Pia Juul: Hallandin murha

”Television rikossarjat olivat havainnollisia ja paljon todellisempia kuin oma elämäni, siinä kaikki vaikutti koko ajan epätodelliselta ja sekavalta.”

Näin pohdiskelee tanskalaisen Pia Juulin kirjan Hallandin murha päähenkilö Bess joitakin päiviä sen jälkeen, kun hänen avomiehensä Halland on murhattu. Ajatus kuvaa mielestäni hyvin kirjan ideaa, jota kirjailija itse kuvailee tämän päivän Helsingin Sanomien haastattelussa (joka samalla esittelee ja arvioi myös kirjaa, toimittajana Noora Mattila). Hän kertoo usein dekkareita lukiessaan jääneensä ihmettelemään, mitä tapahtuu uhrin omaisille. Nyt hän kertoo sen meille, tai oikeastaan Bess kertoo. Bess on minäkertoja, joka jossakin välissä kommentoi omaa kertojanrooliaan:

”On eräs asia jota en ole kertonut.

Totta kai on paljonkin mitä en ole kertonut, miten olisin ehtinytkään. On kuitenkin asia jota en ole kertonut, ja olen varmaankin jättänyt sen kertomatta tahallani, siinä on eroa. Tai ehkä ei sittenkään. Sen mitä en tiedä jättäneeni kertomatta jätän ehkä kertomatta tahallani. Mietin myös että eikö ole liian helppoa vain väittää että päässäni oli kaksi rataa. Eikö kaikilla ole? Eivätkö kaikki muistele ihmetellen tekemisiään ja tekemättä jättämisiään?”

Romaani siis alkaa jotakuinkin siitä, kun Bess herää johonkin. Myöhemmin selviää, että herättäjä on ollut laukauksen ääni. Halland on aamulla lähtenyt asunnosta paitasillaan torille, joka on asunnon edessä. Sinne hänet on ammuttu. Kukaan ei ole nähnyt ampujaa.

Ruumiin ympärille alkaa kerääntyä ihmisiä, ja Besskin rientää paikalle. Hän ei voi uskoa tapahtunutta todeksi. Juul kuvaa mielestäni hyvin onnistuneesti shokkitilassa olevaa ihmistä, joka jollakin tavalla joutuu itsensä ulkopuolelle ja käyttäytyy omastakin mielestään omituisesti. Järkytystä lisää se, että heti palattuaan taloonsa Bess saa puhelimitse tiedon isoisänsä tekevän kuolemaa Englannissa.

Poliisit käyvät kyselemässä Hallandista ja hänen asioistaan. Lukija saa tietoa hyvin vähän kerrallaan. Bess kaipaa alituiseen tytärtään Abbya. Käy ilmi, että Bess on kymmenen vuotta aiemmin jättänyt miehensä ja 14-vuotiaan tyttärensä ja mennyt yhteen Hallandin kanssa. Ero on ollut riitaisa ja katkera, eikä Abby ole saanut eikä halunnut tavata äitiään. Bess on katunut ja potenut syyllisyyttä koko ajan. Hän odottaa jatkuvasti, että Abby palaisi hänen luokseen.

Päivät kuluvat, eikä poliisi saa selville oikeastaan mitään. Bess alkaa kuitenkin huomata, että hän ei ole tiennyt Hallandista ja tämän elämästä kovinkaan paljon, vaikka on toisin luullut. Bess on ammatiltaan kirjailija, joka kirjoittaa novelleja, kokoelman vuodessa. Häntä pidetään jollakin tapaa originellina, ja Hallandin kuolema saa hänet käyttäytymään erittäin omalaatuisesti. Hallandin sukulaistytön hän melkein heittää ulos asunnostaan. Hän ei halua järjestää hautajaisia. Sen sijaan hän lähtee hautajaispäivän iltana tanssipaikalle ja juo itsensä humalaan.

