Kirjablogin kuukausikatsaus

Syyskuu on ollut työntäyteinen kuukausi. Kirjarintamalla on kuitenkin ja ehkä myös juuri siksi tapahtunut ihan kohtalaisesti. Tässä syyskuun luetut listana:

Helmi Kekkonen: Valinta
Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame (laululyriikoita)
Reijo Mäki: Tatuoitu taivas (äänikirja)
Jari Tervo: Layla
Esa-Pekka Kanniainen: Pimeä korpi
Pertti Koskinen: Salaisuuksien kylä
Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura (äänikirja)
Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (äänikirja)
Michael Cunningham: Tunnit (äänikirja)
Simon Beckett: Multiin kätketyt

Yksitoista kirjaa siis kaikkiaan. Äänikirjoja on kertynyt kokonaiset neljä, koska kuten sanottu töissä olen käynyt ahkerasti ja työmatkoilla on tapana kuunnella äänikirjaa. Dekkarit ja muut kevyemmät kirjat sopivat mainiosti työmatkan viihdykkeeksi, mutta Michael Cunninghamin Tunnit ei oikein päässyt oikeuksiinsa. Lukijana siinä on taitava Eero Saarinen, jonka miellyttävään ääneen on helppo tuudittautua. Teksti on kuitenkin sen verran vaikeaa, että keskittyminen pääsi väsyneenä välillä herpaantumaan. Kirjaa en ole vielä lukenut, mutta sen pohjalta tehdyn elokuvan olen tainnut nähdä kahdestikin. Kuunnellessani ajattelin useaan kertaan, että kirjakin olisi varmasti lukemisen arvoinen. Samoin mietin, että olisi lopultakin luettava jotakin Virginia Woolfin teoksia eikä aina vain hänen elämästään. Myös Cunninghamin tuotantoa voisi lukea enemmän. Hemingwayn klassikkoromaanin Vanhus ja meri kuuntelin myös äänikirjana, jonka lukijana on Ismo Kallio. Toinen toistaan parempia lukijoita siis, kiitos niistä kustantajille! Kertaus olikin jo tämän kirjan kohdalla paikallaan, sillä olen tainnut lukea tämän aiemmin vain kerran, vuonna 1985. Aikaa siis oli kulunut, mutta tarina on niin tuttu, että sen pääpiirteissään muistin. Sienestysretkien ratoksi tämä sopi kuin valettu, mahtavan meditatiivinen tunnelma. Kuukauden huippukirjaa en pysty valitsemaan, koska luettavaksi osui niin erilaisia kirjoja. Blogivieraitani kiinnosti ylivoimaisesti eniten Tervon Layla. Mukavaa oli lukea Johanna Hulkon Jostakin kotoisin, koska siitä ei ole kovinkaan paljon muualla vielä kirjoitettu. Hulkko kannattaa kuitenkin laittaa muistiin tutustumista varten.

Keskeneräisiä kirjoja on tällä hetkellä useita. Syyskuun satoa verotti hieman David Grossmanin tiiliskivi Sinne missä maa päättyy, joka siis edelleen on kesken. Se on todella hieno romaani, mutta myös erittäin hidas- ja raskaslukuinen. Olen sen kuitenkin luvannut lukea ja arvioida, joten jatkettava on. Uskon, että se myös palkitsee. Samoin on vasta aloitusvaiheessa Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin. Se vaikuttaa myös hyvältä ja mielenkiintoiselta. Samaan syssyyn lainasin kirjaston kirjoittamisoppaitten hyllystä pari muutakin mielenkiintoista kirjaa, jotka toivon mukaan saisin lokakuussa luettua. Äänikirjoina menevät parhaillaan Esa Salmisen Leposija Kilimakitossa (lenkkeilyn ohessa) ja Juhani Ahon Papin rouva (työmatkakuuntelussa).

Helsingin kirjamessuja jo kovasti odotellaan, mutta tänä viikonloppuna Turussa järjestetään kansainväliset kirjamessut jo 20. kerran. Tohina oli messupaikalla jo eilen melkoinen. Kirjailijoita, kustantajia, kirjakauppoja, antikvariaatteja jne. on paikalla tuhottomasti!

Turun kansainväliset kirjamessut 30.9.-2.10.2011

Simon Beckett: Multiin kätketyt

Lukulistani tuntuu vain pitenevän sitä mukaa kun saan uusia kirjoja luettua. Niin kävi ainakin tämän uutuuden kanssa, sillä aloitin sarjan hieman tyhmästi neljännestä osasta. Simon Beckett on brittiläinen kirjailija ja toimittaja, joka on toiminut aiemmin opettajana ja remonttimiehenä. (Aiemmin keskusteltiin täällä blogissa mm. siitä, voiko kirjailija olla pelkästään kirjailija ja siihen ammattiin kouluttautunut, vai pitääkö tuntea muitakin aloja voidakseen kirjoittaa kiinnostavasti. Siksi kai näitä aiempia ammatteja aina kirjailijoitten yhteydessä luetellaan, että ne antavat katu-uskottavuutta?) Kirjailijan kotisivuilla ja muuallakin kerrotaan, että idea sarjaan syntyi eräällä juttukeikalla. Beckettin piti kirjoittaa oikeuslääketiedettä käsittelevä artikkeli, jota varten hänen piti vierailla Tennesseessä Body Farm -nimisessä tutkimuslaitoksessa.

Beckettin trillerisarjan päähenkilö ja minäkertoja on ammatiltaan oikeusantropologi (ei siis kuolinsyyntutkija, kuten takakansitekstissä sanotaan) David Hunter, joka avustaa poliisia, kun löytyy haudattuja uhreja. Tässä sarjan neljännessä osassa ei juurikaan kuvata Hunterin varsinaisia työtehtäviä, vaan hän melkein ensi töikseen ottaa lomaa. Kirjan jälkisanoissa kirjailija kertoo tästä osasta mm., että hän on halunnut valaista sankarinsa taustaa. Tarina lähteekin liikkeelle menneisyydestä, kahdeksan vuoden takaa. Hunter on onnellisesti naimisissa ja viisivuotiaan tyttären isä. Hänet kutsutaan Dartmoorin nummelta löytyneen ruumiin äärelle. Uhri tunnistetaan pian pari vuotta aiemmin kadonneeksi nuoreksi naiseksi, jonka on arveltu olleen yksi psykopaattisen sarjaraiskaajan ja

-murhaajan Monkin uhreista. Kadoksissa on saman tekijän surmaamat kaksostytöt, ja poliisi yrittää nyt selvittää heidän hautansa paikan. Aikoinaan murhista tuomittu Monk, hirviömäisen vahva ja suurikokoinen rumilus, tuodaan nummelle osoittamaan tyttöjen hautapaikkaa. Ruumiit jäävät kuitenkin löytymättä.

Hunterin yksityiselämässä tapahtuu kauhea tragedia, ja sitten hypätäänkin ajassa kahdeksan vuotta eteenpäin, nykyhetkeen. Poliisituttava tuo Davidille sanan, että Monk on karannut vankilasta. Samana päivänä häneen ottaa yhteyttä myös jutun kimpussa aikanaan työskennellyt psykiatri Sophie Keller. Kun David saapuu Sophien asunnolle Dartmooriin, hän löytää naisen pahoinpideltynä ja tajuttomana.

”Tavoitteenani oli luoda käänteissään ennakoimaton, vetävä tarina, jossa sen paremmin Hunter kuin lukijakaan eivät voi pitää mitään itsestäänselvyytenä. --- Toivon samalla aiheuttaneeni lukijoilleni kauhun hetkiä ja unettomia öitä…” Näin Beckett kirjoittaa jälkisanoissaan. Myönnetään, että hän on pitkälti onnistunut. Tarina vetää hyvin, eikä edes keskivaiheilla ole kovin pysähtynyttä jahkailua, kuten tällaisissa kirjoissa usein on. Tunnelma tiivistyy mukavasti, kun Monk alkaa hiiviskellä sumun keskellä yhä uhkaavampana. Lopussa juonikuviot pyörähtävät parikin kertaa ylösalaisin, mutta ehkä olen lajityypin liiankin hyvin lukenut, sillä arvasin syyllisen jo jonkin matkaa ennen paljastusta. Tajusin myös jo alkumetreillä erään aika yksinkertaisen vihjeen, joka mukamas kaikilta muilta jäi sivuun, vaikka se ärsyttävästi häilyikin Hunterin ajatusten liepeillä. Siitä huolimatta kirja oli jännittävä, vaikka paatuneille kauhun ystäville varmaan kuitenkin leppeää viihdettä.

Pidin myös ympäristön valinnasta. Selkeitä yhtymäkohtia on kaikkien Dartmooriin sijoittuvien klassikkojen äitiin eli Baskervillen koiraan. Sumu, sade, muta, kanervat, vanhat kaivoskäytävät, harjanteet, vankila. Mieleen tuli myös hiljattain lukemani Belinda Bauerin Hautanummi, vaikka se sijoittuukin Exmooriin, ei Dartmooriin.

Moitteita tulee paitsi noista parista ennalta-arvattavasta juonenkäänteestä myös vähän viimeistelemättömästä ulkoasusta ja käännöksestä. Painovirheitä tarttui haaviin kiusallisen monta, ja kielikään ei nyt ihan luistavinta ollut. Noloa oli myös, että mäyrä vaihtui kesken kaiken majavaksi…

Simon Beckett: Multiin kätketyt (The Callong of the Crave)

Suom. Kimmo Lilja. Karisto 2011 (alk. 2010). 404 s.

David Hunter -sarja:

Kuoleman anatomia 2008, Lumikon arvio täällä

Luihin kirjoitettu 2009, Keskisuomalaisen arvostelu

Kuolleiden kuiske 2010,

Multiin kätketyt  2011, myös Sanna on lukenut tämän

Nerokin tarvitsee harjoittelua - saavuttaakseen 2000 euron vuositulot

Yllätyksekseni blogissani on ollut parina viime päivänä vilkasta keskustelua! Hienoa. Kuten Kerstin Ekman sanoo romaanissaan Herätä minut eloon: ”Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu, on ihmiselle syvästi välttämätöntä.” Nappasin sitaatin Merete Mazzarellan kirjasta Silloin en koskaan ole yksin – lukemisen taidosta, jota olen juuri aloittelemassa. Jälleen tuntuu, että kun jokin aihe on itsellä pinnassa, siihen törmää joka puolella.

