Izzeldin Abuelaish: En suostu vihaamaan

Taas tuli todistettua, että kirjat johtavat kirjojen luo. Alkutalvesta tutustuin blogeissa Susan Abulhawan kirjaan Jeninin aamut, jonka sitten luin. Israelin ja Palestiinan kysymys, kriisi, joka on jatkunut jo 60 vuotta ja jatkuu edelleen, tuli kirjasta jotenkin todeksi, lihaksi. Kylmät uutiset saivat taustaa. Loppukeväällä kirjaston uutuushyllystä kiinnitti huomioni kirja En suostu vihaamaan, koska alaotsikkona oli Palestiinalaislääkärinä Gazassa ja Israelissa. Kirjassa siis käsitellään samaa aihepiiriä kuin Jeninin aamuissa. Kirjoittaja on palestiinalainen, Gazassa syntynyt Izzeldin Abuelaish, joka ponnisteli sitkeästi köyhistä oloista kansainvälisesti arvostetuksi naistentautien ja lapsettomuushoitojen erikoislääkäriksi.

En suostu vihaamaan on jonkinlainen omaelämäkerrallinen pamfletti, ei missään nimessä romaani. Tämän vuoksi siinä on enemmän taustoja tapahtumille kuin Jeninin aamuissa, jota lukiessani harmittelin useaan kertaan heikkoa historiamuistiani ja yleistiedon selkeitä puutteita. Hyvä taustoitus helpottaa lukemista, mukana on jopa kartta Israelin alueesta. Oikeastaan tämä kirja olisi pitänyt lukea ennen Jeninin aamuja. Abuelaish on kirjoittanut kirjan muutettuaan perheineen vuoden 2009 kesällä Torontoon Kanadaan. Kirjalla on selkeä päämäärä. Abuelaish haluaa sillä kertoa mahdollisimman rehellisesti, millaisissa oloissa palestiinalaiset Gazassa ja muissa leireissä asuvat ja elävät. Hän uskoo edelleen, että mahdottomalta vaikuttava rauha Israelin ja Palestiinan välillä on mahdollinen ja että väkivalta joskus loppuu, koska se ei synnytä kuin uutta väkivaltaa. Ystävyys, ymmärtäminen, kuunteleminen ja ennen kaikkea toiminta rauhan puolesta ovat hänen mukaansa avaimia, joilla ongelmat ratkaistaan. Mennyttä on turha hautoa, samaten kostoa. On katsottava yhdessä eteenpäin. ”Viha jäytää sielua ja kaventaa elämänpiiriä. Se vaikuttaa kuin myrkky.” Usko estää Abuelaishia vihaamasta tyttärien traagisen kuolemankaan jälkeen.

Abuelaish kertoo oman ja perheensä järkyttävän tarinan ikään kuin esimerkiksi siitä, mitä on olla palestiinalainen, gazalainen. Kertomus alkaa joulukuusta 2008, kun Abuelaishin perhe ja osa lähintä sukua viettävät harvinaista päivää merenrannalla ja suunnittelevat tulevaisuutta. Kahdeksanlapsisen perheen rakastettu äiti on kuollut vain kolme kuukautta aiemmin ärhäkkään leukemiaan. Nyt isä suunnittelee perheen muuttoa Kanadaan, josta hänelle on tarjottu työtä. Koko lapsijoukko, kuusivuotiaasta kaksikymmenyksivuotiaaseen, lupaa lähteä isän mukaan. Abuelaish kuitenkin paljastaa lukijalle, että pian seuraa tragedia. Joulukuun lopussa Israel aloittaa operaation, jonka on tarkoitus lopettaa palestiinalaisten tekemät raketti-iskut. Käytännössä tämä tarkoittaa täyttä sotaa siviilejä vastaan. Abuelaishin perhe linnoittautuu asuntonsa ruokailuhuoneeseen operaation ajaksi. Isä Izzeldin antaa puhelinhaastatteluja sekä kansainvälisille että israelilaisille toimittajille sotatoimien keskeltä. Parikymmentä päivää kestäneen operaation loppu, aselepo, häämöttäi jo, kun perheen taloon osui kaksi rakettia. Kolme Izzeldinin tytärtä ja veljentytär kuolevit heti, useita muita perheenjäseniä loukkaantui vakavasti. Hädissään Izzeldin soitti toimittajaystävälleen, joka oli parhaillaan suorassa tv-lähetyksessä. Toimittaja kuitenkin vastasi puhelimeen. Kuvatun uutispätkän voi katsoa alla olevasta videolinkistä.

Raketti-iskun yksityiskohdat Abuelaish kuvailee kuitenkin vasta kirjan lopussa. Ensin hän kertoo oman elämäntarinansa alusta alkaen. Yhdeksänlapsisen perheen esikoisena Izzaldenillä oli jo pienestä pitäen paljon vastuuta. Koulunkäynti oli hänelle hyvin nuoresta portti pois köyhyydestä ja kurjuudesta. Opiskelun ohella oli kuitenkin tehtävä ansiotyötä hyvin nuoresta alkaen. Abuelaish kuvaa äitiään hyvin ankaraksi ja vaativaksi naiseksi, jonka motiiveja hän on alkanut todella ymmärtää vasta aikuisena. Isä oli ollut varakkaan maanviljelijän poika, joka koki nöyryytyksenä sen, ettei pakolaisleirissä pystynyt elättämään kunnolla perhettään. Isoisälle maan menettäminen oli ankara isku, josta hän ei koskaan toipunut.

