksensä tulevaisuuden. Läheisellä niemellä viettää juhannusta neljän nuoren porukka, josta yhdellä on vuorineuvos Tammirannasta aika ikävä käsitys. Myös läheisellä veteraanimajalla ajatellaan Tammirannasta kitkerästi, koska Tammiranta aikoo myydä majan alta tontin vastoin isänsä lupauksia. Muutamilla muillakin lähistöllä kulkevilla tai majailevilla henkilöillä tuntuisi olevan motiivi lähestyvään murhaan. Kirjan nimi jo paljastaa, miten juhannusyö päättyy, samaten lukija arvaa aika nopeasti, kuka päätyy kalmoksi kokkoon.

Siitä Sandberg lähtee sitten kuviota purkamaan. Poliisityön kuvaus on realistista mutta ei kuitenkaan puuduttavan yksityiskohtaista. Vielä löytyy toinen ruumis, ja kunnon takaa-ajokohtauskin kuuluu loppurytinöihin. Ainoa moite on annettava siitä, että lukija ei saa riittävästi vihjeitä murhaajasta ennen kuin hänet paljastetaan. Hyvä juonenkehittely hieman ontuu siinä kohdin. Mikään aseasiantuntija en ole, mutta hieman särähti, kun poliisi käytti lopussa Klockia, vaikka olen luullut merkkiä Glockiksi J. Lahteen siirtyminen on minun kannaltani miinusta, koska Tuusula ja Järvenpää ovat sentään edes pikkiriikkisen tuttuja paikkoja, mutta Lahti ympäristöineen on täysin outoa.

Sarjan aiemmin ilmestyneitä osia pitänee etsiä luettavaksi seuraavaa odotellessa.

Timo Sandbergilla on omat nettisivut, ja kustantaja Karistolla on kirjailijasta esittely. Mies on kirjoittanut myös nuorille.

Timo Sandberg: Kalmankokko
Karisto 2011. 337 s.

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Tässä romaanissa on kirjaimellisesti räjähtävä alku. Päähenkilö Aulis on pitkän tauon jälkeen taas työtehtävissä. Tilanne on poikkeuksellisen täynnä tunnelatausta, sillä Auliksen on tarkoitus vihkiä vanhan ystävänsä poika ja tämän kaunis, nuori morsian pyhään avioliittoon. Kaikki on hiottu viimeisen päälle, myös Auliksen puhe. Juuri kun morsiuspari on astelemassa kohti alttaria, kirkkoa vavisuttaa räjähdys.

Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole terrori-isku, kuten Aulis lamaantuneena alttarilla seistessään ensiksi ajattelee, vaan urkujen akku. Räjähdys sysää kuitenkin liikkeelle monenlaista odottamatonta. Ainakin morsian pitää sitä jälkikäteen kohtalon merkkinä, joka olisi pitänyt ottaa vakavasti.

Ristiaallokkoa on Kirsti Ellilän Kirkkotrilogian kolmas osa. Aiemmat osat Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita on kerrottu Auliksen vaimon Matleenan näkökulmasta. Aulis kuuluu ns. vanhakirkolliseen Timoteus-säätiöön, joka ei hyväksy naispappeutta, koska se kielletään säätiön oppien mukaan Raamatussa. Muissakin asioissa, kuten avioliittokäsityksessä ja homoihin suhtautumisessa säätiön linja on melko fundamentalistinen. Avioliitto on pyhä ja purkamaton, ja avioliitossa mies on se, joka päättää. Vaimon tulee kunnioittaa miestään ja tukea tätä. Käytännössä tämä tarkoittaa tottelemista ja palvelemistakin. Naisten tulee hoitaa kotia ja lapsia, jotta mies voi keskittyä olennaiseen eli uskonasioihin.

Aiemmissa kirjoissa kerrotaan, kuinka Matleena vähitellen kypsytteli ajatusta papinvirkaan hakemisesta. Päätös ajoi Auliksen ja Matleenan avioliiton karille. Matleena rakastui myöhemmin itseään reippaasti nuorempaan Pyryyn. Pariskunnan lapset jäivät asumaan Auliksen kanssa perheen Turusta hankkimaan omakotitaloon, ja Matleena muutti saman kadun varteen, jotta voisi edelleen osallistua lasten arkeen. Irrottautuminen oli hankalaa, eikä Aulis suostunut uskomaan, että ero olisi lopullinen. Hänen uskonnollinen vakaumuksensa ei hyväksy avioeroa, eikä sitä hyvällä katsottu uskonveljienkään suunnalta. Lisäharmia Auliksella on vielä terveydestään. Kurkku on alituiseen kipeä ja ääni pettää. Seurauksena kaikesta tästä on ollut työpaikan menetys, työttömyys- ja sairaslomakierre.

Näkökulman vaihdos vaikuttaa trilogiaan piristävästi. Matleenan silmin nähtynä Aulis oli vastenmielisen omahyväinen ja itsekeskeinen, välillä ääliömäisesti käyttäytyvä aviomies ja isä. Aina hänen työnsä ja tarpeensa olivat etusijalla. Aulikseen tulee tässä kolmannessa kirjassa aimo annos inhimillisyyttä, eikä hänestä itse asiassa oikein voi olla pitämättä. Mies on selvästi ainakin kehityskelpoinen! Eikä hän mikään ihan mahdoton tapaus tietysti ollut ennenkään: raitis, kunnollinen, ei väkivaltainen tai uskoton. Ajatusmaailmaltaan vain minun makuuni, ja Matleenankin, liian ahdas ja vanhoillinen.

Aulis alkaa vähitellen sopeutua osaansa osittaisena yksinhuoltajana, Matleena kun ei enää jatkuvasti käy perhettä huoltamassa. Liikuttavasti Aulis tekee arkisia huomioita:

”Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi tätä vaatteiden loputonta kiertokulkua. Ne pysyivät puhtaina vain pienen hetken. Päivästä toiseen piti kohdata tämä sama keskeneräisyyden murskaava todellisuus. Yhden puhtaan vaatteen saaminen vaati monenlaisia ponnistuksia. Piti olla pesupulveria ja koneen piti olla toimintakunnossa. Pyykit piti lajitella ja sulloa koneeseen, ne piti ottaa sieltä pois, levittää kuivumaan, silittää ja viikata, pistää kaappiin, mielellään jonnekin mistä ne löytäisi, sekään ei ollut ihan helppoa, ja tämä askartelu oli jatkuvaa, loputonta.”

Aulis kaipaa kyllä Matleenaa tai ylipäätään vaimoa, kumppania muuhunkin kuin kotitöiden tekoon. Naisen lämpö, niin fyysinen kuin henkinenkin seura, olisi kovin tervetullutta elämään. Yllätyksekseen Aulis huomaa, että tarjokkaita olisi enemmänkin. Valitettavasti hänenkaltaisensa miehen ei ole kuitenkaan ihan helppoa löytää sopivaa kumppania, sellaista, joka hyväksyisi hänen periaatteensa ja joka hyväksyttäisiin Auliksen säätiössä.

Perhe- ja naisasioiden lisäksi Auliksen mieltä alkaa kaivella totuus hänen isänsä nuhteettomana pidetystä elämästä. Auliksen pitäisi ryhtyä kirjoittamaan säätiön tilaamaa elämäkertaa isästään, joka on ollut säätiön arvostettuja perustajajäseniä, karismaattinen puhuja ja hengellinen johtaja. Yllätyksekseen Aulis huomaa, että äiti ei halua miehensä asioita kaiveltavan. Yksityiselämä ei kuulu kenellekään. Kielloista huolimatta Aulis alkaa lukea isänsä päiväkirjoja ja kirjeitä. Isä ei ehkä sittenkään elänyt niin esimerkillisesti kuin annettiin ymmärtää. Kuka oikein on Helmi-tädin kirjeessä mainittu Kerttu? Sen Aulis päättää ottaa selville.

Löydöt oman isän elämästä sekä Ada-tyttären seurustelukumppani pakottavat Auliksen periaatteellisten kysymysten ääreen. Miksi maailmassa on sellaisia ihmisiä, joita Raamatun mukaan Jumala ei hyväksy? Miksi Jumalalle kelpaa vain täydellinen, vaikka opetetaan, että kaikki ihmiselämä on yhtä arvokasta? Jos säätiöläiset hyväksyvät avioeron, miksi ei hyväksytä naispappeuttakin? Miksi naiset eivät saa olla pappeja, vaikka terve järki sanoo, että he ovat usein miehiä parempia siinäkin työssä? Pitääkö Auliksen luopua papintyöstä vai periaatteistaan?

Kaikki nämä kysymykset Ellilä on saanut mukaan luistavasti kerrottuun, lempeän humoristiseen ja lämpimään romaaniinsa. Ihailtavaa minusta. Hän ei myöskään pyri ratkaisemaan kaikkia Auliksen tai hänen perheensä asioita, vaan kirja päättyy mutta elämä jatkuu. Seuraisin mielelläni vielä tämän porukan edesottamuksia, Apatia-koiran vaiheita, Adan kasvua, Matleenan ja Pyryn suhteen kehittymistä, Auliksen elämää, mutta trilogia on nyt koossa, joten lienee aika sanoa haikeat hyvästit. Jos kirkkotrilogia on vielä lukematta, nyt kannattaa siihen tarttua, kun voi lukea koko tarinan vaikka putkeen.

