Hugleikur Dagsson: Perimmäinen Pohjola

Esittelin kesällä lukemaani Hugleikur Dagssonin Nyt on vitsit vähissä -kirjaa ja yritin samalla vähän eritellä miehen sysimustan huumorin itsessäni herättämiä tuntemuksia. Nyt on vitsit vähissä on pilapiirroskirjasarjan viides osa. Sarja on iskenyt suomalaisiin, sillä islantilaisen piirtäjän kirjoja on myyty meillä jo yli 50 000 kappaletta.

Tänä syksynä Dagssonilta ilmestyi suomeksi sarjakuva-albumi Perimmäinen Pohjola, jonka takakannessa kerrotaan kirjasta mm. näin:

Perimmäinen Pohjola yhdistää islantilaisen taruston, populaarikulttuurin ja Euroopassa vellovan talouskriisin tavalla, jonka voi tehdä vain Islannin paha poika ja mustan huumorin mestari Hugleikur Dagsson.

Aika vastustamatonta, vai mitä? Eikä rohkean lukijan tarvitse pettyä, kirjassa todella yhdistyvät nämä elementit, niin uskomattomalta kuin se etukäteen ajateltuna tuntuukin.

Olen sarjakuvien lukijana onneton noviisi, joten en kovin syvällisesti osaa analysoida Dagssonin piirroksia. Tyyli on kuitenkin helposti tunnistettavaa, eli siis persoonallista. Perimmäisessä Pohjolassakin hahmot ovat korostetun naivistisia ja tikku-ukkomaisia. Suurin osa ruuduista on musta-valko-harmaita, mutta seassa on myös muutamia väritettyjä jaksoja ja valokuvamaisia otoksia tehosteina, ikään kuin tv-ohjelmien väliin siroteltuja mainoksia, joita ne markkeeraavatkin. Islannin omaperäistä laatua kuvaavat välillä kymmenenkin ruudun mittaiset jaksot, joissa vuorottelevat karrikoidut vuorenhuiput ja kaupungin nostokurjin koristellut siluetit: karu luonto ja rakennusbuumin kourissa kärvistelevä Reykjavik? Pyyhkeitä annan armottoman pienestä kirjasinkoosta, jolla repliikit on kuviin kirjoitettu.

Tarinassa seikkailevat todellakin ihmiset ja taruolennot sekaisin, eikä aina voi oikein olla varma, kumpi on ihmeellisempää, tosi vai taru. Dagssonin ironia puree kuin moottorisaha mansikkalampaan lihaa. Alkuun päästään, kun pieni Knútur-poika viedään maalle hoitoon vanhan sukulaismiehen luo. Tosiasiassa Knútur raataa maatilan osin kummallisissa töissä kuin kurjin orja konsanaan. Koska sedällä ei ole edes dvd-soitinta, päättää Knútur karata. Karkureissullaan hän tutustuu kasvatti-isänsä luona asuvaan tyttöön, jonka äiti on peikko ja isä kansanedustaja, kummallisuuksia siis kumpikin.

Toisaalla nuori tyttö pestautuu eduskuntaan siivoojaksi ja päätyy suositun death metal -yhtyeen laulusolistiksi. Joulukissa alkaa jahdata Knúturia ja hän löytää Thorin vasaran avukseen. Samaan aikaan hänen isänsä joutuu Kuussa kuumadon uhriksi. Myös matkailunedistämisministerin idea laittaa mytologisia eläimiä eläintarhaan näytille liittyy absurdiin juonikuvioon. Lopussa kaikki irrallisiltakin vaikuttavat langat solmitaan siististi (!) yhteen.

Verta, sisälmyksiä ja julmia ihmissuhdekuvioita on tässäkin teoksessa, mutta ei niin korostetusti kuin pilapiirroskirjoissa. Juonellisuus suitsii hieman tätä piirrettä. Suomalaiselle lukijalle ihan kaikki vitsit eivät oikein auenneet, mutta suureksi avuksi on kirjan lopussa oleva kahden sivun tietopaketti islantilaisen mytologian hahmoista. Siellä selitetään mm. joulukissa ja vesihevonen tarkemmin. Tämä kannattaa lukea ensin, vaikka minä harmikseni huomasin sen vasta lopuksi. Suomennos julkistettiin Helsingin kirjamessuilla, mihin en ikäväkseni päässyt. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä Dagsson ihan elävänä.

Atena on julkaissut myös vuoden 2012 kalenterin, jonka Dagsson on kuvittanut. Otsikkona on Elämäsi viimeinen kalenteri, onhan ensi vuosi joidenkin kaavailujen mukaan maailmanlopun vuosi. Kalenterista onkin mustattu ja ruksittu yli päivät joulukuun 20. päivästä alkaen, maailma siis loppuu silloin. Kuvat ovat sen verran roiseja ja pimeitä, etten arvaa sitä ihan keittiöön ripustaa. Mahtaisikohan työpaikan työhuoneen seinä olla sopiva paikka? Normaalien liputus- ja pyhäpäivien lisäksi kalenteriin on merkitty mm. kansainvälinen fetissipäivä (21.1.), mustan rakkauden päivä (13.2.) ja jumalanpilkkapäivä (30.9.). Mutta joulu on siis ensi vuonna peruutettu.

Hugleikur Dagsson: Perimmäinen Pohjola (Ultima Thule)

Suom. Seija Holopainen, toim. Ville Lähteenmäki.

Atena 2011.

P.S. Islantilaisista kirjoitettaessa varmaan pitäisi käyttää etunimeä, ei patronyymia, mutta näin nyt kuitenkin tottumuksesta tuli tehtyä.