Kerroin jo viime viikolla hienosta kurssista, johon työnantaja armollisesti minut ”määräsi”, eli maksoi viulut ja vielä palkan kurssittelusta. Kyseessä oli kolmen päivän sessio nimeltä Luova kirjoittaminen, ja sen veti Taija Tuominen, kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Oppimassa oli joukko länsiuusmaalaisia luokanopettajia ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia. Näkökulma oli siis, miten opettaa kirjoittamista. Taija Tuominen esitteli meille melkoisen pinon kirjoittamisen oppaita, joita saimme yölainata. Lisäksi hän oli laatinut meille oivallisen listan, jonka kanssa voi suunnistaa kirjastoissa ja kirjakaupoissa. Tuo Mereta Mazzarellan teos oli yksi kurssilla esitellyistä. Keskustelimme myös palautteen antamisesta ja vastaanottamisesta ja kritiikistä. Miten kirjailijat ottavat kritiikkiä vastaan? Tästä on juuri keskusteltu mm. anni m:n blogissa, vilkaiskaapa keskustelua!

Sitten tulin kirjoittaneeksi tänne sanomalehdestä lukemastani uutisesta, jossa kerrottiin suomalaisten kirjailijoiden tuloista. Hesarin painetussa versiossa oli tutkimustuloksia esitelty hieman toisessa valossa kuin saman lehden verkkoversiossa. Verkon uutisessa karu totuus huonosta ansiotasosta vasta pääsi oikeuksiinsa. Sen mukaan siis puolet kyselyyn vastanneista ansaitsi kirjoittamisellaan alle 2000 euroa vuodessa. Aika pysäyttävää. Eilen kirjoitin innoissani Helsingin kaupunginkirjaston kampanjasta, jossa yritetään huumorin kautta innostaa miehiä lukemaan ja kertomaan siitä julkisesti. Kai minulla sitten on huono huumorintaju, koska minusta idea oli ihan hyvä. Muut ovat olleet epäilevämpiä ja näkevät kampanjassa heikkoja puolia, jotka minulta menivät ensin ihan ohi. Kummastakin aiheesta on oivallinen kirjoitus myös Hyönteisdokumentti-blogissa.

Pitemmittä puheitta otan uskaliaasti esiin vielä kolmannen lehtiuutisen, johon törmäsin lauantaina. Kyseessä on STT:n juttu, jota pienemmät paikallislehdet ovat verkkosivuillaan käyttäneet, googlaamalla löytyy. Otsikko on Kirjailijaksi ei vain tulla, vaan myös opiskellaan tai jotakin sen suuntaista. Juttu ilmestyi myös Salon Seudun Sanomissa, josta sen siis lauantaina luin. Uutinen koskee Nora Ekströmin lauantaina tarkastettua väitöskirjaa Kirjoittamisen opettajan kertomus. Kirjoittamisen opettamisesta kognitiiviselta pohjalta. Ekström opettaa kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa. Kannattaa lukea linkistä aukeava esittelyteksti. Siinä sanotaan mm. näin:

Ekström paikantaa työssä alueita, joilla hänen omaa toimintaansa opettajana ohjaavat tiedostamattomat, historialliset mallit ja ajatustavat. Erityisen haasteellinen on luovuuden käsite. Ekström pyrkii irrottautumaan varhaisen luovuustutkimuksen tekijän persoonaa korostavasta otteesta ja laajentamaan luovuuskäsitystään nojautumalla sosiokulttuuriseen teoriaan, joka painottaa luovan työn yhteistyöluonnetta, sidonnaisuutta yhteisöön, aikaansa ja opittuihin tietoihin ja taitoihin. Tällainen näkemys luovuudesta sopii synnynnäistä persoonallisuutta korostavia malleja paremmin kirjoittajakoulutuksen taustalle, sillä muutamat kotimaiset kirjat sisältävät jo kohtia, jotka ovat syntyneet kirjoittajakoulutuksessa saatujen tehtävänantojen pohjalta. Tätä aihetta tutkija on selvittänyt kirjailijakyselyiden avulla.

Olisipa kiinnostavaa tietää, mihin tässä viitataan: muutamat kotimaiset kirjat sisältävät jo kohtia, jotka ovat syntyneet kirjoittajakoulutuksessa saatujen tehtävänantojen pohjalta. Siis kuka, mitä, missä?

Kiinnostavaa on myös tämä: Ekströmin keskeinen aineisto muodostuu kirjoittajaoppaista, joita kirjailijat ja kirjoittamisen opettajat ovat tuottaneet. Hän kuvaa myös, kuinka kirjoittajakoulutus 1900-luvun puolivälin jälkeen kasvaa lyhytkursseista ja kansalaisopistojen opetuksesta tasolta toiselle eteneväksi, tavoitteelliseksi opiskeluksi ja lopulta akateemiseksi oppiaineeksi.

Kuten alussa sanoin, tuntuu, että tämä aihe on nyt pinnassa, ainakin minulla. Olisiko esimerkiksi Sofi Oksanen, joka väitöskirjan esittelytekstissä ja siitä kertovissa uutisissa kaikissa mainitaan, huonompi vai parempi kirjailija ilman kirjoittamisen opintojaan?

Kertokaa nyt muutkin tuntojanne. Voiko kirjailijaksi opiskella muuten kuin elämällä mielenkiintoisen elämän?

Vielä haluan selvyyden vuoksi tarkentaa, että otsikon ja osan tekstistäkin on tarkoitus olla ironista. Kenenkään ei siis pidä loukkaantua! Mutta mukava olisi ihan ystävällisessä hengessä keskustella näistäkin ilmiöistä.

Ihanat Jamit!

Kuva Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta

Tiesittekö, että Panu Rajalan näkemyksen mukaan vihreät eivät lue kaunokirjallisuutta? Näin ihanan kamalaan stereotypiaan törmää harvoin, mutta näin luki tämän päivän Hesarissa (26.9.). Ainakin Pekka Haavisto sanoo, että tämä Rajalan väite sai hänet mukaan Jamit-kampanjaan. Jamit eli Julkisesti avoimet mieslukijat on Helsingin kaupunginkirjaston kampanja, jolla yritetään saada mieslainaajien osuus nousuun. Se kun on tällä hetkellä huolestuttavan alhainen, 40 prosenttia. Mutu-tuntumalla olisin arvioinut sen alemmaksikin.

Lastenkirjahylly-blogin Rouva Huu ei oikein innostunut mainostoimisto Punkhelsingin kampanjalle tekemästä ilmeestä. Esitteessä mm. kerrotaan, että lukevia miehiä ja poikia voidaan pilkata vaikkapa lukutoukiksi, kirjaurpoiksi ja vissysukkapojiksi. Viimeinen pilkkanimistä ei oikein näin maalaiselle aukea. Humoristiseen sävyyn on kirjoitettu Hesarin juttukin, jossa kerrotaan Jamien ensimmäisestä avoimesta tilaisuudesta (toimittajana Jorma Erkkilä).

Onpa mainostoimiston ideoista mitä mieltä hyvänsä, Jamit on oikein kannatettava kampanja. Miesten toivoisi enemmän lukevan julkisesti ja puhuvan kirjoista ja lukemisharrastuksestaan. Pojat nimittäin tarvitsevat esimerkkejä, ja kukapa olisi parempi esikuva kuin oma isä. Kirjapinot yöpöydille! Niin toivon minä.

Hieman pistää kateeksi täältä periferiasta seurata, mitä pääkaupungissa puuhataan. Jamit tapahtumiin ovat lupautuneet isänniksi mm. Tommy Lindgren, Kari Peitsamo, Jani Toivola, Jukka Relander ja munkki Serafim. Onneksi me salolaisetkaan emme jää ihan ilman, sillä lokakuussa meille tarjotaan Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan liittyen kirjailijailtoja, joiden esiintyjät ovat Kaari Utrio (12.10.), Leena Lander (19.10.) ja Juha Ruusuvuori (26.10.). Kaikki kolme ovat salonseutulaisia tavalla tai toisella. Melkein pääsi itku, kun huomasin Leena Lander -illan osuvan syyslomaviikolle. Tiedän, etten pääse sinne L.

Muuten, tunnen kyllä montakin lukevaa vihreää!

Riittäisivätkö 9 745 euron vuositulot? Tai alle 2000 euroa vuodessa?

                                                 Pitääkö kirjailijan etsiä sateenkaaren päätä?

Eilisessä Hesarissa (23.9.2011) kirjoitettiin kirjailijoitten tuloista ja toimeentulosta otsikolla Käännökset eivät aina tuo kirjailijalle tuloja (Antti Järvi). Jutussa on referoitu Kirjailijaliiton torstaina julkaistua tutkimusta, jossa selviteltiin liiton jäsenien tulonlähteitä ja taloudellista asemaa. Kyselyyn oli vastannut 45 % liiton jäsenistä. Yritin selvittää liiton omilta sivuilta jäsenmäärää, mutta sieltä ei asia suoraan selvinnyt. Kun 45 % on 273 kpl, niin 100 % on…, no yli 500. Aika paljon.

Tulokset eivät varmaan ketään yllätä. Kirjoittamalla harva itsensä Suomessa elättää, vielä harvempi rikastuu. Kaunokirjailijan keskimääräiseksi vuosiansioksi on laskettu 9745 euroa, kun mukana ovat kaikki kirjoittamalla saadut tulot. Ymmärsin, että tämä luku oli saatu tämän kyselyn vastausten perusteella. Koska emme tiedä, ketkä kyselyyn vastasivat, eli oliko mukana sekä parhaiten että huonoiten ansaitsevia kirjoittajia, jää tieto hieman tyhjän päälle. Silti luku on pysäyttävä. Tyytyisinkö itse tällaiseen ansioon, jopa vähempään? Vaikka voisin tehdä juuri sitä, mitä eniten haluan? Vaikea kuvitella, vaikka tiedän, että monen muunkin on Suomessa sinniteltävä todella pienillä tuloilla, eivätkä kaikki saa edes itse valita asemaansa. Oletukseni siis on, että kirjailijuus on vapaaehtoisesti valittu ”kohtalo”. Eipä siis yllätä sekään tieto, että puolet vastanneista oli kertonut tekevänsä myös jotakin muuta työtä kirjoittamisen lisäksi. Monen on varmasti pakko. Muihin töihin käytetty aika on kuitenkin kirjoittamisesta pois. Eikö kyseessä olekin noidankehäilmiö?

