Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jos en paremmin tietäisi, voisin vaikka vannoa, että Jussi Valtonen on ollut meidän työpaikalla töissä (tai ainakin hänellä on siellä loistavat vakoilulaitteistot). Pelottavan todentuntuinen on nimittäin Valtosen kuvaama koulu työpaikkana. Aiemmin keskustelimme siitä, pitääkö kirjailijan tehdä muitakin töitä kuin kirjoittaa, ja aika monien mielestä pitää. Perusteluna oli, että voi kirjoittaa vain siitä, mistä tietää. Tietääkseen jotain ammateista pitäisi harjoittaa niitä. (Kärjistin tässä hieman, joten älkää nyt hermostuko!) Valtosen päähenkilö romaanissa Siipien kantamat on 43-vuotias lukion äidinkielen opettaja Juhani Koskela. Valtonen itse on psykologi. Hän on opiskellut teoreettista filosofiaa, englantilaista filologiaa ja kognitiivista neuropsykologiaa, mutta tiettävästä hän ei ole toiminut lukion äidinkielen opettajana. Olisi kyllä voinut, jos kirjaa voisi pitää todistusaineistona.

Siipien kantamat on hyvin surullinen ja koskettava tarina keski-ikäisestä, ihmissuhteissaan epäonnistuneesta ja kyynistyneestä miehestä. Jo ensimmäisen sivun lyhyestä epilogista käy ilmi, että kirja ei pääty onnellisesti. Minäkertoja katselee sairaalan ikkunasta ja mietiskelee, kuinka aika tuntuu kuitenkin riittävän, vaikka tietää sitä olevan enää hyvin vähän jäljellä. Niinpä lukija osaa odottaa pahinta, kun mies kertomuksessaan kuvailee fyysisiä tuntemuksiaan, jotka työterveyslääkäri tulkitsee yksinäisyydeksi ja kehottaa lääkkeeksi tapaamaan uusia ihmisiä.

Vaikka kirjan tarina siis on surullinen, kipeä ja synkkäkin, nauroin välillä ääneen sitä lukiessani. Juhani Koskela on siis eronnut keski-ikäinen opettaja, jonka elämän ainoita valopilkkuja ovat kirjat ja uskollinen ystävä, koira. Sitten kouluun tulee kesken lukuvuoden uusi oppilas, Marianne. Tyttö on huomiota herättävän kaunis ja fiksu, sekä rikkaasta, vaikutusvaltaisesta perheestä, joten hän herättää heti huomiota niin oppilaitten kuin opettajienkin keskuudessa. ”Kävelin ohi, kun Marianne selitti kakkoskerroksen käytävällä muille tytöille puhelimensa automaattista tekstinsyöttöä. Pidin siitä heti. Kuunnellessa tuli vastustamaton tunne: tämän ihmisen kanssa haluan olla samaa mieltä, silloinkin kun olen eri mieltä.” Marianne on poikkeuksellinen oppilas. Amerikassa asuessaan suomenruotsalaiset vanhemmat ovat laittaneet tytön suomalaiseen opetuskerhoon, jossa vetäjä oli luettanut kerholaisilla kaikki suomalaiset klassikot. Ensimmäisellä Juhanin tunnilla Marianne tekeekin vaikutuksen lainaamalla sitaatin Pohjantähdestä. (Kannattaa muuten huomata, että Juhani Koskela on Pohjantähdestä, Akselin ja Elinan nuorin poika.)

”Meillä ysiluokkalaiset lukivat Steinbeckin Helmen, koska se oli niin lyhyt. Abien piti lukea yksi vapaavalintainen kirja, mikä oli monen mielestä liikaa vaadittu, kirjoituksetkin tulossa ja kaikki. Tänä vuonna abien suosikki oli Da Vinci -koodi, vastauksista näki että useimmat olivat katsoneet elokuvan.”

Marianne kirjoittaa romaaneja ja saa Juhanin perustamaan kouluun luovan kirjoittamisen ryhmän. Marianne keskustelee kielestä ja pilkkaa englanninsekaista suomea, jota pidetään hienona. Marianne on Juhanin toiveiden täyttymys. Lisäksi Marianne on kiinnostunut Juhanista. Asetelma on siis kliseinen (Nabokovin Lolitasta alkaen, kuten Juhani toteaa) ja samalla ammattipiireissä tabu: opettajalla ja oppilaalla on rakkaussuhde. Ammatillinen itsemurha. Silti näistä aina juorutaan, ja jokaisella on ainakin tutuntuttu, joka tietää jonkun, joka on rakastunut oppilaaseensa, siis ihan oikeassa elämässä. Juhanikin tietää riskit, tietysti, ja hän taistelee vastaan, mutta lähinnä Mariannen takia. Tytön maine menee niin helposti. Juorut lähtevät liikkeelle koulussa todella nopeasti, sen saavat kumpikin huomata.

Marianne on kuitenkin vain osa tarinaa. Juhani paljastaa vähitellen, miten avioliitto Hannan kanssa päättyi. Sitten Juhanin elämään tulee punatukkainen lastentarhanopettaja kivaleikkeineen. Lukija tunnistaa heti vaaran merkit, mutta Juhani antaa asioiden mennä omalla painollaan kohti katastrofia.

