Annamari Marttinen: Ero

Tahdotko ottaa eron ex-puolisostasi

myös ajatuksissasi, sanoissasi ja tunteissasi,

sekä jatkaa omaa elämääsi

erillisenä ihmisenä

ja antaa hänen jatkaa omaansa?

Tahdon.

Keväällä löysin monestakin kirjablogista Annamari Marttisen kirjaesittelyjä. Harmikseni en ollut Marttisen tuotantoa lainkaan huomannut aiemmin, mutta kiinnostuttuani ja yhden luettuani luinkin sitten koko siihenastisen tuotannon yhteen menoon. Tunnelmiani keväisestä lukuputkesta voi käydä kurkkaamassa täällä.

Marttinen kirjoittaa aiheista, jotka koskettavat minua: keski-ikäistyvistä naisista, heidän arkiongelmistaan ja kamppailusta onnen löytämiseksi, äitiydestä. Pidän Marttisen tavasta pureutua valitsemaansa aiheeseen perusteellisesti, jopa tyhjentävästi. Hyvä esimerkki on Kuu huoneessa -romaani, jossa kaikki mahdollinen luontaistuotteista joogaan taisi tulla käsitellyksi tarinan lomassa. Samalla kirjat ovat kuitenkin myös viihdyttäviä, hyvin kirjoitettuja, laadukkaita. Jälleen ihmetyttää, että blogien ulkopuolella en ole Marttisen tuotantoon juurikaan törmännyt. Onko vain mennyt ohi silmien, vai missä on vika?

Kevään rautaisannoksen jälkeen jäinkin odottelemaan syksyksi luvattua uutuutta, Eroa. Nyt Ero on luettu ja on aika purkaa tunnelmia. Entiseen tapaan kirjan päähenkilö on nainen, tällä kertaa neljääkymmentä lähenevä Ellen, kolmen lapsen äiti. Kuten kirjan nimi kertoo, aiheena on avioero, ilmiö, joka koskettaa monia, tavalla tai toisella varmaan meitä kaikkia. Vaikka ei itse olisi eronnut tai eroamassa, varmasti joku lähipiiristä on. Marttinen on jälleen pureutunut aiheeseen perusteellisesti, paikoin jopa liiankin, sillä kirja oli välillä aika raskasta luettavaa. Mutta eipä aihe tosiaan ole keveimmästä päästä. Onhan avioeroa verrattu usein puolison kuolemaan, kun puhutaan sen aiheuttamasta stressistä. Toisaalta Marttinen ei opeta eikä moralisoi, näyttääpä vain, että tältä ero voi tuntua.

Ellen ja Kimmo ovat olleet naimisissa yhdeksäntoista vuotta, kun he lopulta, pitkän riitelyn ja epäröinnin, soutamisen ja huopaamisen jälkeen päättävät erota. Oikeastaan lopullisen päätöksen tekee Ellen, vaikka Kimmo on se, joka ensin on alkanut ottaa fyysistä ja henkistäkin etäisyyttä puolisoonsa. Pariskunnalla on kolme lasta, joista vanhin, Viljami, on jo täysi-ikäinen mutta asuu kotona abivuonnaan. Nuorin lapsista on vasta kolmasluokkalainen. Ellenin yllätykseksi ero tuntuu koskettavan kipeimmin juuri esikoista. Ellen ja Kimmo asuvat idyllisellä omakotialueella itse rakentamassaan kauniissa talossa. Tämän idyllin purkaminen tuntuu parista paikoin kaikkein pahimmalta.

Marttinen on jakanut kirjansa lukuihin Pelko, Yksinäisyys, Syyllisyys, Viha, Rohkeus, Rakkaus, Halu ja Vapaus. Otsikot kertovat niistä tunnetiloista, joita Ellen käy pitkän ja vaikean eroprosessin aikana läpi. Oikeaoppisesti hän myös osallistuu kotikaupunkinsa eroryhmään, jossa erotunteita työstetään.

Ellen tuntee rakkaudettoman avioliittonsa kuin kiveksi, joka on asettunut hänen vatsaansa. Sitä ei saa sulamaan. Vähän samantapainen tunne tuli minulle, kun luin kirjaa. Ellenin ja Kimmonkin tuska ja epätoivo välittyvät niin raakoina lukijalle. Samalla oli pakko peilata omaa elämäänsä Ellenin elämään ja ratkaisuihin. Onko omakotitalossa asuva perhe oikeasti jokin idylli, kadehdittava kulissi, jonka takana sitten voi olla mitä tahansa? Ellen rakasti kaunista ja siistiä taloaan, mutta vuokra-asunto kerrostalossa symboloi hänelle vapautta monessakin mielessä. Samalla hän tuntee raastavaa syyllisyyttä siitä, että on riistänyt lapsiltaan lapsuudenkodin. Sekä Kimmon että Ellenin muuttoa kuvataan kirjassa tarkasti, vaiheittain. Fyysinen muuttaminen tietysti heijastaa henkistä muutosta, mutta Marttinen saa tavaroiden jakamisesta ja muuttoauton pihalle kurvaamisesta irti muutakin.

