Richard Mason: Meren huoneissa

”Vaimoni, jonka kanssa olin ollut naimisissa yli neljäkymmentäviisi vuotta, ampui itsensä eilen iltapäivällä.”

Richard Masonin Meren huoneissa on maannut luettavien pinossani varmaan jo vuoden. Pokkari on äitini omaisuutta. Sain sen luettavaksi lämpimien suositusten kera, mutta lukeminen on vain jäänyt. Osittain syynä ovat kirjan kannet ja nimi. Jotenkin olin luonut niistä itselleni kuvan, että kirjassa kerrotaan jotain purjehdukseen liittyvää ja historiaan sijoittuvaa tarinaa. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä.

Odotushorisontissani ei siis ollut kovin suuria toiveita, mutta sen verran lujasti luotan äidin suosituksiin, että ostin jo viime talvena Masonilta toisenkin kirjan pokkariversiona, kun halvalla sai. Muistojen huoneet odottelee edelleen hyllyssä vuoroaan. Miksiköhän suomennosten nimissä on jämähdetty huoneisiin? Meren huoneet on englanniksi ilmestynyt nimellä The Drowning People.

Masonista minulla ei ollut sen enempää tietoa, kuin että mies on kyseessä ja todennäköisesti britti. Jos olisin tutkinut esimerkiksi Wikipediaan hieman tarkemmin jo ennen lukemista, olisin ehkä suhtautunut kirjan ilmiselviin puutteisiin hieman ymmärtäväisemmin. Yllätys oli, että Mason on niin nuori, syntynyt vuonna 1977, ja Meren huoneissa, joka on Masonin esikoisromaani, ilmestyi vuonna 1999. Gummeruksen sivuilla kerrotaan, että Masonin perhe on hyvin kirjarakas. Mason päätti 18-vuotiaana Oxfordin opiskelijana kirjoittaa romaanin. Sanoista tekoihin. Esikoiskirjasta tuli maailmanmenestys.

Menestyksen kyllä ymmärtää. Meren huoneissa on viihdyttävästi kirjoitettu, jännittävä ja romanttinen tarina, jossa kauniit nuoret menestyvät, rakastavat ja tuhoutuvat. Tapahtumat liikkuvat Lontoon seurapiireissä, romanttisen pelottavassa Setonin linnassa Englannin rannikolla, Prahassa ja Ranskan maaseudulla.

Kirja alkaa tuonne ylälaitaan lainaamallani hyvin tehokkaalla lauseella. Hieman alempana kirjan ensimmäisellä sivulla valaistaan asiaa lisää: ”Minä hänet tapoin.” Tästä sitten kirjan minäkertoja, seitsemänkymppinen Setonin linnanherra James Farrell, alkaa kertoa tapahtumia alusta alkaen. Ideana on jonkinlainen tunnustuspuheenvuoro, jonka kuulijana on lukija. Farrell haluaa saada lukijan ymmärtämään, miksi hän on ampunut vaimonsa ja miksi hän aikoo antaa poliisin ja oikeudenkin uskoa, että kyseessä oli onnettomuus tai oikeammin itsemurha.

Palataan siis James Farrellin nuoruuteen, aikaan, jolloin hän parikymppisenä oli vastoin vanhempiensa tahtoa päättänyt keskeyttää yliopisto-opintonsa ja ryhtyä vakavissaan opiskelemaan ammattiviulistiksi. Paikka huippukoulussa on varmistumassa, mutta vanhempien mielestä ratkaisu on edelleen edesvastuuton. Erään riidan jälkeen James hölkkää yksin Hyde Parkissa varhain aamulla, kun hän tapaa kauniin ja surullisen Ellan. James rakastuu. Pian kohtalo heittää Ellan taas hänen eteensä, mutta Ella onkin kihlautumassa toisen kanssa. Ella kertoo kuitenkin Jamesille sukunsa kirouksesta. Suvulle kuuluu upea aateliskartano, Setonin linna Etelä-Englannissa. Isoisän onnistunut naimakauppa on aikoinaan pelastanut linnan perikadolta, mutta isoäiti on kuitenkin päätynyt dramaattiseen itsemurhaan. Monimutkaisten ja traagisten vaiheiden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa Ella on linnan perijätär, vaikka hänen serkkunsa Sarah on saanut kasvatuksen, joka tehtävään vaaditaan.

Jamesin kohtaloon liittyy myös ystävyys pianisti Ericiin. Ystävykset matkustavat pariksi kuukaudeksi Prahaan opiskelemaan ja huolehtimaan Ericin sukulaistädin, kuuluisan taidemaalarin jäämistön myynnistä. Aika Prahassa on kuvattu kirjassa taianomaiseksi unelmaksi. Ellan, Ericin ja Jamesin kohtalot alkavat kuitenkin kietoutua yhä tuhoisammaksi kimpuksi.

Kirjassa on siis mielenkiintoinen ja viihdyttävä juoni. Sen kuitenkin osittain pilaa se, että tarinaansa vuodattava vanha James ei malta olla jatkuvasti tiputtelematta ilmiselviä vinkkejä tulevasta. Aika monet dramaattiset käänteet on lapsellisen helppoa arvata jo kauan etukäteen, jolloin tuskastuu hitaisiin henkilöihin, jotka tarpovat kohti päämääräänsä kuin syvässä lumihangessa. Tätä juuri pidän kokemattoman kirjailijan puutteena. Taitavampi, ammattitaitoisempi kirjoittaja olisi osannut hillitä paremmin vihjailunhalunsa. Kaikki juonenkäänteet eivät kestä kovin kriittistä tarkastelua realistisuuden suhteen.

Erikoinen ratkaisu on myös tapahtuma-ajan valinta. Kirjan nykyhetki, jossa vanha James Farrell kertoo tarinaansa, sijoittuu 2040-luvulle. Henkilöiden nuoruus, jossa kaikki olennainen tapahtuu, sijoittuu siis 1990-luvun alkupuolelle ja puoliväliin.

Jos siis kaipaa kevyttä viihdykettä vaikkapa lomalle, lentokoneeseen tai junamatkan ratoksi, Meren huoneissa on oikein hyvä valinta. Ainakin minulla tämä toimi erinomaisesti tässä tehtävässä. Jos odottaa jotakin korkeakirjallisempaa, todennäköisesti pettyy.

Richard Mason: Meren huoneissa (The Drowning People)

Suom. Mika Tiirinen. Gummerus.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Ilse ja Meri.

"Kirjailijatkin myyvät itseään"

Helsingin Sanomat kutsui yli sata kulttuurin ja tieteen vaikuttajaa raatiin, joka lietsoo ja syventää ajankohtaista keskustelua. Raati vastaa viikon kysymykseen perjantain Helsingin Sanomissa. Näin määritellään HS-raati lehden verkkosivuilla. Paperilehteen raadin käsittelemästä aiheesta tulee näköjään vain hyvin tiivistetty yhteenveto. Tämän huomasin, kun kiinnostuin ensimmäistä kertaa enemmänkin viikon kysymyksestä perjantain 28.10. julkaistun jutun perusteella. Raatilaisille esitetty kysymys kuului: Markkinoidaanko kirjallisuutta nykyisin liikaa kirjailijan persoonalla?

Vastauksen tähän blogimaailmaakin useita kertoja eri näkökulmista puhuttaneeseen kysymykseen oli tällä kertaa antanut 79 raatilaista, ja prosentit olivat seuraavat: ei 52 %, kyllä 43 % ja kantaansa ei osannut sanoa 5 %. Vastaukset kokonaisuudessaan voi lukea verkosta.

Kysymystä on pohjustettu lyhyehkösti. Muutamia lainauksia siitä:

Messut antavat kirjailijoille ja lukijoille mahdollisuuden kohdata toisiaan, mutta kirjailijoiden persoonaa tuodaan yleisestikin yhä enemmän esille kirjojen myynnissä ja markkinoinnissa. Myös kirjailijoiden suulliseen ulosantiin ja jopa ulkonäköön kiinnitetään yhä enemmän huomiota.

