Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu

Haluan taas jakaa ensin tarinan, miten tämä kirja päätyi luettavakseni. Heinäkuun alussa tartuin Susan nostalgiahaasteen innoittamana takavuosien suosikkiini, Lilian Kallion Puumajakesään.  Siitä blogikirjoitusta laatiessani huomasin, että salaperäinen kirjailija oli aikoinaan julkaissut myös aikuistenkirjan, Ugudibuun. Kun sitten hain sitä pääkirjaston hyllystä, sen vieressä nökötti tämä, Helena Kallion esikoisromaani Ennen kuin sielu puutuu. Ensivaikutelma oli, että tämäkin kirja on vanha, vähintään 1970-luvulta, mutta siinä erehdyin. Kirja on ilmestynyt vuonna 2006, ja se oli myös Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Siltikään en muista kuulleeni siitä tai kirjoittajasta, Helena Kalliosta mitään. Kustantaja Teos esittelee kirjoittajan sivuillaan näin:

”Helena Kallio (s.1969) on toiminut teatterialalla näyttelijänä, ohjaajana, dramaturgina ja opettajana sekä perehtynyt tutkijana muun muassa psykodraamaan, sukupuolikritiikkiin ja ruumiinfenomenologiaan.”

Ennen kuin sielu puutuu on vaikuttava ja rankka lukukokemus. Aihe on raskas, ahdistavakin, mutta silti kirjaa on jollakin tavalla kevyt lukea. Keveyden illuusio tulee kielestä, joka on kirkasta runollisuudestaan huolimatta. En yleensä pidä kovin kuvilla ladatusta kerronnan kielestä. Helposti tulee tunne, että kirjoittaja yrittää liikaa, lastaa kieleen turhaa painolastia. Kallio ei syyllisty tähän, vaan kieli on yksinkertaisesti kaunista ja tehokasta. Malliksi aloitusvirke romaanista:

Arktisen maailman paino on marraskuussa tiheimmillään, ja taivaalta sataa kuollutta solukkoa.

Tarinan minäkertoja on nuorehko näyttelijä, Nasto, joka tekee uraa Tampereella samaan aikaan kun taiteilijapuoliso asuu pääkaupungissa. Suhde mieheen on tiivis, mutta välimatka rasittaa kumpaakin. Iho ja ruumis, mielestä puhumattakaan, ikävöivät lakkaamatta. Kun Nasto ja mies, jota kirjassa kutsutaan vain sinäksi, kohtaavat, kiihkeä ruumiillisuus saa vallan. Kallio kuvaa rohkeasti Naston seksuaalisuutta, vaikka paikoin piirun verran turhan karkeasti, kuin osoittaakseen, että nuori nainenkin voi ja saa olla eroottinen, halukas osapuoli.

Alussa kuvataan paljon näytelmää, jota syyskaudella esitetään ja jossa Nastolla on 12-vuotiaan Lean rooli. Näytelmässä kerrotaan punaisesta perheestä sisällissodan melskeissä Tampereella. Näytelmän kohtaukset alkavat olla liikaa Nastolle. Ne nostavat esiin jotakin pelottavaa hänen omasta lapsuudestaan, ja raja Lean ja Naston välillä hämärtyy. Kesken kaiken Nasto saa paniikkikohtauksen oireita näyttämölläkin. Yöt tamperelaisessa yksiössä ovat tuskaa, kun painajaiset vyöryvät päälle.

Nastolla tuntuu olevan aikuisena hyvä suhde isään, mutta lapsena tilanne on ollut toinen. Isä on ollut väkivaltainen sekä äitiä että pientä Nastoa kohtaan, ja pelko on pesiytynyt Naston vatsaan, kiveksi. Sitä kiveä hän ei pysty sulattamaan eikä hävittämään sisältään. Äiti on ottanut aikanaan eron ja lähtenyt Helsinkiin uuden miehen kanssa, joka ei ole halunnut Nastoa elämäänsä. Äiti on siis jättänyt lapsensa väkivaltaisen miehen huostaan.

Syyllisyyttä, häpeää ja huonouden sekä likaisuuden tunnetta sisällään kantava, mutta ulkoisesti tunnollinen ja lahjakas Nasto on epäonnekseen joutunut ensimmäisessä oikeassa teatterityöpaikassaan manipuloivan ohjaajan kynsiin. Kokemus painaa edelleen traumaattisena Naston mieltä. Miksi hän ei ole osannut puolustaa itseään? Ainoa kunnollinen, terve ihmissuhde tuntuu olevan mies, kirjan sinä, jolle Nasto kertoo tarinansa. Miehen perhe on ottanut Naston avosylin vastaan, mutta nyt perhettä kohtaa tragedia toisensa jälkeen. Ensin kuolee isä, sitten äiti, molemmat pitkän ja tuskallisen sairauden jälkeen. Talvi käy yhä mustempana Naston päälle. Helpotusta ei tuo edes uusi roolityö teatterilla. Nasto valitaan esittämään Salka Valkan nimiroolia, mutta näytelmä repii esiin yhä kipeämpiä asioita hänen sisältään. Hän alkaa käyttäytyä itsetuhoisesti ja viiltelee itseään puhdistuakseen. Avun etsiminen päättyy joka kerta katastrofiin. Pomo ja lääkärit eivät kuuntele, tai Nasto ei suostu ottamaan apua vastaan, eihän hän ole hullu.

Kallio kuvaa syvään masennukseen vajoavaa ja mieleltään hajoavaa Nastoa taitavasti. On helppoa eläytyä Naston yhä kasvavaan ahdistukseen ja pelkoon. Nasto tuntee mielensä pahoinvoinnin ruumiissaan. Vahvaa antia kirjassa on myös teatterikuvaus. En muista juurikaan lukeneeni yhtä tarkkaa kuvausta siitä, mitä teatterissa tapahtuu näyttämöllä, kulissien takana, harjoituksissa ja pukuhuoneissa. Samaten mielisairaala on kuvattu aidontuntuisesti.

Tämä on siis Kallion esikoisromaani. Toinen ilmestynyt kirja on proosarunoteos Kalarakastaja, josta kustantaja Teos kertoo täällä.

Vielä huomio kannesta, jonka tekijästä ei löydy tietoja kirjaston kirjasta. Kansiaihe tuntuu olevan kovasti mieluinen, vai mitä arvelette?

Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu

Teos 2006. 287 s.