Helsingin Sanomat kutsui yli sata kulttuurin ja tieteen vaikuttajaa raatiin, joka lietsoo ja syventää ajankohtaista keskustelua. Raati vastaa viikon kysymykseen perjantain Helsingin Sanomissa. Näin määritellään HS-raati lehden verkkosivuilla. Paperilehteen raadin käsittelemästä aiheesta tulee näköjään vain hyvin tiivistetty yhteenveto. Tämän huomasin, kun kiinnostuin ensimmäistä kertaa enemmänkin viikon kysymyksestä perjantain 28.10. julkaistun jutun perusteella. Raatilaisille esitetty kysymys kuului: Markkinoidaanko kirjallisuutta nykyisin liikaa kirjailijan persoonalla?
Vastauksen tähän blogimaailmaakin useita kertoja eri näkökulmista puhuttaneeseen kysymykseen oli tällä kertaa antanut 79 raatilaista, ja prosentit olivat seuraavat: ei 52 %, kyllä 43 % ja kantaansa ei osannut sanoa 5 %. Vastaukset kokonaisuudessaan voi lukea verkosta.
Kysymystä on pohjustettu lyhyehkösti. Muutamia lainauksia siitä:
Messut antavat kirjailijoille ja lukijoille mahdollisuuden kohdata toisiaan, mutta kirjailijoiden persoonaa tuodaan yleisestikin yhä enemmän esille kirjojen myynnissä ja markkinoinnissa. Myös kirjailijoiden suulliseen ulosantiin ja jopa ulkonäköön kiinnitetään yhä enemmän huomiota.
Yleensä kustantajat kuitenkin vakuuttavat, että kirjojen markkinointi, kustannuspäätöksistä puhumattakaan, perustuu nimenomaan kirjojen sisältöön.
Monet kirjailijat suhtautuvat hyvin kriittisesti itseensä kohdistuviin brändäysyrityksiin. Toisaalta oman persoonan esilläolosta julkisuudessa voi olla kirjailijoille taloudellista hyötyä: ellei se suoraan lisää myyntituloja tai tuo mukanaan uusia kustannussopimuksia, julkisuus voi tuoda lisäansioita esimerkiksi kolumni- tai luentopyyntöjen muodossa.
Pohjustuksessa viitataan myös johtaja Jacques Eijkensin taannoisiin (kesäkuu 2010) kommentteihin, joissa hän kehotti kirjailijoita brändäämään itsensä.
HS-raatikin päätyy siis juupas-eipäs-tuomioon. Kuitenkin monen raatilaisen vastauksissa on paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja huomioita, jotka eivät ole paperilehteen päätyneet. Poimin tähän muutamia niistä.
Ja pitääkö kirjallisuutta ylipäätään markkinoida? Haavoittuuko sen syvällisyys ja haastavuus brändättynä, markkinointia varten laskelmoituna ja mainospakettiin puleerattuna? Näin kysyy Jukka Mallinen. Samaa pohtii moni muukin. Mutta eikö ole jotenkin naiivia ajatella, että kirjallisuus olisi olemassa vain jotenkin itseään varten? Miten lukijoita saadaan, jos ei lainkaan markkinoida? Eihän kirjaa oikeastaan ole ennen kuin se luetaan. Viidakkorumpu tietysti on aina hyvä menetelmä, ja sitten virallinen (lehti)kritiikki, mutta onko paluuta enää sellaiseen aikaan, että kriitikot täysin vapaasti valitsevat, mistä kirjoittavat? Onko sellaista aikaa edes ollut?
Tästä ällistyin: Kirjailijan pärstäkerroin on liian korkea. Muu kulttuuri on jäänyt kokonaan kirjallisuuden varjoon. (Kaarina Kaikkonen) Jotenkin olen kirjallisuuspainotteisen kulttuuriharrastukseni sokaisemana ajatellut, että ylipäätään kulttuuri saa liian vähän huomiota ja että ainakin kirjoista ja teatterista saisi olla enemmän ääntä mediassa. Mutta näköjään ääntä onkin ollut liikaa?
Kuitenkin kirjailijat kirjoittavat juuri siksi, että he haluavat ilmaista sanomansa mieluummin kirjallisesti kuin vaikkapa kiertämällä puhumassa kirjojensa teemoista. Julkisuutta ei toisaalta voi säädellä, eikä suurimman julkisuuden saanut kirja aina ole paras ja/tai myydyin. Leena Lehtolaisen kanssa varmaan monet blogien lukijat ja kirjoittajat ovat samaa mieltä. Kohutuin ei aina ole paras.