Hesarin jutussa kiinnostavimmaksi tutkimustulokseksi oli siis nostettu kirjailijoiden vähäiset tulot käännösoikeuksien myynnistä. Tuula-Liina Varis, joka on liiton puheenjohtaja, kommentoi tätä jutussa ja sanoo, että käännösoikeuksien myynnistä usein uutisoidaan näyttävästi, koska nekin ovat mainosta kirjailijalle ja kirjalle ja sitä kautta tietysti myös kustantajalle. Tulot saattavat kuitenkin jäädä jopa nollille kaiken uutisoinnin jälkeen, koska oikeuksien ostaminen ei vielä takaa, että kirja oikeasti käännetään ja julkaistaan. Julkaistun kirjan myyntikin tietysti aina on arvoitus sekin.

Kiinnostava tieto oli myös se, että lasten- ja nuortenkirjojen tekijät pärjäävät taloudellisesti paremmin kuin proosan ja runon kirjoittajat. Runouden kohdalla tämä ei valitettavasti ollut yllätys, niillähän tiliä tekee vain todella harva poikkeus, mutta proosan tilanne hieman hätkähdytti. Varis arvelee, että syynä on lastenkirjojen pidempi elinkaari. Varmaan niin onkin. Lastenkirjoja Suomessa kai arvostetaan kuitenkin, niitä ostetaan lahjaksi jne. Ostajat siis ainakin arvostavat, vaikka median huomio tuntuu kiinnittyvän muutamaan aikuisille kirjoittavaan kirjailijaan kerrallaan. Mauri Kunnas taitaa olla yksi parhaiten ansaitsevia ja myyviä kirjailijoita Suomessa, mutta ei hänen uutuuskirjansa ilmestyminen ole oikein kummoinenkaan uutinen. Muista nyt puhumattakaan.

Minut uutinen sai jälleen kerran ajattelemaan kirjailijoita hyvin lämpimästi. Kiitos, että jaksatte sinnitellä huonolla palkalla ja silti kirjoittaa meille hyviä kirjoja! Lupaan lukea, ostaa ja lainata kirjoja vastedeskin, että edes joku sentti yltäisi sinne kirjailijankin lompsaan. Muunlaisiakin tuntoja juttu näkyy herättäneen. Kirjailija Kirsti Ellilä kommentoi sen pohjalta käytyä nettikeskustelua tuoreeltaan Kirjailijan häiriöklinikka -blogissaan:

”Kirjailijoiden kehno toimeentulo on jälleen ollut tapetilla. Sitä on oikein valtakunnan uutisissa esitelty. Internetin uutissivustojen kommenttiraidat ovat täyttyneet Jos et elä kirjoillasi, hanki itsellesi kunnon ammatti tyyppisillä sutkauksilla.”

Mitä muut tästä asiasta ajattelevat? Pitäisikö kirjailijan ammatista saada jotain taiteilijapalkkaa? Alkuviikosta olin luovaa kirjoittamista käsitelleellä ihanalla kurssilla, jossa keskustelimme siitäkin, voiko kirjoittamista opettaa ja opiskella ja miten asiaan Suomessa edelleen suhtaudutaan. Vanha piintynyt näkemyshän on, että paras kirjailija on lahjakas luonnostaan, jumalan armosta. Samaa ajattelua kai on sekin, että hyvät kirjailijat sitten tienaavat ansionsa mukaan, huonommat (lue: vähemmän myyvät) lopettakoot tai kuolkoot nälkään, tyhmyyttään.

HUOM! Hesarin verkkosivuilla uutinen on otsikoitu näin: Suomen kirjailijat köyhtyvät.

"Suomen kirjailijoiden taloudellinen asema on entisestään heikentynyt, sanoo Kirjailijaliitto. Arvio perustuu Turun yliopistossa tehtyyn tutkimukseen.
Sen mukaan kirjailijan mediaanitulo kaunokirjallisesta työstä on 2 000 euroa vuodessa."

Tämä kuulostaa paljon dramaattisemmalta, vai mitä? Mediaanihan tarkoittaa siis sitä, että puolet vastanneista tienaa vain 2000 euroa tai vähemmän vuodessa. Keskiarvo on tuo n. 10 000, koska mukana on muutamia vastaajia, jotka ansaitsevat paljon (siis suhteessa vähiten ansaitseviin). Jos kymppitonnilla vielä jotenkuten elääkin, ei kahdella tonnilla elä nälkäkurkikaan.

Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin

Johanna Hulkon uutuusromaani Jostakin kotoisin kiinnitti huomioni selatessani Tammen syksyluetteloa. Kansi on herkullisen pastellinen, ehkä liiankin imelä. Jotenkin virheellisesti kannenkin perusteella ajattelin, että tämä olisi kevyttä hömppää. Ihan niin ei ollut, vaikka kirja onkin soljuvan helppolukuinen. Romantiikkaakin ripaus kyllä on mukana.

Tämä on Hulkon toinen romaani. Esikoisromaani Säkeitä Pietarista on ilmestynyt vuonna 2009, mutta sitä en ole lukenut. Kansiliepeessä kerrotaan, että Hulkko on syntynyt samana vuonna kuin siskoni. Hulkko asuu perheineen Nokialla, on ammatiltaan toimittaja ja kirjoittamisen opettaja ja harrastaa geokätköilyä.

Geokätköistä, reiteistä, kartoista, etsimisestä ja löytämisestä on kyse Hulkon romaanissakin. Päähenkilö on noin 25-vuotias Jonttu, joka on jättänyt lukion kesken ja häipynyt maailmalle heti täysi-ikäiseksi tultuaan. Suomessa hän ei ole sen koommin käynyt, eikä ole menossakaan. Nyt hän on kuitenkin tekemässä jotakin, mikä ei ole kuulunut hänen tapoihinsa: hän on palaamassa johonkin. Australian itärannikon pikkukaupungissa on Miro, poika, joka on jäänyt Jontun ihon alle ja mieleen kaihertamaan.

Romaanissa vuorottelevat nykyhetki Australiassa ja kymmenvuotiaan Jontun elämä. Kesä ja sitä seurannut talvi lapsuudessa ovat muodostuneet tärkeäksi käännekohdaksi Jontun elämässä. Isä oli Jontulle tärkeä. Isä ei välttämättä ollut kasvanut henkisesti ihan aikuiseksi. Hänellä oli tapana heittäytyä intohimoisesti erilaisten kummallisten harrastusten kimppuun. Yksi tärkeimmistä oli geokätköily, jota Jonttu harrasti yhdessä isänsä kanssa. Isä saattoi hakea poikansa jopa kesken koulupäivän, jos nettiin oli ilmestynyt tieto jostakin kiinnostavasta uudesta kohteesta. Kesken lomamatkankin miesväki karkaa äidiltä kätkölle.

Lapsuuden kesän tärkeä tapahtuma on perheen lomamatka Viroon, jossa äidin ystävättärellä on pieni majoitusyritys. Perillä on samanikäinen poika Kalle, josta tulee Jontun paras ystävä. Kallen äiti ja siskot ovat kuitenkin hämäräperäisesti häipyneet Suomeen, ja Jontun vanhemmat eivät lakkaa lomallakaan riitelemästä. Loma katkeaa yllättäen, kun isän pitää palata töihin. Samana syksynä elämä saa yllättävän käänteen, kun isän päänsärkyjen syy selviää. Koko perheeltä putoaa pohja.

Lapsi-Jontusta kertovat osuudet ovat kiehtovia. Hulkko osaa kertoa lapsen näkökulmasta hyvin. On helppoa livahtaa Jontun nahkoihin ja seurata sivusta aikuisten touhuja, joista ei ihan kaikkea ymmärrä, mutta paljon kuitenkin. Lapsi näkee ja kuulee paljon enemmän kuin aikuiset tajuavatkaan, se käy ilmi jälleen kerran. Etsiminen on ollut Jontulle tärkeämpää kuin löytäminen. Paras reissu isän kanssakin oli se, jossa etsittiin nyrkinkokoista meteoriittia järven jäältä, vailla onnistumisen mahdollisuuksia. Kätkön löytyminen oli aina pieni pettymys. Oululaisille kirjan Oulu-kuvaukset tuonevat oman lisäarvonsa. Minulle, joka en kaupunkia tunne lainkaan, ne jäivät normaaliksi kirjan tapahtumaympäristön kuvaukseksi.

Nykyhetki on etäännytetty melkoisesti, Australiaan asti. Jonttu pitää netissä Tuulenpesä-blogia, josta lukijat voivat lukea matkakuvauksia ja seurata reaaliajassa Jontun liikkeitä. Puhelimeen on ohjelmoitu paikannin, joka piirtää karttaa nettiin. Vimma reittien piirtämisestä on peräisin jo lapsuudesta, jolloin Jonttu suunnitteli kätköilyreittejä isänsä kanssa ja reitit merkkautuivat gps-laitteeseen. Jonttu pohdiskelee itsekin sitä, miksi hänen pitää jakaa reittinsä kaikille netissä. Ovatko matkat todellisia vasta, kun ne näkee joku muukin? Jonttu huomaa myös muuttuneensa. Hän haluaa asettua aloilleen, muuttaa Mron kanssa yhteen, hankkia kodin. Tuntuu hämmentävältä. Äiti ikävöi poikaansa Suomessa, mutta Jonttua arveluttaa palata. Mitä äiti sanoisi Mirosta? Entä isä? Olisiko se Jonttu, joka hänestä on kasvanut, kelvannut isälle? Lisäksi Suomeen liittyy vielä Ella, Jontun paras ystävä kouluajoilta. Ella katosi samana iltana kun täytti kahdeksantoista. Mitä Ellalle oikein tapahtui?