Lehtihaastattelussa sanotaan, että Juul häpeillen kertoo lukevansa dekkareita, vaikka monet niistä on kirjoitettu huonolla kielellä. Hieman harmittaa tämä lausahdus, sillä eikö sama päde kaikkeen kirjallisuuteen. Dekkarigenren Juul selvästikin tuntee, sillä on helppo kuvitella esimerkiksi poliisin työskentely Bessin tarinan taustalla. Bessiä ei kuitenkaan kauheasti askarruta, kuka murhasi Hallandin ja miksi. Hän ei myöskään osaa pelätä omasta puolestaan kuin ajoittain. Murhaa seuraavana aamuna hän istuu vuonon rannalla laiturinnokassa lukemassa ja tuntee olevansa maalitaulu. Johtolankoja ja mysteerejä kuitenkin tarinassa on. Kuka on lääkärin luona asuva outo mies? Mihin ovat kadonneet Hallandin tietokone ja puhelin? Mihin Halland on tarvinnut taskustaan löytynyttä avainnippua? Mihin naapurissa asuva lääkäri katosi? Lopussa on ratkaisukin, jonka lukija tosin joutuu osin itse rakentamaan annetuista palasista.

Kaikesta huolimatta Hallandin murha ei ole dekkari vaan ennen kaikkea hieno romaani. Ei ihme, että se on saanut Tanskan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon. Pidän erityisesti Juulin niukasta ilmaisusta. Hän ei turhia maalaile, mutta silti tapahtumat piirtyvät kirkkaina esiin. Kieli on jollakin tavalla paljasta. ”Kun he olivat lähteneet, menin olohuoneen lattialle makaamaan. Missään muualla en voinut olla, kaikki huonekalut olivat vääriä. Makasin lattialla, odotin, olin tyhjä, en uskaltanut ajatella mutta ajatukset laukkasivat, sitten tuli taas hiljaista, tyhjää, minua kuvotti ja väsytti, mutta tuijotin vain eteeni.”

Pidin myös kirjan ilmavasta taitosta ja rakenteesta. Useimmat luvut ovat lyhyitä kohtauksia, elokuvamaisia, kuten Mattilakin Hesarissa toteaa. Taskisen Täydellisen paistin täyteen ahdettu muoto oli raskas, mutta tätä oli aiheesta huolimatta kevyt ja helppo lukea. Kirja myös vangitsi, oli pakko jatkaa aina seuraavaan lukuun. Jokainen luku alkaa sopivalla kirjallisuussitaatilla. Olen aina ihmetellyt, miten kummassa tämä temppu oikein tehdään. Miten voi löytää sopivia lauseita ties mistä kirjoista omiin teksteihinsä? Muutaman kyllä, mutta koko kirjan kaikkiin lukuihin?

Loppuun vielä Bessin pohdintoja suhteestaan lukemiseen ja kirjoittamiseen:

”Ja minä kun rakastin lukemista. Olin aina hakenut lohtua lukemisesta, olipa kyseessä vain pullon etiketti, minun oli pakko lukea, häiritä ajatusta, ei istua toimettomana junassa tai syödessäni tai silloin kun pidin taukoa jostakin. Nukkumaan mennessä luin viimeiseen sekuntiin saakka. --- Minähän olin kirjailija, ja Halland oli aina sanonut että kirjailijat olivat niin etuoikeutettuja. Mitä typerämmin ja poikkeavammin he käyttäytyivät, sitä iloisemmaksi heidän ympäristönsä tuli. Ihmisten ennakkoluulot kirjailijoita kohtaan vain vahvistuisivat entisestään, ja sitäkös he paheksuivat. Halland oli opettanut minulle että ulkona istuskelu herätti pahennusta, ei niin että hän olisi itse ajatellut niin, hän vain tiesi mitä muut ajattelivat.”

Pia Juul: Hallandin murha

Suom. Katriina Huttunen. Atena 2011. 205 s.

Kurkkaa myös, mitä Leena Lumi kirjoittaa Hallandin murhasta.