Kiitos kirjasta, Kirsti!

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Karisto 2011. 206 s.

Muiden blogikirjoituksia:

Sinisen linnan kirjasto

Booking it some more

Pia Juul: Hallandin murha

”Television rikossarjat olivat havainnollisia ja paljon todellisempia kuin oma elämäni, siinä kaikki vaikutti koko ajan epätodelliselta ja sekavalta.”

Näin pohdiskelee tanskalaisen Pia Juulin kirjan Hallandin murha päähenkilö Bess joitakin päiviä sen jälkeen, kun hänen avomiehensä Halland on murhattu. Ajatus kuvaa mielestäni hyvin kirjan ideaa, jota kirjailija itse kuvailee tämän päivän Helsingin Sanomien haastattelussa (joka samalla esittelee ja arvioi myös kirjaa, toimittajana Noora Mattila). Hän kertoo usein dekkareita lukiessaan jääneensä ihmettelemään, mitä tapahtuu uhrin omaisille. Nyt hän kertoo sen meille, tai oikeastaan Bess kertoo. Bess on minäkertoja, joka jossakin välissä kommentoi omaa kertojanrooliaan:

”On eräs asia jota en ole kertonut.

Totta kai on paljonkin mitä en ole kertonut, miten olisin ehtinytkään. On kuitenkin asia jota en ole kertonut, ja olen varmaankin jättänyt sen kertomatta tahallani, siinä on eroa. Tai ehkä ei sittenkään. Sen mitä en tiedä jättäneeni kertomatta jätän ehkä kertomatta tahallani. Mietin myös että eikö ole liian helppoa vain väittää että päässäni oli kaksi rataa. Eikö kaikilla ole? Eivätkö kaikki muistele ihmetellen tekemisiään ja tekemättä jättämisiään?”

Romaani siis alkaa jotakuinkin siitä, kun Bess herää johonkin. Myöhemmin selviää, että herättäjä on ollut laukauksen ääni. Halland on aamulla lähtenyt asunnosta paitasillaan torille, joka on asunnon edessä. Sinne hänet on ammuttu. Kukaan ei ole nähnyt ampujaa.

Ruumiin ympärille alkaa kerääntyä ihmisiä, ja Besskin rientää paikalle. Hän ei voi uskoa tapahtunutta todeksi. Juul kuvaa mielestäni hyvin onnistuneesti shokkitilassa olevaa ihmistä, joka jollakin tavalla joutuu itsensä ulkopuolelle ja käyttäytyy omastakin mielestään omituisesti. Järkytystä lisää se, että heti palattuaan taloonsa Bess saa puhelimitse tiedon isoisänsä tekevän kuolemaa Englannissa.

Poliisit käyvät kyselemässä Hallandista ja hänen asioistaan. Lukija saa tietoa hyvin vähän kerrallaan. Bess kaipaa alituiseen tytärtään Abbya. Käy ilmi, että Bess on kymmenen vuotta aiemmin jättänyt miehensä ja 14-vuotiaan tyttärensä ja mennyt yhteen Hallandin kanssa. Ero on ollut riitaisa ja katkera, eikä Abby ole saanut eikä halunnut tavata äitiään. Bess on katunut ja potenut syyllisyyttä koko ajan. Hän odottaa jatkuvasti, että Abby palaisi hänen luokseen.

Päivät kuluvat, eikä poliisi saa selville oikeastaan mitään. Bess alkaa kuitenkin huomata, että hän ei ole tiennyt Hallandista ja tämän elämästä kovinkaan paljon, vaikka on toisin luullut. Bess on ammatiltaan kirjailija, joka kirjoittaa novelleja, kokoelman vuodessa. Häntä pidetään jollakin tapaa originellina, ja Hallandin kuolema saa hänet käyttäytymään erittäin omalaatuisesti. Hallandin sukulaistytön hän melkein heittää ulos asunnostaan. Hän ei halua järjestää hautajaisia. Sen sijaan hän lähtee hautajaispäivän iltana tanssipaikalle ja juo itsensä humalaan.

Lehtihaastattelussa sanotaan, että Juul häpeillen kertoo lukevansa dekkareita, vaikka monet niistä on kirjoitettu huonolla kielellä. Hieman harmittaa tämä lausahdus, sillä eikö sama päde kaikkeen kirjallisuuteen. Dekkarigenren Juul selvästikin tuntee, sillä on helppo kuvitella esimerkiksi poliisin työskentely Bessin tarinan taustalla. Bessiä ei kuitenkaan kauheasti askarruta, kuka murhasi Hallandin ja miksi. Hän ei myöskään osaa pelätä omasta puolestaan kuin ajoittain. Murhaa seuraavana aamuna hän istuu vuonon rannalla laiturinnokassa lukemassa ja tuntee olevansa maalitaulu. Johtolankoja ja mysteerejä kuitenkin tarinassa on. Kuka on lääkärin luona asuva outo mies? Mihin ovat kadonneet Hallandin tietokone ja puhelin? Mihin Halland on tarvinnut taskustaan löytynyttä avainnippua? Mihin naapurissa asuva lääkäri katosi? Lopussa on ratkaisukin, jonka lukija tosin joutuu osin itse rakentamaan annetuista palasista.

Kaikesta huolimatta Hallandin murha ei ole dekkari vaan ennen kaikkea hieno romaani. Ei ihme, että se on saanut Tanskan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon. Pidän erityisesti Juulin niukasta ilmaisusta. Hän ei turhia maalaile, mutta silti tapahtumat piirtyvät kirkkaina esiin. Kieli on jollakin tavalla paljasta. ”Kun he olivat lähteneet, menin olohuoneen lattialle makaamaan. Missään muualla en voinut olla, kaikki huonekalut olivat vääriä. Makasin lattialla, odotin, olin tyhjä, en uskaltanut ajatella mutta ajatukset laukkasivat, sitten tuli taas hiljaista, tyhjää, minua kuvotti ja väsytti, mutta tuijotin vain eteeni.”

Pidin myös kirjan ilmavasta taitosta ja rakenteesta. Useimmat luvut ovat lyhyitä kohtauksia, elokuvamaisia, kuten Mattilakin Hesarissa toteaa. Taskisen Täydellisen paistin täyteen ahdettu muoto oli raskas, mutta tätä oli aiheesta huolimatta kevyt ja helppo lukea. Kirja myös vangitsi, oli pakko jatkaa aina seuraavaan lukuun. Jokainen luku alkaa sopivalla kirjallisuussitaatilla. Olen aina ihmetellyt, miten kummassa tämä temppu oikein tehdään. Miten voi löytää sopivia lauseita ties mistä kirjoista omiin teksteihinsä? Muutaman kyllä, mutta koko kirjan kaikkiin lukuihin?

Loppuun vielä Bessin pohdintoja suhteestaan lukemiseen ja kirjoittamiseen:

”Ja minä kun rakastin lukemista. Olin aina hakenut lohtua lukemisesta, olipa kyseessä vain pullon etiketti, minun oli pakko lukea, häiritä ajatusta, ei istua toimettomana junassa tai syödessäni tai silloin kun pidin taukoa jostakin. Nukkumaan mennessä luin viimeiseen sekuntiin saakka. --- Minähän olin kirjailija, ja Halland oli aina sanonut että kirjailijat olivat niin etuoikeutettuja. Mitä typerämmin ja poikkeavammin he käyttäytyivät, sitä iloisemmaksi heidän ympäristönsä tuli. Ihmisten ennakkoluulot kirjailijoita kohtaan vain vahvistuisivat entisestään, ja sitäkös he paheksuivat. Halland oli opettanut minulle että ulkona istuskelu herätti pahennusta, ei niin että hän olisi itse ajatellut niin, hän vain tiesi mitä muut ajattelivat.”

Pia Juul: Hallandin murha

Suom. Katriina Huttunen. Atena 2011. 205 s.

Kurkkaa myös, mitä Leena Lumi kirjoittaa Hallandin murhasta.

Reijo Mäki: Mustasiipi

Vuonna 1994 luin ensimmäisen Vares-dekkarini, joka oli Jäätynyt enkeli. Olimme tuolloin jo asettuneet aloillemme, lapsi oli tulossa ja minulla koulutus takana ja vakituinen työpaikka. Lukuharrastukseni oli jonkinlaisessa kriisissä. Opiskeluaikainen pakkolukeminen ja klassikkolistojen läpikäynti oli onnellisesti jotakuinkin takana. Mutta mitä lukisi, kun voi lukea ihan mitä vain? Ahkerasti asioin kirjastossa. Meillä pikkukunnassa oli noihin aikoihin ensimmäinen oikea ammattikirjastonhoitaja, koulutettu ihminen, joka hankki kirjastoon kirjallisuutta ihan mukavasti, kun ottaa huomioon niukat resurssit. Silti en oikein tiennyt, mihin päin kääntyisin.