Hulkko jättää tarinaan kivasti aukkoja, jotka lukijan on täytettävä. Ihan kaikki arvoitukset eivät kirjan aikana ratkea, vaikka loppu onkin jollakin tavalla onnellinen, ehkä jopa liian sadunomainen.

Mikään huikea lukukokemus tai syksyn kirjahuippu tämä ei mielestäni ollut, mutta ei missään tapauksessa huonokaan. Hulkon kieli on selkeää, ja kirjan rakenne on toimiva, ei liian kikkaileva. Kuten alussa jo sanoin, tämän lukeminen sujui luistavasti, vaivattomasti, ja jo se on nautittavaa.

Mietityttämään jäi ja oikeastaan jo lukiessa häiritsi romaanin ajoitus. Jonttu on siis noin 25-vuotias aikuisosuuksissa, ja jotenkin ymmärsin, että ne osuudet sijoittuvat nykyaikaan. Kuitenkin Jonttu kymmenvuotiaana, siis viisitoista vuotta sitten, noin vuonna 1995 harrasti isän kanssa Suomessa geokätkentää netin ja gps-laitteen avulla. Samaten autoissa oli ilmastoinnit ynnä muuta. Jokin tässä ei mielestäni täsmää, vaikka en ole eläessäni geokätköä nähnyt.

Mielenkiintoinen kirja joka tapauksessa.

Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin
Tammi 2011. 229 s.

Ruusuhaaste

Nyt on ihan ”pakko” vastata blogihaasteeseen, koska olen saanut sellaisen sekä Marialta että Mari A:lta. Olen kovin huono ja laiska näitä tunnustuksia tekemään, mutta menköön nyt. Onhan niitä hauska toisten blogeista lukea. Kiitos siis tunnustuksista Marialle ja Marille! Täältä pesee:

Lempiruokani. Rakastan syömistä, joten tämä on vaikea. Hyvä pihvi kunnon lisukkeilla ja täyteläisen punaviinin kera. Hyvä seura tietysti lisää nautintoa.

Lempimakeinen on tumma suklaa. (Helppo.)

Lempilukemiseni on piiitkä hyvin kirjoitettu romaani. Tai tiivis novelli. Mieluiten kotimainen, mutta muutkin käyvät. Saisi olla naisen kirjoittama, mutta mieskin menettelee… J

Lempipaikkani käsitöille. Helppo. En tee käsitöitä. Koskaan. Mitään. Olen kyllä tehnyt aikoinaan paljonkin, mutta sitten päätin keskittyä olennaiseen ja tehdä sellaista, missä olen hyvä tai voin kehittyä. Siispä lahjoitin pois langat yms. Pitsinnypläystarvikkeetkin myin pois.

Lempielokuvani. Vaikea. Romanttinen komedia taitaa olla genrenä meillä suosituin. Klassikoista ainakin Tuulen viemää ja kotimaisista Pohjanmaa. Haarukkaa siis on!

Laitan tämän haasteen eteenpäin Jokkelle Jokken kirjanurkkaan. Olisi kiva saada vähän miesnäkökulmaa kehiin.

Leena Lehtolainen: Henkivartija ja Oikeuden jalopeura

Leena Lehtolaisen kirjailijanuraa olen seurannut vuodesta 1994 alkaen, jolloin luin ensimmäistä kertaa hänen ensimmäisen Maria Kallio -kirjansa Ensimmäinen murhani. Se ei ollut kovin onnistunut kirja, mutta ei kuitenkaan niin huono, etten olisi halunnut lukea lisää. Seuraavaksi tartuin Luminaiseen, joka sai ilmestymisvuonnaan 1996 Suomen dekkariseuran Johtolankapalkinnon. Tämä kirja onkin Lehtolaisen parhaita, eikä se ole menettänyt ajan kuluessakaan liikaa. Sen voi siis mainiosti lukea 1990-luvun puolivälin ajankuvauksena ja ihan kelpo dekkarina myös. Sitten etenin taaksepäin ja luin Harmin paikan, joka on ehkä ensimmäistäkin osaa heikompi, mutta seuraava Kuparisydän on jo ihan kohtalainen. Siinä Maria palaa kesänimismieheksi kotiseudulleen. 1997 ilmestyneessä Kuolemanspiraalissa minulla on kirjailijan omistuskirjoituskin! Kuolemanspiraali on yhtä hyvää tasoa kuin palkittu Luminainenkin. Siinä kerrotaan tytöstä, joka harrastaa taitoluistelua ihan tositarkoituksella, ja Lehtolainen kuvaa lasten ja nuorten maailmaa taitavasti. Loppuhuipennus jäähallilla on hyytävä, samoin kohtaus, jossa tytön ruumis löytyy. Näin jälkikäteen katsoen nämä kaksi ovat pitkän Maria Kallio -sarjan ehdottomat kärkikirjat.

Loputkin Kallio-sarjasta olen lukenut, ja useimmista ihan pitänytkin. Osan olen myös kuunnellut äänikirjana lukemisen lisäksi, kuten Rivon satakielen. Kuitenkin jo jossakin Ennen lähtöä -kirjan kohdalla aloin ajatella, että Maria Kallio on tullut vähitellen tiensä päähän. Niinpä olin iloinen, kun Maria jossakin pari kolme osaa takaperin päätti irtisanoutua poliisin palveluksesta ja siirtyä muihin hommiin. Ajattelin, että nyt Lehtolainen saa puhallettua sankarittareensa uutta puhtia. Mutta pettymyksekseni Maria sitten kiltisti palasi entisen työnantajansa hoiviin.

Lehtolainen on kyllä yrittänyt irtiottoa Mariasta useaan kertaan. Parhaiten onnistunut kirja, jossa Maria on vain hyvin pienessä sivuroolissa, on Tappava Säde. Se on mielestäni muutenkin parhaita Lehtolaisen kirjoja, joka kesti hyvin myös äänikirjakuuntelun, vaikka hyvin muistikin, miten tarina ratkesi. Muista Lehtolaisen psykologisista romaaneista en ole kauheasti innostunut, vaikka useimmat olen lukenutkin.

1990-luvun suomalaisessa ja ihan kaikessakin dekkarikirjallisuudessa Maria Kallio oli raikas tuulahdus. Päähenkilö on poliisi, loppupuolella sarjaa esimiesasemassa. Tämä antaa mainion näkökulman tarkastella hyvin miehistä ja hierarkkista maailmaa naisnäkökulmasta. Maria on aika ronski naiseksi, mutta kuitenkin myös naisellinen. Hän rakastuu, menee naimisiin ja tulee äidiksi sarjan aikana. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen ei aina ole helppoa Mariankaan kotona, vaikka aviomies onkin melkoinen unelma. Lapset kasvavat murrosiän kynnykselle asti, mikä sekin tuo uusia näkökulmia tarinaan.

Ilahduin myös, kun kuulin, että Lehtolainen on aloittamassa uutta sarjaa, jonka sankarina on jälleen nainen. Tällä kertaa kyseessä ei ole poliisi vaan henkivartija. Lehtolainenkin siis päätti käyttää jotakin muuta kuin poliisia sankarina, koska se tuo enemmän liikkumavapautta. Poliisin kun on noudatettava lakia. Muut voivat yleensä hieman venyttää sääntöjä, kuten Reijo Mäen Vares. Ennakkoesittelyissä uusi sankaritar Hilja Ilveskero alkoi kuitenkin nopeasti tuntua yliampuvalta ja epäuskottavalta, enkä sitten tullut ostaneeksi tai lainanneeksi Henkivartijaa, kun se oli ilmestynyt. Nyt kuitenkin sain sen sattumalta kirjastosta äänikirjana ja päätin tarttua tilaisuuteen. Seuraava osakin oli sopivasti ilmestymässä, ja päätin varata myös sen äänikirjaversiona.

Henkivartija lähtee räväkästi liikkeelle. Minäkertoja, henkivartijana toimiva Hilja Ilveskero on Moskovassa turvaamassa suomalaista liikenaista Anita Nuutista. Nuutinen on timantinkova kiinteistöbisnesnainen, joka on hankkinut itselleen vihollisen venäläisestä rikollispomosta. Hilja riitautuu työnantajansa kanssa ja irtisanoutuu välittömästi. Seuraavana päivänä Nuutinen tapetaan, ja Hilja löytää itsensä huonovointisena ja muistinsa menettäneenä omasta hotellihuoneestaan. Hän päättää kadota nopeasti Suomeen ja siellä Kaavin perukoille entiseen kotiinsa Hevonpersiin saareen.

Kirjassa kerrotaan välillä Hiljan lapsuudesta, jonka hän on viettänyt enonsa kanssa sen jälkeen, kun isä on tappanut äidin. Sitten taas eletään nykyhetkeä. Hilja saa uuden työn vihreiden naiskansanedustajan henkivartijana ja myöhemmin avustajana. Sitä ennen hän on viettänyt aikaa Inkoossa ystävänsä mökillä ja huomannut, että venäläinen mies hiippailee hänen mökkinsä ympärillä. Hilja päättelee, että Anitan murhauttanut venäläisrikollinen on päättänyt päästä myös hänestä eroon. Täysin epäloogisesti Hilja tutustuu tähän varsin komeaan mieheen ja päätyy rakastumaankin. Seksi on niin rajua, että Kopparnäsin kievarin sänky on hajota. Välillä Hilja taas epäilee miestä, David Stahlia milloin mistäkin. Sitten Hiljan uusi työnantaja Helena siepataan ja Hiljan pitää pelastaa hänet sillä aikaa kun David käy pelastamassa maailman. Loppu on romanttinen.

