Yllätyksekseni blogissani on ollut parina viime päivänä vilkasta keskustelua! Hienoa. Kuten Kerstin Ekman sanoo romaanissaan Herätä minut eloon: ”Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu, on ihmiselle syvästi välttämätöntä.” Nappasin sitaatin Merete Mazzarellan kirjasta Silloin en koskaan ole yksin – lukemisen taidosta, jota olen juuri aloittelemassa. Jälleen tuntuu, että kun jokin aihe on itsellä pinnassa, siihen törmää joka puolella.
Kerroin jo viime viikolla hienosta kurssista, johon työnantaja armollisesti minut ”määräsi”, eli maksoi viulut ja vielä palkan kurssittelusta. Kyseessä oli kolmen päivän sessio nimeltä Luova kirjoittaminen, ja sen veti Taija Tuominen, kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Oppimassa oli joukko länsiuusmaalaisia luokanopettajia ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia. Näkökulma oli siis, miten opettaa kirjoittamista. Taija Tuominen esitteli meille melkoisen pinon kirjoittamisen oppaita, joita saimme yölainata. Lisäksi hän oli laatinut meille oivallisen listan, jonka kanssa voi suunnistaa kirjastoissa ja kirjakaupoissa. Tuo Mereta Mazzarellan teos oli yksi kurssilla esitellyistä. Keskustelimme myös palautteen antamisesta ja vastaanottamisesta ja kritiikistä. Miten kirjailijat ottavat kritiikkiä vastaan? Tästä on juuri keskusteltu mm. anni m:n blogissa, vilkaiskaapa keskustelua!
Sitten tulin kirjoittaneeksi tänne sanomalehdestä lukemastani uutisesta, jossa kerrottiin suomalaisten kirjailijoiden tuloista. Hesarin painetussa versiossa oli tutkimustuloksia esitelty hieman toisessa valossa kuin saman lehden verkkoversiossa. Verkon uutisessa karu totuus huonosta ansiotasosta vasta pääsi oikeuksiinsa. Sen mukaan siis puolet kyselyyn vastanneista ansaitsi kirjoittamisellaan alle 2000 euroa vuodessa. Aika pysäyttävää. Eilen kirjoitin innoissani Helsingin kaupunginkirjaston kampanjasta, jossa yritetään huumorin kautta innostaa miehiä lukemaan ja kertomaan siitä julkisesti. Kai minulla sitten on huono huumorintaju, koska minusta idea oli ihan hyvä. Muut ovat olleet epäilevämpiä ja näkevät kampanjassa heikkoja puolia, jotka minulta menivät ensin ihan ohi. Kummastakin aiheesta on oivallinen kirjoitus myös Hyönteisdokumentti-blogissa.
Pitemmittä puheitta otan uskaliaasti esiin vielä kolmannen lehtiuutisen, johon törmäsin lauantaina. Kyseessä on STT:n juttu, jota pienemmät paikallislehdet ovat verkkosivuillaan käyttäneet, googlaamalla löytyy. Otsikko on Kirjailijaksi ei vain tulla, vaan myös opiskellaan tai jotakin sen suuntaista. Juttu ilmestyi myös Salon Seudun Sanomissa, josta sen siis lauantaina luin. Uutinen koskee Nora Ekströmin lauantaina tarkastettua väitöskirjaa Kirjoittamisen opettajan kertomus. Kirjoittamisen opettamisesta kognitiiviselta pohjalta. Ekström opettaa kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa. Kannattaa lukea linkistä aukeava esittelyteksti. Siinä sanotaan mm. näin:
Ekström paikantaa työssä alueita, joilla hänen omaa toimintaansa opettajana ohjaavat tiedostamattomat, historialliset mallit ja ajatustavat. Erityisen haasteellinen on luovuuden käsite. Ekström pyrkii irrottautumaan varhaisen luovuustutkimuksen tekijän persoonaa korostavasta otteesta ja laajentamaan luovuuskäsitystään nojautumalla sosiokulttuuriseen teoriaan, joka painottaa luovan työn yhteistyöluonnetta, sidonnaisuutta yhteisöön, aikaansa ja opittuihin tietoihin ja taitoihin. Tällainen näkemys luovuudesta sopii synnynnäistä persoonallisuutta korostavia malleja paremmin kirjoittajakoulutuksen taustalle, sillä muutamat kotimaiset kirjat sisältävät jo kohtia, jotka ovat syntyneet kirjoittajakoulutuksessa saatujen tehtävänantojen pohjalta. Tätä aihetta tutkija on selvittänyt kirjailijakyselyiden avulla.
