Juhani Niemi: Suomalaisten suosikkikirjat

Etsiskelin kirjastosta jotain ihan muuta, kun käteeni osui tämä mielenkiintoinen tietokirja. Luen tietokirjallisuutta harmillisen vähän nykyään, joten tuli samalla sitäkin puolta paikkailtua. Ainoa puute kirjassa on sen hienoinen vanhentuneisuus, sillä se on julkaistu vuonna 1997. Tosin aiheen kannalta sillä ei ole kovin suurta merkitystä.

Niemi on selvittänyt kirjaansa varten paljon tilastotietoja ja myös merkittävän määrän tietoa, jota ei ollut valmiiksi tilastoitu. Erilaisista listoista innostuneille tämä on mielenkiintoista luettavaa, ja kirjan takaosan listat suomalaisten suosituimmista suomalaisista kirjoista on kiehtova, vastustamatonkin. Niemi on valinnut merkittävimmäksi mittarikseen kirjojen painosmäärät ja niihin perustuvat myyntitiedot, kirjallisuussosiologinen lähtökohta siis. Kautta aikain suosituimpien kirjojen lista näyttää tältä:

(Suomalaisen kaunokirjallisuuden suosituimmat teokset luokiteltuna painettujen kappaleitten yhteismäärän perusteella vuonna 1996.) Runebergin ja Topeliuksen luvuissa mukana vain suomennokset.

Noin miljoonan kappaleen teokset

     J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat (n. 1,2 milj.)

     Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (n. 1,2 milj.)

Elias Lönnrot: Kalevala (n. 900 000)

300 000–600 000 kpl

Väinö Linna: Tuntematon sotilas (509 500)

Juhani Aho: Rautatie (n. 410 000)

200 000–300 000 kpl

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (296 200)

Aleksis Kivi: Nummisuutarit (n. 290 000)

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (keskimäärin osaa kohti 285 700)

Z. Topelius: Välskärin kertomuksia (n. 200 000)*

750 000–200 000 kpl

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija (194 600)

Aleksis Kivi: Kihlaus (n. 190 000)

Ilmari Kianto: Punainen viiva (189 900)

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa (n. 160 000)

700 000–750 000 kpl

F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut (148 000)

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset (147 400)

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena! (128 800)

Elias Lönnrot: Kanteletar (n. 125 000)

Juhani Aho: Juha (n. 120 000)

Joel Lehtonen: Putkinotko (n. 120 000)

F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus (118 300)

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen (117 800)

Aleksis Kivi: Lea (n. 115 000)

Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi (108 200)

Erkki Palolampi: Kollaa kestää (106 700)*

Aleksis Kivi: Yö ja päivä (n. 105 000)

Ensio Lehtonen: Äidin rukous (102 000)*

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä (101 800)

Mauri Sariola: Lavean tien laki (100 000)*

   

     Sadantuhannen tuntumassa

Kalle Päätalo: lijoki-sarja (keskimäärin osaa kohti 93 400)*

Mika Waltari: Turms kuolematon (93 000)

Mika Waltari: Mikael Karvajalka (92 700)

Mika Waltari: Kaarina Maununtytär (92 200)

Laila Hietamies: Laatokka-sarja (keskiäärin osaa kohti 92 000)

Aleksis Kivi: Kullervo (n. 90 000)

Johannes Linnankoski: Pakolaiset (n. 90 000)

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili (n. 90 000)

Saima Harmaja: Kootut runot (89 200)*

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta (n. 85 000)

Lauri Viita: Moreeni (84 300)

Laila Hietamies: Sonja-sarja (keskimäärin osaa kohti 82 500)*

Aleksis Kivi: Karkurit (n. 80 000)

Santeri Ivalo: Juho Vesainen (n. 80 000)*

     (* = en ole lukenut)

Listassa on mielestäni todella vähän yllätyksiä. Klassikot ovat suosittuja, selvähän se. Mutta Niemi ei tietenkään tyydy kirjassaan ja tutkimuksessaan tähän. Hän on ottanut tavoitteekseen selvittää paitsi sen, mitkä kirjat ovat olleet suosittuja, myös sen, mistä tämä johtuu.

Kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta kirjan suosio perustuu kolmikantaan teksti, tekijä ja lukija, jotka ovat myös kolme merkityksen lähdettä. Eri koulukuntien välillä on painotuseroja tässä. Niemi on siis päätynyt hyödyntämään kirjallisuussosiologian käyttämää kulutuksen mittaria. Hän jakaa menestysteokset kolmeen luokkaan:

1.      fastsellerit (käyvät hyvin kaupaksi pari kuukautta ja unohtuvat)

2.      bestsellerit (kokonaisen kirjasesongin ajan hyvin myyvä teos)

3.      steadysellerit (myyvät tasaisesti pitkään)

Niemi keskittyy lähinnä selvittämään, mitkä ovat olleet suomalaisen kirjallisuuden steadysellerit ja miksi juuri ne. Hieman minua kiusaa tuo, ettei näille ole keksitty mitään kunnollista suomennosta, vaan Niemikin käyttää steadyseller-termiä läpi koko kirjan. Kestoklassikko?

”Tilastotieteen näkökulmasta kirjallisuusinstituutio muistuttaa hyvin organisoitua hautaustoimistoa. Vain mitättömän pieni määrä kirjallisuudesta vaikuttaa enemmän kuin vuoden, keskimääri ehkä yksi teos kymmenestä.” Jotenkin tuntuu, että tämäkin on ylioptimistinen arvio. Kun mietin viimeksi kuluneita viittätoista vuotta, joita Niemen teos siis ei kata, aika harva teos on jäänyt mieleen sellaisena, että se on keikkunut myyntilistoilla ja kirjallisessa keskustelussa vuotta kauempaa. Onneksi on poikkeuksiakin. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie ja Sofi Oksasen Puhdistus (josta jälkimmäisestä voisi vaikka tulla steadysellerkin, kukaties). Oksasen aiemmatkin romaanit saivat Puhdistuksesta aika hyvää nostetta. Mitäköhän muita näitä olisi?

Niemi esittelee myös mielenkiintoisen eurooppalaisen laskelman, jonka perusteella arvioidaan varsinaisten lukijoiden määrä kansan lukutaitoisesta osasta. Keskimäärin sen arvioidaan olevan 3-5 % väestöstä. Suomessa siis luku olisi hieman yli 100 000. Niemen mukaan tämä arvio on reippaasti alakantissa, kun jo harrastajakirjoittajiakin arvioidaan Suomessa olevan 250 000 kappaletta (!).

Niemi tarkastelee suomalaisten suosikkeja siis siltä kannalta, miksi ne ovat olleet ja ovat edelleen suosittuja. Mikä on suosikkikirjan, steadysellerin, resepti? Ei liene yllätys, että mitään yhtä selkeää kaavaa ei ole olemassa. Mutta kyllä Niemi vetää aineistostaan joitakin johtopäätöksiä.

Ensinnäkin hyvä, vastaanottajan hallittavissa oleva tarina on eduksi. Juonen ei siis kannata olla kovin monimutkainen. Tästä hyvä esimerkki on Seitsemän veljestä. Juonikaavahan on todella yksinkertainen. Kovin kummoista juonta ei ole Täällä Pohjantähden alla -romaanissakaan, jos vähän raaputetaan tapahtumia päältä pois.

Henkilökuvauksen sen sijaan on oltava mieleen jäävää. Originelliin tyyppiin pitää pystyä yhdistämään riittävän yleispätevää ja mielikuvitukseen vetoavaa myyttistä alkuhämärää, kuten Niemi asian ilmaisee. Yhteiskunnalliseen rakennemuutokseen kytkeytyminen on henkilölle myös eduksi.

Paras edellytys steadyselleriksi pääsemiselle on julkaisu murros- tai kriisikaudella. Kirjallisuuden kysyntä kasvaa todistetusti kriisiaikoina, ja sen merkitys koetaan samaan aikaan yhteiskunnassa tärkeäksi. Hyötyä on myös eeppisestä muodosta. Se taas johtaa siihen, että tietty realistisuus näyttää olevan yhteistä steadysellereille. Tyylilajeja saa kuitenkin maltillisesti sekoittaa, se voi jopa olla eduksi. Liiallinen idealismi ja siihen liittyvä korostunut eettisyys voi olla haitaksi siksikin, että se on usein aikaansa sidottua. Huumori on vahvoilla.