Oikeuden jalopeura jatkaa oikeastaan suoraan tästä, vaikka aikaa on kulunut pari vuotta. Alku on taas ihan lupaava. Hilja ja David tapaavat Italiassa ja viettävät romanttisen viikon vuokra-asunnossa. Davidin on piileskeltävä, sillä roistot, joita hän rankaisi edellisessä kirjassa, janoavat kostoa. Kehenkään ei voi luottaa. Sitten yllättäen David katoaa jälkeä jättämättä, ja Hilja löytää asunnosta juuri ammutun ruumiin, jolla on Davidin puhelin taskussaan. Kuka on kuka ja mitä oikein tapahtuu? Hilja on täysin ymmällään. Lukitusta laatikosta tosin löytyy salaperäinen kirjekuori ja kaleidoskooppi. Epäuskottavasti Hilja avaa kuoren vasta Helsingissä! Helsingissä Hilja ottaa jälleen yhteyttä edellisessä osassakin mukana olleeseen komisario Laitioon, joka on muuttunut epämiellyttävästä öykkäristä hellyttäväksi nallekarhuksi. Laitio on niitä harvoja, jotka tietävät Hiljan ja Davidin aiemmista vaiheista. Sitten Hilja auttelee ystävätärtään ravintolan perustamisessa, tutustuu aiemmin kolkkaamaansa venäläiseen pikkurikolliseen, on tämän alastonmallina ja menee tämän kanssa sänkyyn. Samaan aikaan Laition uusi pomo käyttäytyy omituisesti ja Hilja saa selville, että David on käynyt kyselemässä hänen äidistään ja että hänen isänsä on joskus karannut pariksi päiväksi vankilasta. Kaikki tämä kääritään jotenkuten lopussa rullalle. Loppu lässähtää mielestäni todella pahasti, ja viimeisetkin uskottavuuden riekaleet katoavat taivaan tuuliin.

Oli ehkä virhe kuunnella nämä peräkkäin, vaikka toisaalta se kyllä helpotti juonenkäänteiden seuraamista melkoisesti. Henkilöitä on kaikkiaan paljon, ja nimissä saattaa muuten mennä sekaisin. Kuitenkin aloin aika lailla kyllästyä Queensin Turvallisuusakatemian oppeihin, joiden mukaan koko ajan jossakin voi olla puukottaja, ampuja tai räjäyttäjä vaanimassa ihan ketä tahansa. Niinhän se tietysti on, mutta tervejärkisenä ei voi elää, jos koko ajan pelkää pahinta. Kyllästyin myös Hiljan ilvesfiksaatioon, jota on tungettu kaikkiin väleihin ontuvista kielikuvista alkaen. Hieno eläin, ei siinä mitään, mutta liika on liikaa. Vihreistä elämänarvoista Lehtolainen on kirjoittanut Kallio-dekkareissakin, ja sama teema jatkuu myös Hilja-romaaneissa. Hiljan ravintoloitsijaystävä Monica avaa lähiruoan ja reilunkaupan ravintolan, jossa tarjotaan mm. karjalaisia ja savolaisia perinneruokia afrikkalaisittain. Siellä Hiljakin kuorii lanttuja keittiössä. Hilja myös kippaa ruoantähteet Italiassa toscanalaiseen kompostiroskikseen…

Sitten vielä toive kustantajille: älkää vaihtako kirjasarjan lukijaa kesken kaiken! Henkivartijan lukee Satu Paavola, josta tuli mielessäni Hilja. Oikeuden jalopeurassa lukija on Suvi-Sini Peltola, jonka ääni ja lukutyyli ovat tyystin erilaiset kuin Paavolalla. Vasta ihan lopussa sain irrotettua ajatukseni lukijasta. Häiritsevää! Erityisesti minua nyppi Peltolan tapa ääntää Monica Muunikaksi.

Leena Lehtolainen: Henkivartija
Tammi 2009. 9. cd-levyä, lukija Satu Paavola.

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura
Tammi 2011. 9 cd-leyvä, lukija Suvi-Sini Peltola.

Kävin vielä Suomen kirjakauppaliiton sivuilta kopsaamassa tuoreimman Mitä Suomi lukee -listan elokuun tulokset. Lehtolaisella on vankkumaton kannattaja- ja lukijakuntansa. Osuin itsekin kesällä kirjakauppaan, kun Oikeuden jalopeura oli tullut juuri myyntiin. Ovesta purjehti useampi ikäiseni nainen, ja he kaikki huokailivat ihastuksesta kirjan nähdessään. Oikeastaan hieman tunsin haikeutta, sillä aivan samalla tavalla minäkin olen aikaisemmin Lehtolaisen uutuuksiin suhtautunut. Olenkohan ihan kyynistynyt?


(Tummennetut = luettu, kursiivilla = aion lukea ihan pian!)

Kotimainen kaunokirjallisuus
1	Lehtolainen Leena	Oikeuden jalopeura	Tammi
2	Utrio Kaari	Oppinut neiti	Amanita
3	Hotakainen Kari	Jumalan sana	Siltala
4	Rönkä Matti	Väärän maan vainaja	Gummerus
5	Soininvaara Taavi	Punainen jättiläinen	Otava
6	Mäki Reijo	Mustasiipi	Otava
7	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja	WSOY
8	Juba	Viivi ja Wagner - Vieläkin yhdessä	Arktinen Banaani
9	Hämäläinen Karo	Erottaja	WSOY
10	Oksanen Sofi	Puhdistus	WSOY

Pieni siilinpoikanen ja lukijan odotushorisontti

Pieni siilinpoikanen

   paistatti päivää kahden lämpimän

ruohomättään välissä.

   Se venytteli

ja nautti vain.

   Sen isä oli tiessään sen äiti

oli kuollut.

   Se nautti niin täysin

ja estotta.

  Se odotti

junan tuloa.

  Nojasi pienen päänsä

  kiskoa vasten ja kuunteli

junaa

   joka lähestyi.

Claes Andersson - Ei ole helppoa olla huvilan omistaja näinä aikoina

On pakko laittaa hyvä kiertämään. Olin nimittäin tänään koko päivän aivan loistavalla luovan kirjoittamisen opettamisen kurssilla, jota on vetämässä kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen. Minun lisäkseni 17 muuta innokasta opiskelijaa lähipaikkakunnilta sai oppia olan takaa ja innoitusta omaan työhönsä, ja ihan vielä palkkaakin tästä kaikesta maksetaan! Parasta on, että kurssi jatkuu vielä huomenna ja ylihuomennakin…Yötehtäväksi saimme metamorfoosin, eli pitäisi nyt sitten kirjoittaa, miten henkilö muuttuu vähitellen laiskiaiseksi J

Tuon yllä olevan runon Taija jakoi melkein ensi töikseen aamulla. Hän kertoi kuljettavansa tätä koskettavaa ja järkyttävää runoa aina mukanaan. Taija taas on aikanaan saanut oman kopionsa porvoolaiselta opettajalta, joka oli kertonut runon aina tekevän suuren vaikutuksen, esittipä sen minkä ikäisille oppilaille tahansa. Eipä ihme. Runossa on niin paljon niin kauniisti sanottuna.

Päivän yhdessä luentomonisteessa on kohta, jota myös haluan tässä lainata. Monessa blogissa kun on viime aikoina keskusteltu siitä, pilaavatko liialliset odotukset, joita blogit ja muukin kirjallisuuskeskustelu luovat, lukukokemuksen. Tuominen sanoo asiasta näin:

"Lukemisessa puhutaan myös odotushorisontista - se tarkoittaa sitä odotusten joukkoa, joka lukijalla on, kun hän tarttuu kirjaan. Paras on muuten hyvän vihollinen, jos aina odottaa parasta lukukokemusta, voi joutua odottamaan kauan. Voi tulla myös yllätys, kun ryhtyy lukemaan, jos esimerkiksi nimi tai kansi ei kiinnosta, niin pidemmän päälle teksti voikin viedä jalat alta."

Pertti Koskinen: Salaisuuksien kylä

Tämä esikoisdekkari on ilmestynyt Myllylahden MurhaMylly-sarjassa tänä syksynä. Kirjoittaja Pertti Koskinen esitellään niukasti kirjan kansiliepeessä: Pertti Koskinen on koulutukseltaan rakennusmestari. Hän on työskennellyt rakennusalalla ja teollisuudessa sekä ollut lehtiavustajana. Pertti Koskinen asuu Harjavallassa.

Salaisuuksien kylän sankarittarena on lievästi sanoen melko ristiriitainen yksityisetsivä Maija Miilunkorpi. Hänet esitellään lyhyessä prologissa mm. näin: Maija Miilunkorpi on nainen, jota useimmat ihmiset eivät pidä ihan tavallisena, hän itse ehkä vähiten. Hän on syvästi uskovainen himokuntoilija, joka on jäänyt kiinni nikotiiniin, käyttää nuuskaa rentoutuu mielellään olutta juoden. Maija ei siis ainakaan realistisuudellaan saa lukijaa puolelleen. Jotakin humoristista kyllä on kohtauksissa, joissa Maija ryystää olutta pullosta ja lukee Raamattua iltalukemisekseen. Armeija- ja vartijataustansa ansiosta Maijalla on melkoiset itsepuolustustaidot, eikä hän kanna mukanaan asetta. En voinut mitään sille, että Maija toi useaan otteeseen mieleeni Leena Lehtolaisen henkivartijasankarittaren Hilja Ilveskeron (jota muuten myös pidän epäuskottavana). Naisissa on paljon samaa, vaikka Hiljalla ei uskonnollista vakaumusta olekaan. Maija ei epäröi käyttää fyysistä voimaa, kun hän antaa opetuksia kylän öykkäreille.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen länsisuomalaiseen taajamaan, jota pitää otteessaan vahva lestadiolainen yhteisö. Vaikka kaikki asukkaat eivät ole uskossa, määräävät yhteisön voimahahmot, miten mistäkin pitää ajatella ja mistä saa puhua. Ulkopuolisille kylän asiat eivät kuulu eikä heitä sinne haluta. Tilanne muuttui dramaattisesti, kun kylässä tapettiin 14-vuotias tyttö. Tyttö asui uskonlahkosta irtautuneen äitinsä kanssa, mutta isä ei jättänyt naista ja lasta rauhaan, vaan kävi viikoittain häiriköimässä ja huorittelemassa niin entistä vaimoaan kuin tytärtäänkin. Isä siis vaikuttaa ilmiselvältä pääepäillyltä. Iltapäivälehdet ovat seuranneet tiiviisti tuloksettomiksi jääneitä tutkimuksia. Ketään ei ole pidätetty taposta.

