keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Marraskuu(ko) musta hauta?

Kyllä, jos sään perusteella jotain voi sanoa. Täällä Lounais-Suomessa ei tänä syksynä ole vielä nähty lumenhippustakaan. Lehdestä luinkin, että viimeisten kymmenen vuoden aikana ensilumi on satanut joka vuosi jo paljon tämänvuotista aiemmin. Mustuus ei siis vain ole omaa synkistelyä.

Marraskuu ei oikein ole minua varten, tai sitten minä en ole marraskuuta varten. Mukavan nopeasti se silti on jälleen kulunut. Oikeastaan marraskuun paras puoli on, että se on lyhyt, vain 30 päivää. Kiirettä on pitänyt, emmekä ole ehtineet avantouintiinkaan kuin yhden ainokaisen kerran. Suosittelen muuten kaikenlaiseen mielenmustuuteen! Samaten teatteria, joka sekin on jäänyt luvattoman vähälle. Sentään viime lauantaina olimme Turun kaupunginteatterissa katsomassa Annie Proulx’n kirjaan perustuvaa näytelmää Vaarallinen harmonikka. Melkoinen spektaakkeli, kestoakin kolme tuntia, huh. Onneksi joulukuulle onkin sitten jo buukattu neljä teatteria ja ainakin yksi konsertti.

Blogissa marraskuu oli juhlakuukausi, sillä Kirsin kirjanurkka täytti vuoden. Kiitos vielä kaikille juhlahumuun osallistuneille! Tänään laitoin viimeisen synttärilahjapaketin postiin. Nuukailin vähän, ja kaikki ovat kierrätyskuorissa ja tulevat kakkospostissa. Kirjan saajilta toivon vastalahjaksi jossakin vaiheessa blogikirjoituksia kirjoista. Pakko ei tietenkään ole, mutta olisi kiva kuulla, mitä kirjoista on tykätty. Muutenkin oli vilkasta, sillä tämä on jo 23. kirjoitus tässä kuussa. Osa on käsitellyt kirjamaailman ilmiöitä, kuten Onko omakustanne valekirjallisuutta -teksti, jonka kommenteissa keskustelu ryöpsähti mukavasti. Kävin vielä tänään lisäämässä tekstin häntään kiinnostavan blogilinkin, kannattaa vilkaista, jos aihe kiinnostaa.

Alkukuusta pohdiskeltiin myös, kenelle menee Finlandia tänä vuonna. Kuuden ehdokaskirjan julkistaminen sai blogimaailmankin hetkeksi haukkomaan henkeään. Huomenna sitten kuullaan, kuka on kaunein eikun mikä kirja on paras. Eivät oikein jaksa sytyttää ehdokkaat tänä vuonna. L

Horinat sikseen. Marraskuu oli oikein mainio lukukuukausi:

Sylvi Huttu: Peppinja
Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin
Reidar Palmgren: Lentämisen alkeet (äänikirja)
Hugleikur Dagsson: Perimmäinen Pohjola (sarjakuva-albumi)
Veikko Huovinen: Lemmikkieläin (äänikirja)
Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Hanna van der Steen: Ennustus
Robert Coolrick: Luotettava vaimo
Jussi Valtonen: Tasapainoilua
Matti Rönkä: Väärän maan vainaja
Roman Schatz: Saksalainen rakastaja
Marko Kilpi: Kadotetut (äänikirja)
Erkki Tuormaa: Sadonkorjaaja
Erkki Tuormaa: Suojelija
Astrid Lindgren: Kalle mestarietsivä (äänikirja)
Virpi Hämeen-Anttila: Railo

Äänikirjoja on taas kulunut neljä. Kaikki kuuntelin mielikseni, mutta paras taisi olla Marko Kilven Kadotetut. Kilpeä on luettava lisää, ehdottomasti. Hauskaa oli myös tutustua Astrid Lindgrenin Kalle Blomkvistiin. Sattumalta nimittäin parhaillaan kuuntelen Stieg Larssonin Millennium-trilogian aloitusosaa. Kirjassa on ällistyttävän monia viittauksia Lindgreniin, joita en ensilukemalla huomannut. En nimittäin ole Kalle mestarietsivää ennen lukenut. Muuten kuukauden huiput olivat Jussi Valtosen romaanit, joista taas Siipien kantamista pidin enemmän. Vinkin Valtosesta sain kirjablogeista, tietenkin.

Joulua kohti mennään sitten Millennium-trilogiaa kuunnellen ja omakustannenovelleja lueskellen, menossa on nimittäin Rakkaudella sinun – kuolema -niminen antologia.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Veikko Huovinen: Pojan kuolema




Lokakuun 16. päivänä vuonna 2005 Veikko Huovisen poika, 41-vuotias Pekka Huovinen hukuttautui perheen kesämökin rantaan Kiantajärvellä. Tapahtuma oli vanhemmille ja muille läheisille järkytys, mutta ei täydellinen yllätys. Sitä olivat edeltäneet monet vaikeat vaiheet ja pitkät vuodet, joiden aikana Pekka Huovinen sairastui yhä vakavammin.

Kirja Pojan kuolema on Veikko Huovisen tuotannossa ja koko suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin poikkeuksellinen teos. Siinä hän pikkutarkasti kertoo poikansa elämästä ja kuolemasta, itsemurhasta.

Huovinen käy läpi muistojaan pojan syntymästä alkaen samalla pohdiskellen, missä kohdassa kaikki lähti menemään väärään suuntaan. Mitä vanhemmat, ja erityisesti isä, olisivat voineet tehdä toisin ja pelastaa lapsensa? Oliko perheen kolmesta lapsesta nuorinta pidetty liian hyvin ja suojeltu turhaan vaikeuksilta? Miten olisi voinut auttaa enemmän? Mitä jää elämästä jäljelle?

Veikko Huovinen katsoo tilannetta perheen sisältä ja arvioi mm. omaa kirjailijuuttaan varsin sarkastisessa valossa, koska hänen mielestään isän kuuluisuus ei ainakaan helpottanut pojan elämää kouluikäisenä. Ei siitä ollut apua myöhemminkään, kun jo eläkeikäiset vanhemmat yrittivät järjestellä aikuisen poikansa asioita ja hoitoa. Vaimon tuskaa oli vaikea seurata avuttomana vierestä.

Pekka Huovinen oli voimakastahtoinen, temperamenttinen ja lahjakas ihminen, joka vaati itseltään liikaa. Toisaalta hänessä oli myös taiteellista herkkyyttä sekä pehmeyttä, joka teki hänestä alkoholin ja lääkkeiden liikakäyttäjän ja askeettisen erakon. Omapäistä aikuista miestä oli vaikea, ellei mahdotonta auttaa, kun hän ei apua halunnut. Mieli järkkyi, mutta yhteiskuntakaan ei voinut pakolla hoitaa.

Veikko Huovinen sanoo toivovansa, että Pojan kuolema -teoksesta olisi apua saman kokeneille. Pekan ollessa laitoshoidossa Huoviset näkivät, kuinka paljon samassa tai vielä epätoivoisemmassa tilanteessa olevia ihmisiä ja perheitä Suomessa on. Huovisen kirjan lämpö ja inhimillisyys varmasti lohduttavat saman kokeneita. Se on myös ravisteleva ja terveellinen lukukokemus kenelle hyvänsä.

Veikko Huovinen: Pojan kuolema
WSOY. 115 s.

Tämän tekstin olen kirjoittanut lehtiarvioksi kirjan ilmestyttyä vuonna 2007. Juttua ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Niin käy aina joskus, kun lehteen ei mahdu, ja sitten kirja ei enää olekaan riittävän uusi. Tämä on kuitenkin niin upean liikuttava kirja ja aiheeltaan aina ajankohtainen, että on hienoa julkaista kirjoitus nyt täällä. Idean sain Jum-Jumin blogikirjoituksesta. Kiitos!

Synttärikirjat jakoon

Blogini täytti ensimmäisen vuotensa sunnuntaina 20.11.2011. Synttärijuhlakirjoitukseni sai aikaan onnittelujen vyöryn, josta olen vieläkin kovin otettu. Kiitos! Siellä on mukava käydä lukemassa kehujanne ja onnentoivotuksianne.

Synttärien kunniaksi päätin laittaa hyvän kiertämään eli tarjosin lukijoille lahjaksi kirjoja. Päätin menetelmäksi, että parhaiten perusteltu kirjatarve palkitaan. Huh! Enpä arvannut, että olisi näin hankalaa. Enää ei käy kateeksi Finlandia-diktaattoria J. Päädyin seuraavaan tuomioon:

Katariina Souri: Pillerinpyörittäjä -> Villasukka kirjahyllyssä
Helmi Kekkonen: Valinta -> Helmi-Maaria Pisara
Pia Juul: Hallandin murha  -> Suketus
Lisa See: Pionin rakkaus -> Lumikukka
Jane Austen: Viisasteleva sydän -> Sanna

Koska Morrellakin oli niin hyvä perustelu äänikirjan tarpeelle, kaivoin esille Jane Austenilta toisen äänikirjan, josta myös voin luopua. Morrelle siis lähtee Neito vanhassa linnassa (8 cd:tä). Karoliinan kanssa sovimme, että lähetän hänelle omistamani toisen Valinnan, kunhan se palautuu aikanaan lainasta.

Seuraavat kirjaparat eivät kiinnostaneet ketään:

Thomas Hylland Eriksen: Hetken tyrannia (Johnny Kniga, ilm. suomeksi 2003, 240 s., nid., arvostelukpl-leima)
Joseph Conrad: Anarkistit (Otava, ilm. alk. suomeksi 1961, tämä versio 2004, 375 s., sid.)
Pekka Manninen: Peili (WSOY, ilm. 2010, 141 s. sid.)

Mitä tästä voisi päätellä? Kirjablogien lukijat ovat jo korviaan myöten kirjapinojen hautaamia? Vai ovatko lukijat liian ujoja? Jos jokin kolo vielä löytyy, lähetän ensin varaaville yli jääneet kirjat.

