Kari Hotakainen: Huolimattomat

Kari Hotakaisen Huolimattomat on nököttänyt hyllyssä jo kauan odottamassa lukuvuoroaan, mutta nyt löysin saman kirjan äänikirjana kirjastosta. Olen siis varmaankin toiveasiakas: ostan JA lainaan kirjan J. Hotakainen on yksi ehdottomista kirjailijasuosikeistani, vaikka ihan koko tuotantoa en ole ehtinyt vielä lukeakaan. Viimeksi tuli kuunnelluksi aivan ihana Ihmisen osa, jota olen syksyllä menossa katsomaan myös teatteriin. Hieman repaleiseksi Huolimattomien kuuntelu loman lomassa jäi, joten oli ihan hyvä, että myös paperiversio oli käden ulottuvilla.

Hotakaisella on se kuuluisa lause hallussaan. Jotkut yksittäiset lauseet tai lyhyet tekstikatkelmat ovat suorastaan mestarillisia. Joskus vain ei voi olla purskahtamatta nauruun jonkin hervottoman, totisella naamalla kirjoitetun lohkaisun löytäessään. Muutamia aitoja helmiä oli tässäkin. Lisäksi ihailen Hotakaisen taitoa kirjoittaa joka kerta erilainen kirja. Muistaakseni hän jossain haastattelussa Juoksuhaudantien jälkeen totesi näin tekevänsä tietoisesti ja tarkoituksella. Menestysresepti ei häntä kiinnosta.

Huolimattomat on sekoitus rakkaus- ja rikosromaania. Lisäksi se on jonkinlainen kunnianosoitus suomalaiselle, miksei maailmanlaajuisellekin, yksinäisyydelle. Päähenkilöitä tarinassa on oikeastaan kolme: rikoskomisario Antero Mokka, hellyysalan yrittäjä Leila Korhonen ja kadonnut mies, missing link manager Harri Boström. Huolimattomia, yksinäisiä siis kaikki. Varsinainen tarina alkaa Leila Korhosen kuulusteluissa. Rengasratsiaa tehnyt poliisi oli huomannut Leilan auton takaluukun reunoissa verta ja hiuksia. Mokka yrittää puristaa naisesta tietoa, mutta tulokset ovat laihat. Lukija tietää, että laitakaupungilla eräässä ojassa makaa pahasti loukkaantunut mies henkitoreissaan, mutta Mokan työ ei etene, koska ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi eikä ole ruumistakaan.

Leila Korhonen kuitenkin menee Mokan päähän. Hän näkee naisesta unia. Sekä Leila että Mokka ovat jo keski-ikäisiä, mutta yksinäisiä yksineläjiä. Kumpikin on uppoutunut työhönsä. Mokka kaipaa elämäänsä naista, mutta ei osaa ottaa kontaktia harmautensa takaa. Leilalla on ollut nuorena useita miessuhteita, kaikki pettymyksiä. Työpaikan mentyä alta Leila on perustanut oman yrityksen, Hellyys ja Läheisyys Oyn, jossa hän antaa hoitoja, tavoitteena hyvänolon palauttaminen ja pahanolon poistaminen. Asiakkailla on usein todella kova kosketuksen ja hellyyden kaipuu, jota Leila poistaa hieromalla, kuuntelemalla ja puhumalla. Seksistä ei kuitenkaan ole kyse. Leila antoi myös neuvoja, miten vastakkaista sukupuolta voisi yrittää lähestyä. Omassa elämässään Leilalla ei kuitenkaan ole ketään.

Boström löytyy ojasta ja Leilakin kertoo, miten miehen hiuksia joutui hänen autonsa takaluukun reunaan. Kuulustelu kuitenkin riistäytyy Mokan hallinnasta ja hän ja Leila rakastelevat intohimoisesti Mokan virkahuoneessa. Kohtaus on hienoimpia eroottisia kuvauksia, joita olen lukenut. Se on samaan aikaan kaunis ja humoristinen:

Mokka unohti ajan, paikan, nimensä, asemansa ja koko siihenastisen elämänsä. Ei ollut mitään muuta kuin tuo hetki, tuo käsi ja iho, jota pitkin se liukui. Hän kääntyi ja katsoi Leilan silmiin. Ne olivat siniset ja kiiltävät ja keltaiset ja vihreät ja ruskeat ja isot ja pienet ja Mokka katsoi niihin niin kauan, ettei enää tiennyt, olivatko ne silmät vai olivatko ne metsälähteet, joiden uumeniin hän katosi kaikkine hyvineen. - - - He näkivät Pisan kaltevan tornin ja Niagaran putouksen, he näkivät riippuvat puutarhat ja Suomen voittavan jalkapallon maailmanmestaruuden. Inkojen kulta-aarteet ja faaraoiden pyramidit nousivat heidän hikisten silmiensä eteen, ja he kuulivat ääniä, jotka muistuttivat alkuperäiskansojen kurkkulaulua ja saamelaisten joikua. Ja kun he saavuttivat yhtä aikaa korkeimman kaikista, sen huipun jolta aukeavat uudet maailmat, he mätkähtivät alas johonkin, joka tuntui ensin mereltä ja vasta sitten lattialta.

Romanssihan tästä seuraa, mutta vaikeuksia myös. Mokan työtoveri näkee kohtauksen. Lisäksi Leilaa uhkaa vankeustuomio, ja Boströmkin hautoo kostoa. Loppukohtaus, kirjan viimeiset virkkeet ovat myös kauniit:

Leila laittoi kätensä pleksilasia vasten. Mokka painoi omansa toiselle puolelle ja tunsi, miten lasi lämpeni.

Yksinäisillä, ainakin kunnon ihmisillä, on Hotakaisen tarinassa siis toivoa. Kirjan loppu on kaikesta huolimatta onnellinen.

Muistelen, että vuonna 2006, jolloin kirja ilmestyi ja oli myös Finlandia-ehdokkaana, arvioissa muistettiin mainita Antero Mokan ja Linnan Tuntemattoman sotilaan Antero Rokan nimien samankaltaisuudesta. Mitenköhän tämä pitäisi tulkinnassa ottaa huomioon? Mokka ei ole kovin sanavalmis, mutta hän on esimiehensä silmissä luotettava mies. Hiljainen ja vakaa, suomalainen mies hyvässä mielessä. Sankarikin varmasti, tarvittaessa.

Kirjaan on ihastunut ainakin Mette ja siitä kirjoittanut lyhyen arvion blogiinsa Jorma.

Kari Hotakainen: Huolimattomat

WSOY 2006. Äänikirjassa 5 cd:tä, lukija Veikko Honkanen.