Leena Lehtolainen: Henkivartija ja Oikeuden jalopeura

Leena Lehtolaisen kirjailijanuraa olen seurannut vuodesta 1994 alkaen, jolloin luin ensimmäistä kertaa hänen ensimmäisen Maria Kallio -kirjansa Ensimmäinen murhani. Se ei ollut kovin onnistunut kirja, mutta ei kuitenkaan niin huono, etten olisi halunnut lukea lisää. Seuraavaksi tartuin Luminaiseen, joka sai ilmestymisvuonnaan 1996 Suomen dekkariseuran Johtolankapalkinnon. Tämä kirja onkin Lehtolaisen parhaita, eikä se ole menettänyt ajan kuluessakaan liikaa. Sen voi siis mainiosti lukea 1990-luvun puolivälin ajankuvauksena ja ihan kelpo dekkarina myös. Sitten etenin taaksepäin ja luin Harmin paikan, joka on ehkä ensimmäistäkin osaa heikompi, mutta seuraava Kuparisydän on jo ihan kohtalainen. Siinä Maria palaa kesänimismieheksi kotiseudulleen. 1997 ilmestyneessä Kuolemanspiraalissa minulla on kirjailijan omistuskirjoituskin! Kuolemanspiraali on yhtä hyvää tasoa kuin palkittu Luminainenkin. Siinä kerrotaan tytöstä, joka harrastaa taitoluistelua ihan tositarkoituksella, ja Lehtolainen kuvaa lasten ja nuorten maailmaa taitavasti. Loppuhuipennus jäähallilla on hyytävä, samoin kohtaus, jossa tytön ruumis löytyy. Näin jälkikäteen katsoen nämä kaksi ovat pitkän Maria Kallio -sarjan ehdottomat kärkikirjat.

Loputkin Kallio-sarjasta olen lukenut, ja useimmista ihan pitänytkin. Osan olen myös kuunnellut äänikirjana lukemisen lisäksi, kuten Rivon satakielen. Kuitenkin jo jossakin Ennen lähtöä -kirjan kohdalla aloin ajatella, että Maria Kallio on tullut vähitellen tiensä päähän. Niinpä olin iloinen, kun Maria jossakin pari kolme osaa takaperin päätti irtisanoutua poliisin palveluksesta ja siirtyä muihin hommiin. Ajattelin, että nyt Lehtolainen saa puhallettua sankarittareensa uutta puhtia. Mutta pettymyksekseni Maria sitten kiltisti palasi entisen työnantajansa hoiviin.

Lehtolainen on kyllä yrittänyt irtiottoa Mariasta useaan kertaan. Parhaiten onnistunut kirja, jossa Maria on vain hyvin pienessä sivuroolissa, on Tappava Säde. Se on mielestäni muutenkin parhaita Lehtolaisen kirjoja, joka kesti hyvin myös äänikirjakuuntelun, vaikka hyvin muistikin, miten tarina ratkesi. Muista Lehtolaisen psykologisista romaaneista en ole kauheasti innostunut, vaikka useimmat olen lukenutkin.

1990-luvun suomalaisessa ja ihan kaikessakin dekkarikirjallisuudessa Maria Kallio oli raikas tuulahdus. Päähenkilö on poliisi, loppupuolella sarjaa esimiesasemassa. Tämä antaa mainion näkökulman tarkastella hyvin miehistä ja hierarkkista maailmaa naisnäkökulmasta. Maria on aika ronski naiseksi, mutta kuitenkin myös naisellinen. Hän rakastuu, menee naimisiin ja tulee äidiksi sarjan aikana. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen ei aina ole helppoa Mariankaan kotona, vaikka aviomies onkin melkoinen unelma. Lapset kasvavat murrosiän kynnykselle asti, mikä sekin tuo uusia näkökulmia tarinaan.