Valitut, laittakaahan sähköpostitse tulemaan osoitteenne, niin pistän pian paketit postiin. Minun sähköpostiosoitteeni on kirsi.hietanen(at)kisko.salonseutu.fi.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Erkki Tuormaa: Sadonkorjaaja ja Suojelija


Törmäsin kirjastoreissullani boheemiin oululaiskomisario Ilpo Lipposeen. Lipponen syö aamupuuronsa suoraan kattilasta. Tämä tapa on karkottanut edellisen naisystävän, ja nyt 35-vuotias mies viettää vastentahtoista poikamieselämää. Sotkuinen pitkä tukka, ajamaton parta ja huoleton pukeutuminen tuntuvat kuitenkin houkuttelevan kuvankauniita kukkamekkoihin ja jakkupukuihin sonnustautuvia naisia, joten poikamieselämään tulee toivottua vaihtelua. Vapaa-aikanaan komisario soittaa bassoa poliisikavereittensa kanssa Paskalakit-nimisessä punkbändissä tai kokoaa polkupyöriä kerrostalonsa kellarissa. Paras ystävä on pienoisrautatietä kokoileva kellarinaapuri.

Ilpo Lipponen on Oulussa asuvan Erkki Tuormaan dekkareitten sankari tai päähenkilö. Lippos-sarjassa on toistaiseksi ilmestynyt kaksi romaani, Sadonkorjaaja vuonna 2010 ja Suojelija vuoden 2011 keväällä. Aloitusosassa Lipponen työskentelee Oulun poliisissa ja kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Ouluun ja Kemiin. Näin eteläsuomalaisesta näkökulmasta juuri tämä oli kirjan parhaita puolia, ja kuvaus on niin tarkkaa, että kuvittelen seuduilla asuvien lukijoiden nauttivan siitä myös. Kakkososassa Lipponen on saanut siirron Vantaalle, mikä oli pieni pettymys, koska suurin osa kirjan henkilöistä vaihtui. Samaten muutos harmitti, koska pääkaupunkikeskeisyys tuntuu tunkevan kirjallisuuteenkin. Aluepolitiikkaa saisi harjoittaa enemmän. Onneksi Suojelijassakin sentään on yhtymäkohtia Ouluun.

Tuormaa esitellään kirjojen kansiliepeissä ja kirjailijan sivuilla kasvatustieteitten maisteriksi, joka on toiminut myös turvallisuusalalla, mm. tietoturvapäällikkönä. Kummankin kirjan juonet sivuavat tätä alaa. Sadonkorjaajassa selvitellään raakoja murhia, jotka liittyvät suureen kodinkonemyymäläketjuun. Liikkeitten henkilökuntaa, lähinnä päälliköitä tapetaan eri puolilla Suomea. Ensimmäinen kohde on kuitenkin oululaismyymälän matkapuhelinmyyjä, jonka kotoa löytyy pino matkapuhelimia pakkauksissaan. Tuormaa kuljettaa juonta eteenpäin sekä tappajan että poliisien näkökulmista. Hetkeksi hypätään myös uhrien elämään juuri ennen tappajan iskua. Kirja on ainakin alussa aika jännittävä, mutta rikoksen ratkaiseminen on melkoisen teknistä puuhaa, eivätkä monimutkaiset selostukset tuotteiden RFID-tunnistemenetelmistä oikein jaksa sytyttää. Lisäksi murhaaja pelleilee piirtämällä uhrien viereen kummallisen merkinnän. Tätä ilmiselvää omituisuutta poliisit eivät tunnu lainkaan selvittelevän ennen loppurutistusta! Lopussa syyllinen (jonka muuten arvasin!) taas varsin itserakkaasti laulaa kaiken poliisille.

Esikoisdekkariksi Sadonkorjaaja kuitenkin on varsin onnistunut, ja niinpä luin samaan syssyyn kakkososankin. Suojelija alkaa puistattavasti kohtauksella, jossa kylmäverinen murhaaja kuvaa videolle uhrinsa viimeiset hetket. Seuraavaksi leikataan tutkimusjohtaja Olli Pietilään, joka saapuu Säteilyturvakeskukseen sopimaansa tapaamiseen. Neuvottelu ei ole ehtinyt edes alkaa, kun keskuksen pihalla räjähtää voimakas autopommi. Kaksi työntekijää kuolee räjähdyksessä. Käy ilmi, että pommi oli asennettu Pietilän autoon. Poliisi tarjoaa Pietilälle suojelua, ja hänet sijoitetaan turva-asuntoon (joka muuten vaikuttaa aika turvattomalta). Samaan aikaan Oulun seudulla tuhotaan matkapuhelinverkon tukiasemia räjäyttämällä. Tuhotöistä on ottanut vastuun merkillinen aktivistijoukko SVS, josta kukaan ei tiedä mitään. Tapaukset kuitenkin kytkeytyvät yhteen, kun Pietilä kertoo saaneensa uhkauskirjeen SVS:ltä. Tähän asti kirja vaikuttaa oikein lupaavalta, mutta sitten paletti hajoaa. Tutkimukset polkevat paikoillaan, tai sitten tapahtuu käsittämättömiä käänteitä, joihin ei sen kummemmin paneuduta. Irrallisia tapahtumia, kuten Ilpon uudistunut tuttavuus entiseen tyttöystävään, on liikaa. Lopussa paketti kasataan hätäisen tuntuisesti. Sellainen maku jäi, että kirja olisi kaivannut lisää kypsyttelyä ja juoni hiomista.

Kirjojen lukeminen peräkkäin ei välttämättä ollut paras ratkaisu. Sivuasiat alkoivat korostua liikaa ja ärsyttää ihan turhaan. Ilpo Lipposen persoonaa syventämään on luotu joukko maneereja. Lipponen ensinnäkin syö koko ajan. Hän mutustelee suklaapatukoita ja salmiakkia ja litkii taukoamatta teetä. Näiden välipalojen hankintaa kuvataan toistuvasti. Samaten luvattoman monta kertaa istutaan pitseriassa tai leikataan tilauspitsaa. Yhtä monta kertaa Tuormaa muistuttaa, ettei Lipponen koskaan liho. Esimiehet jankuttavat Lipposelle parranajosta ja parturista. Mitään parannusta ei tietenkään tapahdu. Hermostuessaan tai epäröidessään Lipposella on tapana ”rapsuttaa poskeaan”. Tämä rapsutus alkoi todella tympiä Suojelijassa, jossa myös rapsutetaan korvanlehteä ja huulipartaa! Koiria rapsutetaan, ihmisiä varten voisi keksiä jonkin muun verbin, jos nyt ylipäätään täytyy jatkuvasti toistella kaikkia eleitä!

Tuormaan romaaneja lukiessani ja samaan aikaan Marko Kilven Kadotettuja kuunnellessani mietin moneen kertaan, kuinka hierarkkinen järjestelmä poliisi oikein onkaan. Fiktiivisessä dekkarissa tietysti liioitellaan ja kuvataan asioita yksipuolisesti, pelkistäen ja kärjistäen, mutta kyllä niissä jokin totuuden puolikas ainakin on. Miten ihmeessä poliisi ylipäätään saa mitään aikaan, kun koko ajan pitää miettiä, kenen tehtäviin tai virka-asemaan mikäkin yksityiskohta kuuluu?

Erkki Tuormaa: Sadonkorjaaja
Mäkelä 2010. 255 s.

Erkki Tuormaa: Suojelija
Mäkelä 2011. 262 s.

HUOM! Synttärikirjojen kohtalo paljastuu huomenna!

perjantai 25. marraskuuta 2011

Marko Kilpi: Kadotetut




Olen lukenut elämässäni melkoisen pinon dekkareita, ja kymmenisen vuotta sitten elin vaihetta, jossa en paljon muuta lukenutkaan. Rakkaus lajityyppiin on yhä liekeissä, ja miksipä ei olisi, onhan dekkarikin muuttunut edukseen vuosien saatossa. Monenlaista alalajia on versonut dekkaribuumin myötä niin Suomessa kuin muuallakin.

Dekkareita luen ennen kaikkea viihtyäkseni, päästäkseni irti arjesta. Mikä tahansa höttö ei kuitenkaan kelpaa. Samoin kuin kaikessa viihteessä myös dekkarikirjallisuudessa laatu on tärkeää. Hyvä, uskottava ja samalla jännittävä ja yllyttäväkin juoni kuuluu tietysti peruskalustoon. Siihen saa mieluusti sitoa yhteiskunnallisuutta, ihmissuhdekuvioita ja kenties jopa romantiikkaa. Huumorikin on sallittua. Henkilöiden pitää olla eläviä ja tosia. Kielen pitää olla sujuvaa, sellaista, ettei jatkuvasti tökkää virheisiin tai kummallisiin kielikuviin. Runollista ja kaunista kieltä en niinkään dekkarilta kaipaa, soljuvuus on tärkeämpää. Lukemisen pitää sujua vaivattomasti. Kaikesta tästä on usein seurauksena, ettei kirjasta kovin paljoa jää käteen analysoitavaksi, kun lukunautinto on siitä otettu. Juontakaan kun ei oikein paljon kannata paljastaa.

Niinpä en oikeastaan ihmettelekään, että luulin Marko Kilven Kadotettujen olevan ensimmäinen miehen tuotannosta lukemani teos (tai tarkalleen ottaen kuuntelemani, sillä tämä tuli ahmittua äänikirjana). Tätä kirjoitusta varten kuitenkin lukaisin Kilven esittelyn Wikipediasta, ja sieltä selvisi, että Kilven esikoisdekkari oli nimeltään Jäätyneitä ruusuja (Nemo 2007). Nimi alkoi soittaa jotakin pientä kelloa muistini hämärässä takanurkassa, ja kas, löytyi tällainen muistiinpano (9.6.2008):

Marko Kilpi on ammatiltaan poliisi ja dokumenttiohjaaja. Kaksinaisuus tulee esiin myös esikoiskirjassa, koska päähenkilö Olli Repo on aloitteleva poliisi mutta entinen mainosalan ammattilainen.