Yleensä kustantajat kuitenkin vakuuttavat, että kirjojen markkinointi, kustannuspäätöksistä puhumattakaan, perustuu nimenomaan kirjojen sisältöön.

Monet kirjailijat suhtautuvat hyvin kriittisesti itseensä kohdistuviin brändäysyrityksiin. Toisaalta oman persoonan esilläolosta julkisuudessa voi olla kirjailijoille taloudellista hyötyä: ellei se suoraan lisää myyntituloja tai tuo mukanaan uusia kustannussopimuksia, julkisuus voi tuoda lisäansioita esimerkiksi kolumni- tai luentopyyntöjen muodossa.

Pohjustuksessa viitataan myös johtaja Jacques Eijkensin taannoisiin (kesäkuu 2010) kommentteihin, joissa hän kehotti kirjailijoita brändäämään itsensä.

HS-raatikin päätyy siis juupas-eipäs-tuomioon. Kuitenkin monen raatilaisen vastauksissa on paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja huomioita, jotka eivät ole paperilehteen päätyneet. Poimin tähän muutamia niistä.

Ja pitääkö kirjallisuutta ylipäätään markkinoida? Haavoittuuko sen syvällisyys ja haastavuus brändättynä, markkinointia varten laskelmoituna ja mainospakettiin puleerattuna? Näin kysyy Jukka Mallinen. Samaa pohtii moni muukin. Mutta eikö ole jotenkin naiivia ajatella, että kirjallisuus olisi olemassa vain jotenkin itseään varten? Miten lukijoita saadaan, jos ei lainkaan markkinoida? Eihän kirjaa oikeastaan ole ennen kuin se luetaan. Viidakkorumpu tietysti on aina hyvä menetelmä, ja sitten virallinen (lehti)kritiikki, mutta onko paluuta enää sellaiseen aikaan, että kriitikot täysin vapaasti valitsevat, mistä kirjoittavat? Onko sellaista aikaa edes ollut?

Tästä ällistyin: Kirjailijan pärstäkerroin on liian korkea. Muu kulttuuri on jäänyt kokonaan kirjallisuuden varjoon. (Kaarina Kaikkonen) Jotenkin olen kirjallisuuspainotteisen kulttuuriharrastukseni sokaisemana ajatellut, että ylipäätään kulttuuri saa liian vähän huomiota ja että ainakin kirjoista ja teatterista saisi olla enemmän ääntä mediassa. Mutta näköjään ääntä onkin ollut liikaa?

Kuitenkin kirjailijat kirjoittavat juuri siksi, että he haluavat ilmaista sanomansa mieluummin kirjallisesti kuin vaikkapa kiertämällä puhumassa kirjojensa teemoista. Julkisuutta ei toisaalta voi säädellä, eikä suurimman julkisuuden saanut kirja aina ole paras ja/tai myydyin. Leena Lehtolaisen kanssa varmaan monet blogien lukijat ja kirjoittajat ovat samaa mieltä. Kohutuin ei aina ole paras.

Minna Tawastin mukaan julkisuudessa voi olla myös brändäämättömänä, vanhanaikaisesti omana itsenään. Ei varmaan kovin helppoa kuitenkaan. Kuka kirjailijoita tai taiteilijoita ylipäätään kouluttaa tai opastaa julkisuuden hallitsemisessa? Ohjaako kukaan? Kari Uusikylä toteaa näin: Fiksu kirjailija osaa rajoittaa esiintymisiään julkisuudessa; hän ei alistu pelkäksi markkinapelleksi vain julkisuuden ja myynnin lisäämisen toivossa. Fiksut siis pärjäävät. Mutta jos on väärissä asioissa fiksu? Kuka heitä auttaa?

Myös tiedotusvälineet ovat nielaisseet markkinoinnin syötin. Kun kaikki mediat kilpailevat samojen, kaikkien varmasti tuntemien ja varmasti myyvien kirjailijoiden haastatteluista, yleisölle (lukijoille?) on onnistuttu myymään sellainen käsitys että Suomessa on vain muutama kiinnostava kirjailija.

Kunpa joku jaksaisi nähdä vaivaa ja nostaa esiin myös niitä unohduksiin tuomittuja teoksia, jotka eivät markkinointia kiinnosta. Näin toivoo kirjailija Tiina Pystynen, ja kukapa voisi olla toista mieltä. Blogeissa on paljon mielestäni kirjoitettu ja keskusteltu tästäkin. Itsekin olen yrittänyt välillä ihan tarkoituksella kirjoittaa marginaalissa olevista kirjoista.

Harri Hautajärvi vuodattaa mm. näin:

Kehä pyörii pienessä Suomessa siten, että useimmille toimittajille kirjallisuus on ainoastaan kaunokirjallisuutta ja kirjailijat ainoastaan kaunokirjailijoita, mieluusti niitä teeveestä ja muualta tuttuja. Totta kai tällaisessa mediamaailmassa kustantajat ymmärtävät julkkiskirjailijoiden myyntiarvon ja panostavat ymmärrettävästi näihin tallinsa harjatuimpiin ratsuihin. Koska media ei koskaan unohda nostaa suuren kasvokuvan kanssa julkkiskirjailijan uusinta, ja sitä tulevaakaan kaunokirjallista teosta, on nähtävissämme alati itseään ruokkiva kehä, jossa – kuinka ollakaan – eniten julkisuudessa olleiden kaunokirjailijoiden teoksia myydään ja lainataan eniten. Esimerkiksi Jari Tervo ei voi kirjoittaa niin kehnoa romaania (tai tv-käsikirjoitusta), etteikö siitä silti nostettaisi mediassa iso puheenaihe. Tämä karuselli ja itseään ruokkiva markkinointikehä on suurimmaksi osaksi nykyisen viihteellistyneen median ansiota.

Surullinen huomio tulee Taru Mäkelältä: Jonkun kirjailijan teokset voivat olla hienoja, mutta ne jäävät huomiotta, jos hän on olemukseltaan pirteänharmaa tavis, mahdollisesti vielä puhevikainen. Tästä tuli mieleen yksi omista suosikkikirjailijoistani eli Maarit Verronen, jolla ei mitään puhevikaa ole, mutta joka selvästikään ei taannoin (vuosia sitten) nauttinut ollessaan esiintymässä eräässä ammattilaisille tarkoitetussa suljetussa tilaisuudessa. Minua ei kirjailijan vaivautunut esiintyminen haitannut tai vieroittanut hänen kirjoistaan, päinvastoin.

Miettimään laittaa Katriina Järvisenkin kommentti: Sääli vain, että toimittajat valitsevat useimmiten ne samat kymmenen kirjailijaa, joita haastatellaan joka lehteen. Lukijat lukisivat myös vähemmän virtaviivaisten kirjailijoiden ajatuksia, mutta epäilen että toimittajat eivät enää lue kirjoja kuten ennen. Kirjallisesti sivistymätön toimittaja etsii tietonsa netistä ja löytää sieltä helpoiten mediakirjailijat.

Olen samaa mieltä Järvisen kanssa tuosta, että valitettavan harvat kirjailijat saavat huomiota mediassa. Mutta siinäkin vallitsee kysynnän ja tarjonnan laki, ymmärtääkseni. Vaatisi rohkeutta ottaa taloudellinen riski ja kirjoittaa tuntemattomasta kirjailijasta.

Kirjaa pitää markkinoida kirjan sisällöllä, ei sen kirjailijalla, komentaa Matti Wiberg. Kunnianhimoinen komento ja tavoite. Miten lienee toteutumisen kanssa oikeassa maailmassa? Kirjoista soisi puhuttavan enemmän, kirjailijoista vähemmän. On oireellista, jos kirjailijan nimi on kannessa isommalla kuin kirjan nimi. Näin sanoo Arno Kotro ja jatkaa aika provokatiivisesti: Kirjamessuilla kirjailijoita viedään ständiltä toiselle kuin näyttelyeläimiä. Kaikenkarvainen tuotteistaminen, brändääminen ja muu pinnallistaminen on mennyt överiksi, ja siinä ei loppujen lopuksi voita kukaan – ei ainakaan kirjallisuus. Nopea vilkaisu kirjahyllyn suuntaan paljastaa, että aika monessa kirjassa kirjailijan nimi on teoksen nimeä suuremmalla, ja mitä löytyykään googlaamalla J:

Tekijän nimi isolla.