Pidin kirjasta tarinan tasolla kovasti, ja Juhaniin suorastaan kiinnyin. Eniten minua kuitenkin viehättää Valtosen terävänäköisyys. Hän tarkkaillut niin koulumaailman kuin terveydenhuollon rakenteita ja antaa Juhanin kyynisten silmien kautta niistä lukijalle herkkupaloja. Samaten ihmissuhdepelit ovat Valtosella tiukasti hyppysissä. Eniten siis kuitenkin nautin opettajanhuoneen analyyseistä, joita Valtonen tarinaansa viskelee. Hän karrikoi, mutta taiten. Tyypit ovat tunnistettavissa. Jokaisessa koulussa, ja varmaan muillakin työpaikoilla, on omat Janina Jokisensa ja Anneli Laineensa.

Olen suorittanut omat opintoni samalla kaavalla kuin Koskelakin, eli laatinut ohjaavalle opettajalle tarkan kaavion tunnin aikana käytävästä opetuskeskustelusta (s. 26). ”Opettajahan ei nykyisin enää ollut opettaja vaan asiantuntijakulttuurinsa välittäjä, jonka tehtävänä on tukea oppijaa tämän omissa pyrkimyksissä, yksilön oppimisprosessilleen asettamissa tavoitteissa, kuten Janina Jokinen, 23, oli minulle ensimmäisen viikkonsa aikana opettanut. Onnea vaan ruotsintunnille.” ”Yhteistoimintakokouksen aluksi Anneli Laine on kevyellä ja huolettomalla (mutta kuuluvalla) äänellä huomaavinaan, että Mutanen ei ole paikalla: Ei taidakaan olla Perttiä tänään? Se on korostetun hyväntuulinen ja sanoo sen muka itsekseen, tai Milja Minnilälle, ikään kuin asia olisi sattunut livahtamaan mielestä hetkeksi. Mutanen on toista kertaa poissa koulusta saman viikon aikana, koska sen poika on sairas, minkä Laine hyvin tietää. Anneli Lainetta loukkaa se, että joillakin on aika paljon sairauspoissaoloja. Toisethan raahautuvat joka päivä töihin.” Anneli on tämän tempun tehnyt myös jalka kipsattuna. ”Kaikki tietävät että Anneli Laine söisi mieluummin muurahaispesällisen kusiaisia kuin jättäisi yhdenkin kokouksen väliin.” Murhaavaa!

Olen ollut myös lukemattomissa kokouksissa, joissa Juhanikin istuu. ” Kokouksissa oli tarkoitus puida oppilaiden menestymistä, mihin ei ollut koskaan aikaa, koska aikaa oli liian vähän ja oppilaita liian paljon. Sen sijaan keskusteltiin puoli tuntia siitä, kuka tekisi ilmoituksen koulun ulkoilupäivästä, merkittäisiinkö siihen tarkka aika ja paikka jo nyt vai ilmoitettaisiinko ne myöhemmin, ja siitä, pitäisikö ilmoituksen mahtua A5:n vai A4:n kokoiselle arkille, ja siitä, pitäisikö ilmoitus tehdä väritulostimella vai tavallisella, kannustaisiko värien käyttäminen oppilaita osallistumaan vai ei.” Valtosen on täytynyt kuunnella minun työpaikallani!

Entäs tämä: ”Minulla ei ollut tunteja lounaan jälkeen, mutta jäin koululle kirjoittamaan äidinkielen opetuksen prosessikuvausta. Sillä tarkoitettiin kaavamaista luonnehdintaa siitä, mitä kursseja oppilaiden odotettiin käyvän ja missä järjestyksessä, ja mitä niiden kuviteltiin niillä oppivan. Martikainen oli pyytänyt jokaista opettajaa laatimaan sellaisen koulun toimintasuunnitelmaan. Toimintasuunnitelmaan piti tänä vuonna panostaa, koska osa kouluista valittaisiin osaksi opetusministeriön valtakunnallista Oppiminen, vuorovaikutus ja kasvu eli OVUKA-projektia.----Janina Jokinen oli toimittanut omansa ensimmäisenä. Muita opettajia tehtävä hermostutti; välitunnilla näin kuinka Janina Jokisen neitseellistä paperia monistettiin kopiohuoneessa.” Voi näitä ikuisia papereita ja projekteja, johon opettajat kirjaimellisesti hukutetaan!

Osallistuin taannoin Taija Tuomisen vetämään luovan kirjoittamisen kurssille, jossa kaipailtiin kouluun sijoittuvaa romaania. Pahus, kun en silloin tiennyt tästä! Mieleeni tuli vain Tuula Levon Hyppytunti, jossa siinäkin on päähenkilönä äidinkielen opettaja, tosin nainen, jolla on suhde rehtorin kanssa. Mitäs muita niitä on? Mietin myös, miksi kaikissa muistamissani kirjoissa aina kirjoitetaan äidinkielen opettajista? Kyllä matikanopet ja muut ovat yhtä hyviä päähenkilöiksi! Pikkuisen on annettava Valtosellekin piiskaa, nimittäin kirjassa vaihtelevat täysin mielivaltaisesti kirjoitusasut äidinkielen opettaja ja äidinkielenopettaja. Jompikumpi, kiitos, mieluummin äidinkielen opettaja. Nipotusta, tiedän.

Löysin Valtosen romaanin Saran blogista, ja hänellä on kattava lista muista kirjoittajista, joten käykääpä sieltä kurkkaamassa. Kiitän kovasti vinkistä, ja samalla ihmettelen jälleen, miten näin hieno kirja ja näin kiinnostavasta aiheesta vielä on voinut livahtaa ohitseni. Onneksi hyvät kirjat eivät vanhene!

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Tammi 2007. 193 s.

P. S: Onko joku lukenut Valtosen aiempia, Tasapainoilua-teosta tai Vesiseinää?


J.K. Kiitos linkeistä! Jorin lukema Vesiseinä täällä, ja Anni m:n täällä.