Olli on joutunut perehdyttämisjaksolle entiseen kotikaupunkiinsa, kauas omasta perheestään. Kurjuutta lisää se, että oma isä etsii hänet nopeasti käsiinsä, vaikka Olli ei halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.

Kirjassa on paljon yksityiskohtaista poliisityön kuvausta ja ammattiin liittyvää pohdintaa. Rikosjuonena on kummallisen terroristin jahtaaminen. Mystinen mies tekee rikoksia sattumanvaraisesti kostaakseen oikeuslaitoksen heikot rangaistukset kenelle tahansa. Olli pääsee miehen jäljille, mutta kummallisesti isäkin ilmestyy yhä uudelleen esiin.

Rikollista jahdatessaan Olli selvittää myös oman perheensä synkkää historiaa.

Kovin uskottavalta juoni ei vaikuta, mutta oma viehätyksensä kerronnassa kyllä on.

Kirja sai siis Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon, mikä lienee yksi syy siihen, miksi olen kirjan lukenut. Mitenkään kovin innostunut en ole selvästikään lukemastani tuolloin ollut. Gummeruksen kustantama Kadotetut ilmestyi vuonna 2009 ja oli Finlandia-palkintoehdokkaana, edustamassa sitä ”kevyempää” kirjallisuutta. Silloin en vielä kirjaan tarttunut, mutta nimi oli jäänyt sen verran mieleen, että olen jossakin vaiheessa ostanut paperiversion, siis ihan oikean kirjan, kirjahyllyyni. Lukematta se kuitenkin vielä oli, mutta sitten onnekseni törmäsin tähän äänikirjaversioon kirjastossa. Sen parissa onkin sitten yli viikko hurahtanut mukavasti, kun sitä on kuunnellut autossa työmatkaseurana.

Kadotetuissa päähenkilö on edelleen Olli Repo, konstaapeli, joka nyt vuorostaan itse on perehdyttämässä harjoittelua suorittavaa poliisikokelasta työhön. Valitettavasti kaikki vain ei suju ongelmitta, kun nuori mies ei tunnu lainkaan ymmärtävän, mistä poliisin työssä oikein on kysymys. Kuten edellisessä, myös tässä dekkarissa Kilpi pohtii paljon poliisin roolia ja työn mielekkyyttä sekä muutenkin maailman menoa, kuten ihmisten loputonta julkisuudenkaipuuta ja toimittajien sekä lakimiesten moraalittomuutta. Paikoin filosofoinnit keskeyttävät toiminnan hieman hämmentävissä kohdissa.

Valittelin Jäätyneitten ruusujen juonen epäuskottavuutta. Siitä ei voi valittaa Kadotetuissa. On vaikea sanoa, on se hyvä vai paha. Tapahtumat nimittäin ovat kauheita, mutta valitettavasti maailma ja Suomikin ovat muuttuneet sellaisiksi, että romaanin tapahtumat voivat kevyesti olla realistisia. Kilpi myös viittaa suoraan oikeisiin kamaluuksiin, niin kauppakeskuksessa räjähtävään pommiin kuin koulusurmiinkin. Vain sitä oikeastaan alussa kummastelin, että Olli on järjestyspuolen konstaapeli, siis peruspoliisi parhaimmillaan, mutta silti hän varsin syvällisesti uppoutuu tutkittavina oleviin vakaviinkin rikoksiin. Yleensä dekkareissa näitä hommia tekevät rikospuolen komisariot tai ainakin ylikonstat. Tätä samaa muuten ihmettelee kirjassa Ollin esimies Boman, ja Olli selittää, että kaikkien poliisien pitää olla kiinnostuneita kaikista rikoksista. Mikään poliisityön asiantuntija en todellakaan ole, joten en tähän ota sen enempää kantaa. Fiktiostahan on kuitenkin kyse.

Alussa Olli ja kokelas Heikki kutsutaan paikalle, kun erään kerrostalon autotallissa puuhaillaan jotakin epäilyttävää. Paikalta korjataan muiden ohella kolmetoistavuotias Tomi, jonka vanhemmat ovat menestyneitä lääkäreitä. Vanhempien vaikutusvalta on niin suuri, että lastensuojelutoimiin ei ryhdytä, vaikka tarve näyttäisi olevan melkoinen.

Varsinainen juoni kuitenkin käynnistyy, kun BB-talosta ulos potkittu pikkujulkkis Sami katoaa kesämökiltään kesken saunomisen kuin tuhka tuuleen. Vaikka poliisi epäilee julkisuustemppua, etsinnät aloitetaan. Toimintaa saadaan tarinaan, kun Ollin työtoveri on vähällä jäädä poliisia pakenevan auton alle epäonnistuneessa pysäytysyrityksessä. Pian tämän jälkeen toinen samantapainen tv-julkimo pahoinpidellään raa’asti baarissa, ja autonromusta löytynyt sormenjälki yhdistyy rikokseen. Sitten katoaa nuori nainen tanssitunnin jälkeen, ja poliisi pääsee tekijän jäljille. Lukija tietää jonkin verran poliisia enemmän, sillä välillä tapahtumia kuvataan Samin näkökulmasta.

Usein dekkarin ongelmana on keskivaiheen junnaus. Sitä ei totisesti Kadotetuissa ole. Olin hieman hämmentynyt, kun rikollinen oli jo telkien takana ja uhritkin löytyneet, mutta levyjä oli vielä neljännes kuuntelematta. Rikoksen ratkeaminen olikin tässä kirjassa vasta vaisua alkusoittoa loppuhuipennukselle, jossa riittää niin toimintaa kuin jännitystä. Kilvellä ei ole kirjassaan mitään turhaa, vaan kaikki mitättömältäkin vaikuttava liittyy lopulta yhteen.

Useaan otteeseen kirjaa kuunnellessani ajattelin, että se muistuttaa monin tavoin Matti Yrjänä Joensuun parhaita Harjunpää-dekkareita. Joensuu ei ihan suurimpia suosikkejani ole ollut, mutta kuitenkin mies kirjoittaa laadukasta poliisiromaaniproosaa. Kilpi ei ainakaan häviä vertailussa. Kilven kolmas dekkari Elävien kirjoihin ilmestyi tänä vuonna ja on parhaillaan Savonia-palkintoehdokkaana. Sen verran symppikseltä Olli vaikuttaa, että pakko on varmaan sekin lukea.

Erityiskiitos vielä Niko Saarelalle, jonka luenta on nautittavaa ja sopii tähän kirjaan loistavasti.

Marko Kilpi: Kadotetut
Gummeruksen äänikirja 2010, 11 cd:tä. Lukija Niko Saarela.

torstai 24. marraskuuta 2011

Roman Schatz: Saksalainen rakastaja




Kirjan takakannessa määritellään Roman Schatz ”valtakunnan vävypojaksi”. Ei se huono määritelmä olekaan. Schatz on asunut Suomessa parikymmentä vuotta ja on jonkinlainen puolijulkkis. Kahden maan kansalaisena Schatzilla on näköala, joka tavalliselta suomalaiselta puuttuu. Armottomana sananikkarina hänellä on lisäksi taito kertoa havainnoistaan hauskasti ja purevasti. Purenta on kuitenkin enemmän flirttaileva näykkäisy kuin kunnollinen haukkaisu Suomi-neidon takalistosta.

Saksalainen rakastaja on kolumnikokoelma, eli kaikki tekstit ovat aiemmin julkaistuja. Schatz on kirjoittanut kolumninsa alun perin niinkin erilaisiin lehtiin kuin Me Naiset ja Iltalehti. Olisi mielenkiintoista tietää, kummassa lehdessä mikäkin teksti on aikoinaan ilmestynyt, mutta sitä tietoa ei kirjaan ole laitettu. Ehkä olisi voinut käydä arvailemaan, mutta en jaksanut sellaiseen ryhtyä. Tekstit on ryhmitelty löyhästi aiheen mukaan viiteen ”lukuun”, joilla on otsikoina esimerkiksi Saksalainen rakastaja Suomessa ja Saksalainen suhteellinen rakastaja.

Kirja on oivallinen välipalakirja, ei kovin syvällinen eikä raskas, hauska ja silti ajatuksiakin herättävä. Schatz kertoo leppoisasti meistä suomalaisista, jotka aina haluamme kuulla, mitä muut meistä ajattelevat. Osansa saavat myös saksalaiset. Tarkkailun ja analyysit voi mielihyvin hyväksyä, koska Schatz suhtautuu ironisimmin itseensä eikä säästele yhtään paljastaessaan omia heikkouksiaan lukijoille. Mukana on mm. kolumni, jossa kirjoittaja kertoo hirtehisesti osallistumisestaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan. Jos Schatz on Suomessa pikkujulkkis, hän on myös jonkinlainen suomalaisuuden äänitorvi Saksan suuntaan. Jos saksalaiset toimittajat haluavat nopeasti analyysin jostakin Suomeen liittyvästä, on Schatz haastattelulistan kärjessä. Ilmiö kuulostaa samalta kuin se, että jos arabimaailmassa tapahtuu mitä tahansa maanjäristyksestä vallankumoukseen, pyydetään Suomessa lausuntoa Jaakko Hämeen-Anttilalta.

Schatz on julkaissut kirjoja niin saksaksi kuin suomeksikin. Suomenkielinen esikoinen on pakinakokoelma Suomesta, rakkaudella, jossa Schatz kirjoittaa samoista teemoista kuin tässä Saksalaisessa rakastajassakin. Fiktiiviseksi omaelämäkerralliseksi romaaniksi määritellään Rakasta minut vuodelta 2006. Kirjoitin siitä aikanaan arvion lehteen. Lisäksi minua pyydettiin tekemään Schatzin haastattelu, kun mies oli kaupungissamme paikallisen Suomi-Saksa -yhdistyksen vieraana lukemassa kirjaansa. Hurmaava mies! Olen lukenut ja arvioinut myös romaanin , jossa euron kolikko seikkailee pitkin Eurooppaa vähän Veikko Huovisen Lentsun flunssaviruksen tavoin. Myös minirunokirjan Osta vokaali olen arvioinut, mutta lastenkirja Zoo – eläimellinen tarina odottaa vielä hyllyssä. Tältä pohjalta oma mielipiteeni on, että Schatz on parhaimmillaan juuri pakinoissaan ja kolumneissaan, joissa hänen oma persoonansa on vahvasti läsnä.