Matti Kalliokoski on tätä mieltä: Jos metrin kokoinen kirjailijan naama, esiintyminen messuilla, avautuminen naistenlehdessä ja osallistuminen televisioväittelyyn edistävät lukemista, se annettakoon anteeksi. Itsekin olen valmis aika moneen temppuun, jos se auttaa lukemisen ilosanoman levittämisessä. Kirjoja lukevat ihmiset ovat aidosti kiinnostuneet muustakin kuin kirjailijan persoonasta tai syksyn uutuuksista. Joku voi jopa lukea 1800-luvulla kirjoitettuja kirjoja vaikka tietää, että ei pääse kurkistamaan kirjailijan vaatekaappiin. Ytimeen keskittyvä kirjallisuustapahtuma olisi hieno, vähän samanlainen kuin Kuhmon kamarimusiikki mutta raitiovaunureitin varrella. Näin toivoo Minna Lindgren. Ei hullumpi ajatus, mutta miten toteuttaa?

Kirja on tietysti pääasia, mutta kirjailija on myös osa teostaan, tiivistää Jaakko Hämeen-Anttila aika osuvasti.

Pirjo Hiidenmaalta on vielä pakko kopsata tämä: Kaunokirjoista kysytään tekijän mukaan: "Oletko lukenut uuden Hotakaisen / Remeksen / Tervon?" Puhutaan kirjailijasta enemmän kuin teoksen nimestä. Ja varsinkaan ei tarjota tunnistustiedoksi kannen väriä: "Luen jotain punakantista romaania." Totta…

Mitä mieltä sitten itse olen? Sekä että, puolesta ja vastaan. Osmo Soininvaaran tavoin pidän kirjailijan nimeä jonkinlaisena laadun takeena. Kun on lukenut useita hyviä kirjoja vaikkapa Kari Hotakaiselta, tarttuu hänen uusimpaansakin helpommin kuin sellaisen kirjailijan teokseen, josta ei ole aiemmin mitään kuullutkaan. Luen ja katson mielelläni kirjailijoista tehtyjä juttuja ja ohjelmia, erilaisia haastatteluja. Kovin kiinnostunut en ole esim. vaatekaappi- tai olohuoneen sisustuksen raportoinnista, mutta saatan vilkaista niitäkin, jos kyseessä on tuttu kirjailija. Jotain on kiva tietää kirjoittajasta, kun kirjaa ryhtyy lukemaan. Se liittyy siihen odotushorisonttiin, josta on aiemminkin ollut puhe. Eihän kirja leiju missään tyhjiössä muutenkaan. Kuitenkin voin kovastikin pitää kirjoista, joiden kirjoittajista en tiedä juuri mitään. HS-raatilaisistakin muutama totesi, että sellaiset kirjailijat, jotka pidättäytyvät tyystin julkisuudesta, ovat saaneet sitä kautta julkisuutta ja lukijoita. Melkoinen dilemma!

Mitä mieltä sinä olet? 

Alexander McCall Smith: Mma Ramotswe tutkii -sarja

Todellista rentoutusluettavaa. Näin luonnehtisin suosittua Mma Ramotswe -sarjaa, joka taitaa olla aika monelle tuttu. Päähenkilö on keski-ikää lähestyvä rouva eli Mma Ramotswe, joka perittyään isältään kelpo omaisuuden karjan muodossa ja päästyään eroon hulttioaviomiehestä muuttaa Botswanan pääkaupunkiin ja perustaa etsivätoimiston. Ideana on, että toimistossa työskentelee vain naisia. Käytännön syistä toimisto sijaitsee erään autokorjaamon yhteydessä. Näin saadaan miesnäkökulmaakin kerrontaan, sillä romaaneissa seurataan paitsi Mma Ramotswen ja hänen sihteerinsä Mma Makutsin elämää ja työtä myös korjaamon omistajan herra eli Rra Maketonin ja hänen kahden kelvottoman oppipoikansa edesottamuksia. Yritykset tekevät myös hedelmällistä yhteistyötä.

Luin sarjan ensimmäisen osan heti tuoreeltaan suomennoksen ilmestymisen jälkeen vuonna 2003. Luulin ensin, kuten tietääkseni moni muukin, että kirjoittaja olisi nainen. Luulo oli väärä, kirjailija Alexander McCall Smith on mitä suurimmassa määrin mies ja eurooppalainen. Hän on kuitenkin syntynyt Rhodesiassa eli nykyisessä Zimbabwessa. Opiskeltuaan ja työskenneltyään pitkään oikeustieteilijänä Skotlannissa McCall Smith palasi Afrikkaan ja siellä Botswanaan. Mies on julkaissut yli 50 teosta, mutta niistä suurin osa on ammattiin liittyvää tietokirjallisuutta. Kaunokirjallisuuden puolella pääteoksiin lasketaan juuri tämä Mma Ramotswe -sarja, joka on ollut myös kaupallinen menestys. McCall Smith on kirjoittanut lapsille suunnatun neliosaisen Akimbo-sarjan, joka on suomennettu kokonaan. Kääntämättä sen sijaan ovat toiset aikuisten sarjat Professor Dr. von Igelfeld Entertainments, The Sunday Philosophy Club, The 44 Scotland Street ja Corduroy Mansions. Näihin en ole tutustunut, kuten en yksittäisiin kaunokirjallisiin teoksiinkaan, joita Wikipedian mukaan on ilmestynyt koko joukko.

Sarjaan tutustuminen oli miellyttävää mutta myös yllättävää monella tapaa. Ensinnäkin odotushorisontissa oli dekkari, koska nimikin jo antoi niin ymmärtää. Dekkareiksi nämä kai luetaan, kaikesta huolimatta. Mitään seikkailua, jännitystä tai vastaavaa on kuitenkin turha odottaa. Etsivätoimisto ratkaisee hyvin arkisia ongelmia, jotka usein, vaikkakaan eivät aina, liittyvät naisten elämänalueisiin, kuten vaikkapa kosijoiden taustojen selvittelyyn. Toinen yllätys oli, että näissä kirjoissa Afrikka näyttäytyy aivan toisenlaisena ympäristönä kuin mitä olen tottunut. Botswana on poikkeuksellisen vauras ja vähäväkinen valtio, jossa isosta pinta-alasta huolimatta asuu vaajaa parimiljoonainen kansa. Elämä on sujunut afrikkalaisittain rauhallisesti, vaikka valtion alueella on merkittäviä timanttikaivoksia.

Mma Ramotswekin ihastelee kotimaataan usein, vaikka toki varjopuolia löytyy. Rehellisyydessä, yritteliäisyydessä ja ahkeruudessa olisi Mman mielestä useinkin toivomisen varaa. Taikausko aiheuttaa myös usein ongelmia, mutta ne etsivätoimisto ratkaisee ymmärtävästi, ei alentuvasti. Henkimaailma on osa afrikkalaisten todellisuutta ja se on tiettyyn rajaan asti hyväksyttävää.

Luin viimeksi sarjan seitsemännen osan Onni ja siniset kengät, jossa ratkotaan työpaikan kiristyskuviota ja Mman tuttavien eläinsairaalan toimintaa haittaavaa pelkoa. Lisäksi pulmia aiheutuu Mma Makutsin kihlauksesta, Mma Ramotswen nykyisen aviomiehen Rra Maketonin tuoliostoksista ja Mman laihdutuspyrkimyksistä. Maata vaivaavasta aidsista puhutaan vain verhotusti orpokodin asioiden yhteydessä.