Olisipa kiinnostavaa tietää, mihin tässä viitataan: muutamat kotimaiset kirjat sisältävät jo kohtia, jotka ovat syntyneet kirjoittajakoulutuksessa saatujen tehtävänantojen pohjalta. Siis kuka, mitä, missä?
Kiinnostavaa on myös tämä: Ekströmin keskeinen aineisto muodostuu kirjoittajaoppaista, joita kirjailijat ja kirjoittamisen opettajat ovat tuottaneet. Hän kuvaa myös, kuinka kirjoittajakoulutus 1900-luvun puolivälin jälkeen kasvaa lyhytkursseista ja kansalaisopistojen opetuksesta tasolta toiselle eteneväksi, tavoitteelliseksi opiskeluksi ja lopulta akateemiseksi oppiaineeksi.
Kuten alussa sanoin, tuntuu, että tämä aihe on nyt pinnassa, ainakin minulla. Olisiko esimerkiksi Sofi Oksanen, joka väitöskirjan esittelytekstissä ja siitä kertovissa uutisissa kaikissa mainitaan, huonompi vai parempi kirjailija ilman kirjoittamisen opintojaan?
Kertokaa nyt muutkin tuntojanne. Voiko kirjailijaksi opiskella muuten kuin elämällä mielenkiintoisen elämän?
Vielä haluan selvyyden vuoksi tarkentaa, että otsikon ja osan tekstistäkin on tarkoitus olla ironista. Kenenkään ei siis pidä loukkaantua! Mutta mukava olisi ihan ystävällisessä hengessä keskustella näistäkin ilmiöistä.
Vielä haluan selvyyden vuoksi tarkentaa, että otsikon ja osan tekstistäkin on tarkoitus olla ironista. Kenenkään ei siis pidä loukkaantua! Mutta mukava olisi ihan ystävällisessä hengessä keskustella näistäkin ilmiöistä.
Jaa... enpä kyllä arvannut, että tämän tekstin alla olevaan kirjoitukseen rauhassa pysähtyminen ja sen pohtiminen ja miettiminen kantilta jos toiseltakin olisi huumorintajuttomuutta. Rehellisesti sanottuna en kyllä tullut tuollaista ajatelleksikaan. Mielenkiintoinen näkökulma! Opin uutta! Kiitos!
VastaaPoistaLuultavasti duaalimalli pätee kirjalijaksi tulemisessa: eli joko ilman opintoja ja opintojen kanssa. Toisen luovuutta on vaikea nähdä, ja toisten on vaikea sitä joskus hyväksyä. (luovaa tai parempaa kuin itse). Opettajan tehtävä on minusta taideaineissa antaa kaikkien kukkien enemminkuin että kaikki vääntävät samaa kuvaa tai tekstiä ja opettaja nyppii poikkeavat pois.
VastaaPoistaNo niin, Anonyymi! Minähän se huumorintajuton arvelin olevani! Miten tämä kirjoittaminen voikin olla näin vaikeaa?! Tarkoitin siis, että en osannut ottaa hesalaisten kampanjaa ollenkaan niin arveluttavana kuin monet selvästikin ovat, asiaa tarkemmin kuin minä pohtineena!
VastaaPoistaOmassa blogissa kommentoin enemmän tuota ammatin ja elämän vaikutusta kirjalliseen tuotantoon, mutta pallotellaan ajatusta täälläkin...
VastaaPoistaMieleen tulee parikin sitaattia, toisaalta se kuuluisa Erno Paasilinnan lausunto että kirjailijaksi tullakseen pitää elää kirjailijan elämä, ja toisaalta Flannery O'Connorin kommentti että kenellä tahansa joka on hengissä ja 18-vuotias on tarpeeksi kokemusta kirjoittaa kirja, joka ei pysty tekemään sitä vähästä ei pysty tekemään sitä paljosta.
Ongelmalliseksi kohdaksi minä ottaisin sen että jos ne kokemukset alkavat olla liian yhdenmukaisia, että kirjailijaksi tullaan vain opiskelemalla kirjallisuutta (ja mielellään vain kirjallisuutta) ja tunnetaan vain muita kirjailijoita tai kirjallisuuden parissa eläviä ihmisiä...sisäsiittoisuus ei ole hyväksi millekään kulttuurin tai biologian alalle.
