Jari Tervo: Layla

Kohtaloni ei kiinnosta ketään.

Vain niitä, jotka tahtovat minut tappaa.

Jokohan tämä nyt on se Jari Tervon Finlandia-palkinnon arvoinen romaani? Hehkutettu ainakin on, Hesari räväytti kokosivun jutun kirjan ilmestymispäivänä (verkossa vapaasti luettava versio täällä), ja vielä eilisessäkin (9.9.) toimittaja Antti Majander kehuu kirjaa viiden muun ohella. Mieskirjailijat kun ovat ottaneet kirjoissaan jälleen kantaa päivänpolitiikkaan.

Itse en ole aivan vakuuttunut, kaikesta huolimatta. Pidin kirjasta kyllä, vaikka jälleen törmään tähän ikuisuuskysymykseen, voiko ja saako edes pitää kirjasta, jossa käsitellään kauheita asioita. Mielestäni kyllä, sillä hyvin käsiteltynä kauheudet saavat ajattelemaan, tuntemaan ja kenties jopa toimimaan. Majander intoutuu ylistämään Tervoa aihevalintansa takia Suomen näkyvimmäksi feministiksi. Mutta miksi Tervon käsittelemät aiheet, maahanmuutto, islamin ja kaiken vieraan pelko, kulttuurien väliset ennakkoluulot, naisiin kohdistuva sorto, alistaminen ja väkivalta, prostituutio ja ihmiskauppa, kunniamurhat, rikollisuus jne. saavat valtamedian huomion ja suitsutuksen nyt, kun käsittelijä on Jari Tervo, mieskirjailija? Aiheet kun eivät ole suomalaisessa kirjallisuudessa mitenkään uusia. Niitä vain ovat käsitelleet ennen naiset. Laylaa lukiessani nimittäin koin useaan kertaan, että olen jo lukenut tästä. Vahvimmin mieleen nousivat viime vuodelta Anja Snellmanin Parvekejumalat ja viihteellisempi mutta yhtä kaikki samaa aihealuetta käsittelevä Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Ulkomaisista mielessä pyörivät Herrbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos ja ainakin Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Hosseini tosin on mies, tiedän.

Jari Tervo jakaa mielipiteitä kirjailijana ja varsinkin julkisuuden henkilönä. Sanavalmis mies esiintyy viikoittain televisiossa, ja vaimokin on kirjailija, joka kirjoittaa avoimesti teksteissään Kirjailijasta eli Jari Tervosta. Itse pidän Tervoa yhtenä kestosuosikkinani, jonka proosatuotannosta olen lukenut suurimman osan, viimeksi Myyrän. Tästä historiallisesta trilogiasta on tosin lukematta vielä Troikka, enkä Koljattiakaan ole lukenut, vaikka teatterisovituksen olenkin nähnyt (siihen en kovasti ihastunut). Tervon vahvuuksia ovat verraton kielenkäyttö, mestarillinen rakenteella kikkailu (positiivisessa mielessä) ja loistava juonenpunonta. Kirjojen henkilögalleria on yleensä hengästyttävän laaja, mutta lukija voi olla vakuuttunut siitä, että lopussa kaikkien tarinat ovat ainakin kertaalleen ristenneet. Lukuisat pienet yksityiskohdat loksahtavat lopulta juuri niille kuuluville paikoilleen. Suosikkejani on edelleen ällistyttävä Minun sukuni tarina, jossa lukijaa viedään eikä meinata. Historiatrilogiaa varten Tervo on joutunut tekemään mielettömästi taustatyötä, eikä Laylakaan varmasti kovin helpolla ole syntynyt.

Mutta sitten asiaan, eli Laylaan. Juoni on jälleen tervomaiseen tapaan monihaarainen ja polveileva, mutta jotakin siitä on pakko kertoa. Tarinassa on kaksi päähaaraa, jotka luonnollisesti yhdistyvät. Alkuun lähdetään Istanbulista kurdien puolilaittomalta asuinalueelta. Kurdiperheen toisiksi vanhin tytär Layla viettää häitään hänelle jo heti syntymän jälkeen sovitun serkkunsa kanssa. Ikävä kyllä Laylasta ei hääyönä olekaan vuotanut verta morsiusvuoteen lakanoille. Hän on häpäissyt sekä aviomiehensä että oman perheensä. Teko ei voi jäädä rankaisematta. Suku raahaa paikalle turkkilaisen työmiehen, jonka on viikkoa aikaisemmin nähty puhuttelevan Laylaa. Kiihkoissaan miehet naisväen kannustamana murhaavat ensin turkkilaisen. Sitten on Laylan vuoro. Odottamatta poliisit kuitenkin ajavat pihaan, ja vielä suurempi yllätys on, että Laylan vanhin veli Nasir auttaa sisarensa pakoon.