Tytön äiti tulee tapaamaan Maijaa ja pyytää tätä selvittämään tyttärensä murhan. Lisää dramatiikkaa tuo tarinaan se, että äiti tietää kuolevansa kohta syöpään. Maija saapuu nimeämättömään kylään keväällä, juuri sopivasti äidin hautajaisiin. Hän asettuu asumaan äidin ja tyttären tyhjäksi jääneeseen asuntoon. Heti kärkeen Maija alkaa kerätä itselleen vihamiehiä, kun hän avoimesti tekee tiedusteluja kylällä. Kylä tuntuu Maijasta ahdistavalta, sillä se tuo elävästi mieleen hänen oman lapsuutensa. Maijakin on irtautunut aikanaan vastaavanlaisesta yhteisöstä, eivätkä välit vanhempiin ole sen jälkeen olleet kunnossa.

Maijan hahmon epäuskottavuudesta huolimatta Koskinen on rakentanut juonen hyvin. Onnistunutta on myös ahdasmielisen kylän tunnelman kuvaus. Kyttääminen ja pahan puhuminen ovat arkea. Vierasta voidaan törkeästi uhkailla ja nimitellä päin naamaakin. Epäiltyjen lista on melkoinen, kun kylällä pyörii ainakin pyromaani ja pedofiili. Silti oma kirjan keskivaiheilla tekemä arvaukseni syyllisestä osui oikeaan. Se ei kuitenkaan haitannut, vaan loppuhuipennus oli ihan jännittävä. Motiivit ovat uskottavia, vaikka kansalaissodan aikaisien tapahtumien vetäminen mukaan viime metreillä voi vaikuttaa pateettiseltakin. Minua aihe kiinnostaa kovasti, joten pidin siitä. Eivät kauheudet ja vääryydet oikeasti unohdu, vaikka aikaa kuluukin. Lisäksi on minustakin totta, että vastaavasti toimittaisiin nytkin, jos vain tilaisuus tulisi: ”Ne teloittajat eivät saaneet mitään rangaistusta. Sama tehtäisiin vielä nykyäänkin, työttömät ja joukkoon sopimattomat tapettaisiin, jos siihen tulisi mahdollisuus.”

Uskonnollinen ahdasmielisyys ja suljettujen lahkojen sisällä harjoitettava mielivalta. alistaminen ja hyväksikäyttö saavat Koskiselta kyytiä. Silti jakso, jossa yhtäkkiä kerrotaan tarinaan kuulumattoman pojan surullinen tarina, tuntuu irralliselta ja päälle liimatulta. Asia tulisi varsin selväksi ilmankin. Koskinen muistuttaa aiheesta, että Suomessa hyväksytään uskonvapauden nimissä melkoista vapaudettomuutta. Lapsia pelotellaan helvetillä ja synnillä kotona ja koulussakin, eivätkä nekään, jotka haluaisivat jättää lahkonsa, uskalla tai jaksa. Monilapsiset äidit vähiten.

Koskinen suosii tiukan selostavaa otetta, ja kielessä korostuvat lyhyet päälauseet. Paikoin tämä menee jo maneerin puolelle: ”Maija nousi ja meni keittiöön. Siellä oli pyöreä ruokapöytä ja muutama tuoli. Hellan vieressä oli kahvinkeitin ja vedenkeitin. Maija katsoi auki olevaan jääkaappiin. Se oli tyhjä ja siisti.” Rasittavaa on myös lukea pilkuntarkkoja selostuksia Maijan aamutoimista, ruokailusta ja kuntoilusta. Tämä on tietysti vaikea ongelma. Jos arkiaskareita ei lainkaan kuvata, puuttuu liha tarinan luiden ympäriltä. Mutta kuinka paljon on tarpeeksi, milloin on liikaa? Kovin syvällistä kuvaa Maijasta ei myöskään synny, vaikka hänen lapsuuttaan kuvataan ja ajatuksista ja tunteistakin on selostusta. Hahmo on liiankin kärjistetyn ristiriitainen. Silti olettaisin, että Koskisen on tarkoitus käyttää Maijaa seuraavassakin romaanissaan.

Kannen on suunnitellut Reija Kaskiaho. Se on aavistuksen yliampuva, ainakin minusta, sillä taustalla karjuva ja päätään pitelevä mielipuolinen mies on ihan turha lisäys. Etualan musta kirkon varjokuva on riittävän voimakas tunnelmanluoja.

Pertti Koskinen: Salaisuuksien kylä

Myllylahti 2011. 206 s.

P. S. Niille, jotka pelkäävät verenroisketta ja suolenpätkiä, tiedoksi, että tässä ei niillä mässäillä. Mainitaan vain, että tyttö löytyi tapettuna, mutta edes tekotapaa ei kerrota. Se ei ole olennaista.

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa

Renate Dorrestein oli minulle täysin tuntematon nimi ennen kirjan Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa ilmestymistä. Silloin kirjasta kirjoitettiin ja puhuttiin jonkin verran, ja nimi jäi johonkin muistini perukoille askartelemaan. Tarttuneeksi tulin vasta, kun löysin kirjan sattumalta kirjaston äänikirjahyllystä.

Dorrestein on hollantilainen kirjailija. Hän on kotimaassaan erittäin suosittu, bestselleristi jopa, ja hän on saanut myös monia palkintoja. Teoksia on käännetty useille kielille, myös suomeksi. Ensimmäinen suomennos on tietääkseni Kivisydän vuodelta 2000, kustantajana Like. Kivisydän on yksi Dorresteinin kansainvälisistä menestyskirjoista. Seuraava suomennos onkin sitten tämä nyt kuuntelemani vuodelta 2009 ja tuorein tältä keväältä, Lainaa vain. Dorrestein on julkaissut esikoisteoksensa vuonna 1983, ja kirjoja on kertynyt jo parisenkymmentä. Pojallani on seksielämää kuunnellessani ajattelin, etten ole juurikaan lukenut hollantilaista kirjallisuutta. Tämä sopisi siis vaikka maailmanvalloitushaasteeseen. Kukkatarhat ja maaseutu talvihorroksessa ja keväällä on kirjassa kuvattu kauniisti.

Dorresteinin kirjojen arvioissa mainitaan kaikissa, että hän käsittelee rohkeasti yleensä tabuina pidettyjä aiheita. Tyyli on ronskia ja kaihtelematonta, mutta silti lämminhenkistä ja humoristista. Tämä kaikki sopii kuin valettuna tähänkin kirjaan. Kertojana on viisikymppinen Heleen, jonka hyvin järjestetty ja kiireinen elämä suistuu radaltaan, kun hän saa puhelinsoiton äitinsä naapurilta. Äidille on tapahtunut jotakin. Pian, kaoottisten vaiheiden jälkeen, selviää, että kahdeksankymmenvuotiaalla äidillä on ollut aivoinfarkti, joka aiheuttaa sekavuutta ja puhekyvyn osittaisen katoamisen. Sanoja kyllä tulee, mutta ne ovat vääriä. Muistikaan ei pelaa kuin ajoittain. Äiti muuttui silmänräpäyksessä vieraaksi ihmiseksi.

Heleen kertoo yksityiskohtaisesti nöyryytyksen tunteista ja hädästä, jonka valtaan hän joutuu ryhtyessään selvittämään äitinsä asioita. On jo järjetön ponnistus saada äiti sisään sairaalaan ja tutkittavaksi. Omin jaloin kävelevää äitiä ei oikein lasketa ensin edes sairaaksi. Äiti kuitenkin käyttäytyy täysin odottamattomasti. Hän esimerkiksi listii akvaariokalat aivokuvantamisyksikön vastaanottotiskiltä. Äitiä on vahdittava joka hetki. Tilannetta ei helpota, että, kuten pian käy ilmi, Heleen ei pidä kovinkaan paljon äidistään. Ainoa sisko asuu Amerikassa, joten vastuu äidin hoidosta on Heleenin harteilla, tahtoipa hän tai ei.

Alkaa jatkuva sairaalassakäyntirumba, joka ei paljoa hellitä, vaikka äiti siirretään kuntoutuslaitokseen. Heleenin mies on puutarhayrittäjä. Kukkayritys työllistää koko perheen ja muutaman työntekijän. Joulunalusaika on yrityksessä erittäin kiireistä. Juuri aikuistunut poika on lähtenyt Australiaan, joten kiireitä on entistä enemmän. Myös murrosikäinen tytär kaipaisi äidin huomiota. Avioliittokaan ei taida olla ihan parhaassa mahdollisessa jamassa. Syynä on Heleenin täysin lopahtanut kiinnostus seksiin.

Jossakin vaiheessa lukijalle kirkastuu, että tämä kaikki ei voi päättyä hyvin. Heleen on saanut liian suuren taakan kannettavakseen. Romahdus tuleekin, ja melko railakkaasti.

Dorrestein kuvaa Heleenin kamppailua äitinsä kanssa niin intensiivisesti, että oletin tämän olevan omaelämäkerrallinen romaani, kuten vaikkapa Kathrin Schmidtin Et sinä kuole. Siinäkin muuten on kyse aivoverenvuodosta, joka hukkaa potilaan kielen. Käsittääkseni Dorresteinin kirja on kuitenkin fiktiota. Yhtä kaikki se on hyvin uskottava. Hollannissa painiskellaan vanhustenhoidossa ihan samojen ongelmien kanssa kuin meilläkin. Laitokset ovat täynnä, hoitajia on liian vähän, heillä ei ole aikaa jne. Lisäksi monet hoitajat ovat taustaltaan maahanmuuttajia, koska hollantilaiset eivät halua tehdä raskasta ja huonosti palkattua työtä. Tutulta tuntui sekin kohtaus, jossa Heleenin on lopulta alistuttava ja ryhdyttävä raivaamaan äitinsä asuntoa ja lajiteltava tavarat. Ihmiselämä kutistuu pariin pahvilaatikolliseen. Masentavaa ja surullista.

Eniten minuun kolahtivat kuitenkin ne kohdat, joissa Heleen pohdiskelee omaa ikääntymistään. Mieli myllertää hormonien takia kuin murrosikäisellä. Ruumis rupsahtaa, sidekudokset löystyvät, kaikki roikkuu naamasta alkaen, emätin kuivuu, hiukset lähtevät, kuumat aallot tukahduttavat. Mikään ei ole vähemmän kiinnostava kuin viisikymppinen nainen. Silloin muuttuu näkymättömäksi. Mitäpä siihen voisi lisätä? Minua ei kamalasti naurattanut, mutta hymyilytti sentään välillä. Tulevaisuus ei mitään kovin hyvää lupaa tämänkään kirjan valossa. Ei tästä silti mikään lohdutonkaan tunnelma jäänyt.