Minna Tawastin mukaan julkisuudessa voi olla myös brändäämättömänä, vanhanaikaisesti omana itsenään. Ei varmaan kovin helppoa kuitenkaan. Kuka kirjailijoita tai taiteilijoita ylipäätään kouluttaa tai opastaa julkisuuden hallitsemisessa? Ohjaako kukaan? Kari Uusikylä toteaa näin: Fiksu kirjailija osaa rajoittaa esiintymisiään julkisuudessa; hän ei alistu pelkäksi markkinapelleksi vain julkisuuden ja myynnin lisäämisen toivossa. Fiksut siis pärjäävät. Mutta jos on väärissä asioissa fiksu? Kuka heitä auttaa?
Myös tiedotusvälineet ovat nielaisseet markkinoinnin syötin. Kun kaikki mediat kilpailevat samojen, kaikkien varmasti tuntemien ja varmasti myyvien kirjailijoiden haastatteluista, yleisölle (lukijoille?) on onnistuttu myymään sellainen käsitys että Suomessa on vain muutama kiinnostava kirjailija.
Kunpa joku jaksaisi nähdä vaivaa ja nostaa esiin myös niitä unohduksiin tuomittuja teoksia, jotka eivät markkinointia kiinnosta. Näin toivoo kirjailija Tiina Pystynen, ja kukapa voisi olla toista mieltä. Blogeissa on paljon mielestäni kirjoitettu ja keskusteltu tästäkin. Itsekin olen yrittänyt välillä ihan tarkoituksella kirjoittaa marginaalissa olevista kirjoista.
Harri Hautajärvi vuodattaa mm. näin:
Kehä pyörii pienessä Suomessa siten, että useimmille toimittajille kirjallisuus on ainoastaan kaunokirjallisuutta ja kirjailijat ainoastaan kaunokirjailijoita, mieluusti niitä teeveestä ja muualta tuttuja. Totta kai tällaisessa mediamaailmassa kustantajat ymmärtävät julkkiskirjailijoiden myyntiarvon ja panostavat ymmärrettävästi näihin tallinsa harjatuimpiin ratsuihin. Koska media ei koskaan unohda nostaa suuren kasvokuvan kanssa julkkiskirjailijan uusinta, ja sitä tulevaakaan kaunokirjallista teosta, on nähtävissämme alati itseään ruokkiva kehä, jossa – kuinka ollakaan – eniten julkisuudessa olleiden kaunokirjailijoiden teoksia myydään ja lainataan eniten. Esimerkiksi Jari Tervo ei voi kirjoittaa niin kehnoa romaania (tai tv-käsikirjoitusta), etteikö siitä silti nostettaisi mediassa iso puheenaihe. Tämä karuselli ja itseään ruokkiva markkinointikehä on suurimmaksi osaksi nykyisen viihteellistyneen median ansiota.
Surullinen huomio tulee Taru Mäkelältä: Jonkun kirjailijan teokset voivat olla hienoja, mutta ne jäävät huomiotta, jos hän on olemukseltaan pirteänharmaa tavis, mahdollisesti vielä puhevikainen. Tästä tuli mieleen yksi omista suosikkikirjailijoistani eli Maarit Verronen, jolla ei mitään puhevikaa ole, mutta joka selvästikään ei taannoin (vuosia sitten) nauttinut ollessaan esiintymässä eräässä ammattilaisille tarkoitetussa suljetussa tilaisuudessa. Minua ei kirjailijan vaivautunut esiintyminen haitannut tai vieroittanut hänen kirjoistaan, päinvastoin.
Miettimään laittaa Katriina Järvisenkin kommentti: Sääli vain, että toimittajat valitsevat useimmiten ne samat kymmenen kirjailijaa, joita haastatellaan joka lehteen. Lukijat lukisivat myös vähemmän virtaviivaisten kirjailijoiden ajatuksia, mutta epäilen että toimittajat eivät enää lue kirjoja kuten ennen. Kirjallisesti sivistymätön toimittaja etsii tietonsa netistä ja löytää sieltä helpoiten mediakirjailijat.