Samaan aikaan Suomessa kauppatieteiden maisteri Armonlahti yrittää selvitä veloistaan virittelemällä uutta bisnestä. Mies hankkii Kruununhaasta ison vuokra-asunnon alkoholisti Helenan nimiin. Helena yrittää selvitä kuiville saadakseen jälleen tavata viisivuotiasta poikaansa. Ainoa keino on ryhtyä huoraksi, prostaamaan, kuten Tervo asian ilmaisee. Armonlahti tekee Helenasta jonkinlaisen bordellin emännän, joka tietysti myös itse osallistuu varsinaiseen työskentelyyn. Pian toiseenkin huoneeseen löytyy työntekijä, mutta kolmas odottaa edelleen asukastaan. Lukija tietääkin jo, kuka siihen lopulta tulee.

Layla saa perheensä miehet peräänsä. Kunnia ja miehuus on palautettava, eikä heimon häpäisijää saa päästää livahtamaan. Suomessa kuvioihin liittyy vielä ainakin filosofian ylioppilas Mika Jaussi, joka haluaa estää islamin leviämisen Suomeen mahdollisimman konkreettisin keinoin, sekä Armolahden poika, joka saa selville isänsä maustebisneksen todellisen laidan. Myös Helenan asioista päättävällä sosiaalityöntekijällä sekä vuokraisännällä on omat ratkaisevat roolinsa kuvioissa.

Tervo ei tyydy tekemään Laylan taustaa ylimalkaisesti, vaan perheen sisäiset suhteet on rakennettu taiten. Miehiä ei aja Laylan perään pelkästään hehkuva viha ja kostonhimo tai perinteen velvoite. Takana on monimutkaisempia asioita, jotka vähitellen paljastuvat tarinan edetessä. Layla on uskottavasti kuvattu, samoin hänen ystävänsä Tamara. Mutta jos haluaa oikeasti lukea, millaista on joutua vieraaseen maahan alaikäiseksi seksiorjaksi, kannattaa lukea Wassmon Lasi maitoa. Siinä kohtaa nimittäin Tervo päästää lukijan helpolla, kenties myös itsensä. Toisaalta se ei ole Laylan heikkous. Tarinaa ei voi syventää joka suuntaan, vaan on luotettava lukijankin mielikuvitukseen.

Antti Majander on lainannut arvioonsa saman kohdan kuin minäkin merkitsin hiirenkorvalla:

"Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappoivat naisiaan aivan samoista syistä kuin kurdit tai turkkilaiset tai syyrialaiset miehet, mutta Finlandiyan miesten murhia ei kutsuttu kunniamurhiksi. Silti he murhasivat oletetun kunniansa vuoksi. Heidän uskontonsa oli humala. He vetäytyivät oikeudessa sen suojiin."

Nämä ovat Laylan veljen Nasirin sanoja kirjan lopussa. Lopun Tervo vetää omalla tyylillään kenties aavistuksen överiksi. Muutenkin Tervo on tässäkin kirjassaan onnistunut pitämään humoristin pilkkeen silmäkulmassaan. Kirjan alussa Layla tapaa vanhan ja viisaan kurdimiehen, joka kehottaa häntä pakenemaan Suomeen, Finlandiyaan, koska se on selvästi aito paratiisi Euroopassa. Syynä on se, että suomalaiset ainoana kansana ovat tajunneet jalkapallon turmiollisuuden:

”Älyä ruokittiin pitkillä selostuksilla menneistä ja tulevista jalkapallo-otteluista. Lapsilta riistettiin kädestä kirja ja työnnettiin tilalle pallo. Vauhtiin potkaistu pallo ei enää pysähtynyt. Se kimpoili loputtomiin, Lontoosta Buenos Airesiin, Kairosta Kiotoon. Se ylitti Himalajan ja valtameret. Se pysähtyi galaksimme ytimeen auringoksi. Kansat pitivät uljaimpana saavutuksenaan pääsyä potkimaan nahkapalloa maailmanmestaruuskisoihin. --- Yksi kansa ei piitannut jalkapallosta. Se oli Finlandiya. Kenraali hymyili. Finlandiya ei ollut koskaan potkinut palloa mestaruuskisoissa siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei kiinnostanut Finladiyaa. Se ei alentunut ilta toisensa jälkeen möykkäämään betonistadioneilla. Reisien pönkistämisen sijaan se keskittyi hengen aateluuteen. --- Miehet olivat Apollon kaltaisia: leveät hartiat, taivaansiniset silmät, pilvetön otsa ja lihaksikkaat, lämpimät kädet. He eivät muistuttaneet lainkaan jalkapalloheeroksia, manchesterilaisia gangstereita.”

Niinpä! J

Jari Tervo: Layla

WSOY 2011. 361 s.

P.S. Alla olevien kommenttien takia olen hieman hämmentynyt. Kuka Tervoa oikein lukee ja ostaa? Käsittääkseni hän on Suomen myydyimpien ja luetuimpien nykykirjailijoiden joukossa, vilkaiskaapa vaikka tätä linkkiä. Ovatko lukijat miehiä? Oma mieheni ei ole oikein Tervoon ihastunut. Toinen saman sukupolven kirjailija Kari Hotakainen tuntuu purevan kirjablogien naisiinkin. Voisikohan joku mies kommentoida?