Erikoiskiitos lukijalle, joka on näyttelijä Sinikka Sokka. Taitava, luonteva, tähän kirjaan juuri sopiva. Nautinnollista kuunneltavaa.

Netistä löytyi hyvin vähän tietoa suomeksi, mutta kirjailijalla on hyvät (joskaan eivät täysin ajantasaiset) englanninkieliset sivut. Kirja-arvioita löytyy myös Hesarista (Pojallani on seksielämä ja Lainaa vain) sekä blogeista ainakin Booksylta ja Elma Ilonalta. 

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor) Suomentanut Titia Schuurman. 7 cd-levyä. Lukija Sinikka Sokka. WSOY 2011 (kirja 2009).

Esa-Pekka Kanniainen: Pimeä korpi

Synkkää, synkkää. Näin tiivistyvät tunnelmani tästä esikoisdekkarista. Synkkä pimeys vallitsee erityisesti sankarittaren, komisario Anna Kariluodon elämässä ja mielessä. Kirjan loppuun päästyäni mietin, miksi päähenkilö on täytynyt lastata niin painavasti. Anna on kolmikymppinen sinkku, joka on joutunut vaihtamaan Espoon poliisista Turkuun työpaikan ihmissuhdeongelmien (kiusaamisen?) takia. Naispomolla ei ole Turussakaan helppoa, ja työkaverit saavat nopeasti vihiä aiemmista ongelmista.

Kotiasiat painavat, vaikka maantieteellistä etäisyyttä onkin. Eläkkeellä oleva poliisi-isä ilmoittaa, että äidin tila on jälleen huonontunut. Äiti on joutunut mielisairaalaan. Anna tuntee syyllisyyttä, mutta kauhistuu laitoksessa vieraillessaan omaakin tilaansa. Perhe on pitänyt aina kulissia yllä. Isä on ollut esimerkillinen hahmo, taitava ja arvostettu poliisintyössään, aktiivinen kunnallispoliitikko, kunnollinen isä ja puoliso. Äiti taas on ollut aina tiukan uskonnollinen. Hänen jumalansa on ahdasmielinen ja armoton. Vanhempien avioliitosta paljastuu lisää Annallekin vasta äidin sairaalaan joutumisen jälkeen.

Annan omassa menneisyydessä on mustia kohtia, jotka vaatisivat käsittelyä. Työ ei kuitenkaan suo siihen mahdollisuuksia. Kun Littoisista löytyy murhattu pikkupoika, Anna saa ensimmäisen ison juttunsa hoidettavakseen. Miesalaiset eivät kuitenkaan suostu helpolla komentoketjussa naisen alapuolelle. Lisäksi tutkinta alkaa polkea paikallaan, ja Annan paineet kasvavat yhä.

Kirja alkaa terapiaistunnosta vuonna vuoden 2006 elokuussa. Anna on työuupumuksen takia sairauslomalla. Monen turhan käynnin jälkeen terapeutti saa lopulta Annan avautumaan, ja tarina lähtee alkuun uudestaan keväästä 2006. Yhdeksän päivää katoamisensa jälkeen 12-vuotias Timo löytyy ikiaikaiselta uhrikiveltä allaan verilammikko. Selvitystyössä käy ilmi, että pojalla ei juuri ole ollut ystäviä, mutta ennen kuolemaansa hän on asioinut läheisessä Lidlissä. Hihasta löytyy limsapullo, jota ei kuitenkaan ole lyöty ostokuittiin. Kuukautta myöhemmin toinen poika jättäytyy junan alle.

Samaan aikaan tapahtuu muutakin. Maastopukuinen mies kuljeskelee metsissä ja puistoissa ja järjestelee tuhoisia onnettomuuksia. Lukija saa joitakin vihjeitä enemmän kuin poliisi. Yllättävän moneen juttuun näyttää liittyvän ”tuntematon mieshenkilö”, mutta otetta poliisi ei tästä haamusta saa millään.

Kirjan kansiliepeessä esitellään kirjailijaa lyhyesti ja kerrotaan, että Kanniainen on tehnyt parikymmentä vuotta kriminaalityötä ja työskentelee tällä hetkellä Turun vankilassa musiikin ohjaajana. Tätä asiantuntemustaan Kanniainen hyödyntää monella tapaa romaanissaan, jonka yksi monista tapahtumapaikoista on Kakola. Jotakin olisi kyllä voinut säästää myöhempäänkin käyttöön, sillä Pimeän korven on tarkoitus olla trilogian aloitusosa. Tähän on ladattu kovin paljon aineksia. On rikollisten välienselvittelyä, pedofiilijahtia, sekopäitä, rituaalimurhalavastusta ja poliisien yksityis- ja työelämän kuvioita. Juonikuviota olisi ollut varaa selkeyttää.

Kirja on kuitenkin mainio ahmintadekkari, nopealukuinen ja viihdyttävä synkkyyslastistaan huolimatta. Pidin Turun-kuvauksesta, tutut paikat ovat aina plussaa. Turkua on myös hyödynnetty, eikä kaupunki ole vain mikä tahansa kulissi tapahtumien taustalla. Huvitti, että jo ensimmäisellä sivulla Kanniainen nimittää Turkua entiseksi pääkaupungiksi. Omat Facebook-kaverini eivät kesällä tätä viittausta ymmärtäneet! J Ensimmäisellä sivulla Anna katselee terapeutin seinällä olevaa klassista suojelusenkelitaulua. Muistelisin, että törmäsin viimeksi saman taulun kuvaukseen Leena Lehtolaisen Henkivartijassa, jossa Hilja muistelee lapsena tajunneensa kuvan uhkaavaksi, siinä kun enkeli selvästikin hätistää lapsia rotkoon. Miettimään jäin myös sankarittaren nimeä. Anna-etunimi tuntuu olevan suosittu dekkaristeilla, ainakin miettimättä muistan Max Mannerin Anna Mäen Turusta ja Outi Pakkasen Anna Laineen Helsingistä. Kariluoto taas on selvä viittaus Tuntemattomaan sotilaaseen. Kuinka tarkoitettua lienee?

Poliisityötä kuvataan kirjassa realistisesti, joskin jotkut asiat hieman ihmetyttivät. Tampereen taannoisten tapahtumien valossa on aika epäuskottavaa, että 12-vuotiaan poikansa katoamisesta poliisille ilmoittavalle äidille sanotaan, että katoamisilmoitus tehdään yleensä vasta kymmenen päivän kuluttua. Ei kai ihan lasten kohdalla sentään? Muutenkin poliisit jättävät jotkut hyvinkin kiinnostavat johtolangat ja vihjeet kummallisesti tutkimatta, kun taas toisia pengotaan perusteellisesti. Loppumetreillä tarina on ihan jännittäväkin takaa-ajoineen kaikkineen. Jatko-osaa odotellaan täällä jo!

Esa-Pekka Kanniainen: Pimeä korpi

Karisto 2011. 286 s.

                                                        Kakolan vankila

Käy lukemassa myös Booksyn arvio.

Leipoisin Juhani Aholle...

                                                                Kuva Hesarin verkkosivulta
...ihanan leivoksen, jos osaisin! Reseptikin oli torstaina 8.9. Helsingin Sanomien ruokasivuilla. Toimittaja Riitta Saarisen kirjoittamassa jutussa kerrotaan, että Ahon nimikkoleivos on suunniteltu Iisalmessa, tekijöinä kondiittori Katja Kärkkäinen ja Johanna Ehnqvist. Neuvoa on kysytty ihan Tukholmasta saakka Ahon sukulaisilta, jotka paljastivat, että Aho oli mieltynyt lakkoihin ja vaniljajäätelöön. Lakkahilloa ja vaniljasokeria tuleekin leivoksen täytteeseen. Mutta se ohje! Tavallisen leipomispeukalon omistava sunnuntaileipuri alkoi huokailla jo siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt valmistaa marenkilevy. Entäpä sitten valkosuklaakuorrute? Miten taivaan tähden kastetaan koottu leivos haarukalla 250 grammaan sulatettua suklaata?? Sehän on säälittävän pieni liru.
No, tyydyimme ihan oikean kondiittorin leivoksiin täällä. Syntisen suussasulavaa. Luulenpa, että Ahokin olisi paremman puutteessa tyytynyt tummasta suklaasta ja mascarponesta tehtyyn hentuseen.

Merkkipäivän kunniaksi pöllyttelin vähän pölyjä omista Aho-kokemuksistani. Opiskeluaikana herran tuotantoon tuli tutustuttua, kirjanpidon mukaan on tullut luettua kertaalleen Omatunto ja Papin tytär, sekä kahdesti Panu, Juha, Papin rouva ja Yksin, Rautatie varmaan useampaakin kertaan. Varma olen myös siitä, että olen lukenut Helsinkiin ja lastuja melko pinon. Omassa hyllyssä nököttää edellä mainituista suurin osa SKS:n julkaisuina. Ellin tarinasta olen pitänyt eniten.

Omana opiskeluaikanani 1980-luvulla biografista lähestymistapaa pidettiin lähinnä kirosanana kirjallisuudentutkimuksessa, joten kirjailijoiden elämäkertatietoja ei kovin laveasti kertailtu. Muistaakseni Ahon omintakeiseen elämäntapaan kuitenkin ainakin viitattiin, vaikka en siitä sen kummemmin silloin kiinnostunut. Luin kuitenkin jossakin vaiheessa 1980-luvulla Järnefeltin Vanhempieni romaanin, jossa Ahollakin on osuutensa.

Ahon elämänvaiheista kiinnostuin oikeastaan vasta, kun tartuin Tuula Levon kirjan Neiti Soldan. Sittemmin katsoin tv:stä Venny-sarjan, josta myös pidin. Venny ja Tilly olivat melkoinen sisaruspari! Kunhan ehdin, on tartuttava Rajalan Aho-kirjaan. Onko joku jo lukenut? Mikä on teidän mielestänne parasta Ahoa?