Olen samaa mieltä Järvisen kanssa tuosta, että valitettavan harvat kirjailijat saavat huomiota mediassa. Mutta siinäkin vallitsee kysynnän ja tarjonnan laki, ymmärtääkseni. Vaatisi rohkeutta ottaa taloudellinen riski ja kirjoittaa tuntemattomasta kirjailijasta.
Kirjaa pitää markkinoida kirjan sisällöllä, ei sen kirjailijalla, komentaa Matti Wiberg. Kunnianhimoinen komento ja tavoite. Miten lienee toteutumisen kanssa oikeassa maailmassa? Kirjoista soisi puhuttavan enemmän, kirjailijoista vähemmän. On oireellista, jos kirjailijan nimi on kannessa isommalla kuin kirjan nimi. Näin sanoo Arno Kotro ja jatkaa aika provokatiivisesti: Kirjamessuilla kirjailijoita viedään ständiltä toiselle kuin näyttelyeläimiä. Kaikenkarvainen tuotteistaminen, brändääminen ja muu pinnallistaminen on mennyt överiksi, ja siinä ei loppujen lopuksi voita kukaan – ei ainakaan kirjallisuus. Nopea vilkaisu kirjahyllyn suuntaan paljastaa, että aika monessa kirjassa kirjailijan nimi on teoksen nimeä suuremmalla, ja mitä löytyykään googlaamalla J:
 |
| Tekijän nimi isolla. |
Matti Kalliokoski on tätä mieltä: Jos metrin kokoinen kirjailijan naama, esiintyminen messuilla, avautuminen naistenlehdessä ja osallistuminen televisioväittelyyn edistävät lukemista, se annettakoon anteeksi. Itsekin olen valmis aika moneen temppuun, jos se auttaa lukemisen ilosanoman levittämisessä. Kirjoja lukevat ihmiset ovat aidosti kiinnostuneet muustakin kuin kirjailijan persoonasta tai syksyn uutuuksista. Joku voi jopa lukea 1800-luvulla kirjoitettuja kirjoja vaikka tietää, että ei pääse kurkistamaan kirjailijan vaatekaappiin. Ytimeen keskittyvä kirjallisuustapahtuma olisi hieno, vähän samanlainen kuin Kuhmon kamarimusiikki mutta raitiovaunureitin varrella. Näin toivoo Minna Lindgren. Ei hullumpi ajatus, mutta miten toteuttaa?
Kirja on tietysti pääasia, mutta kirjailija on myös osa teostaan, tiivistää Jaakko Hämeen-Anttila aika osuvasti.
Pirjo Hiidenmaalta on vielä pakko kopsata tämä: Kaunokirjoista kysytään tekijän mukaan: "Oletko lukenut uuden Hotakaisen / Remeksen / Tervon?" Puhutaan kirjailijasta enemmän kuin teoksen nimestä. Ja varsinkaan ei tarjota tunnistustiedoksi kannen väriä: "Luen jotain punakantista romaania." Totta…
Mitä mieltä sitten itse olen? Sekä että, puolesta ja vastaan. Osmo Soininvaaran tavoin pidän kirjailijan nimeä jonkinlaisena laadun takeena. Kun on lukenut useita hyviä kirjoja vaikkapa Kari Hotakaiselta, tarttuu hänen uusimpaansakin helpommin kuin sellaisen kirjailijan teokseen, josta ei ole aiemmin mitään kuullutkaan. Luen ja katson mielelläni kirjailijoista tehtyjä juttuja ja ohjelmia, erilaisia haastatteluja. Kovin kiinnostunut en ole esim. vaatekaappi- tai olohuoneen sisustuksen raportoinnista, mutta saatan vilkaista niitäkin, jos kyseessä on tuttu kirjailija. Jotain on kiva tietää kirjoittajasta, kun kirjaa ryhtyy lukemaan. Se liittyy siihen odotushorisonttiin, josta on aiemminkin ollut puhe. Eihän kirja leiju missään tyhjiössä muutenkaan. Kuitenkin voin kovastikin pitää kirjoista, joiden kirjoittajista en tiedä juuri mitään. HS-raatilaisistakin muutama totesi, että sellaiset kirjailijat, jotka pidättäytyvät tyystin julkisuudesta, ovat saaneet sitä kautta julkisuutta ja lukijoita. Melkoinen dilemma!
Mitä mieltä sinä olet?