Roman Schatz: Saksalainen rakastaja
Arktinen Banaani 2011. 202 s.


tiistai 22. marraskuuta 2011

Onko omakustanne valekirjallisuutta?

Onneksi ikkunoissa roikkuvat sälekaihtimet olivat sen verran raollaan, että sankan lumisateen seasta tunkeutuva kuunvalo pääsi valaisemaan säteillään jonkin verran tätä pimeää rakennusta.”

Kymmenisen vuotta melkoisen tiiviisti paikallista harrastajateatteritoimintaa seurattuani olen päätellyt, että on kolmenlaisia harrastajanäyttelijöitä. Ensiksikin on niitä, joilla on lahjakkuutta ja tahtoa tehdä työtä ja kehittyä. Sitten on niitä, joilla olisi lahjoja muttei tahtoa. Kolmas, surullisin ryhmä ovat ne, joilla on tahtoa ja ahkeruutta vaikka kuinka, mutta ei juuri lainkaan lahjakkuutta. Sama pätee nähtävästi myös kirjoittajiin, kirjailijoihin ja kirjailijoiksi haluaviin.

Tämä tuli mieleeni, kun tuo alkuun lainaamani sitaatti, merkillisen ristiriitainen virke tökkäsi silmään Jarkko Laineen novellin Huuto yössä toisella sivulla. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole SE Jarkko Laine, vaan Lahdessa asuva 28-vuotias Jarkko Laine, jonka esikoisteos on nuorten fantasiaromaani Tuhkametsän salaisuus. Novellin lukeminen tosin tökki jo heti ensimmäisessä kappaleessa, jossa komeilee mm. relatiivipronominivirhe. Pahempaa kuitenkin on, että tämän rikosnovellin henkilöt ovat nimeltään Jim, Jack ja Tom.

Novelli löytyy Nordbooks-nimisen kustantamon julkaisemasta rikosnovellikokoelmasta, jonka takakannessa kerrotaan, että teoksen novellit on koottu yhdentoista kirjailijan rikosnovelleista. Tarinan pohjaksi on annettu tapahtumapaikka (yksinäinen, ränsistynyt huoltamo tai motelli lumimyrskyisenä yönä) ja otsikko Huuto yössä. Nettisurffailun tuloksena sain lisäksi sattumalta selville, että kustantaja on järjestänyt tällä formaatilla kilpailun. Todennäköisesti kilpailun paras sato on sitten koottu kansien väliin. Mainittakoon, että yllä mainittu Jarkko Laine on tullut kyseisessä kilpailussa kolmanneksi juuri tällä novellillaan, joka on kokoelman aloitusteksti.

En tiedä, miten tämän kauniisti sanoisin, mutta yritän. Kahdeksasluokkalaiset kirjoittavat syyslukukaudella kirjoitelman, jossa on tarkoitus hyödyntää dekkarin, fantasian, scifin ja kauhukirjallisuuden genreistä opittua. Taso on tietysti kirjavaa, mutta jos Jarkko Laineen novelli olisi jonkun kasiluokkalaiseni kirjoittama, antaisin siitä kehuja ja kannustaisin jatkamaan kirjoittamisharrastusta (jos hän sitä sattuisi harrastamaan). En kuitenkaan antaisi huippuarvosanaa enkä lähtisi ennustamaan kirjoittajalle kirjailijan uraa. Parempia kasiluokkalaisten tekstejä olen kosolti vuosien varrella lukenut (toki siis huonompiakin). Kehottaisin kirjoittajaa säästämään kursiivia tehokeinona dialogissa: ”En usko, että nuo huoneet ovat varattuja, sillä tämähän näyttää täysin kuolleelta paikalta”-- ” Karmiva paikka.--Tiekin on ehkä saatu auratuksi aamulla.” Myös kielikuvista voisimme keskustella: ”Hikipisarat valuivat otsalta kuin kyyneleet suruviestin saattelemana.” Juonenkehittelyäkin olisi varaa terävöittää.

Kustantamo siis kutsuu novelliantologian kirjoittajia kirjailijoiksi. Mukana on novelli kultakin seuraavalta kirjoittajalta:

Jarkko Laine
Veijo Leino
Arto J. Mäkinen
Juha Mäntylä
Marjo Romakkaniemi
Kimmo Repo
Teuvo Välikangas

Useimmat listan kirjoittajat näyttäisivät jo julkaisseen jotakin, jotkut useampiakin teoksia. Kirjoittajat ovat myös eri-ikäisiä. Jotkut ovat jo eläkkeellä ja ehkä lopultakin toteuttaneet pitkällisen haaveensa kirjan julkaisemisesta. Toiset taas ovat nuorempia ja motiivit varmasti vaihtelevat. Jarkko Laine on vastannut liikuttavan rehellisesti Ylen radiohaastattelussa kysymykseen, miksi on ryhtynyt kirjailijaksi:

- Supremate-yhtyeessä kovasti rokkasin, mutta rokkarin siivet katkesivat jo ennen nousua taivaalle. Sitten minusta tuli kirjailija, toteaa Jarkko Laine.

Kuulostaa kovin mutkattomalta tämä kirjailijaksi ryhtyminen. Ja sitä se Laineen kohdalla olikin.

- Eräänä sunnuntaina ajattelin, että mitähän nyt voisi tehdä, kun selkä ei enää kestä urheilua. Silloin keksin idean fantasiaseikkailusta. Päätin kirjoittaa kirjan, koska sillä voisi tienata muutaman sentin.

Novellikokoelmaa hieman tyrmistyneenä käsissäni pidellessäni aloin ajatella kustantannustoimintaa laajemminkin. Miten tällaisia kirjoja oikein tehdään? Kuka tekee, kuka kustantaa, kuka maksaa ja ennen kaikkea, kuka lukee? Minä törmäsin kirjaan pääkirjaston uutuusteosten hyllyllä. Aihe vaikutti kiinnostavalta ja idea lupaavalta, joten päätin ottaa kirjan kotiin tutkittavaksi. En siis ollut laittanut kirjaan kiinni senttiäkään muuta kuin kiertokautta, ovathan kirjastoomme hankitut kirjat verorahoin maksettuja. Silti harmitti. Jos painetaan, voisi tehdä huolellisempaa työtä! Niin paljon kun jää kunnollista painamatta. (Nettikirjakaupoissa Huuto yössä maksaa n. 20 euroa.)

Noordbooksin sivuja tutkaillessani tulin siihen johtopäätökseen, että se kustantaa kirjoja kustannussopimuksella. Jos kuitenkin haluaa itse kustantaa oman kirjansa, on mahdollisuuksia vaikka kuinka paljon. Jo pienellä googlailulla saa haaviin useita firmoja , jotka tarjoavat erilaisia vaihtoehtoja. Esimerkiksi Mediapinta-niminen yritys tarjoaa kolme vaihtoehtoa:

  1. Palvelukustanne: kirjoittaja sitoutuu lunastamaan esim. 85 kpl kirjasta, muuten vaikuttaa normaalilta kustannussopimukselta.
  2. Täyskustanne: normaali kustannussopimus (kirjailijalta ei vaadita rahallista panosta).
  3. Omakustanne: kirjailija vastaa kaikista kuluista.


Mediapinta ylläpitää myös omakustanteiden verkkokauppaa, johon kirjailijat saavat teoksiaan myyntiin. Pikaselauksen perusteella hintahaitari liikkuu parista eurosta useisiin kymmeniin euroihin. BoD eli Books on Demand -firman palvelut vaikuttavat silmäilyn perusteella korkeatasoisilta. Jo satasella pääsee alkuun, mutta vaativammille on tarjolla tuhansien eurojen hintaista palvelua, johon sisältyy jo kustannustoimittajankin työpanos.

Pienen kustantamon kirjailijaksi pääsemisen voisi ainakin kuvitella olevan helpompaa kuin suurten talojen. Mutta kannattaisiko sittenkin kustantaa itse? Aiheesta löysin parikin blogikirjoitusta. Jari Parantainen avautuu aiheesta tekstissään Omakustanne on roskaa Gurumarkkinointi-blogissa. Parantainen kertoo, miksi hän liikekumppaninsa kanssa kuitenkin päätyi Talentumiin, kun he puntaroivat markkinointiaiheisen teoksensa julkaisemista: 


Kun kerroimme, että kustannamme kirjamme itse, kuulijoiden reaktiot olivat aina samat:

Jos kirja ei ole kelvannut kustantajalle, sen täytyy olla tosi paska.

Läheskään kaikki eivät sanoneet sitä ääneen. Mutta jopa insinööri näki sen naamasta. Ihmiset eivät pystyneet peittämään mietteitään.

”Onko omakustanteen julkaissut henkilö kirjailija, jos hänen teoksensa on ostettavissa kirjakaupasta?” Tätä kysyy Satakieli blogissaan Satakielen sanoin maaliskuussa 2011. Vastauksia ei juuri tullut, mutta kysymys on mielenkiintoinen. Mikä on kirjailija? Tai kuka saa kutsua itseään kirjailijaksi?