Jossakin vaiheessa siis kuitenkin ainakin Reijo Mäen kirjat osuivat käteeni. Brittiläisiä arvoitusdekkareita olin lukenut läjäpäin, joten arvatenkin viehätyin ajatuksesta, että kirjassa olisi päähenkilönä suomalainen yksityisetsivä, joka työskentelisi Turussa, kaupungissa, jossa hiljan olin itsekin asunut. Mäki ei tuohon aikaan vielä ollut mikään tähtikirjailija, vaan ainakin täällä maaseudulla täysin tuntematon suuruus.

Sittemmin olen lukenut kaikki Vares-kirjat, joista tänä kesänä ilmestynyt Mustasiipi on jo nro 22. Samaten olen ahminut hänen muut romaaninsa ja novellikokoelman Aito turkki, jossa muuten on muistaakseni ainakin yksi oikein hyvä teksti, nimeltään Vierailu vedenjakajalla. Ehtookellot-niminen novellikokoelma on jäänyt toistaiseksi lukematta.

Vares-sarja on siis jo todella kunnioitettavan laaja. Eipä ihme, että laatukin on melko kirjavaa. Parhaana pidän vieläkin vuonna 1992 ilmestynyttä Vares ja kaidan tien kulkijat, jonka on kustantanut Book Studio. Muutenkin Mäki kokeili uransa alkuvaiheessa eri kustantajia, kunnes 1990-luvun puolivälissä ankkuroitui Otavalle. Vares-kirjat olen hankkinut omaan hyllyyni tätä viimeistä lukuun ottamatta. Alkupään kirjat ovat pokkareita, mutta puolivälin jälkeen hankinnat ovat olleet kovakantisia. Kirja luetaan aika perusteellisesti, sillä ainakin mies lukee sekä lähipiiristäkin muutama muu. Sitten vien kirjan töihin lainattavaksi, jos ei joku muu työkavereista ehdi ensin. Muutama kesä takaperin ideoimme miehen kanssa Jussi Vares -kapakkakierroksen Turussa. Siitä emme oikeaoppisesti ihan kaikkea muista. J Kymmenisen vuotta sitten tiesi loman lähenevän loppuaan, kun kirjakauppaan ilmestyi uusi Mäen kirja. Se piti vielä nopeasti ahmaista ennen töiden alkua. Harmillisesti sama aikataulu oli Leena Lehtolaisen uutuudella. Nykyään Mäen uutuus tulee painosta jo juhannukseksi, ja äänikirja nopeasti perässä.

Juha Veijosen Vares-elokuvat kävimme teatterissa katsomassa, mutta Antti Reinin tähdittämistä ostimme ensimmäisen levytallenteena. Muut ovat vielä näkemättä. Enemmän kuitenkin olen pitänyt kirjoista, niin paperiversioista kuin äänikirjoistakin. Veijonen myös lukee joitakin kirjoja. Tämän Mustasiiven lainasin äänikirjana kirjastosta, enkä muistanut katsoa lukijan nimeä. Kustantajan sivuiltakaan ei tietoa löydy. (Auttakaa, jos voitte!)

Reijo Mäkeä ei pidetä kirjailijana, josta naisten kuuluisi pitää. Kirjat on suunnattu miehille, ja ne sisältävät perinteistä testosteronikamaa: juopottelua, seksiä, vaarallisia tilanteita, huonoa huumoria. Jotkut luokittelevat hänen teoksensa jopa misogyynisiksi, koska Mäki muka kuvaa naisia aliarvostavasti. Minusta Mäellä on aina aika paljon pilkettä silmäkulmassa. Ei hänen tuotantoaan kannata niin vakavasti ottaa. Sitä paitsi minua on jo kauan viehättänyt se, että upeat naiset, jotka eivät voi pitää näppejään irti Jussi Vareksesta, ovat aina kypsiä kaunottaria, 30–40-vuotiaita aikuisia naisia. Se kuinka ihana Vares tai hänen kaltaisensa retkumainen kaveri sitten oikeassa elämässä on, onkin jo toinen juttu. Eivät Vareksen naisjutut koskaan kestä yhtä kirjaa kauempaa. Eikä mieskuvakaan näissä kirjoissa niin kovin kaksinen ole. Vares viettää vapaa-aikansa lähinnä Turun baareissa, syö roskaruokaa (näissä kirjoissa ei juuri kokata), seurustelee epämääräisten kavereitten kanssa, selvittelee työkseen rikoksia, jotka eivät yleensä selviä Vareksen nerokkuuden vaan puhtaan sattuman avulla. Joskus Vares ei itsekään lopussa tiedä selvittäneensä rikoksen.

Varekset, kuten Mäen kaikki kirjat, ovat täysin itsenäisiä teoksia. Ei siis haittaa, vaikka aloittaisi sarjaan tutustumisen tästä uusimmasta. Mustasiipi on tasoltaan keskitasoinen Vares-kirja. Alkuun päästään Paraisten saaristosta Mörkön saarelta, jossa Vares asustaa erakkona alkeellisessa kalastajamökissä. Eletään elokuuta. Heinäkuussa joku tai jotkut ovat käyneet Vareksen kimppuun, lyöneet häntä lähes kuolettavasti päähän ja kuristaneet pahasti jollakin vaijerintapaisella. Jussi ei muista tapahtuneesta mitään, eikä poliisilla ole edes epäiltyjä. Mökillä Jussi yrittää toipua ja muistaa ja pysyä piilossa hyökkääjiltä. Seurana on vain Tauno, leskeksi jäänyt joutsen. Sitten naapurimökkiin ilmaantuu kaunis nainen…

Kun Turusta löytyy päätön naisen ruumis, jonka läheltä poliisi poimii talteen Jussin päivyrin, Jussi noudetaan hätäisesti takaisin kaupunkiin. Pian hän saa huomata, että hänen tuloaan on odotettu. Kun kuvio ei ala aueta, Jussi alkaa etsiä kadottamaansa mökkinaapuria.

Juoni junnaa melkoisesti paikallaan, eikä poliisi ole ainoa, jota Jussin muistamattomuus alkaa väsyttää. Kuvio tuntuu jotenkin väkinäiseltä. Lisäksi Mäki ei malta jättää pois kaikkia keksimiään ja kuulemiaan irtovitsejä ja sananvääntelyitä, jotka hän yleensä tunkee vastenmielisen novellikirjailija Luusalmen suuhun. Tällä kertaa saadaan jopa näyte pieruhuumorista. Myös kasvissyöjien ja muiden ”viherpiipertäjien” irvailu on jo vakiokamaa, jota ilman kirja saattaisi jopa parantua. Luontevan dialogin kirjoittaminen on taitolaji. Mäkikin pystyy siihen halutessaan, mutta turhan usein hän haluaa kikkailla. Loppuratkaisu on kyllä kekseliäs ja näyttävä, mutta jälleen tulosta syntyy vain sattuman kaupalla.

Parasta antia on jälleen autenttinen Turun kuvaus. Mäki on demokraattisesti kuvannut lähes joka teoksessa jotakin uutta Turun osaa Vareksen vakipaikkojen lisäksi. Tällä kertaa liikutaan Orikedolla ja Maariassa.

Suosittelen Varesten lisäksi tutustumaan Mäen scifi-kirjaan Tatuoitu taivas. Jos olisi aikaa, sen lukisin uudelleen. Tai ehkä sekin pian saadaan äänikirjana?

Piti vielä käydä lisäämässä, että Mustasiipi on Mitä Suomi lukee? -listalla heinäkuun ykkösenä kotimaisen kaunokirjallisuuden puolella.

Reijo Mäki: Mustasiipi
Otava 2011. 10 cd:tä.

Jennin runohaasteeseen pikavastaus: Lauri Viidan Alfhild

Pitää heti suorin vartaloin tarttua Jennin oivalliseen runohaasteeseen. Kovin innokas en ole runoja lukemaan, mutta kuuntelen niitä hyvin esitettynä erittäin mielelläni. Lauantaina olin paikallisten runoharrastajien runo- ja musiikkipitoisessa illassa, jossa esitettiin mm. yksi lempirunoistani eli Lauri Viidan iki-ihana Alfhild. Viita on suosikkejani, koska hänen tekstinsä eivät ole liian vaikeita, mutta ovat silti kiistämättä hienoja mestariteoksia. Aikoinaan minulle oli melkoinen yllätys, että Viita ja Aila Meriluoto olivat olleet pari. Myöhemmin olen aiheesta lukenut kaiken, mitä Meriluoto on julkaissut, samaten Panu Rajalan elämäkerran Meriluodosta. Pidin myös Putoavia enkeleitä -elokuvasta. Tämä Alfhild minulla on myös levyllä Tapani Kansan tulkitsemana. Harvoin vain tulee kuunneltua.

Mutta runon voi kuunnella Ylen Elävästä arkistosta, jossa sen lausuu itse Veikko Sinisalo. Kuunnelkaapa! Sivulla on myös vähän tietoa runosta ja siihen liittyvistä asioista. Sivun alalaidassa on lisää linkkejä muualle Ylen materiaaleihin. Minusta runo on samaan aikaan  kaunis, liikuttava ja hauska. Melkoinen yhdistelmä!