Ihan todella kiinnostava postaus, Kirsi! Palaan myöhemmin tänne lukemaan ajatuksella ja kirjoittamaankin! Nyt vain nopeasti totean, että tämä oikeastaan liittyy siihen keskusteluun, jota blogissani on käyty palkitsemisen osalta. Ketkä tulevat huomatuiksi, ketä media nostaa esiin? Minusta tämä on laaja, monisyinen kysmys - hieno postaus jälleen, Kirsi! Olet niin ajan hermolla näiden tekstiesi kanssa :)
VastaaPoistaKiitos ja ylistys jälleen hienosta keskustelunavauksesta! Nostit esille upeasti monipuolisia kannanottoja ja todella näytit sen, että kolikolla on kaksi puolta.
VastaaPoistaUpeaa, Kirsi!
Ja sitten aiheeseen, joka tosiaan mietityttää.
Olen kanssasi pitkälti samaa mieltä. Tietysti tutun kirjailijan teoksiin tarttuu helpommin. Tämähän pätee moneen muuhunkin; suosikkibändeihin/-laulajiin, elokuviin, näyttelijöihin, taidemaalareihin...
Miksi kirjallisuus olisi poikkeus? Miksi sen pitäisi olla poikkeus?
Minusta kirjoja kyllä markkinoidaan hiukan liikaa kirjailijan persoonalla. Pakko viitata nyt Sallan lukupäiväkirjaan, jossa on tästä erityisen hyvä kannanotto:
"Mutta kun naistenlehti haastattelee kirjailijaa, on aiheena lähes aina kirjailijan henkilöhistoria ja ihmissuhteet, ja erittäin harvoin kirjailijan kirjoittamien kirjojen sisältö. Mielestäni ulkonäkö- ja henkilökeskeinen kirjamarkkinointi on vähättelevää ja aliarvioivaa lukuharrastajia kohtaan."
http://sbrunou.blogspot.com/p/mina-ja-blogini-aloitin-blogini.html
Tuohon ei ole juuri lisättävää.
Tämä on tosi monisyinen juttu, josta ei oikeastaan voi sanoa juu tai ei. Pari ajatusta tuli mieleeni. Ensinnäkin tervot ja remekset. Voi hyvänen aika, että mua inhottaa, miten joka vuosi koulussa äikän tunneilla puolet luokasta haluaa lukea remeksen, kun se on kotona valmiina kirjahyllyssä. En ole itse kovinkaan viehättynyt niistä remeksistä, joita olen lukenut - ja nyt tämä yksi kirja, jonka oppilas lukee, antaa suuntaa lukukokemuksille. Sitten Tervo, joka muistetaan tv:stä ja luetaan siksi vaan. en ole viehättynyt tervostakaan, ei liene yllätys. Tosiaankin, kirjailija joka näkyy ja kuuluu, ei välttämättä ole taitavin.
VastaaPoistaToinen asia, joka huolestuttaa, on naiskirjailijoiden ulkonäkö. Välillä tuntuu, että naisen täytyy olla missi ennen kuin julkaisee jotain. Mulle kirjalijan ulkonäöllä ei ole ollut merkitystä, enkä todellakaan tunnista kirjailijaa, kun kadulla vastaan tulee. Olen joskus bongannut kadulla Pirkko Saision ja miettinyt, että mitähän suuria aivoissa miettii, kun siinä kävelee.
Musta on kuitenkin miellyttävää nähdä ja kuulla kirjalijan ajatuksia, vaikka en nyt kirjamessuillekaan päässyt (olenko katkera...) ja sen verran musta kirjailijan pitäisi yrittää tuoda itseään esiin, että pystyisi juttelemaan kirjastaan ja ajatuksistaan sujuvasti. Toisaalta se on kyllä kamalaa, jos kirjailija on nimenomaan kirjallisesti lahjakas, eikä suulloisesti. Ehkä siinä tapauksessa pitäisi yrittää saada julkisuus kirjoituksilla, vaikkapa netissä, blogissa, esiin? Olen sitä tyyppiä, joka on kamalan kiinnostunut kaikesta kirjalijan elämässä.
Ja Arno Kotro, joka on kulkenut kaikki suomen koulut läpi, on kyllä omalla tavallaan käynyt kaikki kissanristiäiset läpi.
Heh, kai pääasia on, että saisi itseään esille jossain muodossa. Ja muodosta riippumatta osaisi antaa itsestään ei niinkään kauniin vaan älykkään ja ajattelevan kuvan.
Todella mielenkiintoinen aihe, jälleen kerran!
