Hyvä vai paha apuraha?

Viikonlopun tohinoissa jäi Helsingin Sanomien Kuukausiliitekin lukematta, joten olin hieman pihalla keskustelusta, joka lähti rönsyämään eilisestä blogikirjoituksestani. Lokakuun Kuukausiliitteessä on laajahko artikkeli Luetut ja tuetut, jonka on kirjoittanut Ilkka Karisto. Karisto sohaisee melkoiseen muurahaispesään eli kirjailijoille maksettaviin kirjastoapurahoihin ja lainauskorvauksiin. Artikkeli on kirjoitettu melko kärjistävästi, mutta kyllä siinä ihan asiaa puhutaan.

Suomessa on siis kaksi erillistä järjestelmää, jotka liittyvät kirjastoihin, ainakin nimellisesti. Ensinnäkin on vanha, vuodesta 1964 alkanut kirjastoapuraha.  Tarkoitus oli, että tämän järjestelmän kautta kirjailijoille korvattaisiin se tulonmenetys, joka aiheutuu, kun heidän teoksensa ovat ilmaiseksi ihmisten luettavissa. Kirjastohan hankkii esimerkiksi yhden kappaleen jotakin kirjaa, ja sitten sen lukee vaikkapa kolmekymmentä ihmistä. Kirjailija saa korvauksen vain yhdestä lukukerrasta ja menettää tulot muista kahdestakymmenestäyhdeksästä.

Kariston jutun mukaan 2000-luvun alusta lukien kirjastoapurahoja on maksettu yhteensä 31,2 miljoonaa euroa, eli noin kolme miljoonaa vuodessa. Apurahat jakaa Taiteen keskustoimikunta, jonka nettisivuilta löytyy seuraavanlainen määrittely siitä, keille apurahoja voidaan maksaa (kursivointi minun):

Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahat yksityishenkilöille

Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta jakaa vuosittain apurahoja ja avustuksia kirjailijoille ja kääntäjille. Niitä myönnetään sekä kaunokirjallisuuteen että tietokirjallisuuteen kuuluvien teosten tekijöille ja kääntäjille, jotka asuvat tai ovat asuneet pysyvästi Suomessa ja joiden kirjallinen työ rikastuttaa kulttuurielämää Suomessa. Apurahat myönnetään kirjailijoille ja kääntäjille luovaan kirjalliseen työhön. Apurahat ovat harkinnanvaraisia. Apurahaa ei yleensä myönnetä hakijalle, jolla on samana vuonna valtion taiteilija-apuraha tai muu vastaava apuraha tai taiteilijaprofessuuri. Hakijalta edellytetään vähintään yhtä julkaistua teosta. Apurahaa koskevia hakemuksia käsiteltäessä kiinnitetään huomiota aikaisempaan tuotantoon ja nykyiseen luovaan työvaiheeseen sekä työsuunnitelmaan.

Lisäksi voi hakea avustusta, jonka kriteerit ovat tässä:

Avustukset myönnetään iäkkäille kirjailijoille ja kääntäjille, jotka elävät ahtaissa taloudellisissa oloissa sekä erityisissä tapauksissa kirjailijoille ja kääntäjille, jotka sairauden tai työkyvyttömyyden johdosta ovat joutuneet taloudellisiin vaikeuksiin. Avustukset ovat harkinnanvaraisia. Avustuksen hakijan taloudellista tilannetta arvioitaessa avustusta ei pääsääntöisesti myönnetä hakijalle, jonka verotettavat vuositulot ylittävät valtion taiteilija-apurahan vuotuisen määrän (18 800 euroa v. 2010).

Apurahoja ja avustuksia ei myönnetä tieteellisten tutkimusten tai oppikirjojen taikka niihin rinnastettavien teosten tekijöille tai kääntäjille

Karisto kritisoi artikkelissaan muun muassa sitä, että monet tuetuimmat kirjailijat ovat iäkkäitä. Toisaalta niin on hänen mukaansa kirjastoapurahalautakunnan jäsenistökin, jonka nimet (mutta eivät iät) löytyvät Taiteen keskustoimikunnan sivuilta:

Puheenjohtaja

Riitta Kaivosoja, ylijohtaja


Varapuheenjohtaja

Mervi Kantokorpi, kriitikko, tutkija, Raasepori


Jäsenet

Risto Ahti, kirjailija, Tampere

Annikki Ellonen, dramaturgi

Juhani Lindholm, suomentaja, Järvenpää

Maaria Linko, VTT

Osmo Pekonen, filosofian tohtori, Jyväskylä

Markku Turunen, kirjailija

Gungerd Wikholm, kirjailija

Lautakunnan on asettanut opetus- ja kulttuuriministeriö. Mielenkiintoista olisi tietää, millä perusteella henkilöt lautakuntaan valikoidaan ja mikä on esimerkiksi kierto. Kariston mukaan mm. Risto Ahti on ollut lautakunnassa koko 2000-luvun. Uudempaa jäsenistöä edustaa kriitikko Mervi Kantokorpi, joka antaa lautakunnan toiminnasta Kariston artikkelissa melko karun kuvan. Selkeät säännöt apurahojen jakoperusteista tuntuvat puuttuvan. Jokainen pitää omien suosikkiensa puolia. Tähän toivoisin veronmaksajana muutosta, sillä veroeurojahan tässä jaetaan. Hyvään tarkoitukseen kyllä, mutta silti maksajien olisi hyvä tietää perustelut.