Sarjan seuraamista hankaloittavat kannet, jotka ovat piristävän värikkäät ja iloiset mutta keskenään kovin samankaltaiset, samoin kuin sarjan osien pitkät nimet, jotka eivät tahdo jäädä mieleen. Niinpä olen usein pokkarihyllyn edessä seisoessani empinyt uusimmalta näyttävä osa kädessäni. Joko olen tämän ostanut? Tai lukenut? Sinisiä kenkiä lukiessani huomasin, että ainakin yksi osa oli jäänyt välistä lukematta, sillä muistan viimeksi lukeneeni kihlauksen pitkittymisestä, mutta tässä osassa Mma on jo aviossa. Tosin ihan varma en ole. Tämäkin kertoo jotakin: kirjoista ei oikein jää mitään mieleen paitsi leppoisa, verkkainen tunnelma. Aina on aikaa kupilliselle rooibosta! Lisäksi kunnon lohkare hedelmäkakkua pitää huolen siitä, että Mman ruumiinrakenne pysyy perinteisenä. Epäjärjestyksessä lukemisesta ei tosin ole mitään haittaa, koska kuten sanottu, verkkaisuus kuvaa tätä sarjaa erinomaisesti.

Mma Ramotswe tutkii -sarja

2003 Naisten etsivätoimisto nro 1, suom. Jaakko Kankaanpää (The No 1 Ladies' Detective Agency, 1998)

2004 Kirahvin kyyneleet, suom. Jaakko Kankaanpää (Tears of the Giraffe, 2000)

2004 Siveysoppia kauniille tytöille, suom. Jaakko Kankaanpää (Morality for Beautiful Girls, 2001)

2005 Kalaharin konekirjoituskoulu miehille, suom. Jaakko Kankaanpää (The Kalahari Typing School for Men, 2002)

2006 Elämän kirkas keskipäivä, suom. Jaakko Kankaanpää (The Full Cupboard of Life, 2004)

2007 Botswanan iloiset rouvat, suom. Jaakko Kankaanpää (In the Company of Cheerful Ladies, 2004)

2008 Onni ja siniset kengät, suom. Jaakko Kankaanpää (Blue Shoes and Happiness, 2006)

2009 Oivallinen aviomies, suom. Jaakko Kankaanpää (The Good Husband of Zebra Drive, 2007)

2010 Pieniä ihmeitä autokorjaamolla, suom. Jaakko Kankaanpää (The Miracle at Speedy Motors, 2008)

2011 Teetä ja sympatiaa, suom. Jaakko Kankaanpää (Tea Time for the Traditionally Built, 2009)

Sarjaa julkaisee Suomessa Otava.

Lisäksi sarjassa ovat ilmestyneet vielä suomentamattomat osat:

2010 The Double Comfort Safari Club

2011 The Saturday Big Tent Wedding Party

Alexander McCall Smithin kotisivut.

Kirjallisuuspalkintosade alkamassa: Backlénille Yle Svenskan kirjallisuuspalkinto

Kuva Ylen sivuilta

Viikolla kirjoittelin tulevasta Finlandia-palkintorumbasta ja pyysin lukijoiden ehdotuksia ja arvauksia ehdokkaista. Laittakaa ihmeessä sinne vielä omia tuntumianne ja pohdintojanne. Lähempänä ehdokkaiden julkistamista kokoan ehdotuksista oman varjolistan. Katsotaan, saammeko yhtään ”oikein”.

Koetin hieman vetää johtopäätöksiä ehdokasvalinnan periaatteista, ja selvältähän näyttää, että yhden kuudesta on oltava suomenruotsalainen. Ihan hyvä periaate, ei siinä mitään. Mutta oma tuntumani suomenruotsalaisiin tänä vuonna ilmestyneisiin romaaneihin on lievästi sanoen ohut. Siinä ei tosin ole mitään poikkeuksellista, vaan hävettävän vähän tulee suomenruotsalaisia kirjailijoita luettua. Lisäksi luen aina vain suomeksi, ruotsiksi en jaksa (= muka ehdi) tankata.

Olen tainnut lukea vain yhden ehdot täyttävän romaanin, Marianne Backlénin Tulilinnun tanssin. Kirjoitin siitä kesällä lehtiarvion, joten en ole siitä kirjoittanut tänne blogiin. Pidin romaanista. Minusta siinä oli kiehtova aihe. Se kertoo balettimaailmasta ja tanssijoiden elämästä. Yhtenä keskeisenä teemana on homokulttuuri tässä ympäristössä. Backlénille tyypillinen aihe on kulttuurien kohtaaminen, ja siitä kirjassa kerrotaan myös paljon.

Romaani rakentuu lyhyistä episodeista, jotka eivät noudata mitään kronologiaa. Suurin osa paloista sopii yhteen, mutta sen näkee vasta romaanin luettuaan. Rakenneratkaisu on kunnianhimoinen, eikä Backlén siinä mielestäni ihan kokonaan onnistu. Yleisvaikutelma jää pirstaleiseksi, vaikka lukiessaan onnistuukin kokoamaan useampiakin tarinoita. Aikajatkumo on myös pitkä. Varhaisimmissa katkelmissa kuvataan nuorta Tšaikovskia Venäjällä 1870-luvulla, viimeisimmissä ollaan 2000-luvun Helsingissä ja Yhdysvalloissa. Koko Eurooppa on kirjan tapahtumien näyttämönä, tai oikeammin Euroopan oopperoiden näyttämöt ovat miljöitä. Osa henkilöistä on todellisia, kuten Vaslav Nijinsky, Rudolf Nurejev, Kari Karnakoski ja John Cranko, osa taas fiktiivisiä, kuten päähenkilöksi nouseva tanssija Anna Ivola.

Muistan lukiessani harmitelleeni toistuvasti huonoa yleissivistystäni, koska selvästikin musiikki- ja tanssiteosten tuntemuksesta olisi ollut kirjan parissa hyötyä. Netistä etsin joitakin videoleikkeitä, joissa kirjan henkilöt tanssivat. Parhaiten Backlén onnistuu kertoessaan rankasta, kaiken syrjäyttävästä treenamisesta. Ruumiillisuus korostuu, ja ristiriita verenmakuisen harjoittelun ja valmiin esityksen eteerisen vaikutelman välillä on melkoinen. Tanssijat treenaavat ja treenaavat, vaikka kroppa kapinoi ja tiedossa on usein ennenaikainen rampautuminen tavalla tai toisella. Backlén myös pohdiskelee taiteen tekemisen mielekkyyttä, ehtiihän romaanin aikana tapahtua melkoisia maailmaa koskettavia tragedioita maailmansodista alkaen. Ballerinat kuitenkin jatkoivat entiseen malliin.

Minä vaikutuin Backlénin tietomäärästä. Kuten sanottua, pidin romaanista, minusta se on hieno kirja. Kaikki eivät ole tietenkään samaa mieltä. Finlandia-keskusteluni kommenteissa Peikkoneito toteaa näin: Jos Tulilinnun tanssista tulee ehdokas niin syön hattuni! Se oli minusta niin huono, sekava ja tekotaiteellinen kirja. :D. Suketus taas näin: Ja tuo Tulilinnun tanssi, voi ei. Minä en päässyt sitä eteenpäin kuin jotain parikymmentä sivua ja siihen se jäi, ei kolahtanut millään tasolla mitenkään päin. (Enkä edes lupaa yrittäväni koskaan uudestaan ;).) Hykerryttävän erilaisia ajatuksia kuin minulla J Tosin tuosta rakenteen tekotaiteellisuudesta olen osin samaa mieltä. Tarina tuskin olisi kärsinyt hieman vähemmistä henkilöistä tai kronologisemmasta kerronnasta. Kirjaan oli tungettu liikaa aineksia, vaikka ne kiinnostavia ovatkin. En oikein osaa tätä Finlandia-kuusikkoonkaan sijoittaa.

Mutta tänään Backlén kuitenkin jo sai yhden kirjallisuuspalkinnon, nimittäin Svenska Yle’s litteraturprisetin. Onnittelut! Perusteluissa kiitellään uskottavia henkilöitä ja dialogia, muun muassa. Gratulerar!


Helena Ruuskan arvio Hesarissa täällä.