VastaaPoistaItse en koe sitä mitenkään haitallisena tai ahdistavana, että kirjaan liittyy markkinointia kirjailijan itsensä persoonalla ja esillä olemisella. MUTTA, tuossakin asiassa minullakin tulee se raja aika herkästi vastaan ja juuri tuon ilmiön suhteen, mistä alunperin Salla on kirjoittanut blogissaan, eli kun kirjailija on esillä, pääpaino on aina kaikessa muussa kuin siinä kirjan tematiikassa tai yleensäkin kirjoittamiseen liittyvissä asioissa. Suosikkikirjailijoiden kohdalla on sopivina annoksina kiinnostava kyllä tietää vähän muutakin heidän elämästään, mutta se ei ole se itsetarkoitus.
Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe josta myös nostit todella hyviä näkemyksiä esiin.
VastaaPoistaMinua kieltämättä välillä häiritsee se, että kirjailijahaastatteluissa keskitytään usein juuri kirjailijan persoonaan tai kirjan omaelämäkerrallisuuteen. En kyllä pidä sinänsä mitenkään pahana sitä, että ihmiset ovat kiinnostuneista taiteilijasta teosten takana, mutta minulle itselleni ei kyllä tuo kirjalle mitään lisäarvoa tieto siitä, että se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin.
Hämmästyttävin kommentti on kyllä tuo että muu kulttuuri jäisi kirjallisuuden varjoon. No, kyllähän kirjallisuutta varmaan pidetään arvossa, eli se mielletään edelleen "korkeakulttuuriksi", mutta ei kai kirjallisuus saa niin paljoa mediahuomiota että se jättäisi esim. musiikin tai elokuvat varjoonsa.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että media sekä nykyisten normien ja mittapuiden mukainen mediakelpoisuus säätelee tehokkaasti useimpien ihmisten lukutottumuksia.
VastaaPoistaMonta todella hyvää tekstitaituria jää syrjään mediavetovoimaisuusnormien ulkopuolelle jäämisen perusteella.
Omana kokemuksena voin kertoa, että Anna-Leena Härkösestä minulle on *ilman yhtään mihinkään* loogisiin tai järjellisiin selityksiin perustuen muodostunut oikea kirjallijan antikliimaksi. Mitään järjellisiä perusteluja ei oikeastaan ole.
Minusta on vain epämiellyttävää, että hän on jokaisessa Annassa ja Eevalla täydellisessä kuvausmeikissä jokainen ryppy ojennuksessa kitisemässä aina ties mistä oman elämänsä hankaluudesta ja voi niin kauheudesta ja kamaluudesta. Tämä on kohdaltani täysi järjettömyys, mutta näin vain on käynyt. Tällättynä pynttäytyminen kansikuviin ja voivottelu voi kääntyä jopa kirjailijaa ja hänen tekstejänsä vastaan.
Olen Anonyymin kanssa jokseenkin samaa mieltä, ja vielä samasta kirjailijasta.
VastaaPoistaMinusta Hesarin keskustelun raikkain mielipide oli Jaakko Veijolan näkemys:
VastaaPoista"Kirjallisuuden markkinointi on vanhoillista ja kehittymätöntä. Kirjoja markkinoidaan umpimielisesti kannen, pärstän ja hinnan yhdistävällä kahvipakettistrategialla, ja kustantajat kylvettävät vastentahtoiset kirjailijansa toimittajahaastatteluilla.
Kirja-alalla ei ole uudenlaista näkemystä saati varaa muihin markkinointikeinoihin. Luovuus, kotimainen kirjallisuus ja sen innovatiivinen markkinointi eivät kuulu sanoina samaan lauseeseen."
Kun asiaa miettii, eikös se juuri näin ole. :) Vai koska olette viimeksi nähneet kirjaan liittyvän lehtimainoksen, jossa olisi kuvana jotain muuta kuin kirjailijan naama tai kirjan kansi?
Kiitos, Salla! Mietin tuotakin, mutta ihan koko HS-raadin tekstiä en kehdannut kopsia ;) Olisi todellakin jo aika saada jotain uutta kirjamarkkinointiin. Mitä, en tiedä, mutta enpä ole markkinoijakaan, onneksi.
VastaaPoistaTosi hyviä kysymyksiä taas kerran, Kirsi!
VastaaPoistaTekisi mieli yhden työkaverin tavoin vain tokaista, etten ole kiinnostunut kirjailijoista vaan kirjoista, mutta ei se olisi aivan totta. Kyllähän sitä tosiaan luettuaan jotain hyvää kiinnostuu usein myös ihmisestä tekstin takana.