Karisto nostaa esiin muitakin näkökohtia. Tietyt nimet saavat vuodesta toiseen tuntuviakin apurahoja, vaikka julkaisupuolella ei paljoa tapahdu. Useat paljon vuosien varrella tukea saaneet ovat myös iäkkäämpää kaartia. Karisto on haastatellut Riikka Pulkkista, jonka apurahasaalis on ollut melko vähäinen. Syy taitaa kuitenkin olla vaatimattomassa hakijassa, joka ei ole kehdannut hakea apurahaa kuin joka toinen vuosi. Jos kirjaa ei ole saanut vuodessa valmiiksi, ei kirjailija ole kehdannut hakea uudelleen apurahaa. Turhaa kainoutta, sillä säännöissäkin jo sanotaan, että apuraha on tarkoitettu työskentelyyn, ei julkaisemiseen. Toisaalta Karisto ja myös Risto Ahti paheksuvat hyvin menestyviä kirjailijoita, jotka silti hakevat apurahaa, esimerkkinä mainitaan Jari Tervo (Laila Hirvisaari on vihjeestä tajunnut jo lopettaa anomisen). Vähän pidän tätä asennetta outona. Miksi vain hakijan pitää olla moraalinen? Eikö harkintaa nimenomaan pidä harjoittaa siellä lautakunnassa ja karsia hakijoista ne, jotka selvästi eivät ole apurahan tarpeessa? Laki kuulemma estää sen, että hakijoilta voisi kysyä verotettavaa tuloa. Minustakin tässä lakia voisi muuttaa. Mutta jo nyt ihan yleistietokin paljastaa, pitääkö Kalle Isokalliolle maksaa apurahaa vai ei. Vai pitääkö lautakunnan olla pussi päässä?

Toinen kirjastoihin suoremmin liittyvä ja uudempi järjestelmä on lainauskorvausjärjestelmä. Siihen tulee valtiolta kolme miljoonaa euroa vuodessa, mutta siitä jaetaan korvausta paitsi kirjailijoille ja kääntäjille myös kuvittajille ja musiikin tekijöille. Kirjoittajien osalta korvausten maksaminen hoituu Sanaston kautta. ”Sanasto on kirjallisuuden alan tekijänoikeusjärjestö. Yhdistys edistää, valvoo ja hallinnoi kirjallisuuden alan tekijöiden tekijänoikeuslakiin perustuvia oikeuksia Suomessa ja ulkomailla.” Näin järjestö esittelee itsensä nettisivuillaan. Lainauskorvausjärjestelmä sai alkunsa, kun EU määräsi Suomenkin korvaamaan kaikille tekijöille niitä tulonmenetyksiä, joita kirjastolainaaminen aiheuttaa. Systeemi on mekaaninen. Jokaisesta lainauskerrasta tilitetään tekijälle tietty summa, tällä hetkellä se tarkoittaa kirjailijalle 3,5 senttiä per lainauskerta.

Valtio saa itse päättää tähän käyttämänsä summan (mahtaako olla jokin alaraja kuitenkin?), ja esimerkiksi muissa Pohjoismaissa lainauskerrasta saa suuremman korvauksen kuin meillä. Karisto on arvioinut, että esimerkiksi Sinikka Nopola, joka on ollut pääkaupunkiseudun lainauskuningatar viime ja tänä vuonna, olisi tienannut näillä korvauksilla noin 10 000 euroa. Masentavaa luettavaa on artikkelin grafiikka niistä onnettomista, joita ei pääkaupunkiseudulla ollut ko. aikana lainattu kertaakaan. Näillä kirjailijoilla tuskin myyntikään on päätä huimaavaa. Tätä puolta Kariston artikkelissa aika vähän sivutaan. Siis sitä, että lainauskorvaukset satavat juuri niiden kirjailijoiden laariin, jotka muutenkin jotakin kirjoillaan Suomessa tienaavat. Juuri tämän takia kirjastoapurahajärjestelmää voisi hieman viilata. Systeemit voisi laittaa paremmin paikkaamaan toisiaan. Mielenkiintoista artikkelissa on sekin tieto, että Sanastokaan ei halua paljastaa, kuka kuinkakin paljon korvausta saa. Sentään verorahoja jälleen jaetaan.

Kolmas, ihan kokonaan kirjastoihin liittymätön systeemi on sitten valtion taiteilija-apurahajärjestelmä, joka tuntuu olevan vielä paljon mystisempi. Toimikunnan kokoonpanon ja rahojen saajat voi vilkaista vaikka täältä.

Rahaa rehellisesti kirjailijoille! Siinä kaino toivomus. Vilppiä en epäile nytkään, mutta avoimuutta saisi olla rutkasti enemmän.


HUOM! HUOM! Aiheesta kiinnostavaa ja vilkasta keskustelua Parnasson blogissa!