Mielenkiintoista oli, miten Ellenin läheiset, erityisesti sisko Saara, suhtautuvat erouutiseen. Monet ovat suorastaan vihamielisiä ja syyttävät paria teeskentelystä, koska nämä eivät etukäteen antaneet ymmärtää, että aikovat erota. Niinhän se usein menee, että tieto jonkin tuttavapariskunnan erosta tulee täytenä yllätyksenä. Kuka kertoo näin vaikeasta ja henkilökohtaisesta asiasta esimerkiksi kyläiltäessä kahvin ja pullan lomassa? Ellen ja Kimmokin kuitenkin loppuun asti myös elättelivät toivoa, että eroa ei tulisikaan. Vihamielisesti suhtautuvat myös ystävät, Elleniin erityisesti naimisissa olevien parien miehet. He tuntuvat pelkäävän, että vapaa ja villi Ellen (kuten he ajattelevat) houkuttelee heidänkin vaimonsa ravintoloihin ja ties minne se taas johtaisikaan.

Kummallakaan aviopuolisolla ei ole ennen eroa toista kumppania, kolmatta osapuolta, kuten Ellen määrittelee. Syyttää ei siis voi ketään muuta, vika on heissä. Keskinäinen syyttely sen sijaan on rankkaa. Ellenin eroryhmän kautta tarinaan saadaan mukaan toisenlaisiakin ratkaisuja. Eron jälkeen Ellen alkaa opetella sinkkuelämää. Hän kiertää ystävättärensä kanssa baareja ja etsii miestä, mieluiten vain yhdeksi yöksi. Oikeastaan tämä vaihe on kaikkein surullisin osa kirjaa. Tällaistako meno oikeasti on? Ellenin kosketuksen ja seksinkin kaipuu on kova, mutta nöyryyttävää on käydä eronneiden miesten kodeissa, vaimon ostamien lakanoiden välissä, ja hipsiä aamuyöllä taksiin. Mutta seuraavana vapaana viikonloppuna Ellen on taas radalla. Teinityttömäisesti Ellen roikkuu netissä ja on kännykkänsä orja. Kunpa joku soittaisi. Kunpa edes joku lähtisi baariin.

Rankka kirja siis, ainakin minun mielestäni. Kannesta pitää myös mainita, sillä se on Marttisen kirjoista tähän asti ehdottomasti paras, kaunis. Kansi on Laura Noposen käsialaa.

Kaari Utrion Facebook-sivuilla keskustellaan Oppineen neidin virheistä. Se tuli mieleeni, kun bongasin tästä kirjasta lipsahduksen. Tero, Saaran mies, on tehnyt iltapalaksi kinkkupiirakkaa, mutta hetken päästä pöydässä leikataankin pihviä J. Kivaa, että kirjailijatkin tekevät joskus näitä, sillä täydellisyys olisi tylsää.

Erosta on kirjoittanut aiemmin ainakin Leena Lumi, joka pitää kirjaa erinomaisena vertaistukena kaikille eron kokeneille tai sitä eläville. Sen verran voin lohduttaa kaikkia, että auton katsastus sujuu nykyään aika kivuttomasti, naisiltakin. Katsastusasemalla ilmoittaudutaan (ota rekisteriote huoltokirjan välistä mukaan), ja sitten virkailija kysyy, haluaako mennä mukaan katsastushalliin vai jääkö mieluummin odottelemaan. Odotellessa voi juoda kahvia ja lukea aikakauslehteä sohvalla. Sitten kohtelias katsastushenkilö tuo avaimet ja leimatun asiakirjan sekä kiittää käynnistä. Eroa lukiessa meinasi välillä kokonaan unohtua, että aika moni mies ja nainen elää koko elämänsä tai ainakin pitkän pätkän elämäänsä yksin ja joutuu hoitamaan arkitoimet verhojen ostosta ruohonleikkuuseen ihan itse. Mikä pakko on parisuhteessakaan heittäytyä täysin avuttomaksi, vaikka jonkinlainen työnjako varmaan kaikilla on?

Annamari Marttinen: Ero

Tammi 2011. 318 s.