Ja ehkä se ongelma ei ole yksittäiset kirjailijat vaan kirjallisuus, siis myös se mistä kirjoista puhutaan, mistä kirjoitetaan lehtiin, mihin keskittyy kritiikki, kenelle myönnetään palkinnot ja apurahat (tai ne kirjailijapalkat). Kun vain tiettyjä asioita tietyillä tavoilla käsitteleviä kirjoja nostetaan esiin tai niille ylipäänsä annetaan elinmahdollisuudet, niin lopputuloksena voi hyvinkin olla taidemuoto jolla ei ole mahdollisuuksia kiinnostaa ketään muuta kuin sitä pientä homogeenistä ryhmää joka tekee sitä itse.
Uskoakseni kirjailijan keskiansiot yhä ylittävät vaikkapa kansantanhuajien tai suopotkupalloilijoiden keskiansiot. Pitäisikö nöin olla?
Olisipa tosiaan kiinnostavaa tietää, missä sellaisia kirjoittajakoulutuksessa syntyneitä katkelmia on kansien välissä! Sinänsä tosin yksi ja sama.
VastaaPoistaOlen hdcanisin kanssa siitä ihan samaa mieltä, että elämänkokemus on yksi kirjailijan tärkeimpiä ominaisuuksia. Silti koulutus ei sulje kokemusta tietenkään pois. Kouluttautuminenkin on elämänkokemusta, tosin en ehkä jaksaisi lukea kovin pitkään kuvausta opinpenkillä istumisesta. Olen myös samaa mieltä siitä, että jos kaikki kirjailijat olisivat kirjallisuuden tohtoreita, ei luettavaa riitä kaikille. Näinhän sentään asia ei olekaan! Kaikesta koulutuksesta huolimatta on ilman muuta mahdollista, että mestarikirjailija tulee vaikka lähikaupan lihatiskiltä. Uskon, että hänellekin silti on hyötyä siitä, että hän kirjoittaa paljon. Se on harjoitusta, johon Kirsi hienosti otsikossaan viittasikin!
Tässä keskustelussa yleistetään kovasti, tyypitellään ja lokeroidaan. Siltä minusta tuntuu.
Sisäsiittoisuus ei koskaan ole hyväksi, olipa kyse kirjailijoista tai jostakin ihan muusta.
Ottamatta kantaa puolesta tai vastaan, mielenkiintoista on, että kuten jo siellä viime viikon kurssilla ja nyt tämän Ekströmin väikkärin yhteydessäkin todetaan (ja varmasti muutenkin jo tiedetään), juuri kirjoittaminen on ollut se mystinen taito ja taiteenlaji, jota mukamas ei ole voinut opettaa tai opiskella. Muiden taiteiden koulutuksella on Suomessakin pitkät perinteet. Eihän alan opiskelu tietenkään kenestäkään vielä tee mestaria, mutta kyllä varmasti treeni auttaa kirjoittajaakin. Eikä kaikista, jotka opiskelevat kirjoittamista, ole varmaan tarkoituskaan tulla kirjailijoita. Sitten on vielä tämkin näkökulma, kuka voi opettaa kirjoittamista. Kirjailijat vai opettajat?
VastaaPoistaMielestäni kirjailijaksi synnytään. Joko sitä on lahjoja syntyessään tai ne lahjat karttuvat iän myötä. Minulle kävi niin, että lahjat olivat jo lapsena, mutta ne ovat terävöityneet jonkinmoiseksi osaamiseksi kirjoittajakoulun avulla. Tai lähinnä nyt sen avulla, mitä opastusta sain JO kirjoittamiini teksteihin. Mutta sen voin sanoa, että kirjallisuuden opinnoista yliopistolla tuskin oli muuta hyötyä kuin se, että opin tuntemaan kaikenmoista kirjallisuutta.
VastaaPoistaJoten sanoisin, että eiköhän elämä opeta enemmän kuin minkäänmoiset koulut.
Ainakin minun romaanissani Jostakin kotoisin on kohtia, joiden ensimmäinen versio on syntynyt tehtävänannon perusteella. Toki olen ajatellut sitä kirjaa ja niitä henkilöitä tehdessäni harjoitusta. Nuo kohdat ovat muokkaantuneet alkuperäisestä aivan kuten muukin teksti.
VastaaPoista