Linkki Alfhildiin.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Jälleen uusi lenkki yhdenpäivänromaanien ja esikoiskirjojen ketjuun! Sari Taskisen hauskanniminen teos Täydellinen paisti on nimittäin kumpaakin lajia. Nimi on minusta onnistunut ja hauska, mutta itse tarina ei minun nauruhermojani oikein kutkuttanut. Ehkä ei ollut tarkoituskaan. Minäkertojaa käy oikeastaan sääliksi ja tekisi mieli antaa hänelle hyviä neuvoja niin kokkauksessa kuin ihmissuhteissakin.

Täydellisen paistin haluaa kiihkeästi valmistaa suomalainen Wienissä asuva Taru. Avomies Franzin, jota kutsutaan Itävaltalaiseksi, naispuoliset lähisukulaiset ovat tulossa pyhäinpäivän viettoon, ja Taru haluaa tehdä vaikutuksen perheeseen, johon haluaisi kovasti kuulua. Jos osaisi paistin valimistaa kuin itävaltalainen emäntä, voisi tulla hyväksytyksi helpommin. Niin Taru ainakin toivoo ja uskoo. Juhlapäivällisestä alkaa muodostua melkoinen tavoite. Kaiken pitää olla täydellistä.

Kirja alkaa juhlapäivän aamusta. Taru yrittää keittiössään tulkita lehdestä löytämäänsä sianpaistireseptiä. On mentävä kysymään neuvoa seinänaapurilta, Frau Bergeriltä, eläkkeellä olevalta entiseltä näyttelijättäreltä. Vastaus jää kuitenkin tavalliseen tapaan saamatta. Aika kuluu, eikä paisti ole vielä uunissa. Taru lähtee sumun läpi rämpimään kohti Eurosparia, jossa asioiminen on maahanmuuttajatyöntekijöiden takia sietämättömän hankalaa. Kukaan ei tunnu osaavan saksaa saati tietävän, missä mitäkin tuotetta on. Wienin ylle viikoiksi jumittunut sumu tuntuu levittäytyvän kaikkialle, myös Tarun sisimpään.

Kotona Itävaltalainen on aloittanut siivouksen levittämällä koko levykokoelmansa olohuoneeseen, eikä Taru vieläkään tiedä, mitä on Maggikraut, jota kastikkeeseen tarvitaan murskattujen luiden lisäksi. Knöödelitaikinakin hajoaa käsiin Frau Bergerin neuvoista huolimatta. Mikään ei mene kuten Taru haluaisi.

Taskinen ei raota tippaakaan henkilöiden taustoja, vaan päivän tapahtumat etenevät omalla painollaan. Tiedonmuruset on kerättävä visusti talteen matkan varrelta. Sukulaiset saapuvat, ja juhlat käynnistyvät vähitellen. Paisti ei kuitenkaan jätä Tarua rauhaan. Frau Mutti arvostelee Tarua ääneen, mutta osansa saa myös tytär Marie-Luisa. Tyttärentytärtä Elisabethiakaan ei säästellä moitteilta. Vain poika, Franz, on hyvä mies, vaikka ei tajunnutkaan tyytyä kotimaiseen naiseen. Perheen puhuma maalaismurre on edelleen käsittämätöntä vierasta kieltä Tarun korvissa. Sisäpiiriin ei vain ole pääsyä.

Täydellisessä paistissa ei lainkaan lukuja, mikä tekee kolmesataasivuisesta teoksesta aika raskaan luettavan. Teksti etenee tasaisena virtana kuin Tarun paikoin sekavat ajatukset. Tyylilaji tuo mieleen Antti Leikaksen Melomisen, jossa päivän tapahtumat ja päähenkilön tajunnanvirta vuorottelevat. Taskisen versiossa näitä ei ole taitettu selvästi erikseen, mutta idea on sama. Pienikin yksityiskohta tapahtumissa saa Tarun ajatukset harhautumaan milloin työpaikalle, milloin opintoihin tai lapsuuteen. Myös filosofisia pohdintoja maailman menosta ja omasta tilasta puikahtaa välillä Tarun mieleen: ”Tosiasiassa minä voisin aivan hyvin nousta aikaisin, jos aamut olisivat myöhemmin. Nouseminen ei sinänsä ollut se ongelma. En vain pitänyt aamujen tunnelmasta. En voinut sietää sitä. Se vaati. Sen hiljaisuus suorastaan huusi, kiljui, talon ulkopuolisista pensaista.”

Tarun asiat eivät ole oikein kohdallaan. Ulkopuolisuuden tuntu on vahva. Miehen lisäksi hänellä ei ole muita läheisiä Wienissä kuin Frau Berger, joka käy usein hänen hermoilleen. Lapsuudesta paljastuu pahoja hylkäämisiä, ja Suomi-pakettien avaaminen tuntuu olevan tuskan takana. Franzin perheeseen kiinnittyminen tuntuu todella tärkeältä, mutta pahuksen paisti ei ota onnistuakseen. Pitääkö valella vai ei?

Satu Taskinen asuu Wienissä. Hämmästyttävän moni suomalainen kirjailija asuu ulkomailla. Äkkiä tulevat mieleen ainakin Ilkka Remes (Bryssel), Max Manner (Luxemburg), Riikka Ala-Harja ja Kira Poutanen (Ranska). Ainakaan Taskisen kieleen ulkomailla asuminen ei ole vaikuttanut haitallisesti. Hän myös hyödyntää näköalapaikkaansa mainiosti tarinassa tehdessään teräviä huomioita maastamuutosta, maahanmuutosta, ulkopuolisuudesta, yhteenluuluvuudesta ja kulttuurieroista.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Teos 2011. 306 s.

Dame Agatha ja minä

Sain juuri kuunneltua Agatha Christien dekkarin Kuolema Niilillä äänikirjaversion. Kirja oli mainiota sienestys- ja marjametsäseuraa. WSOY on näemmä panostanut Christien tuotannon julkaisuun äänikirjamuodossa, sillä kesäkuussa kuuntelin Ruumiin kirjastossa, ja eilen lainasin kirjastosta juuri tulleen Neiti Marplen viimeisen jutun. Muistelen myös vuoden sisällä kuunnelleeni Idän pikajunan. Kaikissa lukijana on ihanan tummaääninen Lars Svedberg.

Kirjaa kuunnellessani jäin miettimään tarkemminkin suhdettani Dame Agathaan ja hänen tuotantoonsa. Se nimittäin on ollut varsin intensiivinen jossakin vaiheessa. Tarkistin ja laskin luotettavista muistiinpanoistani, että vuosien 1983 ja 1990 välillä olen lukenut yhteensä 74 eri nimekettä murharouvan tuotannosta. Lisäksi kirjanpito kertoo, että edellä mainituista 11 on tullut luettua kahdesti. Bonuksena ovat vielä Christien salanimellä Mary Westmacott kirjoittamat romanttiset kirjat Ruusun aika ja Kuin muuttolintu. Noiden vuosien väliin mahtuu niin lukio- kuin yliopisto-opiskeluja, ja Christie on sopinut mitä mainioimmin koe- ja tenttikirjojen väliin. Ne ovat älykästä, tasavarmaa ja harmitonta viihdettä. Lisäksi tuotanto on niin laaja, että loppumisesta ei ole ollut pelkoa. Kirjastossa on voinut aina luottavaisena suunnata dekkarihyllylle. Eivätkä juonet ole mieleen jäävää sorttia, joten aika lyhyelläkin aikavälillä kirjan saattoi lukaista uudelleen ja viihtyä taas.

Ensimmäinen lukemani Christie oli Kuolleen miehen huvimaja ja seuraava Neiti Marplen viimeinen juttu. Neiti Marplea ajatellen lähdin siis vähän takaperoisesti liikkeelle, mutta ei se haitannut, sillä kirjathan ovat täysin itsenäisiä. Yksittäisistä kirjoista ehdoton suosikkini on Eikä yksikään pelastunut, joka on juonenrakentelun mestarinäyte! Kirja myös kestää ihmeen hyvin aikaa.

Vaikka vuoden 1990 jälkeen en ole yhtään Christietä tainnut ihan kirjana lukea, ei suhde hänen tuotantoonsa kuitenkaan ole ollut jäähyllä. TV:n Christie-tarjonta on ollut kiitettävää jo pitkään. Brittiläisellä laadulla tehdyt sarjat ja tv-elokuvat ovat viihdyttäneet perhettämme jo pitkään. ITV:n tuottamassa Hercule Poirot -sarjassa tärkeintä on pääosan esittäjä David Suchet, joka vastaa prikulleen Christien kuvausta salapoliisistaan, aina munanmuotoista päätään myöden. Useimmat jaksot olemme katsoneet useaan kertaan, tosin tänä kesänä jälleen uusitut Poirotit jäivät jo katsomatta. Niin hyvin olen sarjan jo oppinut, että Kuolema Niilillä -kirjan murhaajankin muistin, poikkeuksellisesti.