Simon Beckett: Luihin kirjoitettu

Luin jokin aika sitten brittiläisen Simon Beckettin uusimman suomennoksen Multiin kätketyt, joka on hänen David Hunterista kertovan sarjansa neljäs osa. Aloitin siis epäloogisesti loppupäästä. Pidin lukemastani, ja kun pokkarihyllystä sattui silmiin sarjan toinen osa Luihin kirjoitettu, se lähti mukaani. Epäjärjestyksessä lukeminen ei tavallisesti tämänkaltaisten kirjojen lukemista juurikaan haittaa, mutta nyt minua häiritsi se, että tiesin muutaman aika ratkaisevan juonenkäänteen jo etukäteen.  Tässä kirjassa Davidille nimittäin tapahtuu eräs hyvin merkittävä asia, joka liittyy ratkaisuun ja vaikutti hänen elämäänsä vielä sarjan neljännessäkin osassa. Tiesin siis loppuun asti odottaa erästä tiettyä tapahtumaa, joka sitten tulikin – kirjan viimeisellä sivulla!

Kirjan alussa David kutsutaan Hebrideihin kuuluvalle Runan saarelle, josta on löytynyt oudosti palanut ruumis autiosta mökistä. Saari on karu. Siellä asuu vain pieni tiivis yhteisö, ja kulkuyhteydet ovat veneiden ja lautan varassa. Sää haittaa tutkimuksia koko tarinan ajan. Saari joutuu moneksi vuorokaudeksi ankaran myrskyn kouriin, ja puhelinyhteydetkin katkeavat. On siis kyseessä jonkinlainen suljetun paikan mysteeri, kun myrsky estää saarelta poistumisen tai sinne tulemisen. Ruumiita alkaa nimittäin tulla lisää, ja Davidinkin henki on hiuskarvan varassa useaan kertaan.

Luihin kirjoitettu oli mielestäni jopa vetävämpi kuin Multiin kätketyt. Kirjoissa on toki paljon samaa. Kummassakin Beckett hyödyntää tunnelman luomisessa Britannian karua luontoa, tässä osassa pohjoisen saaria, toisessa lukemassani taas nummia. Davidin työ on kaivella luita, ja sitä hän tekee kummassakin kirjassa, mutta tässä osassa Davidin työn tulokset  ovat keskeisemmässä osassa. Juonta Beckett pyörittää taitavasti. Vaikka kaikki on jo ainakin kertaalleen ratkaistu lukijaa hyvin tyydyttävällä tavalla, ei Beckett vielä luovuta. Luvassa on ainakin pari täyskäännöstä ennen viimeistä sivua. Harhauttajana Beckett on myös mestari. Lukija-paran ei kannata luottaa kehenkään, paitsi Davidiin. Kuka tahansa voi lopussa paljastua konnaksi, ja näköjään aika moni.

Olen esitellyt Simon Beckettiä ja Hunter-sarjaa tarkemmin täällä.

Simon Beckett: Luihin kirjoitettu (Written in Bone)
Suom. Kimmo Lilja. 452 s. Karisto. Ilm. alk.  2007, pokkari suomeksi 2011.

Kuka saa Finlandian?

Pian julkistetaan tämän vuoden Finlandia-palkinnon ehdokkaat. Lyhyesti kilpailun säännöt ovat seuraavat:

 

Suomen Kirjasäätiö on tehnyt päätöksensä vuoden 2011 kirjallisuuden Finlandia-palkin­non jakamisesta. Palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa ja se annetaan­ tunnustuksena ansiokkaasta suomalaisesta romaanista.

Palkinnonja­koa varten Kirjasäätiö on asettanut kolmi­jäsenisen valintalauta­ku­nnan, joka nimeää vä­hin­tään kolme ja enintään kuusi e­hdo­k­a­sta p­a­l­k­i­n­n­o­n­s­a­a­jaksi.  Lautakunta ottaa huomioon edellisen ehdollepanon jälkeen ilmestyneet romaanit, jotka on toimitettu lautakun­nalle viimeistään torstaina 3.11.2011. Palkintoeh­dokkaat julkistetaan torstaina 10.11.2011, ja palkinto­ jaetaan torstaina 1.12.2011.

                              

Palkintolautakuntaan on nimetty seuraavat henkilöt:

kulttuuritoimittaja Hannu Marttila, puheenjohtaja

                                                         

toimittaja Tuula Ketonen (Olga K)

suomentaja Kristiina Rikman

Lopullisen palkinnonsaajan asetetuista ehdokkaista valitsee teatterinjohtaja Pekka Milonoff.

Palkintoehdokkaiden julkaisemiseen on siis reilut pari viikkoa aikaa. Aina tässä vaiheessa mietityttää, ketkä kirjailijat ja mitkä romaanit ovat tällä kertaa listalla. Juuri koskaan en ole osannut arvata likikään kaikkia, usein en yhtäkään. Lähes yhtä harvoin olen ollut niin onnekas, että olisin jo ehdokkaiden julkistamishetkellä lukenut jonkin niistä.

Muistin virkistykseksi parin viime vuoden ehdokaslistat:

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos)

Joel Haahtela: Katoamispiste (Otava)

Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava)

Riikka Pulkkinen: Totta (Otava)

Alexandra Salmela: 27 Eli kuolema tekee taiteilijan (Teos)

Erik Wahlström: Flugtämjaren/Kärpäsenkesyttäjä (Schildts)

Antti Hyry: Uuni (Otava)

Turkka Hautala: Salo (Gummerus)

Kari Hotakainen: Ihmisen osa (Siltala)

Marko Kilpi: Kadotetut (Gummerus)

Merete Mazzarella: Ingen saknad, ingen sorg (Söderströms/Atlantis), Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua (Tammi)

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä (WSOY)

Sofi Oksanen: Puhdistus (WSOY)

Olli Jalonen, 14 solmua Greenwichiin (Otava)

Katri Lipson, Kosmonautti (Tammi)

Arne Nevanlinna, Marie (WSOY)

Pirkko Saisio, Kohtuuttomuus (Siltala)

Juha Seppälä: Paholaisen haarukka (WSOY)

Jonkinlaista kaavaa näistä voisi etsiä. Mukana on aina ”pakkoruotsia”, eli näyttäisi olevan sääntönä, että ainakin yksi ehdokkaista on suomenruotsalainen. Läheskään aina kirjaa ei vielä ole tuossa vaiheessa edes suomennettu. Lisäksi mukana on yleensä yksi ”untuvikko”, esikoiskirjailija. Vielä aika usein joukkoon on otettu jokin hieman ”kevyemmän” genren edustaja, kuten dekkaristi tai scifikirjailija. Sitten joukkoon on mahtunut monesti myös ainakin kerran ennen ehdolla ollut tai jopa aiemmin pääpotin saanut kirjailija.

Tässä vaiheessa mieleni muuttuu yleensä valkoiseksi sumupilveksi. En ole lukenut yhtään listaan sopivaa kirjaa!?

Veikkaan kuitenkin, että seuraavasta kolmikosta ainakin yksi on listalla mukana:

Jari Tervo: Layla

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Näistä olen tosin ehtinyt lukea vasta Tervon Laylan, eikä se oikein palkintokamaa ollut, mutta Tervo on ollut ennenkin ehdolla kolmesti, joten joko nyt? Kyrölläkin on jo yksi aiempi ehdokkuus.

Kotimaisia esikoisia olen vuoden mittaan lukenut:

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Antti Leikas: Melominen

Helen Moster: Hylky

Suomenruotsalaisia uutuuksiakin on tullut luetuksi vähänlaisesti:

Marianne Backlén: Tulilinnun tanssi

Musta hevoseni olisi Turkka Hautalan Paluu.

Näillä eväillä ennustamaan! Mitkä ovat teidän muiden veikkaukset? Ihan leikkimielellä voisimme laatia oman varjoehdokaslistamme.

Laitan oman veikkaukseni vielä mietintämyssyyn J, sillä edellä olevista vaihtoehdoistani tuskin kovin moni ehdokaslistalle päätyy.

