Jussi Valtonen: Tasapainoilua

Olin myyty luettuani Jussi Valtosen kolmannen romanin Siipien kantamat. Pidin kirjan surumielisestä tunnelmasta, miehen sielunmaiseman kuvauksesta ja ennen kaikkea minuun kolahti oivaltava ja realistinen koulumaailman kuvaus. En ollut ennen Valtosesta kuullutkaan, mutta vinkin sain – yllätys – toisista kirjablogeista. Vieläkään en jaksa lakata ihmettelemästä, kuinka hyvät kirjailijat ja kirjat voivat jäädä ihan katveeseen.

Kipaisin lainaamassa kirjastosta loputkin Valtoset, ja päätin edetä alusta keskelle. Lukuvuoroon tuli siis esikoisromaani Tasapainoilua, joka on ilmestynyt Liken kustantamana vuonna 2003. Edellisenä vuonna Valtonen voitti J. H. Erkon novellikilpailun.

Liken kustannusohjelmaan Tasapainoilua sopikin noihin aikoihin kuin nenä päähän, kustantamohan oli silloin vielä itsenäinen ja tarkoitus oli julkaista hieman rokahtavampaa kirjallisuutta kuin ihan valtavirtaa.

Valtonen soittaa Kuha-nimisessä rockyhtyeessä, joten voinee luottaa siihen, että mies tietää mistä puhuu. Tasapainoilua nimittäin kertoo aloittelevasta rockyhtyeestä ja musiikinteon kivisestä tiestä. Päähenkilö on bändin perustaja ja rumpali Koistinen, joka soittamisen lisäksi opettaa musiikkiopistossa. Muuta elämässä ei sitten oikein olekaan. Ainoa vakavasti otettava ihmissuhde on päättynyt jo aikoja sitten. Koistinen ei oikein tiedä, missä on vika. Lukijalle kuitenkin piirtyy kuva sulkeutuneesta, lähes puhekyvyttömästä ja pohdiskelevasta miehestä, joka luulee pelkäävänsä sitoutumista ja rakastumista.

Hän (Koistinen) on aina ihmetellyt, mihin naiset tarvitsevat miehiä. Naiset tiesivät miten pukeutua ja sisustaa, osasivat laittaa likapyykin koriin, pärjäsivät ja ymmärsivät toisiaan. Naisilla olisi varmasti helpompaa ja hauskempaa, jos maailmassa ei olisi miehiä. – Miksei miehillä sitten olisi hauskempaa ilman naisia, Jasmine kysyi. – Ei siitä tulisi mitään, Koistinen sanoi. – Me ei osattaisi kuin keittää nakkeja ja itkeä.

Jasmine on bändin uusi kaunis laulajatar, joka sekoittaa miehisen kuvion tyystin. Koistinen tuntee vetoa Jasmineen, mutta ei osaa osoittaa oikein muita tunteita kuin ärtymystä. Koistista kiukuttaa, kun hän huomaa muidenkin bändin poikien selvästi flirttailevan Jasminen kanssa, Jannenkin, jonka pitäisi olla vakisuhteessa. Soitto kuitenkin kulkee ja Jasmine sekä kuulostaa että näyttää hyvältä. Koistisen pakkaa sekoittaa vielä Essi, ex-tyttöystävä, joka putkahtaa yllättäen opistolle budjettiasiantuntijaksi. Terveyskään ei oikein tunnu olevan kohdillaan.

Uskon, että tästä kirjasta saa irti vielä enemmän sellainen lukija, jolla on jonkinlaista kokemusta soittobisneksestä ja joka tietää, millaisia vastoinkäymisiä voi festarikeikalla tai äänitysstudiossa sattua, vaikka kaikki on mukamas hyvin järjestetty. Valtonen kuvailee soittamista hyvin elävästi, mutta koska olen aivan onneton näissä asioissa, meni osa pahasti ohitse. Enemmän sain mielestäni irti ihmissuhdepuolesta, joka sekään ei ihan helppoa ole. Bändin kesken ongelmia tulee helposti. Esiintymispelko, riittämättömyyden tunne, perfektionismi, kateus, epäluulo vuorottelevat onnistumisen ilon, ystävyyden ja yhdessäolon mukavuuden kanssa. Rakkaus- ja mustasukkaisuuskuviot tuovat oman mausteensa keitokseen, yksinäisyydestä puhumattakaan.

Ihan niin paljon kuin Siipien kantamiin en tähän ihastunut, mutta oikeastaan se on hyväkin. Onhan tämä Valtosen esikoisromaani, ja jos kolmas on vielä ensimmäistä parempi, antaa se aihetta odottaa hyvää myös neljännestä. Sama surumielinen ja maskuliininen perustunnelma tässä on kuin Siivissäkin, mutta loppu on valoisampi, lohdullisempi.

Jussi Valtonen: Tasapainoilua
Like 2003. 223 s.