Samaten neiti Marplea olemme seuranneet ahkerasti. Marplea on vuosien saatossa esittänyt useampikin hyvä näyttelijä. Oma ehdoton ykkössuosikkini on kuitenkin yliveto Margaret Rutherford, joka esiintyy neljässä vanhassa, 1960-luvun alkuvuosina filmatussa kokoillan elokuvassa. Niissä alkuperäistekstejä on vapaamielisesti muuteltu, ja neiti Marplesta on tehty melkoisen ronski ja räväkkä hahmo, jolla on kaapissaan kunnioitettava palkintosaalis eri urheilulajeista, taisi olla ainakin golfia ja ratsastusta peräti olympiatasolta.

Syksyn kirjasadon kimppuun!

Viikonlopun Hesarissa oli jälleen listattu syksyllä ilmestyvää kirjallisuutta. Minua miellyttää enemmän paperiversio, johon voi tehdä merkintöjä, mutta Hesarittomille on tarjolla myös sähköiset luettelot kaunokirjallisuudesta ja tietokirjallisuudesta. Monenlaista mukavaa on taas tulossa kirjafriikkien iloksi, ja ainoa murhe taitaakin olla se vanha: mistä saada lisää aikaa vuorokauteen? Toimittaja Esa Mäkinen on jo valmiiksi merkannut huomiokynällä paperilehteen kahdeksan mielenkiintoista tärppiä kaunokirjavalikoimasta.

Toimittajan valinnat:
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (postuumina)
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Rosa Liksom: Hytti nro 6
Jari Tervo: Layla
Jonathan Franzen: Vapaus
Mari Saat: Lasnamäen lunastaja
Anja Senllman: Öisin olemme samanlaisia
Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä


Aika varmoja nakkeja toimittaja valitsi. Mielenkiintoisin tästä kahdeksikosta on tuo viimeinen, koska se on dekkari. Sen haluaisin ehdottomasti saada luettavaksi.

Lehdessä on erikseen lueteltu esikoiskirjat. Kiinnostavimpia ovat Anna-Kaari Hakkaraisen Verkko ja Mia Vänskän Saattaja. Edellinen edustanee jonkinlaista vaihtoehtohistoriaa, koska aiheena on Neuvosto-Suomessa elävän pojan isän katoaminen. Jälkimmäinen taas on kauhuromaani. Hauskimmat esikoiskirjojen nimet ovat Jermu Koskisen Niin kauas kuin vyötä riittää ja Satu Taskisen Täydellinen paisti. Paljon muuta ei kahden rivin esittelyistä oikein irtoa.

Muista aioin lukea ainakin Kirsti Ellilän Ristiaallokkoa-kirjan, joka on kolmas osa kirkkotrilogiasta. Nyt näkökulma on Auliksen. Kiinnostavan virkistävää! Helmi Kekkosen Valinta odottelee jo tuossa pöydänkulmalla. Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis sekä Juhani Känkäsen Elämäni mustimmat hetket kiinnostavat myös, koska kummankin kirjoista olen aiemmin vaikuttunut. Anne Leinosen ja Miina Supisen yhteistyön tulos Rautasydän on listallani myös. Ihan pakko on lukea jossakin vaiheessa myös Annamari Marttisen Ero, luinhan keväällä koko Marttisen tuotannon läpi, ja pidin.

Onko Stefan Moster Helen Mosterin mies? Merkittävä kirjallinen kysymys. Ainakin Stefan Mosterilta ilmestyy syksyllä kirja, Nelikätisen soiton mahdottomuus. Pakollisiin kuuluu myös Miika Nousiaisen uutuus Metsäjätti. Nousiaisen edelliset kaksi ovat olleet mahtavia! Tosin pikkuisen laittoi korpeamaan Nousiaisen tässä samassa Hesarissa antama lausunto, ettei hän pidä itseään kirjailijana. Kannattaisi nyt vain vaatimattomasti tyytyä osaansa, kirjailijaksi kun haluaisi niin kovin moni, jolle ovi kustantamoon ei vain aukea. Suosittelen kaikille myös tutustumista Harri Närhen kirjoihin. Mieheltä ilmestyy nyt uutuus Isättömät. Johanna Sinisaloltakin tulee taas uutta, Enkelten verta -niminen teos. Edellinenkin on vielä lukematta! Voisiko tahtia hieman hidastaa? :)

Samaten olen ainakin vuoden jäljessä Antti Tuurin tuotannossa, vaikka sitäkin olen yrittänyt seurata ajantasaisesti. Uusin on nimeltään Ikitie, ja se kertoo muilutuksesta. Aihe kiinnostaa kyllä, eikä Tuurin kaltaista lakoniaa hallitse kukaan muu. Jyrki Vainosen merkillisiä kirjoja olen myös lukenut, ehkä kaikki tähän mennessä ilmestyneet. Olin aikoinani Vainosen vetämällä kesäkurssilla, ja pitihän miehen kirjoihin tutustua. Nyt tulee aikakonetarina Swiftin ovella. Luennassa on jo nyt Kaari Utrion Oppinut neiti.

Jännitys-osastolta kiinnostavia ovat ainakin:

Risto Isomäki: Con rit
Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura
Juha Numminen: Räjähdyspiste
Anna ja Eppu Nuotio: Tuplana, kiitos
Harri Nykänen: Pyhä toimitus


Käännöskirjallisuudesta on ihan pakko lukea ainakin Paul Austerin uusin eli Sunset Park. Tosin edellinenkin on lukematta hyllyssä, tunnustan. A. S. Byattin Riivaus teki aikoinaan niin suuren vaikutuksen, että on ainakin saatava kosketeltavaksi uutuus Lasten kirja. Sara Gruenin Apinatalo kiinnostaa myös kovasti Vettä elefanteille -kirjan perusteella. Elokuvakin pitäisi ehtiä katsoa! Marina Lewyckalta tulee kirja nimeltä Meidät on kaikki tehty liimasta. Muistatteko saman kirjailijan aiemman, riemastuttavan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi? Viivi Luikin Varjoteatteri pitäisi ehtiä, ja Marisha Rasi-Koskisen Katariina on jo tuossa pöydänkulmalla odottelemassa.

Huhuh, mitäköhän tästä tulee? Katsotaan joulukuun lopulla, mitkä on luettu, mitkä pinottu.

Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu

Haluan taas jakaa ensin tarinan, miten tämä kirja päätyi luettavakseni. Heinäkuun alussa tartuin Susan nostalgiahaasteen innoittamana takavuosien suosikkiini, Lilian Kallion Puumajakesään.  Siitä blogikirjoitusta laatiessani huomasin, että salaperäinen kirjailija oli aikoinaan julkaissut myös aikuistenkirjan, Ugudibuun. Kun sitten hain sitä pääkirjaston hyllystä, sen vieressä nökötti tämä, Helena Kallion esikoisromaani Ennen kuin sielu puutuu. Ensivaikutelma oli, että tämäkin kirja on vanha, vähintään 1970-luvulta, mutta siinä erehdyin. Kirja on ilmestynyt vuonna 2006, ja se oli myös Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Siltikään en muista kuulleeni siitä tai kirjoittajasta, Helena Kalliosta mitään. Kustantaja Teos esittelee kirjoittajan sivuillaan näin:

”Helena Kallio (s.1969) on toiminut teatterialalla näyttelijänä, ohjaajana, dramaturgina ja opettajana sekä perehtynyt tutkijana muun muassa psykodraamaan, sukupuolikritiikkiin ja ruumiinfenomenologiaan.”

Ennen kuin sielu puutuu on vaikuttava ja rankka lukukokemus. Aihe on raskas, ahdistavakin, mutta silti kirjaa on jollakin tavalla kevyt lukea. Keveyden illuusio tulee kielestä, joka on kirkasta runollisuudestaan huolimatta. En yleensä pidä kovin kuvilla ladatusta kerronnan kielestä. Helposti tulee tunne, että kirjoittaja yrittää liikaa, lastaa kieleen turhaa painolastia. Kallio ei syyllisty tähän, vaan kieli on yksinkertaisesti kaunista ja tehokasta. Malliksi aloitusvirke romaanista:

Arktisen maailman paino on marraskuussa tiheimmillään, ja taivaalta sataa kuollutta solukkoa.

Tarinan minäkertoja on nuorehko näyttelijä, Nasto, joka tekee uraa Tampereella samaan aikaan kun taiteilijapuoliso asuu pääkaupungissa. Suhde mieheen on tiivis, mutta välimatka rasittaa kumpaakin. Iho ja ruumis, mielestä puhumattakaan, ikävöivät lakkaamatta. Kun Nasto ja mies, jota kirjassa kutsutaan vain sinäksi, kohtaavat, kiihkeä ruumiillisuus saa vallan. Kallio kuvaa rohkeasti Naston seksuaalisuutta, vaikka paikoin piirun verran turhan karkeasti, kuin osoittaakseen, että nuori nainenkin voi ja saa olla eroottinen, halukas osapuoli.

Alussa kuvataan paljon näytelmää, jota syyskaudella esitetään ja jossa Nastolla on 12-vuotiaan Lean rooli. Näytelmässä kerrotaan punaisesta perheestä sisällissodan melskeissä Tampereella. Näytelmän kohtaukset alkavat olla liikaa Nastolle. Ne nostavat esiin jotakin pelottavaa hänen omasta lapsuudestaan, ja raja Lean ja Naston välillä hämärtyy. Kesken kaiken Nasto saa paniikkikohtauksen oireita näyttämölläkin. Yöt tamperelaisessa yksiössä ovat tuskaa, kun painajaiset vyöryvät päälle.