                                                                           ***

P.S. Finlandia-palkinnon ympärillä kihistään näemmä muuallakin. Törmäsin Hesarin verkkosivuilla seuraavaan uutiseen:

Viime vuonna kirjallisuuden Finlandia-valitsijat pähkäilivät Alexandra Salmelan ulkomaalaistaustan kanssa. Salmela otettiin mukaan kisaan, vaikka säännöt sen kielsivätkin.
Tänä vuonna WSOY on ilmoittanut kisaan mukaan Ville Tietäväisen sarjakuvaromaanin Näkymättömät kädet.
Nyt raati joutuu pohtimaan, miten se suhtautuu sarjakuvaan ja tietenkin Tietäväisen teokseen.
Säännöt eivät sarjakuvaromaanin ehdokkuutta kiellä. Nyt niissä sanotaan: "Finlandia-palkinto voidaan myöntää ansiokkaalle suomalaiselle romaanille."

Itse en ole tätä sarjakuvaromaania lukenut, mutta sitä on arvioitu ja kehuttu mm. Sallan lukupäiväkirjassa, ja Salla kyllä tuntee genren. Omalla lukulistallani kirja myös on.

Kuka saa arvostella Reijo Mäen kirjoja?

Otava

Aah, kirjallisuuskinastelua! Tätä harvinaista herkkua olisi tarjolla, ja vieläpä kirjasta, jonka olen lukenut. Kyseessä on Reijo Mäen Mustasiipi. Täällä on siitä omat tunnelmani.

Kriitikko Tommi Aitio kirjoittaa tämän päivän (23.10.) Salon Seudun Sanomien kolumnissaan Kirjailija pahoitti mielensä mm. seuraavasti: Saako kirjailija kommentoida julkisesti kirjojensa kritiikkejä? Kyllä saa. Entä kannattaako moiseen puuhaan ryhtyä? Ei takuulla. Aition kolumnin taustalla on Reijo Mäen kirjoitus Ruumiin kulttuuri -lehden uusimmassa numerossa (3/2011). Onneksi olen kaukonäköisesti lehden tilaaja, ja voin siis samalta istumalta tarkistaa, mitä Mäki on kirjoittanut. Mäen sivun mittaisen tekstin otsikkona on Erään arvostelun anatomia. Siinä hän ruotii Juri Nummelinin arviota Mustasiivestä Helsingin Sanomissa. Nummelin kyllä pistää Mustasiiven pakettiin aika kovin ottein, sitä ei voi kieltää:

Vareksen kyllästyminen voi olla Reijo Mäen omaa kyllästymistä hahmoonsa ja maailmaansa. Sen verran tylsää ja innotonta suurin osa Mustasiivestä nimittäin on. Aiemmista Vares-teoksista tuttu leukailu loistaa poissaolollaan ja kirjassa on luvaton määrä turhia lukuja, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin.

Mäen dialogi on aina ollut pitkää ja jaarittelevaa, mutta Mustasiivessä se on vielä pidempää ja jaarittelevampaa. Missään vaiheessa ei synny vaikutelmaa, että näin nämä ihmiset todella puhuvat - eikä kyse ole mistään tarkemman Turun-murteen kirjaamisesta, vaan siitä, että dialogin sävyjen pitäisi paljastaa puhujastaan yhtä paljon kuin käytetyt sanat. Henkilöistä ei loppujen lopuksi tule uskottavia.

Omassa arviossani olin samoilla linjoilla niiltä osin, että tarina junnaa paikoillaan ainakin kirjan alkuosassa. Tämähän ei ole Mäen teoksissa mitään uutta. Vares-romaaneista suurimmassa osassa on paljon löysää turinointia ja baarikierroskuvauksia, jotka vain satunnaisesti kuljettavat tarinaa eteenpäin. Leukailu ei loista minusta poissaolollaan, kuten Nummelin sanoo, vaan on vain entistäkin, no, lapsellisempaa. Dialogin jaarittelevuuskaan ei ole mitään uutta. Muistan monesti ihmetelleeni, kuinka teennäisiä Mäen mm. Vareksen suuhun kirjoittamat repliikit oikein voivatkaan olla. Henkilöiden ei kai ole tarkoituskaan olla kovin uskottavia? Olen aina kuvitellut, että Mäki kirjoittaa kieli poskessa näitä kirjoja.

Kyllä Nummelin kehuukin: Loppupuolella kirjaan tulee ryhtiä, kun Vares viimeinkin rupeaa tutkimuksiin. Paikoitellen Mustasiipi tuntuu oikealta dekkarilta. Sääli vain, että pääpahikset vaikuttavat epäuskottavilta, kuin vanhentuneelta satanististereotypialta.

Pääpahikset, kuten sivupahiksetkin, ovat Mäen teoksissa aina naurettavia. Se oikeastaan tekee Mäen kirjoista oikeutettuja. Vaikka ne ovat humoristisia (jos sattuu sellaisesta huumorista pitämään, kuten minä enimmäkseen) ja viihdyttäviä, ne kuitenkin osoittavat, että hyvä voittaa ja ettei rikos kannata, ainakaan väkivaltarikos. 

Nummelinin arvostelu oli siis kuitenkin saanut herneen juuttumaan Mäen nenään niin, että kirjailija oli ryhtynyt vastatoimiin. Ruumiin kulttuurin kirjoituksessaan Mäki toteaa itse näin: ”Arvostelun arvostelu ei ole hedelmällistä. Se on pohjaton aapa.” Sitä aapaa hän kuitenkin lähtee tarpomaan, ja kuten Tommi Aitio toteaa, omaksi vahingokseen. Mäki kertoo soittaneensa HS:n toimitukseen arvostelun ilmestymisen jälkeen ja tiedustelleensa, miksi arvostelua oli pyydetty henkilöltä, joka on jo pitkään asennoitunut häneen vihamielisesti. Nummelinkin on turkulainen vaikuttaja, mutta Mäki korostaa pariinkin kertaan, ettei ole ainakaan tietääkseen koskaan tätä tavannut saati hänen kanssaan keskustellut. Tosin tekstistä käy ilmi, että herrat ovat ainakin Facebook-kavereita…

Joka tapauksessa HS:n mukaan Nummelin oli itse ilmoittanut, että hänen ja Mäen välillä ei ole mitään siteitä, jotka estäisivät arvostelun. Mäen mukaan Nummelin ei ole voinut vastustaa tarjottua kiusausta. Kerrankin kun pääsee oikein valtalehdessä lyttäämään Mäen teoksen. En ole ollut tietoinen Nummelinin Mäki-vastaisesta nettikampanjasta, jonka olemassa olosta Mäki kirjoituksessaan vihjaa.

Mäki kuitenkin jatkaa: ”---esimerkiksi Kritiikkiportin kaikki muut arvostelut olivat kiittäviä, eräissä lehdissä urani parhaita. Eli kysymys kuuluukin: petettiinkö tässä nyt Hesarin ohella myös sen lukijoita?” Mäki on oikeassa. Turun Sanomien Matti Komulainen ylistää Mustasiipeä:

Parissa kohtaa Mäki avaa juonen solmuja sivaltamalla ja paljastaa vähän liikaakin, liekö tullut hinku kiriä kerrontaa ja pitää sivumäärä kurissa.

Muuten Mäki kirjoittaa tiukkaa tekstiä. Lause on ekonomista, kuvat tarkkoja ja tunnelmat kohdallaan. Esimerkiksi alun saaristomaiseman valoineen, tuulenvireineen ja aamu-uinteineen voi tuntea iholla.

Turussa kun liikutaan, myös kaupunkikuva tukee kerronnan uskottavuutta. Mäellä on silmää niin ruutukaava-alueen vilinälle kuin grynderien harjoittamalle kehitystoiminnalle rupuisilla teollisuusalueilla – entinen pankkimies nivoo tarinaan kiinnostavia taloudellisia kytköksiä.

Mustanpuhuvaa juonta höystetään aiemmista kirjoista tutulla huumorilla. Etenkin Luusalmi yltää jälleen uusiin sfääreihin – elämäntapataiteilijan ajatuksenjuoksusta välittyy nousuhumalaisen baarikärpäsen kaikkivoipaisuus hykerryttävästi.