Abuelaish kuvailee tarkasti arkea saarretussa Gazassa, jonka olot huononevat jatkuvasti. Raja Israelin ja Gazan välillä on äärettömän tarkoin vartioitu, ja Israel säännöstelee ankarasti kaikkien tarvikkeiden vientiä saarretulle alueelle. Käytännössä edes vettä ja ruokaa ei riitä kaikille, lääkkeistä ja polttoaineesta puhumattakaan. Kaikista vastuksista huolimatta Izzelden Abuelaish opiskeli raivokkaasti ja onnistui pääsemään Egyptiin yliopistoon lukemaan lääketiedettä. Hän halusi olla lääkäri, koska lääkärit tekevät hyvää, eivät pahaa. Lisämotiivina oli tarjota pakotie köyhyydestä koko perheelle.

Sitkeästi Abuelaish jatkoi ponnistelujaan ja opiskeluaikaisia suhteita hyödyntäen hän pääsi jatkamaan opintojaan israelilaiseen sairaalaan. Mitä paremmin hän tutustui israelilaisiin, sitä enemmän hän hämmästeli edelleen jatkuvaa ja pahenevaa kriisiä kansojen välillä. Hän uskoi, että kaikki voisi muuttua, rauhanomaisin keinoin. Lääketiede voi olla apuna. Lisäksi Abuelaish on sitä mieltä, että naisten asemaa on Palestiinassa ja muuallakin pikaisesti parannettava. Koulutusmahdollisuus on oltava kaikilla. Koraanikaan ei tee eroa naisen ja miehen välillä, vaan kehottaa kaikkia etsimään tietoa.

Sisältönsä puolesta kirja on hieno, tärkeä teos. Jälleen kerran hävettää, kuinka vähän tulee seurattua maailman tapahtumia, vaikka pitää itseään keskimääräistä valveutuneempana kansalaisena. Izzeldin Abuelaish on arvostettu ja maailmalla tunnettu rauhanaktivisti, mutta minä en ollut hänestä ennen kuullutkaan. Samaten Gaza ja muu Lähi-idän tilanne on jonkinlaista taustahälyä, jonka kyllä ”tietää”, mutta ei todella tiedosta.

Tekstinä teos on kuitenkin vajavainen. Abuelaish toistelee asioita moneen kertaan, ja osan toistosta olisi voinut karsia sanoman yhtään kärsimättä, päinvastoin. Leena Mäntylä on tehnyt suomennoksen englanninkielisestä laitoksesta, eikä käännöksen taso ole paras mahdollinen. Englannin idiomeja löysin minäkin turhan monta, samaten oikeakielisyysvirheitä, esimerkiksi numeroilmaukset ovat kääntäjälle luvattoman hankalia: ”Sota alkoi heinäkuun 5. päivä ja päättyi 10. päivä. --- 80:aa hallintorakennusta pommitettiin.” Kömpelöä ja huolimatonta.

Jeninin aamujen lisäksi muistin lukiessani useaan otteeseen Umayya Abu-Hannan teosta Nurinkurin, jonka luin jo vuonna 2004. Silloin olen laittanut muistiin seuraavaa:

 

Umayya muistelee elämäänsä varhaisimmista lapsuusmuistoista teini-ikään asti. Elämä vaikuttaa sekasortoiselta. Vanhemmat ovat arabeja, palestiinalaisia, mutta eivät pakolaisia, vaikka monet sukulaisista ovatkin. Naapurustossa elää niin israelilaisia kuin aramealaisia. Kielet sekoittuvat niin koulussa kuin kotona. Kaikki on vaikeaa ja sotkuista. Lapsuus on kuitenkin onnellista aikaa.

Äitisuhde on vaikea, koska Umayya tuntee, ettei äiti oikein rakasta häntä. Lisäksi pian syntyvät sisarukset, jotka saavat huomion ja rakkauden. Myös ulkonäkö alkaa tuottaa kasvavaa huolta. Umayya on tiedostava ja älykäs nuori, kiltti tyttö, joka ei tunnu aina kelpaavan vanhemmilleen, ainakaan omasta mielestään.

Kirja on vaikuttava ja valaiseva, ja sille toivoisi myös jatkoa. Miten Umayya sitten teki ratkaisunsa ja päätyi Suomeen? Kaikkien suomalaisten kannattaisi lukea kirja, sillä Lähi-idän kysymys todella vaatii lisää valoa.

Toiveisiini vastattiin, sillä Abu-Hanna julkaisi Suomen-kokemuksistaan kirjan Sinut vuonna 2007.

Izzeldin Abuelaish: En suostu vihaamaan. Palestiinalaislääkärinä Gazassa ja Israelissa.

(I Shall Not Hate). Suom. Leena Mäntylä. Minerva Kustannus Oy 2011. 241 s.