Nastolla tuntuu olevan aikuisena hyvä suhde isään, mutta lapsena tilanne on ollut toinen. Isä on ollut väkivaltainen sekä äitiä että pientä Nastoa kohtaan, ja pelko on pesiytynyt Naston vatsaan, kiveksi. Sitä kiveä hän ei pysty sulattamaan eikä hävittämään sisältään. Äiti on ottanut aikanaan eron ja lähtenyt Helsinkiin uuden miehen kanssa, joka ei ole halunnut Nastoa elämäänsä. Äiti on siis jättänyt lapsensa väkivaltaisen miehen huostaan.

Syyllisyyttä, häpeää ja huonouden sekä likaisuuden tunnetta sisällään kantava, mutta ulkoisesti tunnollinen ja lahjakas Nasto on epäonnekseen joutunut ensimmäisessä oikeassa teatterityöpaikassaan manipuloivan ohjaajan kynsiin. Kokemus painaa edelleen traumaattisena Naston mieltä. Miksi hän ei ole osannut puolustaa itseään? Ainoa kunnollinen, terve ihmissuhde tuntuu olevan mies, kirjan sinä, jolle Nasto kertoo tarinansa. Miehen perhe on ottanut Naston avosylin vastaan, mutta nyt perhettä kohtaa tragedia toisensa jälkeen. Ensin kuolee isä, sitten äiti, molemmat pitkän ja tuskallisen sairauden jälkeen. Talvi käy yhä mustempana Naston päälle. Helpotusta ei tuo edes uusi roolityö teatterilla. Nasto valitaan esittämään Salka Valkan nimiroolia, mutta näytelmä repii esiin yhä kipeämpiä asioita hänen sisältään. Hän alkaa käyttäytyä itsetuhoisesti ja viiltelee itseään puhdistuakseen. Avun etsiminen päättyy joka kerta katastrofiin. Pomo ja lääkärit eivät kuuntele, tai Nasto ei suostu ottamaan apua vastaan, eihän hän ole hullu.

Kallio kuvaa syvään masennukseen vajoavaa ja mieleltään hajoavaa Nastoa taitavasti. On helppoa eläytyä Naston yhä kasvavaan ahdistukseen ja pelkoon. Nasto tuntee mielensä pahoinvoinnin ruumiissaan. Vahvaa antia kirjassa on myös teatterikuvaus. En muista juurikaan lukeneeni yhtä tarkkaa kuvausta siitä, mitä teatterissa tapahtuu näyttämöllä, kulissien takana, harjoituksissa ja pukuhuoneissa. Samaten mielisairaala on kuvattu aidontuntuisesti.

Tämä on siis Kallion esikoisromaani. Toinen ilmestynyt kirja on proosarunoteos Kalarakastaja, josta kustantaja Teos kertoo täällä.

Vielä huomio kannesta, jonka tekijästä ei löydy tietoja kirjaston kirjasta. Kansiaihe tuntuu olevan kovasti mieluinen, vai mitä arvelette?

Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu

Teos 2006. 287 s.

Tuula-Liina Varis: Rakas

Sanottakoon heti aluksi, että Tuula-Liina Varis on suosikkikirjailijoitani, vaikka tuotannon läpiluku on edelleen pahasti vaiheessa. Pidän Variksen tarkkasilmäisyydestä ja teräväkynäisyydestä. Rouva Kirjailija laittaa halki, poikki ja pinoon kaiken, mikä ei häntä miellytä tai tyydytä. Silti hän ei mielestäni ole kyyninen tai ilkeä, vain pippurisen kriittinen. Tällä kertaa kuunneltavaksi osui Variksen romaani Rakas, joka ilmestyi viime vuonna. Äänikirjan lukee Seela Sella, joka on myös suosikkilistani kärjessä, mitä lukijoihin tulee. Odotukset olivat siis melko korkealla. En pettynytkään, vaikka Rakas on jälleen aika lailla erilainen kuin aiemmat Varikselta lukemani kirjat, joista viimeisin taitaa olla Irma. Äänikirjan kuuntelu vain jäi loman takia hieman hajanaiseksi, ja uskon, että se olisi tehnyt syvemmän vaikutuksen tiiviimmin kuunneltuna. 

 

Rakas kertoo Iiriksen ja hänen tätinsä Ellenin tarinat. Kirjan alussa kuuttakymmentä lähenevä Iiris siirretään nuorempien tieltä eläkejärjestelyillä toimittajan töistä. Lähtö ei ole Iirikselle mieluinen. Tyhjyys edessä tuntuu ammottavalta. Perhettä tai sukua ei ole. Iiris ryhtyy vähitellen kokoamaan itselleen uutta elämää ja elvyttää vähitellen vanhaa kirjoittamisharrastustaan. Muistivihkoonsa hän kirjoittaa ajatuksiaan. Ne lähtevät kerimään auki Iiriksen elämää lapsuudesta, mutta ei kronologisessa järjestyksessä. Varis käyttää ulkopuolista kertojaa jaksoissa, joissa kuvataan Iiristä nykyhetkessä eläkkeellä. Kun siirrytään menneisyyteen, Iiris on minäkertoja. Kuunneltaessa tämä hämmensi aluksi.

Jo alussa käy selväksi, että Iiriksellä on ollut elämässään kaksi tärkeää miestä, Rauli ja Risto. Kumpikin on kirjan nykyhetkessä jo kuollut, ja Iiris elää siis yksin. Lapsuuden suuri tragedia on Iiriksen vanhempien kuolema junaonnettomuudessa. Iiris muistaa, miten Ellen, äidin sisko, sanoi Iiriksen vanhempien menneen ihan mäsäksi. Koska Ellen on ainoa sukulainen, Iiris jää hänen huollettavakseen. Iiriksen ja Ellenin välit ovat huonot jo alussa, mutta ne kärjistyvät avoimeksi konfliktiksi Iiriksen murrosiässä ja aikuisuuden kynnyksellä. Kun Iiris täyttää 18, hän muuttaa pois kotoa eikä pidä yhteyttä Elleniin, jota tuntee vihaavansa ja halveksivansa.

Pala palalta täydentyy kuva Iiriksen elämänvaiheista. Elämä 1950- ja 60-lukujen pikkukaupungissa on ahdasta, eikä Iiriksen itsetunnossa ole hurraamista. Jatkuva syyllisyys ja huonommuuden tunne vainoavat häntä. Muutettuaan Turkuun opiskelemaan hän tuntee, että maailma ympärillä avartuu, vaikka elämä tunnevammaisen Riston vaimona ei olekaan herkkua. 1970-luvun poliittinen kuohunta koskettaa myös Iiristä, vaikka hän ei voikaan heittäytyä vasemmistopolitiikkaan niin täysin sydämin kuin puolueen mielestä olisi suotavaa.

Lopulta tilit Ellenin kanssakin on pakko tehdä selväksi. Oman vanhuutensa kynnyksellä Iiriksen silmät avautuvat, ja hän alkaa ymmärtää monia asioita, joista oli lapsena ja nuorena riidellyt Ellenin kanssa. Kotikaupunkikin näyttää vuosikymmenten jälkeen aivan toisenlaiselta.

Tunnelma kirjassa on aika ahdistunut. Iiriksen on mahdotonta tuntea olonsa onnelliseksi ja vapaaksi. Vaikka hän kuinka yrittää pyristellä irti, tuntuu hänestä aina, että Ellenin tuomitseva ja pilkallinen katse seuraa häntä joka paikkaan. Tilannetta eivät helpota miessotkut. Iiriksellä kun tuntuu olevan tapana valita aina vääränlaiset miehet rakastettavikseen.

Tuula-Liina Varis: Rakas

WSOY 2010. Lukija Seela Sella. 8 cd:tä.

Izzeldin Abuelaish: En suostu vihaamaan

Taas tuli todistettua, että kirjat johtavat kirjojen luo. Alkutalvesta tutustuin blogeissa Susan Abulhawan kirjaan Jeninin aamut, jonka sitten luin. Israelin ja Palestiinan kysymys, kriisi, joka on jatkunut jo 60 vuotta ja jatkuu edelleen, tuli kirjasta jotenkin todeksi, lihaksi. Kylmät uutiset saivat taustaa. Loppukeväällä kirjaston uutuushyllystä kiinnitti huomioni kirja En suostu vihaamaan, koska alaotsikkona oli Palestiinalaislääkärinä Gazassa ja Israelissa. Kirjassa siis käsitellään samaa aihepiiriä kuin Jeninin aamuissa. Kirjoittaja on palestiinalainen, Gazassa syntynyt Izzeldin Abuelaish, joka ponnisteli sitkeästi köyhistä oloista kansainvälisesti arvostetuksi naistentautien ja lapsettomuushoitojen erikoislääkäriksi.