Lauantain Hesarissa (19.11.11) oli aihetta liippaava mielenkiintoinen kirjoitus kulttuuritoimittaja Esa Mäkiseltä (otsikko: Esikoiskirjailijat eivät uskalla kirjoittaa). Mäkinen kertoo olleensa kaksi vuotta mukana raadissa, joka valitsee Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajat. Palkintohan myönnetään parhaasta suomalaisesta esikoisteoksesta. Mäkinen kuvailee luku-urakkaansa aika raskaaksi, koska esikoisteokset ovat puuduttavan samankaltaisia. Proosan, erityisesti romaanin puolella samankaltaisuus on silmiinpistävää. ”Tyypillinen esikoisteos on omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kasvukertomus, joka kuvaa tunteita ja kamppailua vaikeita olosuhteita vastaan.”  Mäkinen jatkaa: ”Postmodernin hassuttelun ajat ovat todella ohi! Esikoiskirjailijat yrittävät pikemminkin luoda teoksen, joka menee hyvin kirjallisuuden valtavirtaan.” Tätä jäin pohtimaan varsinkin tutkailtuani tuota omakustanteiden, palvelukustanteiden ja pienkustantamojen maailmaa, jolla totisesti tuntuu olevan kysyntää. Eikö voisi ajatella, että nimenomaan kustantamot etsivät tuollaista, valmista tuotetta, jolla todennäköisesti voisi olla markkina-arvoakin? Jäävätkö kokeilut omakustanteisiin vai eivätkö kokeilijat tohdi tuotteitaan tuoda julki lainkaan? Mäkinenkin ottaa lyhyesti kantaa kustannustoimintaan ja mainitsee esimerkkinä pienen nettikustantamo ntamon, jonka toiminta ei häneltä suurtakaan kiitosta saa. Vielä Mäkinen huomauttaa esikoiskirjailijaksi jäämisen yleisyydestä. Suomessa ilmestyy n. 140 esikoisteosta vuodessa. Tilastot kertovat, että 20-40 näiden julkaisijoista ei koskaan julkaise toista teosta. 

En halua tyrmätä Jarkko Laineen tai muidenkaan harrastajakirjoittajien työn tuloksia. Kirjoittaminen on hieno harrastus, jossa voi kehittyä ja saada jotakin näkyvää aikaan. Kirjoittamalla voi terapoida itseään ja ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan. Kaikki eivät tyydy, onneksi, kirjoittamaan vain omaksi ilokseen, muutenhan meillä lukijoilla olisi ankeat ajat.


Blogeissa myös monet kirjailijat ja kirjailijaksi aikovat ovat kertoneet kustannussopimuksen odottelusta, kirjan tekemisen vaiheista, hylkäyskirjeistä ynnä muista. Saara Henriksson käsittelee pienen ja suuren kustantajan valintaa perusteellisesti kirjailijan näkökulmasta omassa blogissaan.

Kommentteja toivon! Sana on vapaa.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Hyvää syntymäpäivää!

Tasan vuosi sitten, marraskuun 20. päivänä klo 16.40 julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni (inhoan sanaa bloggaus, vielä enemmän blogaus) Harjoittelua, harjoittelua! Tuossa innostuneessa ja lyhyessä aloitustekstissä kerronkin, mistä lopullinen sysäys oman kirjablogin pitämiseen oli tullut. Olen tainnut silloin jakaa blogini osoitetta tutuilleni, sillä pari ystävääni kävi ilokseni kommentoimassa, samoin Salla Brunou, joka siis on blogini eräänlainen kummitäti. Kiitos Mirvalle, Hennalle ja Sallalle kannustuksesta haparoivien alkuaskelten aikaan!

Enpä tuolloin vuosi sitten osannut arvata, miten vahvasti tulisin imaistuksi sosiaalisen median pyörteisiin. Vähitellen oma kirjoittaminen muuttui säännöllisemmäksi. Samalla löysin kiehtovan kirjablogiavaruuden, joka tuntuu edelleen laajenevan huimaa vauhtia. Uusia blogeja syntyy tai minä löydän jo vanhempia lähes päivittäin. Olen jo joutunut jakamaan seuraamani blogit alakategorioihin oman blogini sivupalkkiin, että pysyn edes jotenkin uusien julkaisujen perässä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan toisten blogien lukemiseen ja kommentoimiseen hujahtaa tunteja. Blogit ovat siis varsin addiktoivia!

Alussa ajatus oli pitää virtuaalista lukupäiväkirjaa. Olen murrosikäisestä saakka kirjannut ylös lukemani kirjat. Ensin kirjoitin vain vihkoon kirjan ja kirjailijan nimen, päiväyksen ja arvioinnin asteikolla 1-5. Kun hankimme oman kotitietokoneen, aloin koota sähköistä listaa lukemistani kirjoista. Siinä vaiheessa arvioit muuttuivat pidemmiksi sanallisiksi vuodatuksiksi. Jatkoin tätä senkin jälkeen, kun olin aloittanut paikallislehden avustajana. Lehteen kirjoitan pääasiassa kirja-arvioita. Luen kuitenkin paljon enemmän kuin lehteä varten pitäisi tai voisi. Vedin pitkään pientä kansalaisopiston lukupiiriä, jossa sain kertoa lukemistani kirjoista ja kuulla toisten lukukokemuksista. Kun luovuin tästä, jäi jokin tärkeä ulottuvuus lukemisesta puuttumaan. Kaipasin keskustelua hyvistä ja huonoista lukukokemuksista. Blogimaailma on totisesti täyttänyt tämän toiveen!

Varsin pian huomasin, että blogiinhan voi kirjoittaa muutakin kuin kirjaesittelyjä. Tätä mahdollisuutta olen käyttänyt sumeilematta ja paikoin ehkä liikaakin. Olen antanut painavan sanani niin kriitikon asemasta  kuin kirjastoapurahajärjestelmästäkin. Nämä usein enemmän innostuneet kuin punnitut ja asiantuntevat tekstini ovat kirvoittaneet mukavia keskustelujakin. Koskaan ei muuten voi tietää, mikä omista kirjoituksista kiinnostaa muita netissä surffailevia. Monesti olen sydänverellä ja intoa puhkuen kirjoittanut lukemastani hienosta kirjasta, mutta vain muutama lukija jaksaa käydä kurkkaamassa. Sitten taas roiskaisen pikapikaa jonkin vinkin tv-ohjelmasta, ja hups! kävijämäärät ovat oman blogini ennätystasoa. Toisaalta taas on ollut mukavaa, että jokin jo aikoja sitten kirjoitettu juttu nousee kiinnostuksen kohteeksi. Näin kävi esimerkiksi Johanna Hulkon kirjasta kirjoittamalleni jutulle, jota ei ensi alkuun monikaan Hulkon itsensä lisäksi lukenut. Pari viikkoa sitten sivu nousi kuukauden käydyimpien listalle.

Blogimaailman tavoille oppiminen on vienyt aikansa (olenkohan kokonaan oppinut vieläkään?). Vuoden aikana kirjablogit ovat saaneet huomiota muissakin medioissa. Kesällä Aamulehdessä esiteltiin muutamia, ja yllätyksekseni minunkin blogini oli päässyt hetkeksi parrasvaloihin. Olen edelleen otettu ja imarreltu! Todella upeaa oli kirjablogien saama tunnustus Kirjamessuilla, Rakkaudesta kirjaan -palkinto. Palkitsemisesta ja rankkaamisesta keskusteltiin tuoreeltaan hieman kitkerästikin, mutta hieno tunnustus meni oikeisiin osoitteisiin. Onnea vielä voittajille täältäkin. Ilahduttavaa on ollut huomata, mitä palkinnosta on ihan konkreettisesti seurannut palkituille kirjoittajille. Työkaverini kysyi minulta jokin aika sitten, minkälaisia tavoitteita minulla on blogini suhteen. Kysymys oli yllättävä. En ole ajatellutkaan, että blogilla olisi jokin päämäärä tai tarkoitus. Sinisilmäisesti (?) ajattelen, että blogi on olemassa minun ilokseni. Sillä ei ole tarkoitus ansaita rahaa tai mainetta. Mutta mukavaa on, kun huomaa jonkun lukevan ja vielä mukavampaa, kun joku kommentoi. Ilahduttavaa on ollut myös saada yhteydenottoja muutamilta kirjailijoilta. Olen lisäksi tajunnut, että monet kirjailijatkin pitävät omia blogeja, joita on kiva seurata.

Blogit ovat vaikuttaneet elämääni myös muualla sosiaalisessa mediassa. Facebookissa on oma sivusto Kotimaiset kirjablogit, jonka kautta on helppoa seurata kirjablogimaailmaa. Sitä kautta olen saanut koko joukon uusia FB-kavereita kirjablogien kirjoittajista, mikä on ollut varsin mukavaa. Verkottumista parhaimmillaan!

Blogeissa pyörii tavan takaa erilaisia haasteita, joihin olen satunnaisesti osallistunut. Kesällä innostuin keksimään ihan oman haasteen Himolukijoille ja lintubongareille, joka sekin sai ihan mukavasti osallistujia. Kiitos kaikille ja mukaan ehtii vielä! Syksyllä taas innostuin aloittamaan lainaustalkoot, joihin vieläkin tulee osallistujia. Hienoa! Sosiaalinen media näyttää voimansa! Samaten erilaiset tunnustus”palkinnot” kiertävät blogeissa kuin entisaikojen kiertokirjeet. Hauskaa on näitäkin seurailla, vaikka laiska olen itse osallistumaan, valittelut siitä. Kuitenkin haluan pitää siitä ajatuksesta kiinni, että kirjoitan blogissa kirjoista, kirjailijoista, kirjallisuudesta, kirjoittamisesta jne., en minusta.

Kolmas ilmiö ovat erilaiset arvonnat, joista käytiin taannoin keskusteluakin. Jotkut ärsyyntyvät arvonnoista ja saivatpa ne välillä kosiskeluleimankin. Olen osallistunut ja voittanutkin jonkin kirjapaketin (nöyrät kiitokset vielä!), mutta oman arvonnan pystyyn laittamisen kynnys on kovin korkealla. Laiskottaa! Idea on kuitenkin mitä kannatettavin: ylimääräiset kirjat kiertoon ja käyttöön!

