Erkki Tuormaa: Sadonkorjaaja ja Suojelija

Törmäsin kirjastoreissullani boheemiin oululaiskomisario Ilpo Lipposeen. Lipponen syö aamupuuronsa suoraan kattilasta. Tämä tapa on karkottanut edellisen naisystävän, ja nyt 35-vuotias mies viettää vastentahtoista poikamieselämää. Sotkuinen pitkä tukka, ajamaton parta ja huoleton pukeutuminen tuntuvat kuitenkin houkuttelevan kuvankauniita kukkamekkoihin ja jakkupukuihin sonnustautuvia naisia, joten poikamieselämään tulee toivottua vaihtelua. Vapaa-aikanaan komisario soittaa bassoa poliisikavereittensa kanssa Paskalakit-nimisessä punkbändissä tai kokoaa polkupyöriä kerrostalonsa kellarissa. Paras ystävä on pienoisrautatietä kokoileva kellarinaapuri.

Ilpo Lipponen on Oulussa asuvan Erkki Tuormaan dekkareitten sankari tai päähenkilö. Lippos-sarjassa on toistaiseksi ilmestynyt kaksi romaani, Sadonkorjaaja vuonna 2010 ja Suojelija vuoden 2011 keväällä. Aloitusosassa Lipponen työskentelee Oulun poliisissa ja kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Ouluun ja Kemiin. Näin eteläsuomalaisesta näkökulmasta juuri tämä oli kirjan parhaita puolia, ja kuvaus on niin tarkkaa, että kuvittelen seuduilla asuvien lukijoiden nauttivan siitä myös. Kakkososassa Lipponen on saanut siirron Vantaalle, mikä oli pieni pettymys, koska suurin osa kirjan henkilöistä vaihtui. Samaten muutos harmitti, koska pääkaupunkikeskeisyys tuntuu tunkevan kirjallisuuteenkin. Aluepolitiikkaa saisi harjoittaa enemmän. Onneksi Suojelijassakin sentään on yhtymäkohtia Ouluun.

Tuormaa esitellään kirjojen kansiliepeissä ja kirjailijan sivuilla kasvatustieteitten maisteriksi, joka on toiminut myös turvallisuusalalla, mm. tietoturvapäällikkönä. Kummankin kirjan juonet sivuavat tätä alaa. Sadonkorjaajassa selvitellään raakoja murhia, jotka liittyvät suureen kodinkonemyymäläketjuun. Liikkeitten henkilökuntaa, lähinnä päälliköitä tapetaan eri puolilla Suomea. Ensimmäinen kohde on kuitenkin oululaismyymälän matkapuhelinmyyjä, jonka kotoa löytyy pino matkapuhelimia pakkauksissaan. Tuormaa kuljettaa juonta eteenpäin sekä tappajan että poliisien näkökulmista. Hetkeksi hypätään myös uhrien elämään juuri ennen tappajan iskua. Kirja on ainakin alussa aika jännittävä, mutta rikoksen ratkaiseminen on melkoisen teknistä puuhaa, eivätkä monimutkaiset selostukset tuotteiden RFID-tunnistemenetelmistä oikein jaksa sytyttää. Lisäksi murhaaja pelleilee piirtämällä uhrien viereen kummallisen merkinnän. Tätä ilmiselvää omituisuutta poliisit eivät tunnu lainkaan selvittelevän ennen loppurutistusta! Lopussa syyllinen (jonka muuten arvasin!) taas varsin itserakkaasti laulaa kaiken poliisille.

Esikoisdekkariksi Sadonkorjaaja kuitenkin on varsin onnistunut, ja niinpä luin samaan syssyyn kakkososankin. Suojelija alkaa puistattavasti kohtauksella, jossa kylmäverinen murhaaja kuvaa videolle uhrinsa viimeiset hetket. Seuraavaksi leikataan tutkimusjohtaja Olli Pietilään, joka saapuu Säteilyturvakeskukseen sopimaansa tapaamiseen. Neuvottelu ei ole ehtinyt edes alkaa, kun keskuksen pihalla räjähtää voimakas autopommi. Kaksi työntekijää kuolee räjähdyksessä. Käy ilmi, että pommi oli asennettu Pietilän autoon. Poliisi tarjoaa Pietilälle suojelua, ja hänet sijoitetaan turva-asuntoon (joka muuten vaikuttaa aika turvattomalta). Samaan aikaan Oulun seudulla tuhotaan matkapuhelinverkon tukiasemia räjäyttämällä. Tuhotöistä on ottanut vastuun merkillinen aktivistijoukko SVS, josta kukaan ei tiedä mitään. Tapaukset kuitenkin kytkeytyvät yhteen, kun Pietilä kertoo saaneensa uhkauskirjeen SVS:ltä. Tähän asti kirja vaikuttaa oikein lupaavalta, mutta sitten paletti hajoaa. Tutkimukset polkevat paikoillaan, tai sitten tapahtuu käsittämättömiä käänteitä, joihin ei sen kummemmin paneuduta. Irrallisia tapahtumia, kuten Ilpon uudistunut tuttavuus entiseen tyttöystävään, on liikaa. Lopussa paketti kasataan hätäisen tuntuisesti. Sellainen maku jäi, että kirja olisi kaivannut lisää kypsyttelyä ja juoni hiomista.

Kirjojen lukeminen peräkkäin ei välttämättä ollut paras ratkaisu. Sivuasiat alkoivat korostua liikaa ja ärsyttää ihan turhaan. Ilpo Lipposen persoonaa syventämään on luotu joukko maneereja. Lipponen ensinnäkin syö koko ajan. Hän mutustelee suklaapatukoita ja salmiakkia ja litkii taukoamatta teetä. Näiden välipalojen hankintaa kuvataan toistuvasti. Samaten luvattoman monta kertaa istutaan pitseriassa tai leikataan tilauspitsaa. Yhtä monta kertaa Tuormaa muistuttaa, ettei Lipponen koskaan liho. Esimiehet jankuttavat Lipposelle parranajosta ja parturista. Mitään parannusta ei tietenkään tapahdu. Hermostuessaan tai epäröidessään Lipposella on tapana ”rapsuttaa poskeaan”. Tämä rapsutus alkoi todella tympiä Suojelijassa, jossa myös rapsutetaan korvanlehteä ja huulipartaa! Koiria rapsutetaan, ihmisiä varten voisi keksiä jonkin muun verbin, jos nyt ylipäätään täytyy jatkuvasti toistella kaikkia eleitä!

Tuormaan romaaneja lukiessani ja samaan aikaan Marko Kilven Kadotettuja kuunnellessani mietin moneen kertaan, kuinka hierarkkinen järjestelmä poliisi oikein onkaan. Fiktiivisessä dekkarissa tietysti liioitellaan ja kuvataan asioita yksipuolisesti, pelkistäen ja kärjistäen, mutta kyllä niissä jokin totuuden puolikas ainakin on. Miten ihmeessä poliisi ylipäätään saa mitään aikaan, kun koko ajan pitää miettiä, kenen tehtäviin tai virka-asemaan mikäkin yksityiskohta kuuluu?

Erkki Tuormaa: Sadonkorjaaja

Mäkelä 2010. 255 s.

Erkki Tuormaa: Suojelija

Mäkelä 2011. 262 s.

HUOM! Synttärikirjojen kohtalo paljastuu huomenna!