En suostu vihaamaan on jonkinlainen omaelämäkerrallinen pamfletti, ei missään nimessä romaani. Tämän vuoksi siinä on enemmän taustoja tapahtumille kuin Jeninin aamuissa, jota lukiessani harmittelin useaan kertaan heikkoa historiamuistiani ja yleistiedon selkeitä puutteita. Hyvä taustoitus helpottaa lukemista, mukana on jopa kartta Israelin alueesta. Oikeastaan tämä kirja olisi pitänyt lukea ennen Jeninin aamuja. Abuelaish on kirjoittanut kirjan muutettuaan perheineen vuoden 2009 kesällä Torontoon Kanadaan. Kirjalla on selkeä päämäärä. Abuelaish haluaa sillä kertoa mahdollisimman rehellisesti, millaisissa oloissa palestiinalaiset Gazassa ja muissa leireissä asuvat ja elävät. Hän uskoo edelleen, että mahdottomalta vaikuttava rauha Israelin ja Palestiinan välillä on mahdollinen ja että väkivalta joskus loppuu, koska se ei synnytä kuin uutta väkivaltaa. Ystävyys, ymmärtäminen, kuunteleminen ja ennen kaikkea toiminta rauhan puolesta ovat hänen mukaansa avaimia, joilla ongelmat ratkaistaan. Mennyttä on turha hautoa, samaten kostoa. On katsottava yhdessä eteenpäin. ”Viha jäytää sielua ja kaventaa elämänpiiriä. Se vaikuttaa kuin myrkky.” Usko estää Abuelaishia vihaamasta tyttärien traagisen kuolemankaan jälkeen.

Abuelaish kertoo oman ja perheensä järkyttävän tarinan ikään kuin esimerkiksi siitä, mitä on olla palestiinalainen, gazalainen. Kertomus alkaa joulukuusta 2008, kun Abuelaishin perhe ja osa lähintä sukua viettävät harvinaista päivää merenrannalla ja suunnittelevat tulevaisuutta. Kahdeksanlapsisen perheen rakastettu äiti on kuollut vain kolme kuukautta aiemmin ärhäkkään leukemiaan. Nyt isä suunnittelee perheen muuttoa Kanadaan, josta hänelle on tarjottu työtä. Koko lapsijoukko, kuusivuotiaasta kaksikymmenyksivuotiaaseen, lupaa lähteä isän mukaan. Abuelaish kuitenkin paljastaa lukijalle, että pian seuraa tragedia. Joulukuun lopussa Israel aloittaa operaation, jonka on tarkoitus lopettaa palestiinalaisten tekemät raketti-iskut. Käytännössä tämä tarkoittaa täyttä sotaa siviilejä vastaan. Abuelaishin perhe linnoittautuu asuntonsa ruokailuhuoneeseen operaation ajaksi. Isä Izzeldin antaa puhelinhaastatteluja sekä kansainvälisille että israelilaisille toimittajille sotatoimien keskeltä. Parikymmentä päivää kestäneen operaation loppu, aselepo, häämöttäi jo, kun perheen taloon osui kaksi rakettia. Kolme Izzeldinin tytärtä ja veljentytär kuolevit heti, useita muita perheenjäseniä loukkaantui vakavasti. Hädissään Izzeldin soitti toimittajaystävälleen, joka oli parhaillaan suorassa tv-lähetyksessä. Toimittaja kuitenkin vastasi puhelimeen. Kuvatun uutispätkän voi katsoa alla olevasta videolinkistä.

Raketti-iskun yksityiskohdat Abuelaish kuvailee kuitenkin vasta kirjan lopussa. Ensin hän kertoo oman elämäntarinansa alusta alkaen. Yhdeksänlapsisen perheen esikoisena Izzaldenillä oli jo pienestä pitäen paljon vastuuta. Koulunkäynti oli hänelle hyvin nuoresta portti pois köyhyydestä ja kurjuudesta. Opiskelun ohella oli kuitenkin tehtävä ansiotyötä hyvin nuoresta alkaen. Abuelaish kuvaa äitiään hyvin ankaraksi ja vaativaksi naiseksi, jonka motiiveja hän on alkanut todella ymmärtää vasta aikuisena. Isä oli ollut varakkaan maanviljelijän poika, joka koki nöyryytyksenä sen, ettei pakolaisleirissä pystynyt elättämään kunnolla perhettään. Isoisälle maan menettäminen oli ankara isku, josta hän ei koskaan toipunut.

Abuelaish kuvailee tarkasti arkea saarretussa Gazassa, jonka olot huononevat jatkuvasti. Raja Israelin ja Gazan välillä on äärettömän tarkoin vartioitu, ja Israel säännöstelee ankarasti kaikkien tarvikkeiden vientiä saarretulle alueelle. Käytännössä edes vettä ja ruokaa ei riitä kaikille, lääkkeistä ja polttoaineesta puhumattakaan. Kaikista vastuksista huolimatta Izzelden Abuelaish opiskeli raivokkaasti ja onnistui pääsemään Egyptiin yliopistoon lukemaan lääketiedettä. Hän halusi olla lääkäri, koska lääkärit tekevät hyvää, eivät pahaa. Lisämotiivina oli tarjota pakotie köyhyydestä koko perheelle.

Sitkeästi Abuelaish jatkoi ponnistelujaan ja opiskeluaikaisia suhteita hyödyntäen hän pääsi jatkamaan opintojaan israelilaiseen sairaalaan. Mitä paremmin hän tutustui israelilaisiin, sitä enemmän hän hämmästeli edelleen jatkuvaa ja pahenevaa kriisiä kansojen välillä. Hän uskoi, että kaikki voisi muuttua, rauhanomaisin keinoin. Lääketiede voi olla apuna. Lisäksi Abuelaish on sitä mieltä, että naisten asemaa on Palestiinassa ja muuallakin pikaisesti parannettava. Koulutusmahdollisuus on oltava kaikilla. Koraanikaan ei tee eroa naisen ja miehen välillä, vaan kehottaa kaikkia etsimään tietoa.

Sisältönsä puolesta kirja on hieno, tärkeä teos. Jälleen kerran hävettää, kuinka vähän tulee seurattua maailman tapahtumia, vaikka pitää itseään keskimääräistä valveutuneempana kansalaisena. Izzeldin Abuelaish on arvostettu ja maailmalla tunnettu rauhanaktivisti, mutta minä en ollut hänestä ennen kuullutkaan. Samaten Gaza ja muu Lähi-idän tilanne on jonkinlaista taustahälyä, jonka kyllä ”tietää”, mutta ei todella tiedosta.

Tekstinä teos on kuitenkin vajavainen. Abuelaish toistelee asioita moneen kertaan, ja osan toistosta olisi voinut karsia sanoman yhtään kärsimättä, päinvastoin. Leena Mäntylä on tehnyt suomennoksen englanninkielisestä laitoksesta, eikä käännöksen taso ole paras mahdollinen. Englannin idiomeja löysin minäkin turhan monta, samaten oikeakielisyysvirheitä, esimerkiksi numeroilmaukset ovat kääntäjälle luvattoman hankalia: ”Sota alkoi heinäkuun 5. päivä ja päättyi 10. päivä. --- 80:aa hallintorakennusta pommitettiin.” Kömpelöä ja huolimatonta.

Jeninin aamujen lisäksi muistin lukiessani useaan otteeseen Umayya Abu-Hannan teosta Nurinkurin, jonka luin jo vuonna 2004. Silloin olen laittanut muistiin seuraavaa:

 

Umayya muistelee elämäänsä varhaisimmista lapsuusmuistoista teini-ikään asti. Elämä vaikuttaa sekasortoiselta. Vanhemmat ovat arabeja, palestiinalaisia, mutta eivät pakolaisia, vaikka monet sukulaisista ovatkin. Naapurustossa elää niin israelilaisia kuin aramealaisia. Kielet sekoittuvat niin koulussa kuin kotona. Kaikki on vaikeaa ja sotkuista. Lapsuus on kuitenkin onnellista aikaa.

Äitisuhde on vaikea, koska Umayya tuntee, ettei äiti oikein rakasta häntä. Lisäksi pian syntyvät sisarukset, jotka saavat huomion ja rakkauden. Myös ulkonäkö alkaa tuottaa kasvavaa huolta. Umayya on tiedostava ja älykäs nuori, kiltti tyttö, joka ei tunnu aina kelpaavan vanhemmilleen, ainakaan omasta mielestään.

Kirja on vaikuttava ja valaiseva, ja sille toivoisi myös jatkoa. Miten Umayya sitten teki ratkaisunsa ja päätyi Suomeen? Kaikkien suomalaisten kannattaisi lukea kirja, sillä Lähi-idän kysymys todella vaatii lisää valoa.

Toiveisiini vastattiin, sillä Abu-Hanna julkaisi Suomen-kokemuksistaan kirjan Sinut vuonna 2007.

Izzeldin Abuelaish: En suostu vihaamaan. Palestiinalaislääkärinä Gazassa ja Israelissa.

(I Shall Not Hate). Suom. Leena Mäntylä. Minerva Kustannus Oy 2011. 241 s.