Ilahduin myös, kun kuulin, että Lehtolainen on aloittamassa uutta sarjaa, jonka sankarina on jälleen nainen. Tällä kertaa kyseessä ei ole poliisi vaan henkivartija. Lehtolainenkin siis päätti käyttää jotakin muuta kuin poliisia sankarina, koska se tuo enemmän liikkumavapautta. Poliisin kun on noudatettava lakia. Muut voivat yleensä hieman venyttää sääntöjä, kuten Reijo Mäen Vares. Ennakkoesittelyissä uusi sankaritar Hilja Ilveskero alkoi kuitenkin nopeasti tuntua yliampuvalta ja epäuskottavalta, enkä sitten tullut ostaneeksi tai lainanneeksi Henkivartijaa, kun se oli ilmestynyt. Nyt kuitenkin sain sen sattumalta kirjastosta äänikirjana ja päätin tarttua tilaisuuteen. Seuraava osakin oli sopivasti ilmestymässä, ja päätin varata myös sen äänikirjaversiona.

Henkivartija lähtee räväkästi liikkeelle. Minäkertoja, henkivartijana toimiva Hilja Ilveskero on Moskovassa turvaamassa suomalaista liikenaista Anita Nuutista. Nuutinen on timantinkova kiinteistöbisnesnainen, joka on hankkinut itselleen vihollisen venäläisestä rikollispomosta. Hilja riitautuu työnantajansa kanssa ja irtisanoutuu välittömästi. Seuraavana päivänä Nuutinen tapetaan, ja Hilja löytää itsensä huonovointisena ja muistinsa menettäneenä omasta hotellihuoneestaan. Hän päättää kadota nopeasti Suomeen ja siellä Kaavin perukoille entiseen kotiinsa Hevonpersiin saareen.

Kirjassa kerrotaan välillä Hiljan lapsuudesta, jonka hän on viettänyt enonsa kanssa sen jälkeen, kun isä on tappanut äidin. Sitten taas eletään nykyhetkeä. Hilja saa uuden työn vihreiden naiskansanedustajan henkivartijana ja myöhemmin avustajana. Sitä ennen hän on viettänyt aikaa Inkoossa ystävänsä mökillä ja huomannut, että venäläinen mies hiippailee hänen mökkinsä ympärillä. Hilja päättelee, että Anitan murhauttanut venäläisrikollinen on päättänyt päästä myös hänestä eroon. Täysin epäloogisesti Hilja tutustuu tähän varsin komeaan mieheen ja päätyy rakastumaankin. Seksi on niin rajua, että Kopparnäsin kievarin sänky on hajota. Välillä Hilja taas epäilee miestä, David Stahlia milloin mistäkin. Sitten Hiljan uusi työnantaja Helena siepataan ja Hiljan pitää pelastaa hänet sillä aikaa kun David käy pelastamassa maailman. Loppu on romanttinen.

Oikeuden jalopeura jatkaa oikeastaan suoraan tästä, vaikka aikaa on kulunut pari vuotta. Alku on taas ihan lupaava. Hilja ja David tapaavat Italiassa ja viettävät romanttisen viikon vuokra-asunnossa. Davidin on piileskeltävä, sillä roistot, joita hän rankaisi edellisessä kirjassa, janoavat kostoa. Kehenkään ei voi luottaa. Sitten yllättäen David katoaa jälkeä jättämättä, ja Hilja löytää asunnosta juuri ammutun ruumiin, jolla on Davidin puhelin taskussaan. Kuka on kuka ja mitä oikein tapahtuu? Hilja on täysin ymmällään. Lukitusta laatikosta tosin löytyy salaperäinen kirjekuori ja kaleidoskooppi. Epäuskottavasti Hilja avaa kuoren vasta Helsingissä! Helsingissä Hilja ottaa jälleen yhteyttä edellisessä osassakin mukana olleeseen komisario Laitioon, joka on muuttunut epämiellyttävästä öykkäristä hellyttäväksi nallekarhuksi. Laitio on niitä harvoja, jotka tietävät Hiljan ja Davidin aiemmista vaiheista. Sitten Hilja auttelee ystävätärtään ravintolan perustamisessa, tutustuu aiemmin kolkkaamaansa venäläiseen pikkurikolliseen, on tämän alastonmallina ja menee tämän kanssa sänkyyn. Samaan aikaan Laition uusi pomo käyttäytyy omituisesti ja Hilja saa selville, että David on käynyt kyselemässä hänen äidistään ja että hänen isänsä on joskus karannut pariksi päiväksi vankilasta. Kaikki tämä kääritään jotenkuten lopussa rullalle. Loppu lässähtää mielestäni todella pahasti, ja viimeisetkin uskottavuuden riekaleet katoavat taivaan tuuliin.

