Dame Agatha ja minä

Sain juuri kuunneltua Agatha Christien dekkarin Kuolema Niilillä äänikirjaversion. Kirja oli mainiota sienestys- ja marjametsäseuraa. WSOY on näemmä panostanut Christien tuotannon julkaisuun äänikirjamuodossa, sillä kesäkuussa kuuntelin Ruumiin kirjastossa, ja eilen lainasin kirjastosta juuri tulleen Neiti Marplen viimeisen jutun. Muistelen myös vuoden sisällä kuunnelleeni Idän pikajunan. Kaikissa lukijana on ihanan tummaääninen Lars Svedberg.

Kirjaa kuunnellessani jäin miettimään tarkemminkin suhdettani Dame Agathaan ja hänen tuotantoonsa. Se nimittäin on ollut varsin intensiivinen jossakin vaiheessa. Tarkistin ja laskin luotettavista muistiinpanoistani, että vuosien 1983 ja 1990 välillä olen lukenut yhteensä 74 eri nimekettä murharouvan tuotannosta. Lisäksi kirjanpito kertoo, että edellä mainituista 11 on tullut luettua kahdesti. Bonuksena ovat vielä Christien salanimellä Mary Westmacott kirjoittamat romanttiset kirjat Ruusun aika ja Kuin muuttolintu. Noiden vuosien väliin mahtuu niin lukio- kuin yliopisto-opiskeluja, ja Christie on sopinut mitä mainioimmin koe- ja tenttikirjojen väliin. Ne ovat älykästä, tasavarmaa ja harmitonta viihdettä. Lisäksi tuotanto on niin laaja, että loppumisesta ei ole ollut pelkoa. Kirjastossa on voinut aina luottavaisena suunnata dekkarihyllylle. Eivätkä juonet ole mieleen jäävää sorttia, joten aika lyhyelläkin aikavälillä kirjan saattoi lukaista uudelleen ja viihtyä taas.

Ensimmäinen lukemani Christie oli Kuolleen miehen huvimaja ja seuraava Neiti Marplen viimeinen juttu. Neiti Marplea ajatellen lähdin siis vähän takaperoisesti liikkeelle, mutta ei se haitannut, sillä kirjathan ovat täysin itsenäisiä. Yksittäisistä kirjoista ehdoton suosikkini on Eikä yksikään pelastunut, joka on juonenrakentelun mestarinäyte! Kirja myös kestää ihmeen hyvin aikaa.

Vaikka vuoden 1990 jälkeen en ole yhtään Christietä tainnut ihan kirjana lukea, ei suhde hänen tuotantoonsa kuitenkaan ole ollut jäähyllä. TV:n Christie-tarjonta on ollut kiitettävää jo pitkään. Brittiläisellä laadulla tehdyt sarjat ja tv-elokuvat ovat viihdyttäneet perhettämme jo pitkään. ITV:n tuottamassa Hercule Poirot -sarjassa tärkeintä on pääosan esittäjä David Suchet, joka vastaa prikulleen Christien kuvausta salapoliisistaan, aina munanmuotoista päätään myöden. Useimmat jaksot olemme katsoneet useaan kertaan, tosin tänä kesänä jälleen uusitut Poirotit jäivät jo katsomatta. Niin hyvin olen sarjan jo oppinut, että Kuolema Niilillä -kirjan murhaajankin muistin, poikkeuksellisesti.

Samaten neiti Marplea olemme seuranneet ahkerasti. Marplea on vuosien saatossa esittänyt useampikin hyvä näyttelijä. Oma ehdoton ykkössuosikkini on kuitenkin yliveto Margaret Rutherford, joka esiintyy neljässä vanhassa, 1960-luvun alkuvuosina filmatussa kokoillan elokuvassa. Niissä alkuperäistekstejä on vapaamielisesti muuteltu, ja neiti Marplesta on tehty melkoisen ronski ja räväkkä hahmo, jolla on kaapissaan kunnioitettava palkintosaalis eri urheilulajeista, taisi olla ainakin golfia ja ratsastusta peräti olympiatasolta.