Kari Hotakainen: Huolimattomat

Kari Hotakaisen Huolimattomat on nököttänyt hyllyssä jo kauan odottamassa lukuvuoroaan, mutta nyt löysin saman kirjan äänikirjana kirjastosta. Olen siis varmaankin toiveasiakas: ostan JA lainaan kirjan J. Hotakainen on yksi ehdottomista kirjailijasuosikeistani, vaikka ihan koko tuotantoa en ole ehtinyt vielä lukeakaan. Viimeksi tuli kuunnelluksi aivan ihana Ihmisen osa, jota olen syksyllä menossa katsomaan myös teatteriin. Hieman repaleiseksi Huolimattomien kuuntelu loman lomassa jäi, joten oli ihan hyvä, että myös paperiversio oli käden ulottuvilla.

Hotakaisella on se kuuluisa lause hallussaan. Jotkut yksittäiset lauseet tai lyhyet tekstikatkelmat ovat suorastaan mestarillisia. Joskus vain ei voi olla purskahtamatta nauruun jonkin hervottoman, totisella naamalla kirjoitetun lohkaisun löytäessään. Muutamia aitoja helmiä oli tässäkin. Lisäksi ihailen Hotakaisen taitoa kirjoittaa joka kerta erilainen kirja. Muistaakseni hän jossain haastattelussa Juoksuhaudantien jälkeen totesi näin tekevänsä tietoisesti ja tarkoituksella. Menestysresepti ei häntä kiinnosta.

Huolimattomat on sekoitus rakkaus- ja rikosromaania. Lisäksi se on jonkinlainen kunnianosoitus suomalaiselle, miksei maailmanlaajuisellekin, yksinäisyydelle. Päähenkilöitä tarinassa on oikeastaan kolme: rikoskomisario Antero Mokka, hellyysalan yrittäjä Leila Korhonen ja kadonnut mies, missing link manager Harri Boström. Huolimattomia, yksinäisiä siis kaikki. Varsinainen tarina alkaa Leila Korhosen kuulusteluissa. Rengasratsiaa tehnyt poliisi oli huomannut Leilan auton takaluukun reunoissa verta ja hiuksia. Mokka yrittää puristaa naisesta tietoa, mutta tulokset ovat laihat. Lukija tietää, että laitakaupungilla eräässä ojassa makaa pahasti loukkaantunut mies henkitoreissaan, mutta Mokan työ ei etene, koska ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi eikä ole ruumistakaan.

Leila Korhonen kuitenkin menee Mokan päähän. Hän näkee naisesta unia. Sekä Leila että Mokka ovat jo keski-ikäisiä, mutta yksinäisiä yksineläjiä. Kumpikin on uppoutunut työhönsä. Mokka kaipaa elämäänsä naista, mutta ei osaa ottaa kontaktia harmautensa takaa. Leilalla on ollut nuorena useita miessuhteita, kaikki pettymyksiä. Työpaikan mentyä alta Leila on perustanut oman yrityksen, Hellyys ja Läheisyys Oyn, jossa hän antaa hoitoja, tavoitteena hyvänolon palauttaminen ja pahanolon poistaminen. Asiakkailla on usein todella kova kosketuksen ja hellyyden kaipuu, jota Leila poistaa hieromalla, kuuntelemalla ja puhumalla. Seksistä ei kuitenkaan ole kyse. Leila antoi myös neuvoja, miten vastakkaista sukupuolta voisi yrittää lähestyä. Omassa elämässään Leilalla ei kuitenkaan ole ketään.

Boström löytyy ojasta ja Leilakin kertoo, miten miehen hiuksia joutui hänen autonsa takaluukun reunaan. Kuulustelu kuitenkin riistäytyy Mokan hallinnasta ja hän ja Leila rakastelevat intohimoisesti Mokan virkahuoneessa. Kohtaus on hienoimpia eroottisia kuvauksia, joita olen lukenut. Se on samaan aikaan kaunis ja humoristinen:

Mokka unohti ajan, paikan, nimensä, asemansa ja koko siihenastisen elämänsä. Ei ollut mitään muuta kuin tuo hetki, tuo käsi ja iho, jota pitkin se liukui. Hän kääntyi ja katsoi Leilan silmiin. Ne olivat siniset ja kiiltävät ja keltaiset ja vihreät ja ruskeat ja isot ja pienet ja Mokka katsoi niihin niin kauan, ettei enää tiennyt, olivatko ne silmät vai olivatko ne metsälähteet, joiden uumeniin hän katosi kaikkine hyvineen. - - - He näkivät Pisan kaltevan tornin ja Niagaran putouksen, he näkivät riippuvat puutarhat ja Suomen voittavan jalkapallon maailmanmestaruuden. Inkojen kulta-aarteet ja faaraoiden pyramidit nousivat heidän hikisten silmiensä eteen, ja he kuulivat ääniä, jotka muistuttivat alkuperäiskansojen kurkkulaulua ja saamelaisten joikua. Ja kun he saavuttivat yhtä aikaa korkeimman kaikista, sen huipun jolta aukeavat uudet maailmat, he mätkähtivät alas johonkin, joka tuntui ensin mereltä ja vasta sitten lattialta.

Romanssihan tästä seuraa, mutta vaikeuksia myös. Mokan työtoveri näkee kohtauksen. Lisäksi Leilaa uhkaa vankeustuomio, ja Boströmkin hautoo kostoa. Loppukohtaus, kirjan viimeiset virkkeet ovat myös kauniit:

Leila laittoi kätensä pleksilasia vasten. Mokka painoi omansa toiselle puolelle ja tunsi, miten lasi lämpeni.

Yksinäisillä, ainakin kunnon ihmisillä, on Hotakaisen tarinassa siis toivoa. Kirjan loppu on kaikesta huolimatta onnellinen.

Muistelen, että vuonna 2006, jolloin kirja ilmestyi ja oli myös Finlandia-ehdokkaana, arvioissa muistettiin mainita Antero Mokan ja Linnan Tuntemattoman sotilaan Antero Rokan nimien samankaltaisuudesta. Mitenköhän tämä pitäisi tulkinnassa ottaa huomioon? Mokka ei ole kovin sanavalmis, mutta hän on esimiehensä silmissä luotettava mies. Hiljainen ja vakaa, suomalainen mies hyvässä mielessä. Sankarikin varmasti, tarvittaessa.

Kirjaan on ihastunut ainakin Mette ja siitä kirjoittanut lyhyen arvion blogiinsa Jorma.

Kari Hotakainen: Huolimattomat

WSOY 2006. Äänikirjassa 5 cd:tä, lukija Veikko Honkanen.

Heinäkuu paketissa

Niin se vain hujahti ohi ihanan helteinen lomaheinäkuu. Arvelinkin, että heinäkuu on blogissa hiljaiseloa, ja niin pitkälti myös oli. Kurkkailijoita ja kommentoijia toki pistäytyi, mutta ihan kesäkuun lukemiin ei päästy. Silti ilahduttavasti pari uutta vakilukijaakin ilmoittautui, tervetuloa!

Itse olin laiskempi sekä lukemaan että kirjoittamaan blogia. Pieni kirjoitustauko jatkuu edelleen, sillä miehen viimeinkin alkanut kesäloma vaatii veronsa. Lisäksi heinäkuun lopulle osui muita kirjoitus- ja lukuhommia sumaan. Mutta kunhan työt taas runsaan viikon kuluttua alkavat, elämä palautuu vähitellen normaaliksi ja uskon bloginikin jälleen elpyvän.

Varsinainen uutispommi oli tuo kirjablogijuttu Aamulehdessä, jossa myös oma rakas blogini oli esitelty! Olen vieläkin hämmentynyt saamastani huomiosta. Todella hienoa, että lehdistö on huomannut loistavan kirjablogimaailman ja juttuun olivat päässeet monet ansiokkaat blogit. Vielä useampi tietysti oli jäänyt rannalle, mutta kaikkihan eivät lehden sivuille mahdu. Onneksi verkossa on tilaa! Blogista on tullut minulle niin tärkeä harrastus, että en osaa oikein kuvitella lukemista ilman sitä. Selkeästi addiktoivaakin tämä on! Lisäksi laitoin pystyyn ihan ensimmäisen oman blogihaasteenkin.

Tässä heinäkuun luetut:

Lilian Kallio: Puunmajakesä
Lilian Kallio: Ugudibuu
Margaret Atwood: Sokea surmaaja
Anni Lahtinen: Tunturikurmitsa kutsuu
Dan Brown: Meteoriitti (äänikirja)
Minna & miehet. Minna Canthia sarjakuvina
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Marjatta Kurenniemi: Kesälintu
David Nicholls: Sinä päivänä
Anni Lahtinen: Kyyneliä joulupuurossa
Moralla murhaa mukavasti (novelliantologia)

Atwoodista tuli varma kestosuosikkini, jonka tuotantoa pitää vähitellen lukea lisää. Nostalgiapyrähdys oli myös oikein virkistävää vaihtelua! Vanhempaa kirjallisuutta kertyi heinäkuulle mukavasti, mutta on mukana pari ihan uunituorettakin. Pari äänikirjaa on harmillisesti kesken, joten ne tulevat vasta elokuun listaan.