Arvontaa en jaksa vieläkään rakentaa, mutta pari kirjaa voisin näin syntymäpäivän kunniaksi laittaa maailmalle. Sankarittarena määrään säännöt ihan itse niin kuin haluan, valitusoikeutta ei ole! Menetellään näin. Alla on lyhyt lista kirjoista, joita en enää tarvitse tai halua pitää. Jos tunnet, että jokin kirjoista on juuri se, jota olet aina halunnut mutta et ole vielä ehtinyt muualta hankkia, menettele seuraavasti. Jos et vielä ole rekisteröitynyt blogini lukijaksi, tee se (kosiskelua, haa!). Kaikki vanhat ja uudet rekisteröityneet voivat siis saada kirjan. Kirjoita sitten kommenttilaatikkoon hyvä selitys, miksi haluat juuri ko. kirjan ja miksi olisit paras mahdollinen omistaja sille. Viikon kuluttua, siis sunnuntaina 27.11.2011 klo 12.00 päätän, keille kirjat postitan. Jos kirjoja jää yli, jatkan niiden osalta mahdollisesti aikaa.

Synttärilahjakirjani ovat:

Pekka Manninen: Peili (WSOY, ilm. 2010, 141 s. sid.)
Katariina Souri: Pillerinpyörittäjä (Tammi, ilm. 2010, 212 s. sid.)
Helmi Kekkonen: Valinta (Avain, ilm. 2011, 159 s., sid.)
Pia Juul: Hallandin murha (Atena, ilm. suomeksi 2011, 215 s., sid.)
Lisa See: Pionin rakkaus (WSOY, ilm. suomeksi 2009, 417 s., sid. arvostelukpl-leima)
Jane Austen: Viisasteleva sydän (WSOY, äänikirja, 8 cd:tä)
Thomas Hylland Eriksen: Hetken tyrannia (Johnny Kniga, ilm. suomeksi 2003, 240 s., nid., arvostelukpl-leima)
Joseph Conrad: Anarkistit (Otava, ilm. alk. suomeksi 1961, tämä versio 2004, 375 s., sid.)

Hyvää syntymäpäivää, oma blogini!


P.S. Jotenkin kämmäsin, vaikka olin mielestäni ajoittanut tämän julkaisun klo 16.40! Plääh! Milloin opin käyttämään Bloggeria?!

perjantai 18. marraskuuta 2011

Matti Rönkä: Väärän maan vainaja





Yhdeksän vuotta sitten ilmestyi Matti Röngän esikoisdekkari Tappajan näköinen mies. Olen silloin kirjoittanut niukat mutta tunnelmiani aika hyvin valaisevat muistiinpanot:

Uutistoimittajan esikoisromaani, mikä nostatti hiukan ennakkoluuloja. Mutta turhaan, kirja on ihan hyvää tavaraa: kieli hyvää, kerronta sujuvaa, ei pornoa, uskottavia juonenkäänteitä ja paikkoja. Ja jännityskin säilyy, lisäksi antaa luvan odottaa samojen hahmojen jatkotapahtumia.

Viktor Kärppä on inkerinsuomalainen paluumuuttaja, jolla on Sortavalassa vanha äiti ja veli Moskovassa. Kärppä hoitelee bisneksiä Suomessa ja saa työkseen etsiä kadonnutta naista. Muitakin hommia tehdään, mutta kovin laittomiin tai vaarallisiin hommiin Kärppä ei haluaisi sotkeutua, onhan hän myös poliisin vasikka.

Sittemmin suhteeni Viktor Kärppään on entisestään lämmennyt, ja olen tainnut lukea kaikki tähän mennessä ilmestyneet Kärppä-dekkarit. Uusin, Väärän maan vainaja, on sarjan kuudes osa. Rönkä on vielä parantanut kirjoittamistaan kuin sika juoksuaan.

Olen vuosien varrella monesti ihmetellyt, mikä vetää Matti Röngän kaltaisia ihmisiä sivutoimisiksi kirjailijoiksi. Rönkähän on ammatiltaan uutistoimittaja. Pidän kyseistä ammattia ja työpaikkaa Ylen uutistoimituksessa arvostettuna ja vaativana. Millä ajalla ja tarmolla vielä luodaan menestynyt kirjailijan urakin, kun lisäksi on perhe ja vaimo, jolla myös on kokopäivätyö ja -ura?  Joiltakin tämä vain onnistuu. Hyvä niin. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että tunnen epäluuloa niitä kirjailijoita kohtaan, jotka jo ennen kirjan julkaisemista ovat julkisuudessa. Yleisradion uutistoimittajan työ on varsin julkista, sitä ei voine kieltää. Röngän pisteitä omassa pörssissäni on vuosien kuluessa nostanut, että hän on mahdollisimman tiukasti pitänyt erillään roolinsa. Kirjailijana antamissaan haastatteluissa ja esiintymisissään hän on aina hyvin korrekti ja epätoimittajamainen.

Väärän maan vainajassa eletään lumista talvea Helsingissä. Rakennusalan bisnekset ovat laskusuunnassa, eikä Viktorinkaan firmalla pyyhi kovin hyvin. Lähin luottomies, Matti Kiuru, on väliaikaisesti siirtynyt venäläisen rakennusfirman leipiin. Matti on saanut tehtäväkseen hakea nuori venäläistaustainen kaveri selvittelemään velkojaan. Avuksi on käsketty pyytää Viktoria, koska noudettava saattaisi asettua vastahankaan. Kohde on etäisesti Viktorin tuttuja. Pojan äiti on ollut aikanaan hänen äitinsä ystävä. Roman Putro löytyy kuitenkin kylpyammeestaan kuristuslangalla murhattuna. Viktor käy vielä asunnossa pojan isän kanssa tutkimassa paikkoja, mutta kun poliisi lopulta kutsutaan paikalle, ei ruumista enää olekaan.

Nuoren venäläismiehen ruumis kuljeskelee kirjassa kuin Christien Seikkaileva jälkiruoka. Ennen kuin poliisi saa ruumiin haltuunsa, ehtii tapahtua monenlaista. Viktor Kärppä on erikoislaatuinen dekkarin sankari, jonkinlainen puoliroisto. Neuvostoliiton erikoisjoukoissa tappajaksi koulutettu sotilas on vieläkin kiinni Venäjän valtion ja mafian kiemuraisessa koneistossa. Käskyjä satelee niin suurlähetystöstä kuin Pietaristakin. Lisäksi Kärpällä on likeinen työsuhde suuta soittavaan suomalaispoliisiin. Omat liiketoimet kestävät päivänvalon vain niukin naukin, mutta silti Kärpällä tuntuu olevan poikkeuksellisen korkea moraali.

Poliisi Korhosen jatkuva naljailu, kielikikkailu ja kirjallisuusviittailu ovat välillä hieman väkinäisiä, mutta silti kirjassa on omanlaistaan miellyttävän hillittyä mustaa huumoriakin. Vai mitä sanoisitte innokkaista apureista, jotka isännän poissa ollessa päättävät sijoittaa löytyneen ruumiin väliaikaissäilytykseen tämän autokatokseen? Sääkin kun on sopivasti pakkasella. Yhteiskunnallisia asioita Rönkä sivuaa kuin vahingossa, huomaamatta. Kärpän vaimo Marja on perustanut vanhusten palveluasunnon, ja pariskunta on käytännössä adoptoinut puoliorvon venäläispojan. Pojan vaikea sopeutuminen suomalaiseen koulu- ja kaverimaailmaan on kuvattu riipaisevasti. Ei ole helppoa, jos nimi on Sergei. Erkki menettelisi paljon paremmin.

Hieman tarkkana saa olla, että saa kaikista vihjeistä vaarin ja tajuaa murhamysteerin ratkaisun. Murhaaja löytyy lopulta lähempää kuin voisi arvatakaan, sen saa Kärppäkin huomata.

Röngän kirjoja on ahkerasti käännetty saksaksi, ja Saksassa hänen kirjojaan luetaan ja arvostetaan melko lailla. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä saksalainen lukija ajattelee Suomesta ja suomalaisista näiden kirjojen valossa, kun suomalaisenkin lukijan silmien eteen avautuu aika vieraan oloinen mutta samalla pelottavan todentuntuinen Suomi. Antoisia ovat myös osuudet, jotka sijoittuvat itärajan taakse. Tässäkin kirjassa Kärppä käy Sortavalassa ja kotitalossaan siellä. Matka ei suju ihan kommelluksitta, tietenkään.

Viktor Kärppä on jo minulle kuin vanha tuttu, joka on mukava aina kerran vuodessa tavata. Mielikuvani miehestä on vahva ja vankkumaton, enkä sitten niin millään voi kuvitella häntä Samuli Edelmannin näköiseksi ja oloiseksi. Onko Edelmann muka tappajan näköinen? Pah.

Matti Rönkä: Väärän maan vainaja
Gummerus 2011. 243 s.


P.S. Rönkä on muuten aika takuuvarmaa joululahjakamaa vähänkin lukevalle miehelle!

Ihanat Harlekiinit

eharlequin.fi
Huom. kirjoittajan salanimi?

Eilen illalla (to 17.11.) esitettiin Ylen FST5-kanavalla hauska dokumentti Harlekiini-kioskikirjasarjasta. Tässä linkki Yle Areenaan, jossa katseluaikaa on vielä kuukausi. Kannattaa ehdottomasti katsoa! Kyllä viihteellä ehdottomasti on tarkoituksensa. Mutta millaisia ovatkaan kirjailijat kirjojen takana tai mistä tulevat kansikuvien komistukset? Kivaa oli tavata sympaattinen vanhempi herra, joka on kirjoittanut vajaat 50 romanttista sairaalakirjaa. Herra valittelee, kuinka joutuu tuskailemaan keksiessään hahmoilleen nimiä. Hänen oma etunimensä on Roger, joten hän ei voi kuvitellakaan antavansa sankarilleen nimeksi Roger, koska Roger on pullukka (mitä kirjailija ei itse oikein ole).