Oli ehkä virhe kuunnella nämä peräkkäin, vaikka toisaalta se kyllä helpotti juonenkäänteiden seuraamista melkoisesti. Henkilöitä on kaikkiaan paljon, ja nimissä saattaa muuten mennä sekaisin. Kuitenkin aloin aika lailla kyllästyä Queensin Turvallisuusakatemian oppeihin, joiden mukaan koko ajan jossakin voi olla puukottaja, ampuja tai räjäyttäjä vaanimassa ihan ketä tahansa. Niinhän se tietysti on, mutta tervejärkisenä ei voi elää, jos koko ajan pelkää pahinta. Kyllästyin myös Hiljan ilvesfiksaatioon, jota on tungettu kaikkiin väleihin ontuvista kielikuvista alkaen. Hieno eläin, ei siinä mitään, mutta liika on liikaa. Vihreistä elämänarvoista Lehtolainen on kirjoittanut Kallio-dekkareissakin, ja sama teema jatkuu myös Hilja-romaaneissa. Hiljan ravintoloitsijaystävä Monica avaa lähiruoan ja reilunkaupan ravintolan, jossa tarjotaan mm. karjalaisia ja savolaisia perinneruokia afrikkalaisittain. Siellä Hiljakin kuorii lanttuja keittiössä. Hilja myös kippaa ruoantähteet Italiassa toscanalaiseen kompostiroskikseen…

Sitten vielä toive kustantajille: älkää vaihtako kirjasarjan lukijaa kesken kaiken! Henkivartijan lukee Satu Paavola, josta tuli mielessäni Hilja. Oikeuden jalopeurassa lukija on Suvi-Sini Peltola, jonka ääni ja lukutyyli ovat tyystin erilaiset kuin Paavolalla. Vasta ihan lopussa sain irrotettua ajatukseni lukijasta. Häiritsevää! Erityisesti minua nyppi Peltolan tapa ääntää Monica Muunikaksi.

Leena Lehtolainen: Henkivartija
Tammi 2009. 9. cd-levyä, lukija Satu Paavola.

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura
Tammi 2011. 9 cd-leyvä, lukija Suvi-Sini Peltola.

Kävin vielä Suomen kirjakauppaliiton sivuilta kopsaamassa tuoreimman Mitä Suomi lukee -listan elokuun tulokset. Lehtolaisella on vankkumaton kannattaja- ja lukijakuntansa. Osuin itsekin kesällä kirjakauppaan, kun Oikeuden jalopeura oli tullut juuri myyntiin. Ovesta purjehti useampi ikäiseni nainen, ja he kaikki huokailivat ihastuksesta kirjan nähdessään. Oikeastaan hieman tunsin haikeutta, sillä aivan samalla tavalla minäkin olen aikaisemmin Lehtolaisen uutuuksiin suhtautunut. Olenkohan ihan kyynistynyt?


(Tummennetut = luettu, kursiivilla = aion lukea ihan pian!)

Kotimainen kaunokirjallisuus
1	Lehtolainen Leena	Oikeuden jalopeura	Tammi
2	Utrio Kaari	Oppinut neiti	Amanita
3	Hotakainen Kari	Jumalan sana	Siltala
4	Rönkä Matti	Väärän maan vainaja	Gummerus
5	Soininvaara Taavi	Punainen jättiläinen	Otava
6	Mäki Reijo	Mustasiipi	Otava
7	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja	WSOY
8	Juba	Viivi ja Wagner - Vieläkin yhdessä	Arktinen Banaani
9	Hämäläinen Karo	Erottaja	WSOY
10	Oksanen Sofi	Puhdistus	WSOY