Kovin ovat näkemykset erilaisia. Minua Luusalmen uudet sfäärit lähinnä etoivat.

Näin taas Marko Korkalo ylistää Savon Sanomissa: Reijo Mäen uusin teos Mustasiipi vaikuttaa tekijänsä kunnianhimoisimmalta sitten Hard Luck Cafen. Se on laajuudeltaan liki 400 sivun useaosainen järkäle. Teosten ympäristön, Turku ympäristöineen, hyvä kuvaus, lainehtiva verbaliikka ja teoksen rytminen sujuvuus on sitä, mitä Mäeltä sopii odottaakin. Mustasiipi on juuri tätä ja hiukkasen enemmänkin.

Kirjan tapahtumat ovat perususkottavia, ja Mäki on sittemmin hiukan leventänyt leukailevien osallistujiensa määrää ja repertuaaria. Esimerkiksi poliisit saavat suunsa auki paikassaan. Rosvopuolella esiintyy jopa tajunnanvirtaa juonen kulkua edesauttamaan. Se tosin vaikuttaa aika keinotekoiselta tavalta tuoda monimutkaisia juonenkäänteitä esille, mutta eihän kaikkea voi saada.

Kehuja siis on tullut. Silti yksi tyrmäys jää painamaan kirjailijaa niin kovasti, että hän kirjoittaa ikäväsävyisen kirjoituksen arvostelijasta lehteen. Mäki nimittäin sortuu oman vuodatuksensa loppupuolella rumaan henkilökohtaisuuteen. Hän tekee Nummelinin etunimestä ja syntymäajankohdasta päätelmän, että tämän isä on ollut ”yleisdemokraatti, joka on uskonut vallankumouksen pikavoittoon.” Mäki taas on kirjoissaan tuonut esiin vastakkaisen järjestelmän kannatuksensa. Mäkikin toteaa, että tulkinta on vares-päättelyä, mutta silti se on mielestäni ala-arvoista. Loppukaneetin lainaan tähän suoraan:

”Vai onkohan Juria alkanut syödä eräs toinen mato, semmoinen joka liittyy kunnianhimoon ja saavutusten ristiriitaan? Nelikymppinen mies, jolla edelleen ne suuret kirjalliset saavutukset antavat odottaa. Huonohkolle paperille painettuja pamfletteja ja muita vastaavia läpysköitä. Ei voi olla ikävämpää kohtaloa kuin marinoitua liemissään, kun lahjat eivät yllä lähellekään sitä tasoa, jonne on itsensä asemoinut. Otan osaa. Se ei ole kivaa elämää. Se syö miestä.”

Juri Nummelin on tietokirjailija, joka on julkaissut minusta ihan kunnioitettavan listan kirjoja ja ollut toimittamassa esimerkiksi novellikokoelmia.

Palataan Aition tämänpäiväiseen kolumniin. Hän toteaa, että Mäen olisi kannattanut pysyä hiljaa ja tyytyä asemaansa yhtenä Suomen myyvimmistä kirjailijoista. ”Luen varmaan Varekset jatkossakin, mutta tästä eteenpäin lukemisessa on eltaantunut sivumaku. Vares-dekkarien perusteella olen nimittäin luullut Reijo Mäkeä huumorintajuiseksi ja rempseäksi kaveriksi, mutta hänen purkautumisensa Ruumiin kulttuurissa sai hänet kuulostamaan nillittävältä mielensäpahoittajalta. Reilu turkulainen muuttui mielikuvien tasolla hetkessä tyypiksi, joka uskoo olevansa väärinymmärretty nero ja ihmettelee miksi muu maailma ei hänen nerouttaan ymmärrä.”

Minulle tämä Mäen herkkänahkaisuus ei tullut yllätyksenä. Ihan sama kuvio on näet toistunut ainakin jo kerran aiemmin. Helsingin Sanomat nimittäin pyysi kymmenen vuotta sitten arvion Mäen romaanista Kolmastoista yö omalta toimittajaltaan Suvi Aholalta. Ahola tykittää arviossaan aika tiukasti ja sanoo suoraan, ettei pitänyt romaanista, vaikka löysi siitä kosolti hyviäkin aineksia. Harmikseni olen jo laittanut paperinkeräykseen silloisen Ruumiin kulttuuriin, jossa julkaistiin Mäen vastine. Kirjoittaja oli kuitenkin raivoissaan siitä, että Hesari antoi ymmärtämättömän naisen arvioida kirjansa. Tämä oli vielä kehdannut tunnustaa, että kyseessä oleva kirja oli ollut kriitikon ensimmäinen Mäen dekkari. Itse suivaannuin Mäen itserakkaasta purkauksesta niin, että kirjoitin Ruumiin kulttuuriin vastineen, jota ei julkaistu eikä muullakaan tavalla huomioitu. Annoin kuitenkin Mäelle anteeksi, tai ainakin olen onnistunut työntämään hänen persoonansa syrjään hänen kirjojaan lukiessani, sillä senkin jälkeen olen ollut uskollinen lukija.

Huijattiinko siis lukijoita, kun Nummelin pääsi sanomaan mielipiteensä Hesarissa? Minusta ei, onhan kritiikki aina vain yhden kirjoittajan näkemys. Kuinka objektiivinen se voi koskaan olla? Mielestäni Nummelin ei sanonut arviossaan mitään, mitä ei voisi kirjan luettuaan hyväksyä, vaikka ei samaa mieltä olisikaan. Mäen tuntuu olevan kovin vaikeata hyväksyä se tosiseikka, että ihan kaikki lukijat ja kriitikot eivät hänen kirjoistaan pidä. Miksi heidän pitäisi? Hesari on huomioinut Mäen uutuudet kiitettävästi. Jos dekkarikirjailijalta tulee joka vuosi uusi, samankaltainen teos, on lehden keksittävä uusia näkökulmia sen esittelyyn.  Kirjat kuitenkin myyvät, niitä luetaan ja lainataan kirjastoista. Mäki saa taas kirjoittaa uutta luettavaa ensi kesäksi. Nobelia ei hänelle koskaan tule. Eikä tarvitsekaan. Ainakaan minusta.

P.S: Tommi Melenderin blogissa kiinnostava näkökulma kritiikkeihin!

Kirjabongailutervehdys!

¡Hola! Viikko mediapaastoa ja akkujenlatailua etelän löhöilyparatiisissa on takana. Ei hassumpaa.

Leopardi ei pääse pilkuistaan eikä bibliofiili oikuistaan, sehän on selvä. Kirjabongailua tuli siis taas harrastettua. Menomatkalla lentokoneessa vieressä istuva rouva kaivoi laukustaan Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa pokkaripainoksena. Juttusille emme heittäytyneet, sillä rouva pidättäytyi huolella katsekontaktista. Vain suomalaiset osaavat tämän! Istutaan kiinni toisissamme kuin sardiinit purkissa monta tuntia, mutta ei eleelläkään osoiteta, että on huomattu toinen ihminen lähietäisyydellä J No, en minäkään mitään syvällistä tutustumista odottanut.

Lomakohteemme oli jo hiljenemässä kohti talvilepoa, eikä pienessä kaupungissa muutenkaan ollut tungosta. Kauniina päivinä uimarannalla ja altailla kuitenkin oli turisti poikineen. Mikäpä on mukavampaa, kuin nauttia auringon lempeästä lämmöstä ja lueskella hyvää kirjaa? Moni tuntui olevan kanssamme samaa mieltä. Bongailin ainakin Siri Hustvedtin Kesän ilman miehiä hollanniksi (?) ja David Nichollsin Sinä päivänä englanniksi. Joku luki Stieg Larssoniakin. Brittiteini ahmi Stephenie Meyerin Houkutusta. Monilla miehillä näkyi olevan erilaisia sotakirjoja. Vain yhdellä miehellä näin sähköisen lukulaitteen.