Ja mistä sitä saisi tietoa uusista kirjoista jos niitä ei markkinoitaisi?
Nykyisessä mainossirkuksessa on paljon surkuhupaisaa ja ällöäkin, mutta toisaalta on myös onneksi tosi paljon valinnanvaraa siinä, millaista kirjallisuuskeskustelua seuraa.
Tietysti olisihan se mukavaa, jos markkinointi voisi olla jotain muutakin kuin se välttämätön paha.
Hyvä aihe, ja tästähän on ollut aika paljon juttua myös Kirsti Ellilän blogissa...
VastaaPoistaMinun on siinä mielessä huono puhua tästä koska luen niin vähän uusia kirjoja, yleensä vähintään pari vuotta on mennyt ilmestymisestä siihen että minä kirjaan tartun...ja kun vastaavasti hyvin harvakseltaan hakeudun kuuntelemaan jonkun kirjailijan julkista esiintymistä tai luen lehtijuttuja niin minulta menee helposti ilmiökirjailijat ohi (toki myös niistä ansiokkaista uutuuksista kuulee jälkijunassa mutta...)
Olen kyllä aina silloin tällöin osunut paikalle kirjailijahaastatteluihin esim. kirjakaupoissa joita sitten kuuntelen samalla kun haahuilen muuta, ja kyllähän niissä on ajoittain herännyt kiinnostus kun hyvä puhuja puhuu kiinnostavasti kirjastaan. Tosin myös pari kertaa kirjailija on päätynyt ärsyttämään siinä määrin että mahdollinen lukupäätös on mennyt jäihin...joskin silloin kyseessä ei ole ollut huonot esiintymistaidot vaan se että henkilökemiat ei kohtaa (ja luulen että ne kirjatkin voisivat nyppiä samalla tavalla).
Noissa kirjakauppojen haastatteluissa hyvänä puolena on kuitenkin se, että niissä yleensä keskitytään siihen uuteen kirjaan ja kirjailijan henkilökohtaisesta elämästä voi tarvittaessa vaieta...
Ja on todettava että monta on kirjailijaa josta minulla ei ole mitään aavistusta miltä nämä näyttävät ja joiden elämästä on vain hämärä aavistus.
Tuo vaikeneminen ja julkisuuden välttely on kyllä myös mainio julkisuusstrategia, jos vain pääsee siihen asemaan että media huomioi sen että et esiinny julkisuudessa. Greta Gustafssonista piti ensin tulla GARBO isoilla kirjaimilla ennen kuin tuo oli mahdollista...
Vaikka toki sen kirjoittajan henkilökohtaisen elämän tunteminen joskus syventääkin lukemista, ja usein haluan ainakin kirjailijan sukupuolen ja kansallisuuden ja mielellään iän tietää, tai sitten sen että kirjoittaja vaikenee näistä. Ja tietysti sitten kun kirjailija tulee tutummaksi niin sitten hankkii lisää tietoa.
Arvostan toki myös sitä että tuttu kirjailija saattaa valottaa elämäänsä ja ajatuksiaan muuta kautta, esim. blogeilla, esseillä, kolumneilla, lehtiartikkeleilla... Ja on kirjailijoita joiden tuotantoon olen ensimmäisenä tutustunut tuota sivutietä, ensin lukenut esseitä tai artikkeleja ja sitten päätynyt lukemaan muutakin tuotantoa. Ne "ankara lapsuuteni"-lehtijutut sen sijaan eivät yleensä kiinnosta...
Kirjailija on brändi, kyllä, ja tavallaan myös hyvä niin. Se antaa kuitenkin ennakkokäsityksen siitä mitä on odotettavissa. Onhan eri asia lukea jonkun satunnaisen tyypin satunnainen kirja kuin tutun hyväksi havaitun kirjailijan, ja toisaalta omasta fiiliksestä riippuu että nyt haluaisi lukea sellaisen krijan mitä kirjailija X yleensä kirjoittaa mutta kirjailija Y olisi nyt ihan väärä valinta...Hyvä esimerkki tuo edellisessä postauksessa mainittu Alexander McCall Smith ja monet sarjakirjailijat yleensä, ne yksittäiset kirjat eivät välttämättä ole kovinkaan tärkeitä, kirjailija on. Toki myöskään liian tiukkaan muottiin ei pidä jäädä...