Lisään tähän vielä kuvan ja linkin Wikipediaan, sillä Rautatien Matti ja Liisa ovat aina minulle Leo Jokela ja Anja Pohjola. Suomalaista kulttuuria parhaimmillaan! Palasia tästä Ylen lahjasta Suomen kansalle voi katsoa Ylen Areenasta.

Jari Tervo: Layla

Kohtaloni ei kiinnosta ketään.

Vain niitä, jotka tahtovat minut tappaa.

Jokohan tämä nyt on se Jari Tervon Finlandia-palkinnon arvoinen romaani? Hehkutettu ainakin on, Hesari räväytti kokosivun jutun kirjan ilmestymispäivänä (verkossa vapaasti luettava versio täällä), ja vielä eilisessäkin (9.9.) toimittaja Antti Majander kehuu kirjaa viiden muun ohella. Mieskirjailijat kun ovat ottaneet kirjoissaan jälleen kantaa päivänpolitiikkaan.

Itse en ole aivan vakuuttunut, kaikesta huolimatta. Pidin kirjasta kyllä, vaikka jälleen törmään tähän ikuisuuskysymykseen, voiko ja saako edes pitää kirjasta, jossa käsitellään kauheita asioita. Mielestäni kyllä, sillä hyvin käsiteltynä kauheudet saavat ajattelemaan, tuntemaan ja kenties jopa toimimaan. Majander intoutuu ylistämään Tervoa aihevalintansa takia Suomen näkyvimmäksi feministiksi. Mutta miksi Tervon käsittelemät aiheet, maahanmuutto, islamin ja kaiken vieraan pelko, kulttuurien väliset ennakkoluulot, naisiin kohdistuva sorto, alistaminen ja väkivalta, prostituutio ja ihmiskauppa, kunniamurhat, rikollisuus jne. saavat valtamedian huomion ja suitsutuksen nyt, kun käsittelijä on Jari Tervo, mieskirjailija? Aiheet kun eivät ole suomalaisessa kirjallisuudessa mitenkään uusia. Niitä vain ovat käsitelleet ennen naiset. Laylaa lukiessani nimittäin koin useaan kertaan, että olen jo lukenut tästä. Vahvimmin mieleen nousivat viime vuodelta Anja Snellmanin Parvekejumalat ja viihteellisempi mutta yhtä kaikki samaa aihealuetta käsittelevä Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Ulkomaisista mielessä pyörivät Herrbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos ja ainakin Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Hosseini tosin on mies, tiedän.

Jari Tervo jakaa mielipiteitä kirjailijana ja varsinkin julkisuuden henkilönä. Sanavalmis mies esiintyy viikoittain televisiossa, ja vaimokin on kirjailija, joka kirjoittaa avoimesti teksteissään Kirjailijasta eli Jari Tervosta. Itse pidän Tervoa yhtenä kestosuosikkinani, jonka proosatuotannosta olen lukenut suurimman osan, viimeksi Myyrän. Tästä historiallisesta trilogiasta on tosin lukematta vielä Troikka, enkä Koljattiakaan ole lukenut, vaikka teatterisovituksen olenkin nähnyt (siihen en kovasti ihastunut). Tervon vahvuuksia ovat verraton kielenkäyttö, mestarillinen rakenteella kikkailu (positiivisessa mielessä) ja loistava juonenpunonta. Kirjojen henkilögalleria on yleensä hengästyttävän laaja, mutta lukija voi olla vakuuttunut siitä, että lopussa kaikkien tarinat ovat ainakin kertaalleen ristenneet. Lukuisat pienet yksityiskohdat loksahtavat lopulta juuri niille kuuluville paikoilleen. Suosikkejani on edelleen ällistyttävä Minun sukuni tarina, jossa lukijaa viedään eikä meinata. Historiatrilogiaa varten Tervo on joutunut tekemään mielettömästi taustatyötä, eikä Laylakaan varmasti kovin helpolla ole syntynyt.

Mutta sitten asiaan, eli Laylaan. Juoni on jälleen tervomaiseen tapaan monihaarainen ja polveileva, mutta jotakin siitä on pakko kertoa. Tarinassa on kaksi päähaaraa, jotka luonnollisesti yhdistyvät. Alkuun lähdetään Istanbulista kurdien puolilaittomalta asuinalueelta. Kurdiperheen toisiksi vanhin tytär Layla viettää häitään hänelle jo heti syntymän jälkeen sovitun serkkunsa kanssa. Ikävä kyllä Laylasta ei hääyönä olekaan vuotanut verta morsiusvuoteen lakanoille. Hän on häpäissyt sekä aviomiehensä että oman perheensä. Teko ei voi jäädä rankaisematta. Suku raahaa paikalle turkkilaisen työmiehen, jonka on viikkoa aikaisemmin nähty puhuttelevan Laylaa. Kiihkoissaan miehet naisväen kannustamana murhaavat ensin turkkilaisen. Sitten on Laylan vuoro. Odottamatta poliisit kuitenkin ajavat pihaan, ja vielä suurempi yllätys on, että Laylan vanhin veli Nasir auttaa sisarensa pakoon.

Samaan aikaan Suomessa kauppatieteiden maisteri Armonlahti yrittää selvitä veloistaan virittelemällä uutta bisnestä. Mies hankkii Kruununhaasta ison vuokra-asunnon alkoholisti Helenan nimiin. Helena yrittää selvitä kuiville saadakseen jälleen tavata viisivuotiasta poikaansa. Ainoa keino on ryhtyä huoraksi, prostaamaan, kuten Tervo asian ilmaisee. Armonlahti tekee Helenasta jonkinlaisen bordellin emännän, joka tietysti myös itse osallistuu varsinaiseen työskentelyyn. Pian toiseenkin huoneeseen löytyy työntekijä, mutta kolmas odottaa edelleen asukastaan. Lukija tietääkin jo, kuka siihen lopulta tulee.

Layla saa perheensä miehet peräänsä. Kunnia ja miehuus on palautettava, eikä heimon häpäisijää saa päästää livahtamaan. Suomessa kuvioihin liittyy vielä ainakin filosofian ylioppilas Mika Jaussi, joka haluaa estää islamin leviämisen Suomeen mahdollisimman konkreettisin keinoin, sekä Armolahden poika, joka saa selville isänsä maustebisneksen todellisen laidan. Myös Helenan asioista päättävällä sosiaalityöntekijällä sekä vuokraisännällä on omat ratkaisevat roolinsa kuvioissa.

Tervo ei tyydy tekemään Laylan taustaa ylimalkaisesti, vaan perheen sisäiset suhteet on rakennettu taiten. Miehiä ei aja Laylan perään pelkästään hehkuva viha ja kostonhimo tai perinteen velvoite. Takana on monimutkaisempia asioita, jotka vähitellen paljastuvat tarinan edetessä. Layla on uskottavasti kuvattu, samoin hänen ystävänsä Tamara. Mutta jos haluaa oikeasti lukea, millaista on joutua vieraaseen maahan alaikäiseksi seksiorjaksi, kannattaa lukea Wassmon Lasi maitoa. Siinä kohtaa nimittäin Tervo päästää lukijan helpolla, kenties myös itsensä. Toisaalta se ei ole Laylan heikkous. Tarinaa ei voi syventää joka suuntaan, vaan on luotettava lukijankin mielikuvitukseen.

Antti Majander on lainannut arvioonsa saman kohdan kuin minäkin merkitsin hiirenkorvalla:

"Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappoivat naisiaan aivan samoista syistä kuin kurdit tai turkkilaiset tai syyrialaiset miehet, mutta Finlandiyan miesten murhia ei kutsuttu kunniamurhiksi. Silti he murhasivat oletetun kunniansa vuoksi. Heidän uskontonsa oli humala. He vetäytyivät oikeudessa sen suojiin."

Nämä ovat Laylan veljen Nasirin sanoja kirjan lopussa. Lopun Tervo vetää omalla tyylillään kenties aavistuksen överiksi. Muutenkin Tervo on tässäkin kirjassaan onnistunut pitämään humoristin pilkkeen silmäkulmassaan. Kirjan alussa Layla tapaa vanhan ja viisaan kurdimiehen, joka kehottaa häntä pakenemaan Suomeen, Finlandiyaan, koska se on selvästi aito paratiisi Euroopassa. Syynä on se, että suomalaiset ainoana kansana ovat tajunneet jalkapallon turmiollisuuden:

”Älyä ruokittiin pitkillä selostuksilla menneistä ja tulevista jalkapallo-otteluista. Lapsilta riistettiin kädestä kirja ja työnnettiin tilalle pallo. Vauhtiin potkaistu pallo ei enää pysähtynyt. Se kimpoili loputtomiin, Lontoosta Buenos Airesiin, Kairosta Kiotoon. Se ylitti Himalajan ja valtameret. Se pysähtyi galaksimme ytimeen auringoksi. Kansat pitivät uljaimpana saavutuksenaan pääsyä potkimaan nahkapalloa maailmanmestaruuskisoihin. --- Yksi kansa ei piitannut jalkapallosta. Se oli Finlandiya. Kenraali hymyili. Finlandiya ei ollut koskaan potkinut palloa mestaruuskisoissa siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei kiinnostanut Finladiyaa. Se ei alentunut ilta toisensa jälkeen möykkäämään betonistadioneilla. Reisien pönkistämisen sijaan se keskittyi hengen aateluuteen. --- Miehet olivat Apollon kaltaisia: leveät hartiat, taivaansiniset silmät, pilvetön otsa ja lihaksikkaat, lämpimät kädet. He eivät muistuttaneet lainkaan jalkapalloheeroksia, manchesterilaisia gangstereita.”

Niinpä! J

Jari Tervo: Layla

WSOY 2011. 361 s.

P.S. Alla olevien kommenttien takia olen hieman hämmentynyt. Kuka Tervoa oikein lukee ja ostaa? Käsittääkseni hän on Suomen myydyimpien ja luetuimpien nykykirjailijoiden joukossa, vilkaiskaapa vaikka tätä linkkiä. Ovatko lukijat miehiä? Oma mieheni ei ole oikein Tervoon ihastunut. Toinen saman sukupolven kirjailija Kari Hotakainen tuntuu purevan kirjablogien naisiinkin. Voisikohan joku mies kommentoida?