Keskimääräisen maun myötäily koituu myös nopeasti tuhoksi, jos tavoittelee kestosuosiota. Vastavirtaan kulkeminen ja rehellinen totuudellisuuteen pyrkiminen taas ovat selvästi eduksi. Niemi määrittelee tämän todellisuusilluusioksi, joka vallitsee suosituimmassa suomalaisessa kirjallisuudessa. Imitaation estetiikaksi kutsutaan lukutapaa, jossa ”sanat vastaavat maailmaa”. Tämä on edelleen suomalaisten suosima lukutapa, kuten voi huomata Kirjainten virrassa -blogin tuoreesta keskustelustakin. ”Steadysellereille ominainen totuudellisuus toisaalta, mielikuvituksen vetoava yksilöllisyys toisaalta auttavat lukijaa liikkumaan teoksen maailmassa tarpeidensa mukaan. Lukija kulkee samalla kertaa maan kamaralla ja fantasian pilvissä. Suosikkiteoksiin voinee sovittaa Italo Calvinon paradoksien estetiikkaa: elävän teoksen pitää olla samanaikaisesti raskas ja kevyt, sekä materiaaliltaan painava että ilmaisultaan lennokas. Menestysteos perustuu osaltaan yksinkertaisuuden ja jännitteisyyden synteesiin.”

Kirjan menestykselle ja steadysellerinä pysymiselle on tärkeää myös siitä ja sen kirjoittajasta tehty tutkimus ja esimerkiksi kirjailijan elämäkertojen julkaiseminen voi nostaa uudelleen kirjankin myyntiä.

Kun tutkin innostuneena Niemen listaa, totesin omaksi suureksi tyydytyksekseni, että suurin osa kirjoista on tullut ainakin kertaalleen luettua. Merkitsin tähden * niihin teoksiin, joita en ole lukenut. Kotimaisen kirjallisuuden opinnoista on kieltämättä ollut tältäkin kannalta hyötyä J. Klassikot ovat hallinnassa. Ensimmäinen tähti on Välskärin kertomuksissa. Olen koettanut lukea sitä ja muitakin Topeliuksen tiiliskiviä, mutta en ole jaksanut alkua pidemmälle. Kirjahyllystä Topeliusta kyllä löytyy.

Seuraava tähti on Ensio Lehtosen Äidin rukouksessa. Se oli nimenäkin täysin outo, eikä ihme, sillä Niemi esittelee kirjan uskonnolliseksi fiktioksi, jopa kioskikirjallisuudeksi, jossa on aimo annos sentimentaalisia viihdeaineksia. Kirja on julkaistu vuonna 1937, ja se on levinnyt erityisesti helluntailiikkeen piirissä. Lehtonen oli liikkeessä keskeinen vaikuttaja. Erkki Palolammen Kollaa kestää on nimensä mukaan sotakirja, jollaisilla on ollut ja on edelleenkin oma lukijakuntansa. Olen jonkin verran tätäkin lajityyppiä joskus lukenut, mutta juuri tämä teos ei ole käsiin osunut. Mauri Sariolalta olen myös tainnut lukea vain yhden teoksen, eikä sekään ollut listalla mainittu Lavean tien laki. Päätaloa en ole vielä lukenut. Saima Harmajan Kootut runot omistan, mutta lukematta ovat nekin. Hietamies/Hirvisaaren Sonja-sarjaa en ole aloittanutkaan, ja tunnustettakoon, että Laatokka-sarjakin taitaa olla vähän kesken.

Niemi on listannut erikseen vielä lastenkirjallisuuden painetuimmat:

Yli 200 000 kappaleen teokset

Laura Latvala: Pikku-Marjan eläinkirja (292 300)

Yli 100 000 kappaleen teokset

Anni Swan: Iris rukka (129 800)

Anni Swan: Ollin oppivuodet (129 500)

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu (124 500)

Anni Swan: Tottisalmen perillinen (116 800)

    

    Sadantuhannen tuntumassa

Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki ja Kiljusen herrasväen uudet seikkailut (98 800)

Anni Swan: Kaarinan kesäloma (95 400)

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia (92 000)*

Tove Jansson: Muumi-kirjat (keskimäärin osaa kohti n. 80 000)

Z. Topelius: Lukemisia lapsille (tarkempi arvio puuttuu)*

Pikku-Marjan eläinkirjalle Niemi ennustaa vähittäistä katoamista myyntitilastoista, mutta muut vaikuttavat olevan selkeää klassikkoainesta. Niemen arvio asettuu hieman toiseen valoon, jos tutkii WSOY:n nettisivuja, joissa Pikku-Marjan eläinkirjaa edelleen esitellään ja myydään yli 20 euron hinnalla.

Juhani Niemi: Suomalaisten suosikkikirjat

Karisto 1997. 252 s.