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Jussi Valtonen: Tasapainoilua





Olin myyty luettuani Jussi Valtosen kolmannen romanin Siipien kantamat. Pidin kirjan surumielisestä tunnelmasta, miehen sielunmaiseman kuvauksesta ja ennen kaikkea minuun kolahti oivaltava ja realistinen koulumaailman kuvaus. En ollut ennen Valtosesta kuullutkaan, mutta vinkin sain – yllätys – toisista kirjablogeista. Vieläkään en jaksa lakata ihmettelemästä, kuinka hyvät kirjailijat ja kirjat voivat jäädä ihan katveeseen.

Kipaisin lainaamassa kirjastosta loputkin Valtoset, ja päätin edetä alusta keskelle. Lukuvuoroon tuli siis esikoisromaani Tasapainoilua, joka on ilmestynyt Liken kustantamana vuonna 2003. Edellisenä vuonna Valtonen voitti J. H. Erkon novellikilpailun.
Liken kustannusohjelmaan Tasapainoilua sopikin noihin aikoihin kuin nenä päähän, kustantamohan oli silloin vielä itsenäinen ja tarkoitus oli julkaista hieman rokahtavampaa kirjallisuutta kuin ihan valtavirtaa.

Valtonen soittaa Kuha-nimisessä rockyhtyeessä, joten voinee luottaa siihen, että mies tietää mistä puhuu. Tasapainoilua nimittäin kertoo aloittelevasta rockyhtyeestä ja musiikinteon kivisestä tiestä. Päähenkilö on bändin perustaja ja rumpali Koistinen, joka soittamisen lisäksi opettaa musiikkiopistossa. Muuta elämässä ei sitten oikein olekaan. Ainoa vakavasti otettava ihmissuhde on päättynyt jo aikoja sitten. Koistinen ei oikein tiedä, missä on vika. Lukijalle kuitenkin piirtyy kuva sulkeutuneesta, lähes puhekyvyttömästä ja pohdiskelevasta miehestä, joka luulee pelkäävänsä sitoutumista ja rakastumista.

Hän (Koistinen) on aina ihmetellyt, mihin naiset tarvitsevat miehiä. Naiset tiesivät miten pukeutua ja sisustaa, osasivat laittaa likapyykin koriin, pärjäsivät ja ymmärsivät toisiaan. Naisilla olisi varmasti helpompaa ja hauskempaa, jos maailmassa ei olisi miehiä. – Miksei miehillä sitten olisi hauskempaa ilman naisia, Jasmine kysyi. – Ei siitä tulisi mitään, Koistinen sanoi. – Me ei osattaisi kuin keittää nakkeja ja itkeä.

Jasmine on bändin uusi kaunis laulajatar, joka sekoittaa miehisen kuvion tyystin. Koistinen tuntee vetoa Jasmineen, mutta ei osaa osoittaa oikein muita tunteita kuin ärtymystä. Koistista kiukuttaa, kun hän huomaa muidenkin bändin poikien selvästi flirttailevan Jasminen kanssa, Jannenkin, jonka pitäisi olla vakisuhteessa. Soitto kuitenkin kulkee ja Jasmine sekä kuulostaa että näyttää hyvältä. Koistisen pakkaa sekoittaa vielä Essi, ex-tyttöystävä, joka putkahtaa yllättäen opistolle budjettiasiantuntijaksi. Terveyskään ei oikein tunnu olevan kohdillaan.

Uskon, että tästä kirjasta saa irti vielä enemmän sellainen lukija, jolla on jonkinlaista kokemusta soittobisneksestä ja joka tietää, millaisia vastoinkäymisiä voi festarikeikalla tai äänitysstudiossa sattua, vaikka kaikki on mukamas hyvin järjestetty. Valtonen kuvailee soittamista hyvin elävästi, mutta koska olen aivan onneton näissä asioissa, meni osa pahasti ohitse. Enemmän sain mielestäni irti ihmissuhdepuolesta, joka sekään ei ihan helppoa ole. Bändin kesken ongelmia tulee helposti. Esiintymispelko, riittämättömyyden tunne, perfektionismi, kateus, epäluulo vuorottelevat onnistumisen ilon, ystävyyden ja yhdessäolon mukavuuden kanssa. Rakkaus- ja mustasukkaisuuskuviot tuovat oman mausteensa keitokseen, yksinäisyydestä puhumattakaan.

Ihan niin paljon kuin Siipien kantamiin en tähän ihastunut, mutta oikeastaan se on hyväkin. Onhan tämä Valtosen esikoisromaani, ja jos kolmas on vielä ensimmäistä parempi, antaa se aihetta odottaa hyvää myös neljännestä. Sama surumielinen ja maskuliininen perustunnelma tässä on kuin Siivissäkin, mutta loppu on valoisampi, lohdullisempi.

Jussi Valtonen: Tasapainoilua
Like 2003. 223 s.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Robert Goolrick: Luotettava vaimo

Kannen kuva Paul Chesley



Virginiassa asuvalta Robert Goolrickilta on ennen esikoisromaania ilmestynyt muistelmateos The End of the World as We Know It, jota kehutaan Luotettavan vaimon kansiliepeessä arvostelumenestykseksi. Luotettava vaimo on siis esikoisromaani. Suomennoksen takakannessa hehkutetaan: ” …Luotettavaa vaimoa on syystä verrattu suuriin klassikoihin Brontën sisaruksista Daphne du Maurieriin.” Eikä tämä hurmioitunut ylistys täysin vailla pohjaa olekaan, vaikka sille hieman kulmiani kohottelin romaania aloittaessani.

Eletään vuotta 1907 wisconsinilaisessa pikkukaupungissa. Ankara talvi on aluillaan. Kaupungin ainoa mahtimies, upporikas leski Ralph Truitt seisoo lumituiskussa rautatieasemalla odottamassa junaa, joka on myöhässä. Junalla saapuu kohta nainen, jonka Truitt on itselleen tilannut vaimoksi. Niin hän asian itse tulkitsee: kyseessä on liiketoimi. Truitt oli laittanut päivälehden henkilökohtaista-palstalle pikkuilmoituksen, jossa hän etsi luotettavaa vaimoa käytännön pakosta ei romanttisista syistä. Nyt mies seisoo asemalla taskussaan kuva arkisennäköisestä naisesta, josta pitäisi tulla hänen vaimonsa.

Näkökulma siirtyy lähestyvään junaan, jossa ylellisessä yksityisvaunussa kuvankaunis Catherine Land riisuu yltään koristeelliset vaatteensa ja pukeutuu ankeaan vanhanpiian valeasuunsa. Lukija tietää, että Catherinella on mielessään petos. Truitt havaitsee oitis tulleensa petetyksi, kun junasta astuukin alas kaunotar, joka ei todellakaan ole valokuvan vaatimaton, tavallinen nainen. Alku ei lupaa hyvää aiotulle avioliitolle. Matkalla Truittin talolle tapahtuu kuitenkin yllättävä onnettomuus, joka muuttaa tarinan suunnan.

Pian lukijalle kerrotaan, mitä synkkiä salaisuuksia on Ralph Truittin menneisyydessä ja miksi hän on kahdenkymmenen leskeysvuotensa jälkeen päätynyt tämänkaltaiseen avioliittojärjestelyyn. Catherine pääsee tutustumaan metsän kätköissä sijaitsevaan italialaiseen upeaan palazzoon, joka on ollut asumaton parikymmentä vuotta. Häntä kiehtoo erityisesti kuihtunut, muurien ympäröimä salainen puutarha, jonka hän haluaa herättää eloon. Ralph haluaa, että Catherine voisi houkutella kotiin Ralphin kadonneen pojan. Myös Catherinen menneisyys paljastuu kerros kerrokselta lukijalle.

Kaikkien yllättävien ja dramaattisten käänteiden taustalla vaikuttaa Wisconsinin ankara luonto, pitkä, uuvuttava talvi, joka tuntuu ajavan kunnolliset ja ahkerat amerikkalaiset käsittämättömään hulluuteen. Perheenisät murhaavat perheitään, teurastavat karjaansa ja polttavat talojaan, äidit hirttäytyvät ja hukuttavat lapsiaan. Tunnelma on pelottavan samankaltainen kuin nyky-Suomessa, jossa pohjalaisisä polttaa talonsa ja siellä nukkuvat lapsensa. Kuka tahansa voi menettää järkensä, siltä ainakin tuntuu. Sellaista tapahtuu. Goolrickin yksi selitys on synnin tunnossa tukahdutettu seksuaalisuus. Romaani onkin hyvin lihallinen, ja ruumiin nautintoja samoin kuin haavoja ja kipuja kuvaillaan paikoin yksityiskohtaisesti.

Ralphin isän luoma yritysimperiumi on tuottanut mielettömän omaisuuden. Raha ei kuitenkaan tuo onnea. Kun voi saada kaiken, ei enää saa tyydytystä mistään. Catherine on päättänyt, että ei tule kuolemaan ilman rahaa tai rakkautta. Mieluiten hän aikoo saada molemmat. Jos se vaatii tappamista, on tapettava.

Goolrick on rakentanut kirjan juonen taidokkaasti. Tämä oli pakko ahmia! On pakko tunnustaa, että kirja todella piti otteessaan. Vain viimeisen kolmanneksen aikana tarina jää jonkinlaiseen suvantovaiheeseen, ja lukija odottaa jo malttamattomana loppuratkaisua (jossa olisi eräs yksityiskohta, josta haluaisin purnata mutta ratkaisua paljastamatta en voi). Ei tämä ihan Humiseva harju tai Kotiopettajattaren romaani ole, mutta Manderleyn kartanon kaikuja siinä voi mainiosti kuulla.

Jälkisanoissa kirjailija kertoo lyhyesti, mistä kirjan idea on lähtöisin. Kirjailija tutustui jo vuonna 1973 Michael Lesyn valokuvateokseen Wisconsin Death Trip, jossa kuvataan 1800-luvun lopun wisconsinilaista maaseutua ja pikkukaupunkia ja niiden vaikeita oloja. Käsitys siitä, että ihmisten olot olivat kammottavia vain teollisuuskaupungeissa, osoittautui vääräksi. Keskilännen ihmiset elivät kaupungistumisen, rikollisuuden, sairauksien ja mielenterveysongelmien paineessa, jota kaikki eivät kestäneet.