Suosituin kirjailija oli kuitenkin minulle outo Josephine Cox. Amerikkalainen hömpisti, ainakin nettisivujen perusteella. Luetut opukset -blogissa on tylyhkö esittely Coxin uusimmasta Divorced and Deadly -kirjasta. Tuskinpa olen paljoa menettänyt, vaikka en ole tekijään aiemmin törmännyt? Suomennoksia en löytänyt kevyen etsinnän perusteella.

Rantalomakohteissa on mukava tapa harjoittaa bookcrossingia, eli kirjat, joita ei viitsi lomalta raahata kotiin, jätetään muiden vapaaseen käyttöön hotellin aulan hyllyyn. Minä en tällä kertaa tarjontaa hyödyntänyt, mutta muu perhe kyllä. Suomenkielisten kirjojen valikoima oli jälleen suppea, mutta miesväki löysi ihan mukiinmenevän vanhan James Bond -seikkailun ja tytär luki yhden paksun chic litin englanniksi. Loppuratkaisu tosin taisi jäädä arvoitukseksi, sillä loma loppui muutamaa tuntia liian aikaisin. Hyllyssä olisi ollut tarjolla myös pari klassikkoa englanniksi, ainakin Bram Stokerin Dracula ja Jane Austenilta jotakin.

Omaan lukusaldooni olen enemmän kuin tyytyväinen:

Simon Beckett: Luihin kirjoitettu

Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Richard Mason: Meren huoneissa

Arvioita on tulossa, kunhan saan pyykkivuorta alennettua!

Lainaustalkoiden väliraportti

Kirjoitin viikko sitten kirjailijoiden apurahajärjestelmistä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutun Tuetut ja luetut innoittamana. Pari päivää myöhemmin palasin aiheeseen ja kutsuin kokoon talkoolaisia lainaamaan kirjoja, joita Kuukausiliitteen jutun mukaan ei ollut lainattu kertaakaan viimeisten kahden vuoden aikana pääkaupunkiseudun kirjastoista. Kyseessä on uutuuskirjojen lista, eli kaikki teokset on julkaistu vuosien 2009 ja 2010 aikana. Talkoisiin ilmoittautui nopeasti väkeä. Hdcanis on jo ehtinyt blogissaan esitellä ja arvioidakin yhden listan runokirjoista. Hienoa!

Itse en asu pääkaupunkiseudulla, mutta arvelin Salon kaupunginkirjaston valikoimistakin jotakin löytyvän. Vasta tänään pääsin paikan päälle asian tarkistamaan. Tulos oli laiha, mutta jotakin kuitenkin. Löytämistäni kirjoista kaksi on runokokoelmia ja yksi lastenkirja. Kaikki ovat omakustanteita.

Toivo Laakson Säitä-runokokoelman takakannessa mainitaan, että tarjolla ”uutta, erilaista Toivo Laaksoa”. Vertailuihin en pysty, koska muuta en ole Laaksolta lukenut. Kirja on pehmeäkantinen, ja siinä on 87 sivua. Lopussa on bonuksena sarjakuvia Tuohinaamion seikkailuja -otsikon alla.

Juha Kaarsalon Metsien syvänteissä on myös runokokoelma. Se on kirjoista ainoa kovakantinen, ja sen ulkoasuun ja taittoon on kiinnitetty huomiota.

Hellyttävin kolmikosta on Sylvi Hutun Peppinja. Alussa on omistus: Pepille ja Pinjalle rakkaudella Mummi. Tämä avaa jo paljon, esimerkiksi kirjan kivan nimen. Kirjan on kuvittanut Tiina Huttu. Mahtaako olla kirjoittajan tytär? Kuvat ovat kauniita.

Kirjat on nyt siis lainattu, mutta ei vielä luettu. Edessä on lomaviikko, joten toivottavasti saan talkoo-osuuteni kunnialla suoritettua.

Hieno lukunurkkaus, vai mitä?

Olin tänään hieman ikävähkössä työhön liittyvässä kokouksessa. Tunnelman ankeutta yritettiin kohottaa parillakin seikalla. Ensinnäkin paikka oli valittu hienosti. Kyseessä on läntisellä Uudellamaalla sijaitseva juhlatila Kokki. Miljöö oli aivan hengästyttävän ... täyteläinen? Huoneet ovat täynnä kauniita tyylihuonekaluja, kukkatapetteja, koriste-esineitä, tauluja jne. Pienessä välikössä on työtila ja lukunurkkaus. Koska yritin antaa itsestäni asiallisen kuvan, ovat ottamani valokuvat hätäisiä näpsäisyjä, mutta tunnelman ja idean ehkä niistä saaatte aistittua.

Oikealla näkyykin kirjahyllyä, joka peittää koko seinän. Keskellä on tosin ovi toiseen huoneeseen.

Katsokaapas tätä yksityiskohtaa:

Eikö ole aika mainio?

Yllätys oli myös, että ennen kokouksen alkua puheenjohtaja kuuntelutti koko joukolle Lars Svedbergin lukeman Vänrikki Stoolin tarinoiden Von Döbelnin. Ruokakin oli aivan mainiota, joten kokonaisuus oli ihan mukiinmenevä.

Kahdeksan tunnustusta mielikirjapäivän kunniaksi

Sain Valkoiselta kirahvilta Opuscolosta haasteen, jonka sääntöihin kuuluu kiittää tunnustuksen antajaa, tunnustaa kahdeksan satunnaista seikkaa itsestään sekä ojentaa tunnustus kahdeksalle seuraavalle bloggaajalle ja ilmoittaa heille tunnustuksesta.

Siispä lämmin kiitos Valkoiselle kirahville tunnustuksesta!

Kahdeksan satunnaista seikkaa itsestäni liittyvät vietettävään Alekisis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivään sekä mielikirjapäivään tavalla tai toisella.

1. Aleksis Kivi on yksi suosikkikirjailijoistani.
2. Olen lukenut lähestulkoon koko Aleksis Kiven tuotannon.
3. Olen vieraillut Aleksis Kiven kuolinmökissä Tuusulassa, mutta syntymäkotia en ole katsastanut.
4. Aleksis Kiven näytelmistä olen tainnut nähdä vain Nummisuutarit, mutta sen ihan Kansallisteatterin 100-vuotisjuhlaohjelmistossa.
5. Suosikkiteokseni Kiven tuotannosta on Seitsemän veljestä.
6. Kuuntelen Seitsemää veljestä parhaillaan äänikirjana. Menossa on toinen kuuntelukerta.
7. Suosikkini veljeksistä on Juhani: kuumakalle ja tarkka omasta arvostaan, mutta kuitenkin hyväsydäminen.
8. Seitsemästä veljeksestä voi poimia vaikka kuinka paljon hauskoja sitaatteja:

Naisella ja harakalla on molemmilla yhtä kiivas halu kiilto-aineisiin.

Vaimo, sanot sinä, on tarpeellinen kappale huoneenhallituksessa.

”Hyvä lapsi kurittaa itse itsensä”, mutta tämän tempun tahtoisin nähdä.

Seurailen jo varmaan kymmeniä hyviä kirjallisuus- ja kirjoittajablogeja, mutta haaste on kiertänyt sen verran tiuhaan, että jätän viimeisen kohdan avoimeksi. Tartu siis tähän, jos et ole vielä haastetta saanut mutta silti haluaisit tehdä paljastuksia. Ole hyvä, sinä loistoblogin kirjoittaja! J

Oikein hyvää Aleksis Kiven päivää kaikille!

Makeasti oravainen

Makaa sammalhuoneessansa;

Sinnepä ei Hallin hammas

Eikä metsämiehen ansa

Ehtineet milloinkaan.

Kammiostaan korkeasta

Katselee hän mailman piirii,

Taisteloa allans’ monta;

Havu-oksan rauhan-viiri

Päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen

Keinuvassa kehtolinnass’!

Siellä kiikkuu oravainen

Armaan kuusen äitinrinnass’:

Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä

Akkunalla pienoisella,

Linnut laulain taivaan alla

Saattaa hänen iltasella

Unien Kultalaan.