Timo Sandberg: Kalmankokko

Laadukasta kotimaista jännityskirjallisuutta etsivän kannattaa laittaa Timo Sandbergin nimi muistiin. Sandberg on kirjoittanut jo pitkään, mutta minä olen lukenut miehen tuotannosta ennen tätä uutuutta, Kalmankokkoa, neljä kirjaa. Kihokki (2002), Rautapääsky (2000) ja Unta ei voi tunnustaa (1990) ovat kaikki itsenäisiä, erillisiä jännitysromaaneja. Viimeksi mainitusta olen sen luettuani kymmenisen vuotta sitten merkinnyt muistiin, että se on tuntunut hieman lapsekkaalta. Sittemmin lapsekkuus on kirjoista karissut ja Sandberg kehittynyt kelpo dekkaristiksi. Kihokissa selvitellään Ruotsin-laivalta kadonneen naistoimittajan kohtaloa. Matkalla mukana olleen työkaverin tytär sotkeutuu epämääräisiin huumekuvioihin. Muistiin olen merkinnyt, että kirja oli oikeasti jännittävä. Rautapääskystä olen kirjoittanut itselleni seuraavasti:

Tapahtumat sijoittuvat Järvenpäähän, mikä antoi kivan lisämausteen, kun osa paikoista oli tuttuja. Päähenkilö on psykologi, konsultti Kuula, joka henkilönä muistuttaa aika paljon komisario Koskista Jokisen dekkareista. Hän on keski-ikäinen mies, joka ei oikein ole tyytyväinen elämäänsä, on eronnut ja ylipainoinen. Kuulan isä on terveyskeskuksen vuodeosastolla, ja Kuula käy läpi lapsuuttaankin vielä kaiken ohella.

Kuula saa tehtäväkseen selvittää kaupungille, etteivät henkilökunnan itsemurhat johdu säästötoimista. Sitten alkaa tapahtua myös murhia ja Kuulakin joutuu parin hyökkäyksen kohteeksi. Kaikkeen sekoittuu vielä Kuulan naisystäväkin.

Koskiseen vertaaminen on ennen kaikkea positiivista. Vertailu tuli väkisin mieleeni myös tätä uusinta Sandbergia lukiessani. Kalmankokon takakannesta käy ilmi, että se on kuudes komisario Heittolasta kertova romaani. Heittola-sarjasta olen lukenut aiemmin Pahan morsian -nimisen osan (2006). Tässä ajatuksiani siitä:

Järvenpäähän ja Tuusulaan sijoittuva kirja, jossa päähenkilönä on poliisi, komisario Eki Heittola. Heittola asuu yksin kaupungin laidalla omankotitalossa seuranaan vain koira. Tytär muuttaa kuitenkin takaisin samaan kaupunkiin, vaikka ei isän luo. (Mies on eronnut tai leski, en muista, kumpi.) Heittola näkee eroottisia unia nuoremmasta kollegastaan Tarusta, joka on yksinhuoltajaäiti ja monien muiden miespoliisien hampaissa, koska lapsen isä on tummaihoinen.

Tutkittavaksi tulee outoja tapauksia, kun ensin Tuusulanjärvestä löytyy irti sahattu nuoren naisen jalka ja sitten kaatopaikalta käsi. Osat eivät edes kuulu samalle naiselle. Jäljet alkavat johtaa paikalliseen saatananpalvontaseuraan, mutta lukija tietää poliisia enemmän. On myös salaperäinen valokuvausstudio, jossa nuoria tyttöjä kuvataan alasti ja tapahtuu kenties muutakin.

Juttu ratkeaa, mutta sekä Taru että Maiju-tytär tuntuvat olevan vaarassa ennen ratkaisevaa pidätystä. Hyvä kirja! Sandberg on parantanut tahtia.

Kalmankokossa Heittola ja Taru ovat jo vakiintumassa oleva pariskunta. Suhdetta varjostaa kuitenkin Heittolan eturauhassyöpä, jonka hoidot ovat kyllä tehonneet mutta lopullista tietoa sairauden kehittymisestä ei vielä ole. Mies on ollut sulkeutunut ja puhumaton sairastuttuaan, eikä seksielämä ole tietenkään oikein sujunut. Ilmassa on myös runsaasti muutoksen tuulia, sillä sekä Taru että Heittola ovat saaneet siirron Järvenpäästä Lahteen. Taru on jo lähtenyt, mutta Heittola vasta tekee muuttoa kirjan aikana. Lisäksi pari on päättänyt muuttaa Lahteen yhdessä. Heittolan vanha kodikas omakotitalo laitetaan siis myyntiin. Taru sotkeutuu miesasioissaan pahasti, kun Heittola on Järvenpäässä ja Lahdessa vanha tuttavuus alkaa tuntua kiinnostavalta.

Nämä kuviot ovat kuitenkin vain taustaa. Kirjan alussa vuorineuvos Tammirannan vaimo putoaa alas vesitornista. Onko kyseessä itsemurha, vahinko vai murha, jää ainakin aluksi poliiseilta selvittämättä. Jokin ruumiin asennossa ja putoamispaikassa jää tutkijoita mietityttämään, mutta on myös tiedossa, että Lea Tammiranta on yrittänyt itsemurhaa aikaisemminkin. Paria kuukautta myöhemmin valmistellaan Vesijärven rannalla juhannusta. Tammirantojen huvilalle kokoontuu koko jäljellä oleva perhe: vuorineuvos sekä lapset, huumevelkoja pakeneva Kimmo, pornahtavan kirjan julkaissut Teppo, sekä isän lemmikki, tytär Janita miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Vuorineuvoksen tarkoitus on ilmoittaa juhannusaterialla perheelle, miten hän aikoo järjestellä yrityksensä tulevaisuuden. Läheisellä niemellä viettää juhannusta neljän nuoren porukka, josta yhdellä on vuorineuvos Tammirannasta aika ikävä käsitys. Myös läheisellä veteraanimajalla ajatellaan Tammirannasta kitkerästi, koska Tammiranta aikoo myydä majan alta tontin vastoin isänsä lupauksia. Muutamilla muillakin lähistöllä kulkevilla tai majailevilla henkilöillä tuntuisi olevan motiivi lähestyvään murhaan. Kirjan nimi jo paljastaa, miten juhannusyö päättyy, samaten lukija arvaa aika nopeasti, kuka päätyy kalmoksi kokkoon.

Siitä Sandberg lähtee sitten kuviota purkamaan. Poliisityön kuvaus on realistista mutta ei kuitenkaan puuduttavan yksityiskohtaista. Vielä löytyy toinen ruumis, ja kunnon takaa-ajokohtauskin kuuluu loppurytinöihin. Ainoa moite on annettava siitä, että lukija ei saa riittävästi vihjeitä murhaajasta ennen kuin hänet paljastetaan. Hyvä juonenkehittely hieman ontuu siinä kohdin. Mikään aseasiantuntija en ole, mutta hieman särähti, kun poliisi käytti lopussa Klockia, vaikka olen luullut merkkiä Glockiksi J. Lahteen siirtyminen on minun kannaltani miinusta, koska Tuusula ja Järvenpää ovat sentään edes pikkiriikkisen tuttuja paikkoja, mutta Lahti ympäristöineen on täysin outoa.

Sarjan aiemmin ilmestyneitä osia pitänee etsiä luettavaksi seuraavaa odotellessa.

Timo Sandbergilla on omat nettisivut, ja kustantaja Karistolla on kirjailijasta esittely. Mies on kirjoittanut myös nuorille.

Timo Sandberg: Kalmankokko
Karisto 2011. 337 s.