Anni ei ihastunut tähän, ja perustelutkin ovat osin allekirjoitettavissa. Minä en osannut kaikkia juonenkäänteitä etukäteen arvata, ja seksin määrästä jo tuolla aiemmin kirjoitinkin. Osin seksi oli perusteltua, osin ei. Osin se oli myös liioiteltua. Norkku taas kuvailee kirjaa viipyileväksi. Minä luin niin kiivaasti, etten viipyilyä huomannut kuin loppupuolella. Tässä on vain runsaat 330 sivua, joten annan oikeastaan plussaa siitä, että viipyilyä ei ollut enempää. Usein tämänkaltaisia teoksia vaivaa jonkinlainen mammutismi. Teresita hehkuttaa blogissaan tätä kovasti, ja sieltä näköjään minäkin lukuvinkin nappasin. Kiitos!

Robert Goolrick: Luotettava vaimo (A Reliable Wife)
Suom. Leena Perttula. Karisto 2011. 331 s.

Kirja on julkaistu Kariston Lupaus-sarjassa, joka kansiliepeen mukaan on sarja, jossa julkaistaan lupaavia ulkomaisia esikoisromaaneja. Aiempia Lupauksia ei ole käsiini osunut, mutta vaikuttaa kiinnostavalta.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Hanna van der Steen: Ennustus



Ahmu kirjoitti vähän aikaa sitten Vinttikamarissaan kotimaisesta fantasiakirjallisuudesta ja sen saamasta kritiikistä sekä kritiikin ja blogikirjoittelun vaikutuksesta kirjailijoihin ja sitä kautta heidän kirjoihinsa. Mielenkiintoinen keskustelu virisi aiheesta ja myös muutama kirjailija kävi osallistumassa. Käykää ihmeessä lukemassa!

Tunnettuahan on, että jos kirjan kohderyhmä edustaa selkeästi lapsia ja varhaisteini-ikäisiä, on heiltä aika vaikea saada jäsenneltyä palautetta kirjasta. Kritiikkiä kirjoittavat, jos kirjoittavat, sitten aikuiset lukijat. Aikuisen taas on kovin vaikea asettua lapsilukijan asemaan, ainakin minun on. Kovin nuoret lukijat harvoin itse seuraavat kritiikkiä tai valitsevat luettavansa sen avulla. Parhaiten varhaisnuorten keskuudessa toimii viidakkorumpu. Jos kaveri kehuu kirjaa, on se paras suositus.

Oma suhteeni fantasiakirjallisuuteen on jo pitkä. Aloitin löytämällä omassa muinaisessa teini-iässäni Taru sormusten herrasta -trilogian, joka silloin 1980-luvun taitteessa oli kovin epämuodikas. Ihastuin ikihyviksi. Sittemmin olen tutustunut alan klassikoihin, kuten Narnia-sarjaan ja Enden Tarina vailla loppua -teokseen. Kun fantasiakirjallisuus nousi nuorten muotikirjallisuudeksi 1990-luvun loppupuolella, tutustuin siihen työni puolesta ja esimerkiksi Potterit olen kuuliaisesti kahlannut ja muitakin tunnetuimpia teoksia olen lukenut mielestäni melko kattavasti. Niinpä katson, että kuitenkin minulla on riittävästi substanssia kirjoittaa myös nuorille suunnatusta fantasiakirjallisuudesta, vaikka en itse kohderyhmään kuulukaan.

Hanna van der Steenin Ennustuksesta kiinnostuin löydettyäni kirjailijan blogin Hannan mietteitä. Hannalla on toinenkin, Tähtisilmät-niminen blogi, jossa hän kirjoittaa lähinnä omiin kirjoihinsa liittyvistä asioista. Ennustus on ensimmäinen osa kolmiosaista Tähtisilmät-fantasiasarjaa ja se on ilmestynyt Kariston kustantamana tämän vuoden keväällä. Jatko-osa Kirous julkaistaan ensi keväänä. Kirjan saaminen kirjastosta lainaan ei ollut ihan helppoa. Pääkirjastomme kaksi kappaletta samoin kuin kahden lähimmän sivukirjaston ainokaiset kun ovat jatkuvasti lainassa. Lähikirjastomme kirjastonhoitaja sitten tilasi tämän minulle eräästä hieman etäämmällä sijaitsevasta sivukirjastosta. Hän myös kertoi, että kirja lähtee aina saman tien lainaan, kun edellinen lainaaja sen tiskille palauttaa.

Jo Ennustuksen nimi ankkuroi kirjan tukevasti fantasiakirjallisuuden perinteeseen. Harvassa ovat ne fantasiakirjat ja -sarjat, joissa sankarit eivät joutuisi tekemisiin vanhojen, yleensä tuhoa ennustavien ennustuksien kanssa. Muitakin perinteitä noudatetaan. Tähtilinnan valtakunta, johon suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu, on osa rinnakkaismaailmaa. Sinne kuljetaan hyvin rajoitetusti, vain noitien avustuksella. Toiseenkin suuntaan liikennettä on, vaikka vähänlaisesti. Piristävää on, että reaalimaailmaa edustaa nykyajan Suomi, vaikkakin kuvitteellinen Pernaisten kunta. Fantasiamaailma on rakennettu huolellisesti, ja laajuuskin on lajityypin perinteiden mukaista. Aloitusosassa on yli 400 sivua. Tähtilinnan valtakunnassa samoin kuin sen naapurivaltakunnissa asustaa mitä mielikuvituksellisimpia olentoja hupaisista heggohegoista karvamahoihin. Paratiisimaisen rauhallisessa ja kauniissa valtakunnassa on käärmeensä, tietysti, jotta saadaan aikaan jännitettä. Käärme on linnan alle vangittu vanha punalohikäärme Halldor.

Sankaritar Ennustuksessa on pian kolmetoista täyttävä valtakunnan prinsessa Armada (nimestä lähti aina soimaan vanha elokuvaiskelmä, mistä miinusta, mutta tämä lienee vain meidän dinosaurusikäisten lukijoiden ongelma). Armada on edellisenä syntymäpäivänään saanut selville, että hänellä on salattu kaksossisko Elena. Sisarukset on aikoinaan erotettu vanhan ennustuksen takia. Siinä näet sanotaan, että läheisten kaksossisarten kolmetoistavuotissyntymäpäivään mennessä valtakuntaa kohta tuho. Vain tyttöjen yhdistetyt voimat voivat estää tuhon. Varmuuden vuoksi lapset on heti erotettu toisistaan ja Elena on lähetetty lastenhoitajan kanssa Suomeen. Tyttö on tarkoitus palauttaa takaisin kotiinsa, kun lapset ovat täyttäneet 13 vuotta. Armada kuitenkin viittaa kintaalla ennustukselle ja vastoin kaikkien neuvoa ja vanhempiensa kieltoa alkaa juonia palauttaakseen Elenan mahdollisimman pian Tähtilinnan valtakuntaan.

Juonessa ei ole kovinkaan paljon uutta sellaiselle lukijalle, jolle fantasiakirjallisuus on tuttua. Kirja onkin selvästi suunnattu 10–12-vuotiaille tytöille. Lukutaidon pitää olla jo hyvin hallinnassa, sillä muuten 400-sivuinen kirja jää kyllä aloittamatta. Luvut ovat napakoita ja lyhyitä, joten alkuun päästyään ahmimisikäinen saa kirjan varmasti luettua. Tapahtumat etenevät verkkaan, koska fantasiamaailman erikoisuuksien esittelyyn kuluu melkoisesti aikaa. Moneen kertaan ihmettelin, kuinka kukaan on voinut keksiä niin paljon ihan metkoja olentoja ja kasveja sekä linnaan hauskoja yksityiskohtia. Jonkin verran olisi huoleti voinut karsiakin ja napakoittaa siten kerrontaa. Esimerkiksi tsontuilla on omanlaisensa kieli, jossa on hauskasti oivallettua sanastoa, mutta jonka lukeminen on melkoisen hankalaa.

Tytöt valikoituvat lukijoiksi monestakin syystä. Sakari Tiikkajan kansikuvitus on hempeän pinkinsävyinen, ja koska päähenkilötkin ovat tyttöjä, ei poikia voisi vähempää kiinnostaa. Tämä ei tietenkään ole negatiivinen asia. On ihan hyvä, että tytöille suunnattua kirjallisuutta tehdään. Armada rakastaa muodikkaita vaatteita, eikä oikein voi ymmärtää, miksi sisko haluaa pukeutua rumiin housuihin ja paitoihin. Elenan mielestä taas Armadan suosimat vaatekerrat ovat armottoman epäkäytännöllisiä. Armada vaikuttaa kovin hemmotellulta ja itsekeskeiseltä, mutta lopussa hänkin saa opetuksen ja alkaa ymmärtää monia asioita. Opetukset tulevat loppuun hieman osoittelevasti. Loppuun on sijoitettu myös taitava koukku jatkoa ajatellen. Mitään kovin jännittävää tai pelottavaa kirjassa ei tapahdu, vaan se on enemmänkin lämminhenkinen ja aika viaton tarina, hauskakin. Tämä on minusta ihan hyvä asia. Miksi kaiken pitäisikään olla aina niin jännittävää tai pelottavaa? Arveluttavinta, mitä kirjasta löysin, on kuparimarjamehun nauttiminen karnevaaleissa. Kun Armadan yksisarvinen juo sitä liikaa, se nolaa itsensä ja saa sitten päänsäryn...


Yksityiskohta, jota erityisesti arvostan, on se että kirjassa siskokset lukevat innoissaan linnan hienon kirjaston tietokirjoja. Elena antaa Armadalle lahjaksikin kirjan, juuri tuon Tarinan vailla loppua.


P.S. Paulan arvio kirjasta ja kommenteissa myös kirjailijan sananen täällä.

J.K. Tässä linkki siihen musiikkiin.