Esa-Pekka Kanniainen: Pimeä korpi

Synkkää, synkkää. Näin tiivistyvät tunnelmani tästä esikoisdekkarista. Synkkä pimeys vallitsee erityisesti sankarittaren, komisario Anna Kariluodon elämässä ja mielessä. Kirjan loppuun päästyäni mietin, miksi päähenkilö on täytynyt lastata niin painavasti. Anna on kolmikymppinen sinkku, joka on joutunut vaihtamaan Espoon poliisista Turkuun työpaikan ihmissuhdeongelmien (kiusaamisen?) takia. Naispomolla ei ole Turussakaan helppoa, ja työkaverit saavat nopeasti vihiä aiemmista ongelmista.

Kotiasiat painavat, vaikka maantieteellistä etäisyyttä onkin. Eläkkeellä oleva poliisi-isä ilmoittaa, että äidin tila on jälleen huonontunut. Äiti on joutunut mielisairaalaan. Anna tuntee syyllisyyttä, mutta kauhistuu laitoksessa vieraillessaan omaakin tilaansa. Perhe on pitänyt aina kulissia yllä. Isä on ollut esimerkillinen hahmo, taitava ja arvostettu poliisintyössään, aktiivinen kunnallispoliitikko, kunnollinen isä ja puoliso. Äiti taas on ollut aina tiukan uskonnollinen. Hänen jumalansa on ahdasmielinen ja armoton. Vanhempien avioliitosta paljastuu lisää Annallekin vasta äidin sairaalaan joutumisen jälkeen.

Annan omassa menneisyydessä on mustia kohtia, jotka vaatisivat käsittelyä. Työ ei kuitenkaan suo siihen mahdollisuuksia. Kun Littoisista löytyy murhattu pikkupoika, Anna saa ensimmäisen ison juttunsa hoidettavakseen. Miesalaiset eivät kuitenkaan suostu helpolla komentoketjussa naisen alapuolelle. Lisäksi tutkinta alkaa polkea paikallaan, ja Annan paineet kasvavat yhä.

Kirja alkaa terapiaistunnosta vuonna vuoden 2006 elokuussa. Anna on työuupumuksen takia sairauslomalla. Monen turhan käynnin jälkeen terapeutti saa lopulta Annan avautumaan, ja tarina lähtee alkuun uudestaan keväästä 2006. Yhdeksän päivää katoamisensa jälkeen 12-vuotias Timo löytyy ikiaikaiselta uhrikiveltä allaan verilammikko. Selvitystyössä käy ilmi, että pojalla ei juuri ole ollut ystäviä, mutta ennen kuolemaansa hän on asioinut läheisessä Lidlissä. Hihasta löytyy limsapullo, jota ei kuitenkaan ole lyöty ostokuittiin. Kuukautta myöhemmin toinen poika jättäytyy junan alle.

Samaan aikaan tapahtuu muutakin. Maastopukuinen mies kuljeskelee metsissä ja puistoissa ja järjestelee tuhoisia onnettomuuksia. Lukija saa joitakin vihjeitä enemmän kuin poliisi. Yllättävän moneen juttuun näyttää liittyvän ”tuntematon mieshenkilö”, mutta otetta poliisi ei tästä haamusta saa millään.

Kirjan kansiliepeessä esitellään kirjailijaa lyhyesti ja kerrotaan, että Kanniainen on tehnyt parikymmentä vuotta kriminaalityötä ja työskentelee tällä hetkellä Turun vankilassa musiikin ohjaajana. Tätä asiantuntemustaan Kanniainen hyödyntää monella tapaa romaanissaan, jonka yksi monista tapahtumapaikoista on Kakola. Jotakin olisi kyllä voinut säästää myöhempäänkin käyttöön, sillä Pimeän korven on tarkoitus olla trilogian aloitusosa. Tähän on ladattu kovin paljon aineksia. On rikollisten välienselvittelyä, pedofiilijahtia, sekopäitä, rituaalimurhalavastusta ja poliisien yksityis- ja työelämän kuvioita. Juonikuviota olisi ollut varaa selkeyttää.

Kirja on kuitenkin mainio ahmintadekkari, nopealukuinen ja viihdyttävä synkkyyslastistaan huolimatta. Pidin Turun-kuvauksesta, tutut paikat ovat aina plussaa. Turkua on myös hyödynnetty, eikä kaupunki ole vain mikä tahansa kulissi tapahtumien taustalla. Huvitti, että jo ensimmäisellä sivulla Kanniainen nimittää Turkua entiseksi pääkaupungiksi. Omat Facebook-kaverini eivät kesällä tätä viittausta ymmärtäneet! J Ensimmäisellä sivulla Anna katselee terapeutin seinällä olevaa klassista suojelusenkelitaulua. Muistelisin, että törmäsin viimeksi saman taulun kuvaukseen Leena Lehtolaisen Henkivartijassa, jossa Hilja muistelee lapsena tajunneensa kuvan uhkaavaksi, siinä kun enkeli selvästikin hätistää lapsia rotkoon. Miettimään jäin myös sankarittaren nimeä. Anna-etunimi tuntuu olevan suosittu dekkaristeilla, ainakin miettimättä muistan Max Mannerin Anna Mäen Turusta ja Outi Pakkasen Anna Laineen Helsingistä. Kariluoto taas on selvä viittaus Tuntemattomaan sotilaaseen. Kuinka tarkoitettua lienee?

Poliisityötä kuvataan kirjassa realistisesti, joskin jotkut asiat hieman ihmetyttivät. Tampereen taannoisten tapahtumien valossa on aika epäuskottavaa, että 12-vuotiaan poikansa katoamisesta poliisille ilmoittavalle äidille sanotaan, että katoamisilmoitus tehdään yleensä vasta kymmenen päivän kuluttua. Ei kai ihan lasten kohdalla sentään? Muutenkin poliisit jättävät jotkut hyvinkin kiinnostavat johtolangat ja vihjeet kummallisesti tutkimatta, kun taas toisia pengotaan perusteellisesti. Loppumetreillä tarina on ihan jännittäväkin takaa-ajoineen kaikkineen. Jatko-osaa odotellaan täällä jo!

Esa-Pekka Kanniainen: Pimeä korpi

Karisto 2011. 286 s.

                                                        Kakolan vankila

Käy lukemassa myös Booksyn arvio.