Jälleen uusi lenkki yhdenpäivänromaanien ja esikoiskirjojen ketjuun! Sari Taskisen hauskanniminen teos Täydellinen paisti on nimittäin kumpaakin lajia. Nimi on minusta onnistunut ja hauska, mutta itse tarina ei minun nauruhermojani oikein kutkuttanut. Ehkä ei ollut tarkoituskaan. Minäkertojaa käy oikeastaan sääliksi ja tekisi mieli antaa hänelle hyviä neuvoja niin kokkauksessa kuin ihmissuhteissakin.
Täydellisen paistin haluaa kiihkeästi valmistaa suomalainen Wienissä asuva Taru. Avomies Franzin, jota kutsutaan Itävaltalaiseksi, naispuoliset lähisukulaiset ovat tulossa pyhäinpäivän viettoon, ja Taru haluaa tehdä vaikutuksen perheeseen, johon haluaisi kovasti kuulua. Jos osaisi paistin valimistaa kuin itävaltalainen emäntä, voisi tulla hyväksytyksi helpommin. Niin Taru ainakin toivoo ja uskoo. Juhlapäivällisestä alkaa muodostua melkoinen tavoite. Kaiken pitää olla täydellistä.
Kirja alkaa juhlapäivän aamusta. Taru yrittää keittiössään tulkita lehdestä löytämäänsä sianpaistireseptiä. On mentävä kysymään neuvoa seinänaapurilta, Frau Bergeriltä, eläkkeellä olevalta entiseltä näyttelijättäreltä. Vastaus jää kuitenkin tavalliseen tapaan saamatta. Aika kuluu, eikä paisti ole vielä uunissa. Taru lähtee sumun läpi rämpimään kohti Eurosparia, jossa asioiminen on maahanmuuttajatyöntekijöiden takia sietämättömän hankalaa. Kukaan ei tunnu osaavan saksaa saati tietävän, missä mitäkin tuotetta on. Wienin ylle viikoiksi jumittunut sumu tuntuu levittäytyvän kaikkialle, myös Tarun sisimpään.
Kotona Itävaltalainen on aloittanut siivouksen levittämällä koko levykokoelmansa olohuoneeseen, eikä Taru vieläkään tiedä, mitä on Maggikraut, jota kastikkeeseen tarvitaan murskattujen luiden lisäksi. Knöödelitaikinakin hajoaa käsiin Frau Bergerin neuvoista huolimatta. Mikään ei mene kuten Taru haluaisi.
Taskinen ei raota tippaakaan henkilöiden taustoja, vaan päivän tapahtumat etenevät omalla painollaan. Tiedonmuruset on kerättävä visusti talteen matkan varrelta. Sukulaiset saapuvat, ja juhlat käynnistyvät vähitellen. Paisti ei kuitenkaan jätä Tarua rauhaan. Frau Mutti arvostelee Tarua ääneen, mutta osansa saa myös tytär Marie-Luisa. Tyttärentytärtä Elisabethiakaan ei säästellä moitteilta. Vain poika, Franz, on hyvä mies, vaikka ei tajunnutkaan tyytyä kotimaiseen naiseen. Perheen puhuma maalaismurre on edelleen käsittämätöntä vierasta kieltä Tarun korvissa. Sisäpiiriin ei vain ole pääsyä.
Täydellisessä paistissa ei lainkaan lukuja, mikä tekee kolmesataasivuisesta teoksesta aika raskaan luettavan. Teksti etenee tasaisena virtana kuin Tarun paikoin sekavat ajatukset. Tyylilaji tuo mieleen Antti Leikaksen Melomisen, jossa päivän tapahtumat ja päähenkilön tajunnanvirta vuorottelevat. Taskisen versiossa näitä ei ole taitettu selvästi erikseen, mutta idea on sama. Pienikin yksityiskohta tapahtumissa saa Tarun ajatukset harhautumaan milloin työpaikalle, milloin opintoihin tai lapsuuteen. Myös filosofisia pohdintoja maailman menosta ja omasta tilasta puikahtaa välillä Tarun mieleen: ”Tosiasiassa minä voisin aivan hyvin nousta aikaisin, jos aamut olisivat myöhemmin. Nouseminen ei sinänsä ollut se ongelma. En vain pitänyt aamujen tunnelmasta. En voinut sietää sitä. Se vaati. Sen hiljaisuus suorastaan huusi, kiljui, talon ulkopuolisista pensaista.”
Tarun asiat eivät ole oikein kohdallaan. Ulkopuolisuuden tuntu on vahva. Miehen lisäksi hänellä ei ole muita läheisiä Wienissä kuin Frau Berger, joka käy usein hänen hermoilleen. Lapsuudesta paljastuu pahoja hylkäämisiä, ja Suomi-pakettien avaaminen tuntuu olevan tuskan takana. Franzin perheeseen kiinnittyminen tuntuu todella tärkeältä, mutta pahuksen paisti ei ota onnistuakseen. Pitääkö valella vai ei?
Satu Taskinen asuu Wienissä. Hämmästyttävän moni suomalainen kirjailija asuu ulkomailla. Äkkiä tulevat mieleen ainakin Ilkka Remes (Bryssel), Max Manner (Luxemburg), Riikka Ala-Harja ja Kira Poutanen (Ranska). Ainakaan Taskisen kieleen ulkomailla asuminen ei ole vaikuttanut haitallisesti. Hän myös hyödyntää näköalapaikkaansa mainiosti tarinassa tehdessään teräviä huomioita maastamuutosta, maahanmuutosta, ulkopuolisuudesta, yhteenluuluvuudesta ja kulttuurieroista.
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Teos 2011. 306 s.
Heh... Ensin luulin sinun kirjoittavan keittokirjasta... Tämä kuulostaa oikein hyvältä, täytyy laittaa listalle. Näin keittiötumpelona luen mielelläni muiden taisteluista ruoanlaiton saralla.
VastaaPoistaKiitos arviostasi. Mulla on ollut jotenkin sellainen mielikuva, että teos olisi huikean hauska ja vaikka se ei sitä ilmeisesti ollutkaan, niin haluaisin silti lukea tämän. Olen tänä vuonna lukenut aika paljon esikoisia, joten tuskin tämä siinä joukossa kalpenee.
VastaaPoistaHäiritsikö sinua tuo tajunnanvirran tuominen mukaan ilman mitään erittelevää tyyliä fontissa? Pysyykö sitä kärryillä, että mitä tapahtuu? :)
Minun teki mieli tätä lukiessani lähinnä ravistella Tarua =) Ei ollut oikein minun kirjani!
VastaaPoistaHanna, minusta tässä pysyy kärryillä... juuri siinä määrin kuin Taskinen on tarkoittanutkin! ;-) Luulen että lukijan on tarkoituskin olla vähän epävarma siitä mitä tapahtuu. Koska sillä mitä todella tapahtuu on vähemmän väliä kuin sillä miten päähenkilö tapahtumat näkee?
Minä pidän tuosta, että henkilöiden taustoja ei tuoda esiin. Ihanaa :) Luin hitaalla tahdilla, joten "luvuton" kirja ei tuottanut vaikeuksia, mutta olisi kyllä tuntunut vähän pitkältä, jos en olisi nautiskellut suosiolla hitaasti. Linkitin arviosi omaani!
VastaaPoista