Oho, huippumielenkiintoista, voisin vastata tähän varmasti ainakin omalla postauksella mutta koitan nyt rypistää ydinkohdat ranskalaisiin viivoihin:
VastaaPoista- Poikkeus vahvistaa säännön: Ilkka Remes ei kirjoita edes omalla nimellään, ei ole koskaan antanut haastatteluja ja on vuodesta toiseen Suomen eniten myyviä kirjailijoita. Ai että se kirjailijan naama ratkaisee vai...?
- On loogisempaa rakentaa brändiä (joka muuten helposti syntyy vaikka sitä ei tietoisesti rakentaisikaan) kirjailijan kuin yksittäisten kirjojen ympärille: Yksi teos unohtuu nopeasti jos ei ole ihan äärimmäisen poikkeuksellisen hyvä, mutta kun brändi on enemmän kirjailijan ympärillä, tutustun hänen teoksiinsa vuodesta toiseen.
- Jos kirjoja ei mitenkään markkinoitasi, mistä ihmeestä tietäisin mitä haluaisin lukea? Haluaisin muistuttaa, että myös julkiset kirjablogit ovat yksi markkinoinnin muoto halusivat itse sitä tai ei.
- Kirjallisuus vs. muu kulttuuri: Minä Helsingin ulkopuolella asuvana olen tyytyväinen siksikin, jos kirjallisuutta pidetään muuta kulttuuria enemmän pinnalla (sanoisin että esim. HS:ssa ei kyllä näin ole), koska se on yksi oikeasti demokraattisista kulttuurin muodoista: Kirjallisuudesta voi nauttia myös vähävaraisempi kirjaston avulla, samasta kirjasta voi nauttia ympäri maailmaa toisin kuin esim. oopperasta, konserteista tai teatterista Helsingissä.
Lyhyesti: Markkinointi pitää muistaa ymmärtää muunakin kuin mainontana, ja pitäisi muistaa, että kustantamotkin voivat tehdä sitä muutenkin kuin kirjailijan naama edellä. Markkinointia pelätään ihan liikaa, mutta tietenkään en halua, että esim. kustannuspäätöksiä alettaisiin tehdä naamavärkin perusteella.
Kiitoksia minunkin puolestani jälleen kerran erittäin hyvästä aiheesta!
VastaaPoistaMatkaväsymyksestä johtuen en nyt kykene kommentoimaan pitkästi, mutta se täytyy sanoa, että harmillisesti media tosiaan pitää pinnalla vain tiettyjä kirjailijoita, olipa heidän teoksensa sitten arvoltaan mitä ovat. Lisäksi median käsissä on, kuka huomataan. Surullista, mutta totta. Tämän takia monet suurenmoiset kirjat jäävät monilta lukematta..kun ei niistä vain saada tietää.
Osittain tähän sopien, aloitin blogissani juuri unohdettujen kirjojen metsästys -haasteen, jossa tavoitteena on lukea jotain muuta kuin valtavirtaa, klassikoita tai otsikoissa olevia kirjoja tai kirjailijoita.
VastaaPoistaKiitos, Anu, kommentistasi, kuten kaikki muutkin! Osuin nimittäin eilen blogiisi, mutta kun kirjoittelin tätä, en enää muistanut, kenen blogissa tuo mainio haaste olikaan. Itselläni on menossa nuo lainaamattomien lainaustalkoot, joten ainakin me kirjablogien kirjoittajat oikeasti teemme jotakin lisätäksemme muunkin kuin vain valtavirran kirjojen lukemista.
VastaaPoistaKiitos Kirsi loistavasta postauksesta.
VastaaPoistaItse koitan nykyisin erottaa kirjailijan mielikuvan ja kirjailijan teokset ja kirjat, mutta tunnustan, että varsinkin 5-10 vuotta sitten sekä Hotakaiseen että Tervoon suhtauduin ennakkoluuloisesti, mutta kun luin ensimmäiset kirjat, ne katosivat, ja olen lukenut näiltä lisää teoksia. Hyvältä kirjailijaltakin voi tulla huonompi siivu, tai se ei kolahda. Nykyään luen (olen opetellut lukemaan) kaikennäköistä kirjallisuutta, mutta nyt on pääpaino vanhoilla (1800-luvun) ja "vanhoilla" (1900-luvun kirjoilla), loppujen lopuksi on mukava löytää hyvä kirja ilman odotuksia.